torstai 28. helmikuuta 2013

Lintunen: "Valaistut talot" (2005)

"Valaistuissa taloissa" (2005) raottuu näkyviin huvilan, lapsuuden salamajan ja tutkijankammion syvänteet: runot todistavat menneen kerrostumia ihmisessä ja paikoissa. Maritta Lintunen on aiemmin kirjoittanut runokokoelman "Liekkikupolit" sekä romaanin "Sukukaktus".

Talo lumosi minut.
Nyt vakoilen portilla, vitkastelen päivät aidan takana,

            ylhäällä välkkyy taitekatto
ja minä kuuntelen hypnotisoituna

hiljaisuuteen kaiverrettua ikkunaa –

kerrotaan että nainen oli silkkaa tuulta:
     pihan syvyys
     parvekkeen syvyys

puku leijaili alas
kuin valkoinen pilvi.

Ujutan ranteeni aidanrakoon
varastaakseni muutaman viivyttelevän minuutin
(tai orvokin, kuinka vain)
     täällä ne versovat;
syrjäisten huviloiden pihoihin juurtuneet vuodet.

Minä aavistan niiden läsnäolon –
     painavan
     kuiskivan lehtiverhon.


(Takakansi)

      *      *     *

Takakanteen lainattu runo on kirjan 'Huvila'-osastosta, mitä seuraavat 'Salamaja' ja 'Kammio'.

"Talo lumosi minut." Säkeeseen on ladattu kaikki, mikä avautuu kuin ovi raolleen runon loppuosassa.

Ensimmäisen säkeistön viimeisessä säkeessä talo on tunkeutunut, kaiverrettu, täysin puhujan mieleen. Talo merkitsee kertojansa, eikä taloa ja naista voi täysin erottaa toisistaan.

Samalla syntyy yhteys kokoelmaan nimeen "Valaistut talot" (2005). Pilkkopimeässä nainen ei tietysti näkisi taloa, sillä siihen tarvitaan ainakin jonkin verran valaistusta.

Talon nainen oli enemmän kuin talo, jossa hän asui, sillä hän oli "silkkaa tuulta". Seinät eivät häntä pidätelleet vaan hän soljui sulavasti edestakaisin ulos ja sisään. Naisen kohtalo oli ehkä traaginen, mihin viittaa valkoinen puku, joka leijaili ikkunasta ulos.

Nainen kiehtoo puhujaa - ja lukija voi vain arvailla mistä syystä.

     *     *     *

'Salamaja' -osassa lukija ehkä aavistaa, että valkopukuinen nainen on naisen isoäiti. Ja talossa nainenkin on pikkutyttönä ollut. Huvilassa, jonka pihapiirissä salamaja on, asuvat ehkä jo muut ihmiset. Aika on ajanut jonkin aikakauden ohi.

Lopuksi tyttö muuttaa talosta pois. Viimeinen paikka, missä hän on ennen lähtöään, on salamaja.

'Kammiossa' tyttö on muuttunut naiseksi. Tuulena ja tutkijana nainen kiertää mielessään ympäri maapallon ja löytää äärimmäiset rajansa.

kammionsa ikkunasta tutkija kuuli
kuinka ensimmäistä kertaa meri ja maa
koskettivat toisiaan kuin muukalaiset.

Viimeisen osaston lopussa mielen täyttävät dystooppiset kuvat tulevaisuudesta.

Lopussa maa on ehkä autio. 
Tyhjä ihmisestä.

Toisaalta ihminen on lajina maapallolla suhteellisen tarpeeton, ravintoketjun huipulla, mikä ei tarkoita, etteikö elämä jatkuisi ilman nykyihmistäkin.

Dominguez: "Paperitalo" (2006)

"Paperitalon" (2006) tapahtumat alkavat, kun nainen nimeltä Bluma Lennon kulkee kadulla syventyneenä juuri ostamaansa kirjaan, kävelee epähuomiossa autotielle ja jää auton alle. Hän on kirjan ensimmäinen varoittava esimerkki siitä, mihin kirjahulluus saattaa johtaa. Pian lukija on keskellä mustan huumorin sävyttämiä ihmiskohtaloita, jotka kaikki ovat seurausta liiallisesta kiintymisestä kirjoihin.

Paperitalo on runollinen, koskettava ja vinksahtaneen riemukas teos kirjahulluudesta. Kirja lumoaa unenomaisella tyylillään ja filosofisella syvällisyydellään ja sopii kaikille, jotka ovat lukeneet kirjoja ja tunteneet niiden vaikutuksen - niin hyvässä kuin pahassakin. (Takakansi)

     *     *      *

Kirja osui käsiini kirjastossa tänä päivänä. Se kutsui minua ottamaan itsensä käsiini, ja minä toteutin sen toiveen. Carlos Maria Dominguezin pienoisromaani "Paperitalo" (2006) on maaginen ja realistinen.

Kirjallisempaa kirjaa tuskin olisin voinut käteeni ottaa, sillä pääosassa tässä kirjassa ovat ihmiset, jotka ovat tavalla tai toiselle kietoutuneet kohtalokkaasti kirjojen maailmaan. Niin kuin takakannessa jo todettiin Bluma Lennon kuolee lukiessaan Emily Dickinsonin "Runoja" kävellessään kirjakaupasta ulos. Myöhemmin paljastuu ironinen yksityiskohta Lennonin elämästä. Tapa jolla Bluma kuoli oli juuri sellainen kuin hän halusikin.

Kirjan kertoja on Bluma Lennonin seuraaja espanjan kielen ja kulttuurin laitoksella. Lennon oli ollut 45-vuotias professori. Kirjan tapahtumat kietoutuvat kirjeen tai paketin ympärille, jonka seuraaja saa yliopistolle. Uruguaysta tullut lähetys on osoitettu Bluma Lennonille, mutta anonyymi kertoja avaa paketin ja löytää sieltä sementtipölyisen ja rähjääntyneen kirjan ja alkaa selvittää kirjan alkuperää.

Kertojalle selviää, että lähettäjä on Carlos Brauer -niminen mies, bibliofiili, jonka kanssa Blumalla oli ollut lyhyt romanssi jonkin kongressin aikana. Bluma oli lahjoittanut kirjan miehelle, ja nyt Carlos jostain syystä palautti kirjan takaisin.

     *     *     *

Bluman seuraaja, jonka lukija voi päätellä olevan häntä nuorempi mies, matkustaa Uruguayhin ja tapaa siellä lähinnä sattumalta miehen, joka tuntee Carlos Brauerin, joka on tunnettu kirjojen keräilijä Montevideossa.

Bauer paljastuu ahnaaksi kirjojen lukijaksi. Hän ei osta kirjoja vain kirjojen itsensä vuoksi vaan lukeakseen niitä. Kirjat hän on luetteloinut tarkoin ja kirjat ovat täynnä hänen tekemiään merkintöjä. Kertojan jäljittämä toinen bibliofiili Agustin Delgado tuntee tarkoin Brauerin kohtalon ja kertoo miehen tarinan. Molemmilla miehillä on kirjoja tuhansittain.

Delgado paljastaa vähitellen Carlos Brauerin traagisen kohtalon, ja osoittautuu, että samoin kuin Bluma Lennon, Carlos Brauer on kuollut.

      *      *     *

Myös Brauerin kohtaloksi muodostuivat kirjat tai oikeastaan tulipalo, joka tuhosi hänen kortistonsa. Tapahtuman jälkeen Brauer ei pystynyt käyttämään enää valtavaa kirjastoaan. Tosin hänellä alkoi olla ongelmia kirjojensa kanssa ennen tulipaloakin. Kirjoja oli yksinkertaisesti liikaa, ja hän tunsi olevansa niiden vanki.

Ilmeisesti Brauerin mielenterveys järkkyi kortistonsa tuhoutumisesta niin että hän myi asuntonsa ja muutti rannikolle kirjoineen, joita oli monta rekka-autollista.  Agustin Delgado vertaa Brauerin tilannetta muistinsa menettäneeseen ihmiseen.  Tieto on varastoitunut aivoihin, mutta niitä ei saa sieltä ulos silloin kun haluaa.

Syrjäisessä kalastajakylässä Brauer palkkaa rakennustyömiehen, joka rakentaa hänelle talon kirjoista. Kirjat ovat ikään kuin tiiliä, joista seinät pystytetään. Tässä paperitalossa mies elää erakkona paikallisten ihmisten ihmeteltävänä useita vuosia. Sitten hän saa kirjeen Bluma Lennonilta, joka pyytää lahjoittamansa kirjan takaisin. Ongelmana on vain se, että kirja on talon yhtenä tiilenä, jossain kohti seinää.

Carlos alkaa lekalla puhkoa reikiä talonsa seiniin - ja lopulta löytää kirjan, jonka lähettää Blumalle Cambridgeen tietämättä, että nainen on kuollut. Ja kun kirjan kertoja saapuu tapaamaan Carlosia osoittautuu, ettei häntäkään enää ole. Mies oli vain kadonnut jonnekin.

Mies ei voi muuta kuin palata kirjoineen takaisin Cambridgeen...

Minulla ei ollut sydäntä jättää kirjaa sinne. Varjelin teosta kohtalon armottomalta ja rujolta kouralta, joka tosin lopulta perisi niin minut kuin kirjankin, sillä kaikki, mikä on joskus noussut meren saastaisesta limasta ja hakeutunut maan päälle, käy viivytystaistelua, ja vaikka kaikki onkin pelkkää sinnittelyä ja verkkaista väistymistä, toiset jatkaisivat sanan vaalimista. 

RUNO ON VAPAA. Osa 72: "Paronitar O. puussa"

Italo Calvinon "Paroni puussa" (1960) kertoo pojasta, joka muutti - tai palasi takaisin - puuhun. Epäilen että paroni tai ainakin tarinan kirjoittaja tai kertoja on sukua toiselle kuuluisalle paronille, paroni von Münchhausenille.

Niin voi käydä myös paronittarelle ja niin kävi paronitar O:lle. Paronitar  löysi itsensä puusta, eikä puusta tunnetusti pääse pitkään.

     *     *      *

Kaikki alkoi O:stä, O-kirjaimesta. Eikä muuten olisi voinut ollakaan, sillä se oli O:n nimi. Tai O ei oikeastaan ollut kuin nimen ensimmäinen tunnettu kirjain, mutta se kuului nimeen.

Ihmiset epätoivoisesti arvailivat, mikä paronittaren oikea nimi oikein oli tai siis hänen koko nimensä, johon O-kirjain kuului. Jostain syystä nimi oli ajan myötä päässyt unohtumaan, kun sitä ei oltu kirjoitettu ylös.

Toki ihmiset tiesivät muitakin kirjaimia, joita nimeen kuului. Itse asiassa he tiesivät nimestä kohtalaisen paljon. Nimi nimittäin päättyi neljään merkkiin, jotka olivat kaikkien tiedossa. Nimen loppuosa oli ONESS. Yksinkertaisuuden vuoksi kuitenkin puhuttiin vain paronitar O:sta.

     *     *     *

Yksi, joka sattui olemaan amerikkalainen, veikkasi, että nimi oli TwONESS, sillä paronitar oli tumma ja tulinen, mutta ei kuitenkaan musta. Muutoin sana sopi häneen hyvin. Naisessa oli kuin kaksi eri sielua, jotka eivät sopineet yhteen ja joita hänen jääräpäisyytensä piti koossa. (W.E. Bois)

Internetistä löytyvän Scrabble Word Finderin avulla joku toinen löysi toisen 7-kirjaimisen sanan LiONESS, ja se tuntui heti paljon paremmalta. Nainen oli kuin poikastaan puolustava peto, vaikka hänellä ei poikasta ollutkaan. Tai kuin leijonakuningatar, joka tuntee ja tietää asemansa. Mutta ei, ei hän ollut myöskään LiONESS, sillä paronitar oli ainakin ulospäin käytökseltään hienostunut ja sivistynyt.

Vasta kolmas arvaus osui oikeaan, sillä se oli liian itsestään selvä. Paronitar oli tietysti paronitar eli BarONESS.  Se vain ei ollut tullut kellekään mieleen. Ratkaisu nimiongelmaan oli liian itsestäänselvä.

     *      *      *

Kaikki eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita yksinkertaisesta selityksestä. Arvailu paronittaren nimestä sen kuin vain kiihtyi ja kiihtyi - ja lopulta paronitar päätti muuttaa puuhun asumaan, missä hän sai olla rauhassa häntä häiritseviltä ihmisiltä.

Eräs innokas nimien keräili laati jopa listan vaihtoehtoisista nimistä, jotka sopisivat paronittareen. Sitä varten hän kehitti nettipalvelun WWW.FINDALLWORDS.COM.

Haku palveluun tuotti seuraavan tuloksen (Words containing "oness"):

nonessentials
marchionesses
nonessential
pythonesses
patronesses
marchioness
deaconesses
demonesses
canonesses
baronesses
pythoness
patroness
lionesses
deaconess
demoness
canoness
baroness
lioness

Ja on varmaa, että listaa on mahdollista jatkaa loputtomiin. Joten sen pituinen ei se ole.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 126: "Rikoskirjailija tunnusti kirjailijaillassa tänä iltana rikoksen"

Jos olisin iltapäivälehden toimittaja, voisin kirjoittaa yllä olevan otsikon. Koska en ole, en sitä tee.

"Kirjasatoa" - kirjailijaillassa Hämeenlinnan pääkirjastossa keskiviikkoiltana oli yhteensä kuusi kirjailijaa ja yksi sanoittaja.

Mukana olleet kirjailijat olivat menneenä syksynä ja kuluvana keväänä kirjojaan julkaisseita: Tapani Bagge, Ulla Kauhanen, Kimmo Miettinen, Maritta Lintunen, Kaija Lehmuskallio ja Maija Paavilainen. Sanoittaja oli Ulla Kauhasen kanssa kirjan tehnyt Sana Mustonen. Mustonen on tullut tunnetuksi lukemattomista laulusanoituksistaan, joita hän tekee nykyään työkseen. Mm. Robinin 'Frontside Ollie' on hänen kirjoittamansa.

Sana Mustosella oli kirjastossa mukanaan kaksi pientä, alle kouluikäistä tytärtään, mikä pudotti osallistujien keski-iän luultavasti alle 40-vuoden. Tytöt, joita tosin ei esitelty, kuvasivat kännykkäkamerallaan ennen muuta äitiään ja juoksentelivat kirjaston portaita ylös alas samaan aikaan, kun esimerkiksi Tapani Bagge kaivoi kirjareppuaan.

Bagge ei ollut se rikoksen tehnyt dekkarikirjailija, vaikka onkin dekkarikirjailija.

     *     *     *

Hiihtolomaviikosta huolimatta kirjaston aulan tuolit olivat lähes tupaten täynnä. Syynä tilanteeseen varmasti oli tuoreimmain hämeenlinnalaiskirjailijan Maritta Lintusen haastattelun julkaiseminen Hämeen Sanomissa samana päivänä, missä myös puffattiin illan tapahtumaa.

Lintunen asuu, jos ei muuta mieltään, ainakin kolme vuotta Hämeenlinnassa. Hän asuu Kirjailijaliiton Larin-Kyöstin talossa. Viimeksi talossa asui Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ville Sutinen (korjaan: Hytönen), tietääkseni. Nyt pariskunta asuu ilmeisesti Tampereella, milloin sattuu olemaan kotona.

      *     *     *

Maritta Lintunen vaihtoi kymmenen vuotta sitten laulajan ja lauluopettajan uransa kirjailijaksi, eikä ole katunut tekostaan. Hänestä on tullutkin mainio kirjailija, ja jo toinen kirja oli Runeberg-palkintoehdokkaana.

Viimeisimmässä romaanissaan "Sydänraja" hän kyykyttää äärioikeistolaisia. Tosin kirjan tietojen perusteella prosessi on vasta alkanut, eikä sille näy loppua. Lintunen on kirjoittanut myös novelleja, enemmän kuin runoja ja romaaneja, ja häntä pidetäänkin lähinnä lyhyen proosan spesialistina.

Lintunen sanoo laulavansa vielä kuin lintunen, mutta lähinnä suihkussa ennen kuin alkaa aamulla kirjoittaa. Seuraava kirja on jo tekeillä.

      *      *      *

Maija Paavilainen on tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut paljon kirjoja, joita löytyy mm. kirjaston hyllyistä. Kannattaa käydä katsomassa. Ja saa niitä lainatakin. Ja lukea, kunhan muistaa palauttaa.

Hän myös kuvittaa kirjojaan. Piirtää anoppeja ja mummoja. Hänellä on kuulemma lämmin suhde mummoihin. Hän on itse mummo. Tekstejä hän kirjoissaan ei yleensä ole paljon toisin kuin kuvia. Sivujakin vain nimeksi.

Hänellä on 14 lastenlasta. Kerran hän yritti halata tuntematonta pikkulasta junassa, ja häntä pidettiin pedofiilinä. Totta puhuakseni, en minäkään lapsena olisi pitänyt siitä, että vieras mummo olisi käynyt minuun kiinni. Pahimmassa tapauksessa hän olisi nipistellyt vielä poskeani ja saattanut jopa muiskauttaa pusun poskelle. Yäk.

     *     *      *

Tohtori Kaija Lehmuskallio on lausuntataiteilija ja runoilija, joka lausui silmiin pistävällä tavalla runojaan. Monet olivat silmin nähden liikuttuneita. Hän eläytyi hyvin omiin runoihinsa. Niitä olikin mukava kuunnella, vaikka lukiessa... lukiessa ne eivät tunnu yhtä hyviltä, maistuvilta.

Kehut mm. dosentti Tuomo Jämsältä liikuttivat Lehmuskalliota. Hän oli saanut tältä juuri tänä päivänä kirjeen, jonka hän luki kaikelle kansalle.  Jämsä analysoi kirjan nimeä kulttuurisemioottisin menetelmin. Kirjan nimi on "Yön vehryt vihreä". En ymmärtänyt analyysistä kai paljon mitään tai se vaan meni jotenkin ohi. Vehryt ja vihreä sanoina ovat ilmeisesti samaa juurta ja itse nimi on paradoksi, koska yöllä ei näy värejä jne.

Tunnen Tuomo Jämsän. Hän on kiltti ja arvostettu mies. Tosin en ole nähnyt häntä vuosikausiin. Kerran oli yhden kurssin ajan hänen oppilaansa. Sain kulttuurisemiotiikan kurssista korkean arvosanan, jolla ei tosin ollut mitään merkitystä minkään kannalta. Palaute tekstistäni oli kuitenkin hyvä, ja hän arvioi muistaakseni otsikon lisäksi sen sisältöä. Sitä en muista mistä kirjoitin.

      *     *     *

Sitten oli vuorossa aina hymyilevä ja luimisteleva Tapani Bagge. Ensin hän esitteli uusimman kirjansa vihaisista linnuista, josta hän ei ollut itsekään saanut vielä tekijän kappaletta. Siksi hän lainasikin Suomalaisen kirjakaupan myynnissä olevaa kappaletta, jota näytti yleisölle. Hän nosti kirjan kaksin käsin ylös ja sanoi, että tässä ne linnut nyt ovat. Ja siinä ne olivat, vaikka en nähnyt niitä, koska istuin niin kaukana. Lisäksi edessä istuvan pää oli tiellä.

Bagge oli kirjoittanut taas VALTAVASTI kirjoja. Tosin itse hän ei lastenkirjoja kuvita. Yhdessä kirjassa hänen tyttärensä oli auttanut häntä, kun hän ei kai itse jaksanut enää kirjoittaa, kun oli sinä päivänä tehnyt jo niin paljon töitä. Toinen kirja oli liikaa.

Dekkarin hän oli laittanut aamulla postiin, ja se on varmaan kohta kaupoissa... Ainakin sähköisessä muodossa Elisa-kirjan kautta. Seuraavaksi Tapani jatkaa Hämeenlinna-sarjaansa.

     *     *     *

Ulla Kauhanen ja Sana Mustonen astelivat yhdessä estradille. Mustosen ei kai pitänyt tulla tapahtumaan, mutta tuli kuitenkin. Ennakkotiedoissa häntä ei mainittu, mutta hänen tulonsa oli mukava yllätys. Tuli mieleen Veijo Meren Hämeenlinnan sijoittuva "Jääkiekkoilijan kesä".

Kauhanen on tunnettu enkelikirjoistaan ja "Auvoista oloa" -kirjassakin lennettiin. Tosin lennätyksen kohteina olivat tällä kertaa linnut, joista Sana Mustonen kertoi sanassaan. Olivat kivoja ja hauskoja aforistisia tekstejä, joiden lukemiseen ei mennyt montaa sekuntia.

Kirjan originaalit ovat kuulemma kaupan.

Seuraava yhteiskirja käsittelee miau-kieltä puhuvia karvaisia olioita, jotka viihtyvät ihmisten sylissä ja jaloissa, jos eivät ole ulkokissoja. Eivät luvanneet kirjaa vielä ensi syksyksi, mutta vuoden päästä saattavat katit mankua kirjan sivuilla. Odotan innolla millaista on kissan kieli. Vai onko jomman kumman kissa kenties vienyt kielen?

      *     *     *

Viimeisenä eikä suinkaan ainakaan kokonsa ja sukupuolensa perusteella vähäisimpänä päästiin Kimmo Miettiseen, jota tuttavallisesti kutsutaan kaupungissa ja musiikkipiireissä vaan Miettisenä.

Miettinen on kirjoittanut kolme romaania, joista kaksi ensimmäistä oli 97 prosenttisesti kirjailijan oman arvion mukaan omaelämänkerrallisia. Uusin romaani "Sukuviha" ei ole omaelämänkerrallinen, mutta sen prosenttilukuja hän ei mainninnut. Veikkaisin että fifty-fifty.

Kustantaja LIKE on Miettisen kertoman mukaan tilannut peräti yhdeksän kirjaa Imatra-sarjaksi nimettyjä teoksia. Imatra ei viittaa Imatran koskeen tai kaupunkiin vaan kirjan päähenkilöön Markus Imatraan, joka saattaa kuolla.

Arvoitukseksi jää mitä tapahtuu kirjasarjalle, jos päähenkilö kuolee toisessa osassa. Mielenkiintoinen ajatus.

Ai, niin ja kirjailijajoukon rikollinen oli tietysti Miettinen. Hän tosin sovitti rikoksensa tunnustamalla rikoksen ja palauttamalla 30 vuotta sitten Hämeenlinnan kaupunginkirjastosta varastamansa Raymond Chandlerin englanninkielisen antologian.

Hämäläinen & Ala-Harja: "Off Season" (2009)

Normandian kesä on ohi ja lomalaiset ovat poistuneet. Merenrannat ovat autioita ja hotellit tyhjiä. On aika antaa puheenvuoro hotellin patjalle, pyyhkeelle, uima-altaalle ja lukupampulle. (Takakansi)

     *    *    *

Kirjailijat ovat tänä päivänä monessa mukana, ja kirjoittavat kaikenlaisia tekstejä myös yhteistyössä muiden taiteilijoiden kanssa.

Riikka Ala-Harja osallistuu Anne Hämäläisen valokuvanäyttelyyn "OFF SEASON" vuonna 2010 kirjoittamalla tekstit kirjaan, joka oli kuvitettu näyttelyn valokuvilla. Lisäksi projektiin osallistui kolmas taiteilija Sanni Seppo, joka taittoi kirjan. Näyttelypaikkana oli Galleria Luova.fi 4.2. ­- 27.2.2010.

     *     *     *

 Sisällys:

Respan vieraskirja kertoo; Hotellin ikkuna; Yöpöydän lamppi; Hotellin patja; Pyyhe; Matkalaukku; Väliseinä; Pyykkikone; Tyyny; Peili; Hotellikeittiön pöytä;  Cáfe au lait; Tapetti; Seinä; Rex; Nojatuoli; Polkupyörä; Uima-allas; Ulkoraput; Väliseinä; Hiustenkuivain; Käytävän matto; Sänky; Ikkuna; Sänky

     *     *      *

Kirja on kiehtovan ja omaperäinen. HS:n Anu Uimonen toteaa kirjasta että se on "nuhruisuuden runoutta". Kyllä, kirjan tekstit vaikuttavat aluksi tavanomaiselta proosalta, lyhytproosalta. Muutaman tekstin jälkeen tajuaa lukevansa kuvitettua runoteosta tai runotettua kuvateosta, miten vaan.

"Off Season" (2009) on normandialaishotelliin sijoittuvaa roolirunoutta. Ääneen pääsevät ne, jotka sesonkiaikana ovat hiljaa. Hotellin seinät ja väliseinät, tapetit ja huonekalut alkavat puhua omaa kieltään.

Riippuen siitä missä rekisterissä lukija kertomuksia lukee, syntyy mielenkiintoisia vaikutelmia. Mitäpä sanotte, vaikka runosta "Hotellin patja (asiakaskäytössä vuodesta 1999)".

Lakanat kostuvat märiksi, kun vieras hikoilee, tämä juuri
saapunut ihmeellisen pehmeä nainen, joka kieppuu
sylissäni. Eikö se saa nukuttua? (..)

Hieman aiemmin on kerrottu, miten hotelliin tuli ensin mies - ja sitten nainen. Nopeasti luettaessa nämä tapahtumat assosioituvat keskenään runon kanssa. Tällöin lukijan mielikuvitus tekee tepposen, ja unohtaa, että äänessä onkin patja, ei hotellin gigolo, jos siellä sellainen sattuu olemaan.

"Cáfe au lait" -runossa on myös erotiikkaa. Äänessä on tällä kertaa, ei tietystikään kahvi, vaan kahvikuppi.

Minun elämässäni kaikki on sijoitettu kahvan ja reunan kohdalle. Valtavasti naisia ja miehiä, jotka ovat tarttuneet minuun ja huulilla koskeneet, intohimoisesti näin voi sanoa, muutamilla käsi tärissyt kun ovat ensimmäisen kerran suulle nostaneet, sitten tärinä on laantunut ja tarina rauhoittunut, saivat mitä himoitsivat. (..)

Näitä tekstejä lukee nauttien. Jos joku epäilee ettei Riikka Ala-Harja osaa kirjoittaa, nämä tekstit viimeistään vakuuttavat heidän erehtyneen. Lyhytproosa, proosaruno on vaikea laji kelle tahansa.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Bolter: "Writing space. Computers, hypertext and the remediation of print" (2011)

This second edition of Jay David Bolter's classic text expands on the objectives of the original volume, illustrating the relationship of print to new media, and examining how hypertext and other forms of electronic writing refashion or "remediate" the forms and genres of print. Reflecting the dynamic changes in electronic technology since the first edition, this revision incorporates the Web and other current standards of electronic writing. As a text for students in composition, new technologies, information studies, and related areas, this volume provides a unique examination of the computer as a technology for reading and writing. (Takakansi)

     -     -     -    -   -

Jay David Bolterin klassikkokirjan 2. painos on sisällöltään alkuperäistä laajempi. Teoksessa kuvataan painetun kirjan ja uusien medioiden välistä suhdetta ja tutkitaan, miten hyperteksti (esim. nettisivu) ja muut sähköisen kirjoittamisen muodot muuttavat tai korjaavat sitä millaista on painettu kirjoittaminen ollut. Bolter pohtii tietotekniikan monia muutoksia, ja oikaisee omiakin näkemyksiään siitä, mitä ne olivat alkuperäisessä teoksessa. Huomio on erityisesti siinä, millä tavoin Internet-sivuja tehdään ja mitä muita tapoja on kirjoittaa muulla kuin perinteisellä tavalla. Kirja on suunnattu mm. kirjoittamisen opiskelijoille ja siinä tarkastellaan  omaperäisellä tavalla sitä,  miten tietokone on vaikuttanut niin lukemiseen kuin kirjoittamiseen. 

     *     *     *

Olen tankannut tätä kirjaa pari päivää, ja välillä mietin, että kannattaako se. Kieli on usein koukeroista ja tuupattu täyteen asiaa, mutta kyse onkin oppikirjasta. Kirjan 1. painos on kymmenen vuoden takaa, ja vaikka kirjaa on täydennetty, se tuntuu joiltain osin vanhentuneelta. Esimerkiksi sosiaalisen median ja sähköisten oppimisympäristöjen kehittyminen on ollut niin nopeaa, ettei tämä kirja ole pysynyt sen kehityksen vauhdissa. Kirja on kuitenkin hyvä ajankuva 2000-luvun alkuvuosiin.

Ehkä kirjan kiinnostavin väite on, että hyperteksti - esimerkiksi nettisivu, josta on linkkejä muihin sivuihin - on kehittyneempi tapa kirjoittaa kuin perinteinen lineaarinen tapa sivun laidasta laitaan, ylhäältä alas. Bolter ei tosin pysty vakuuttamaan nykylukijaa, mutta ajatus on silti kiinnostava ja ei aivan perätönkään. Pedagogisesti taitavasti rakennettu hyperteksti on varmasti toimivaa oppimateriaalia. Nettisivulle on mahdollista linkittää kaikenlaista lisämateriaalia. Myös kuvia ja videoita. Tässä suhteessa hyperteksti tarjoaa enemmän mahdollisuuksia kuin painettu kirja.

Käytäntö on kuitenkin osoittanut että erilaiset materiaalit täydentävät toisiaan. Hyperteksti ei korvaa painettua kirjaa, mutta sähköinen kirja voi sen tehdä ja on jo esimerkiksi it-alalla niin usein tehnytkin. Kirjoja voi lukea esimerkiksi PDF-tiedostoina.

RUNO ON VAPAA. Osa 71: "Mustia runoja - Holy Love"



Holy-holy-holy,
shit.

Holy-holy-holy,
shit.

Holy-holy-holy,
shit.

Holy-holy-holy,
shit.

Holy-holy-holy,
shit.



sunnuntai 24. helmikuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 70: Idea



Vivi's best computer program:

Only one
                BLACK square button
                                    in the middle of the
                WHITE page,
and the label in it:

                 Press me!

RUNO ON VAPAA. Osa 69: Viimeinen tupakka




Seisot aamuyöstä taloni edessä ja polttelet tupakkaa,
     tupakan toisensa perään. 
 

Pudottelet tumppeja jalkoihisi ja
    liikehdit 
          levottomasti.

Jokaista kevytsavuketta et polta 

filtteriin 
asti.
 

Kaivat taas kärsimättömästi vihreän maihinnousutakkisi taskua.
Sinisessä L & M – askissasi on enää yksi tupakka.
 

Poltat ensin toisen, 
     sitten otat viimeisen värittömien huuliesi väliin ja sytytät 
          edellisen jämällä viimeisen.
 

Tyhjän askin pudotat oveni eteen, ja astut huomaamatta sen päälle
kun käännyt ympäri
ja alat kävellä takaisin asemalle, josta olit tullutkin.

     *     *     *

variaatio:

* if you are in Tavastehus and *

Seisot aamuyöstä taloni edessä ja polttelet tupakkaa,
     tupakan toisensa perään. 
 

(..)

Tyhjän askin pudotat oveni eteen, ja astut huomaamatta sen päälle
kun käännyt ympäri
ja alat kävellä takaisin asemalle, josta olit tullutkin.

* else if you stay at home *

Menet R-kioskille, ja ostat kartongin tupakkaa.
Poltat koko illan.
Tuhkakuppi täyttyy.
Valokuvaat täyden tuhkakupin.
Panet kuvan nettiin.
Katsot kuvaa netistä.
Suljet koneen.
Sammutat valon, jos uskallat.
Menet nukkumaan.

* else you can go by train somewhere else  *


lauantai 23. helmikuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 125: "AOA"




AOAOAOAOAOAOAOAOAOA
AOAOAOAOAOAOAOAOAOA
AOA                                      AOA
AOA          DE                      AOA
AOA               PRESS                              AOA
AOA          ED                      AOA
AOA                                      AOA
AOAOAOAOAOAOAOAOAOA
AOAOAOAOAOAOAOAOAOA



ao = ks. esim. Ilmestyskirja 
deed = teko, dokumentti
depressed = masentunut, synkkämielinen
press = paina(a), purista(a)

perjantai 22. helmikuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 68: Perjantain pakkoruno - onko päässäsi mitään viikon jälkeen?

Tätä runoa - josta minulla ei ole vielä aavistustakaan - aloin pohtia järkytyksestä. Luin hetkin sitten artikkelin T.S. Eliotin "Autio maa" -kokoelman tekemisestä, enkä osaa enää sanoa, onko sen tekijä T.S. Eliot vai Ezra Pound vai molemmat yhdessä?

Otankin tämän runon pohjaksi, toistamiseen, säkeen jostain runosta. Lainaksi vain, sillä varkaus on ruma sana. On muistettava sekin, että "Autio maassa" on noin 400 kirjallista varkautta .. siis viittausta muihin teoksiin. 

      *     *     *

No, tietysti. On itsestään selvää, että säkeet ovat "Autio maasta". Valitsin toisen osan 'Shakkipelin'.

Sota on ohi, ja kaikki on muuttunut sen aikana. Vaimo on kuksinut vieraiden miesten kanssa, kun omasta miehestä ei ole kuulunut Länsirintamalta mitään. Tai muutenkin, sillä täytyyhän sitä tarpeet tyydyttää. Nuori nainen jne. Nytkin hän istuu baarissa ja odottaa miestä, kun kertoja-ääni kysyy naiselta:

   Do
you know nothing?  Do you see nothing?  Do you remember
nothing?
   - I remember
Those are pearls that were his eyes.

Are you alive, or not? Is there nothing in your head?

     -     -     -     -     -    -

Tiedätkö sinä enää
mitään? Näetkö mitään? Muistatko mitään?
    - Muistan, muistan minä
Nuo ovat hänen loistavat silmänsä kuin helmet.

Oletko elossa vai et? Onko päässäsi enää yhtään mitään?

     *     *     * 

Tilanne oli hankala, kymmenille sadoille tuhansille naisille ja miehille, äärimmäisen vaikea. Paljon kuolleita, paljon haavoittuneita ja vammautuneita, kadonneita.  

Näennäisesti olemme kaukana 1900-luvusta ja sen tapahtumista. Ne elävät kuitenkin mielissämme, ja joka ilta TV:sta ja elokuvista tuupataan jotain, joka palauttaa mieliin jotain menneisyydesä, jota emme ole itse kokeneet.

     *     *    *

Asetelma:

Perjantai-ilta ABC-ravintolassa tai jossain muualla, jossa voi istua ja katsella ihmisiä. Nuori nainen, kohta kolmikymppinen, istuu ja juo kahvia. Ihmisiä kulkee jatkuvana virtana. Joku saattaa katsoa naiseen ja hymyillä. Suurin osa ei kiinnitä huomiota pöydässä istuviin, yksinäisiin naisiin ja miehiin.

Tulee hiljainen hetki. Muutamaan minuuttiin ei kukaan tule sisään. Nainen kuulee päässään kysymyksen:

Tiedätkö sinä enää
mitään? Näetkö mitään? Muistatko mitään?

Nainen sanoo ääneen:

- Muistan, muistan minä

Nainen katsoo ympärillään hieman peloissaan. Kuulikohan joku, kun puhuin itsekseni. Kukaan ei kiinnitä kuitenkaan naiseen mitään huomiota. Hän nostaa kyynärpäänsä pöydän reunalle, ja peittää kämmenillä suunsa; ja sanoo sitten hiljaa itsekseen silmät kiinni:

- Nuo ovat hänen loistavat silmänsä kuin helmet.

Nainen näkee mielessään miehen silmät, jota hän ei ole nähnyt koskaan läheltä. Hän on nähnyt silmät vain valokuvissa, mutta nyt hän keskittyy intensiivisesti ja kuvittelee näkevänsä miehen - ja hän saakin tuotettua mieleensä mielikuvan miehen kasvoista. Nainen zoomaa katseensa tämän silmiin, joihin uppoaa.

Ääni palaa takaisin ja kysyy naiselta:  

Oletko elossa vai et? Onko päässäsi enää yhtään mitään?

Katz: "Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita" (2008)

Daniel Katzin "Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita" (2008) on  kokoelma yllätyksellisiä tarinoita ihmismäisistä eläimistä ja eläimiä muistuttavista ihmisistä. Herkullista, humoristista kerrontaa.

Kokoelma faabeleita ihmismäisistä eläimistä ja eläintä muistuttavista ihmisistä: lempeän ironiset tarinat ulottuvat "Raamatun" ajoista nykypäivään ja Afrikasta suomalaisiin korpiin. Faabeleiden lomassa liikkuu kielentäjä, rouva Uu, joka ei tarkemmin katsottuna ole rouva ollenkaan, sekä faabeleita kirjoittava herra Kuf, kirjailija.

Teoksessa keskeistä ovatkin miesten ja naisten väliset suhteet, niiden alku, keskikohta ja loppu. Tarinat, kuten Adagio Moskovan yössä, Islanninpainin alkeita ja Cortegen huutokauppa, risteävät toistensa kanssa yllätyksellisesti, ja niiden ydin on lopussa, kuten hyvissä tarinoissa aina. (WSOY:n sivusto)

     *     *     *

Daniel Katzin viimeisin kirja "Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita" (2008) on monella tavalla kiinnostava kirja muutakin kuin sisältönsä puolesta. Ensiksin romaani - romaanistahan kai on kyse - koostuu oikeastaan erillisistä kertomuksista, jotka nivoutuvat samalla tavoin kuin novellikokoelman novellit yhteen.

Kirjaa on luonnehdittu ns. metafiktioksi, mitä se selvästi onkin. Kirjailija tai hänen alter egonsa Attila Kuf pohtii toistuvasti omaa kirjoittamistaan, joka on samankaltaista kuin Daniel Katzin oma tekeminen. Tarinat tuntuvat aina jäävät hieman kesken tai jotain olennaista jää sanomatta, mutta on vaikea sanoa tarkalleen ottaen että mitä. Avoimiin loppuihin lukija mielessään rakentaa omia A-, B- ja C-vaihtoehtoisia loppujaan.

Päähenkilön nimi viittaa hepreankieliseen K-kirjaimeen, joka on kuf, minkä kautta yhteys esimerkiksi Franz Kafkan Josef K:hon on ilmeinen. Niin Katz kuin Kafka o(li)vat lisäksi juutalaisia kirjailijoita, tosin ennemmin kulttuurisesti kuin uskonsa kautta. Lisäksi kristillisen kulttuurin keskellä vähemmistöt ovat välttämättä hekin jonkinlaisia kulttuurikristittyjä halusivat tai eivät.

     *     *     *

Kertomukset ovat myös faabeleita tai ehkä ennemmin faabelipastisseja tai jonkinlaisia muunnelmia. Ne ovat tyystin toisenlaisia kuin La Fontainen tai Aisopoksen sadut tai "Raamatun" vertauskuvalliset tarinat eläimistä ja ihmisistä. Suurin ero näihin perinteisiin tarinoihin on kenties siinä, että Katzin näkökulma on eläimellinen. Ehkä kirjallisuudentutkijat puhuisivat jopa ympäristökirjallisuudesta tai ekokriittisyydestä.

Tarinoissa ihmiset ovat eläimellisiä ja eläimet inhimillisiä ja inhimillistettyjä, mikä tarkoittaa että elävät olennot on asetettu samalle viivalle. Ihminen ei ole kristinuskon ja juutalaisuuden luomakunnan kruunu vaan laji muiden joukossa. Koira on ihmisen kumppani - ja ihminen koiran kumppani.

 Teos osallistuu myös ajankohtaiseen kirjallisuusteoreettiseen keskusteluun, missä määrin romaani voi olla omaelämänkerrallinen ja olla vielä fiktiota. Voiko kirjailija esimerkiksi sijoittaa itsensä omaan tekstiinsä ja kutsua itseään jopa omalla nimellään? Voisiko Attila Kufin nimen vaihtaa Daniel Katziksi? Lisäksi teos haastaa lukijan pohtimaan romaanin rajoja toisellakin tavalla. Kuinka omaperäistä kirjoittaminen voi olla, että kyse on vielä sellaista porvarillisesta romaanista, johon olemme tottuneet? Voisiko koko romaanin kirjoittaa esimerkiksi koiran näkökulmasta? Mm. Virginia Woolf on kirjoittanut kirjan "Flush" (suom. "Kirjailijan koira"), joka on koiran elämänkerta. Entä kokonainen romaani kärpäsen näkökulmasta ilman että kyse on mistään muodonmuutoksesta.

     *     *     *

Entäpä itse kirja ja sen tarinat? Ehkä hieman yllättäen heti alussa päähenkilö, kirjailija tai kirjoittaja Attila Kuf kuolee. Hän luultavasti tekee itsemurhan mutta kyse voi olla myös vahingosta, joka tapauksessa hän leikkii aseellaan.

Kirjan ensimmäinen tarina alkaa siitä, kun Attila Kufin ystävä herra Ypsilon kertoo Kufin hautajaisista, jonne hänet oli kutsunut tämän vaimo rouva Uu. Attila on ampunut itsensä vanhalla venäläisellä revolverilla Nagilla, johon mahtuu seitsemän patruunaa. Attila kenties oletti, ettei aseessa enää ole panoksia, kun hän laukaisi aseen seitsemännen kerran. Itsemurhaviestiä Attilalta ei jäänyt, mikä viittaa vahinkoon.

Toinen tarina 'Rajankäyntiä' on yksi romaanin, kokoelman, kiinnostavimpia. Tarina kertoo hirvestä, metsästäjistä ja kirjailijasta, joka ei ole metsästäjä, mutta jonka mailla hirvi asustelee. Hirvi ehdottaa miehelle sopimusta siitä, ettei tämä salli metsästäjien metsästää maillaan. Näin hirvi voisi turvallisesti asustella kirjailijan metsikössä. Kirjailija ja hirvi pääsevät sopimukseen, kun hirvi lupaa olla syömättä taimikkoa miehen metsästä.

Ongelmaksi tulee kuitenkin se, että saatavilla oleva ruoka ei riitä hirven hengen pitimiksi vaan se joutuu koukkimaan naapureiden puolelle missä on oma riskinsä, koska toisella puolen saattaa joutua ammutuksi. Lopulta hirvi joutuu paikallisen konstaapeli Karlssonin pihapiiriin, joka täräyttää - tosin laittomasti - hirven hengiltä. Poliisi ei joudu lailliseen edesvastuuseen hirvenkaadosta tai murhasta ainakaan ennen tarinan loppua.

     *     *    *

Toinen luontotarina, faabeli, joka on katzmainen, on 'Koira ja hänen metsästäjänsä'. Niin kuin eläinsaduissa tässäkin eläimet ovat sen verran inhimillistettyjä, että ne osaavat puhua. Toki eläimet, jotka elävät ihmisen kanssa ymmärtävät muutenkin paljon puhetta, mutta puhua ne eivät vielä osaa.

Koska Attila Kuf oli kuollut, rouva Uun pyynnöstä Attilan ystävä herra Ypsilon kirjoitti tämänkin kertomukseen loppuun tai sellaiseen kuosiin kuin pystyi. Tarinan alussa on kuitenkin metafiktiota, kerrotaan vielä Kufista ja hänen lapinkoirastaan, joka on samanlainen koira kuin Daniel Katzilla oli. Tämä on tietysti ristiriitaista, sillä Attila Kuf tuskin itse olisi kirjoittanut mitään tällaista...

Metafiktio on erotettu erilliseksi kertomukseksi 'Metsästäjä ja hänen koiransa'. Metafiktiivisessä osuudessa kirjailija puhuu koiralleen, joka ymmärtää mitä ymmärtää tämän vuodatuksesta, mutta ei koiramaisuuttaan pysty puhumalla vastaamaan. Tosin se osoittaa esimerkiksi haukottelemalla kyllästyneisyytensä.

Kufin faabelissa koira kuitenkin osaa puhua. Koira ja metsästäjä lähtevät kauaksi metsään hirvestämään, mutta sattuu onnettomuus ja mies murtaa sääriluunsa. Mies kehottaa koiraa pelastamaan nahkansa ja jättämään hänet. Koira ei suostu siihen vaan haluaa olla loppuun asti miehen luona.

Kummatkin puolustavat sitkeästi omaa kantaansa. Lopulta koira kehottaa miestä ampumaan ja syömään itsensä. Näin mies pystyy pidempään sinnittelemään hengissä. Mies ei suostu siihen vaan kehottaa koiraa tappamaan hänet. Lopulta koira käykin miehen kurkkuun kiinni ja samalla mies ampuu koiransa. Kumpikin menettävät henkensä.

Kertomus päättyy ekokriittiseen kommenttiin:

Siihen loppui uskollisten ystävysten maallinen taival. Jatkuiko se taivaassa, siitä voisi kertoa se joka tuntee taivaan salat ja on ratkaissut tuon ihmismieliä ikuisesti askarruttaneen kysymyksen, jota koirat eivät rajoittuneisuudessaan ole keksineet kysyä: pääseekö koirakin taivaaseen?

torstai 21. helmikuuta 2013

Karila: "Gorilla" (2013)

Huippulahjakkaan tekijän Juhani Karilan esikoisnovelleja leimaavat poskettomat assosiaatiot ja villisti laukkaava lause. Tekstien aiheet vaihtelevat kirjaimellisesti maan ja taivaan välillä. "Gorilla" (2013) -kokoelmassa kohdataan muun muassa rumien ihmisten koulutuskeskus, maailman vaarallisin omena, autoaan tuunaava Jumala sekä Seinäjoen-junaa terrorisoiva humanoidi. Lukija ei tiedä, mikä häneen osui. (Otavan sivusto)

      *     *     *

Kaikesta suitsutuksesta huolimatta pidän Juhani Karilan novelleja enintään lupaavina. Ne voivat olla kielellisesti nokkelia ja taitavasti rakennettuja, mutta ne ovat parhaimmillaankin aika onttoja kielipelejä. Vasta seuraavat kokoelmat, ja kenties ensimmäinen romaani, vasta paljastavat, onko nuorella miehellä munaa muuhunkin kuin villiin mielikuvituksen käyttöön.

Valitsen esimerkiksi vaikkapa kokoelman toisen eroottisen novellin 'Joku pelastaa minut', jossa mies ilmoittaa haluavansa oppia soittamaan pianoa. Opettaja on nainen. Mies tulee joka päivä samaan aikaan, ja soittaa aggressiivisesti sitä mitä soittaa. Kokonaisia pianokonserttoja ym.

Sitten mies ja nainen tutustuvat paremmin. Käyvät kahvilassa. Nainen pyytää oppilastaan syömään. Sitten he harjoittavat SM-seksiä. Mies sitoo naisen pöytään - ja tapahtuu jotain, jota lukijan on vaikea hahmottaa...

Nainen heräsi lattialla alasti. Hän räpytteli silmiään. Ikkuna oli pimeä. Ei ollut aamu.
Hänen päällään oli hikea ja spermaa. Sitä oli myös hänen tukassaan

Mies on mesonut olohuoneessa ja rikkonut esineitä, mutta se ei naista haittaa. Aamulla nainen on yksin flyygelinsä kanssa luokassa.

Atwood: "Yli veden" (1986)

Margaret Atwoodin varhaistuotantoon kuuluva romaani "Yli veden" (suom. 1986) on teksti, joka kuuluu jo sekä kanadalaisen kirjallisuuden että feministisen kirjallisuuden kaanoniin. Harva teos on yhtä nopeasti ilmestymisensä jälkeen antanut aihetta vastaavalle akateemisen tutkimuksen määrälle. Kiinnostavaa on sekin, miten erilaisia tulkintoja lukijat ovat sille antaneet.

"Yli veden" on selvästi kirjoitettu kommenttina sekä tähän kanadalaisen kirjallisuuden historiassa vaikuttavaan Villin Pohjolan -myyttiin että oman aikansa kasvavaan ympäristökeskusteluun. (Joonas Säntti)

Atwood  on ollut ehdolla monien kirjallisuuspalkintojen saajaksi, esimerkiksi useita kertoja ehdokkaana Booker Prize -kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja hän on voittanut kyseisen palkinnon kerran, vuonna 2000 kirjalla "Sokea surmaaja". (Wikipedia)

     *     *     *

"Yli veden" (engl. 1972) on kiinnostava kirja monessakin mielessä, eikä ole ihme, että se aikoinaan aloitti keskusteluryöpyn. Kirjaa on pidetty ympäristökirjallisuutena, ja sitä on tutkittu niin ekokriittisestä kuin -feministisestä näkökulmasta, ja löytyyhän kirjasta myös nämä puolet vahvana. Jotenkin kuitenkin kavahdan ajatusta siitä, että kirja on jo etukäteen, ennen sen tutkimista luokiteltu jonkinlaiseksi. "Yli veden" on ehkä enemmän kuin mitään muuta semioottinen romaani, jossa tutkitaan erilaisia merkkijärjestelmiä, mikä tekee siitä lukukokemuksena kiehtovan monipuolisen.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän polttopisteessä ovat toisaalta miehen ja naisen välinen suhde, toisaalta missä määrin ihminen voi palata takaisin luonnonympäristöön. Koko ajan Margaret Atwood kuitenkin tutkii ihmisen erilaisia tapoja tuottaa kieltä ja merkkejä. Eikä hän rajoitu vain ihmiseen kulttuuriolentona vaan hän haarukoi kulttuurin ja luonnon välistä harmaata aluetta. Jonkinlainen perimmäisen kysymys on, tarvitaanko ihmisen luomia keinotekoisia kieliä ja jopa evoluution myötä kehittynyttä ihmisen muista lajeista erottavaa kieltä.

Kirjan kaikkien juonteiden kuvaaminen vaatisi kymmeniä sivuja, joten en edes lähde yrittämään sitä. Totean vain, että on hämmästyttävää miten paljon hienoa tekstiä on saatua mahdutettua vain romaaninmittaiseen tekstiin. Tätä kirjaa kadehtisi kuka tahansa kirjailija tai kirjoittaja. Myös minä mutta toisaalta olen iloinen, että turkulaisen, ekokriittisen kirjallisuustutkijan Joonas Säntin ansiosta löysin kirjan. Kristian Blomberg ja Joonas Säntti ovat julkaisseet kirjan pohjalta korkeatasoisen artikkelin "Äänekäs kevät. Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus" (2008) -julkaisussa.

     *      *      *

Kirja ei päällisin puolin ole kovin kummoinen. Neljä nuorta aikuista, kaksi paria Anna ja David sekä Joe ja kirjan kertoja, jonka nimeä ei mainita kertaakaan teoksessa, matkustavat viikoksi syrjäiselle saarelle Kanadassa. Anna ja David ovat naimisissa, aluksi näyttää että onnellisesti, mutta viikon aikana suhteesta paljastuu suuria säröjä ja kumpikin ovat jollain tavoin toisistaan läheisriippuvaisia. Joe ja kertoja-minä eivät ole naimisissa ja heidän suhteensa päätyy kirjan tapahtumien kautta eroon.

Urbaanien keskiluokkaisten ihmisten matka ei ole tavanomainen lomamatka, vaikka kyse on myös siitä. Kertojan isä on ilmoitettu kadonneeksi ja tarkoitus on yrittää selvittää, miten isälle on käynyt. Hänen epäillään hukkuneen, mutta toinen vaihtoehto on, että hän on esimerkiksi eksynyt suurehkolla saarella metsään tms. Isää ei kuitenkaan etsinnöistä huolimatta löydy, ja lopulta miehen löytävät amerikkalaiset turistit sattumalta vedestä kuolleena.

Aluksi neljän hengen ryhmän oli tarkoitus viettää vain yksi yö saaressa, mutta käynti venähtää viikon mittaiseksi. Lopulta saarelta palaavat kaikki muut paitsi kirjan kertoja. Mitä kirjan minälle lopulta oikein tapahtuu, on hyvin tulkinnanvarainen asia. Helpoin selitys on, että hän sekoaa järkytyksestä nähtyään veden alla kuolleen ihmisen tai eläimen. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Loppujen lopuksi kyse on ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Voiko ihminen valita sen, että hän kokonaan jättäytyy järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolella ja alkaa elää elämäänsä luonnon armoilla samalla tavoin kuin muut metsän eläimet.

     *     *     *

Kertoja kuvaa omaa muutostaan takaisin luonnonolioksi hieman ennen kuin muut lähtevät saarelta tällä tavoin:

Oma ruumiini muuttuu, minussa asustava olento, kasvieläin, työntää kärhiään minuun; minä kuljetan sitä turvallisesti kuoleman ja eläämn välissä, minä moninkertaistun.

Kun muut Anna, David ja Joe yrittävät etsiä naista tämä välttelee heitä, ja jää lopulta yksin saareen.

Olen onnistunut; en tiedä mitä seuraavaksi tekisin.

Elämästä tulee nälkäpeliä, kun minä-kertoja ei voi enää syödä purkkiruokia vaan ottaa kaiken ravintonsa maasta. Silti hän nukkuu yönsä talossa, ja tutkii kasvojaan peilistä.

Minun ei pidä nähdä itseäni vaan nähdä. Käännän peilin niin että se on seinää vasten, enää se ei vangitse minua.

Nainen haluaa luopua identiteetistään ja yksilöllisyydestään ja sulautua luonnonympäristöön, jossa on. Symbolisena eleenä hän tuhoaa kaikki talossa olevat esineet mm. oman tekeillä olevan satukirjansa "Quebecilaisiä kansansatuja" -käsikirjoituksen. Sitten nainen hylkää isänsä talon.

En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat, olen paikka.

Tällä tavoin hän pohtii tilaansa päässään.

Vehmanen & Nevakivi: "Lapsen oma petokirja" (2011)

"Lapsen oma petokirja" (2011) on jännittävä seikkailu suomalaisten suurpetojen maailmassa, korpikuusikoiden, jylhien männiköiden ja kumpuilevien vaarojen sydänmailla. Susi, ahma, karhu, ilves ja muut metsän eläimet ovat pääosassa tässä lapsille suunnatussa tietokirjassa, jossa seikkailevat myös peikot ja haltijat.

Erämaan elämä on kuvattu luonnontieteellisen tiedon pohjalta, mutta tarina on kiedottu lapsia kiehtovan sadun muotoon.
Eräänä päivänä kotoaan karannut peikkopoika Ylli saapuu metsänhaltijoiden, Miihkalin ja Virven pihaan. Suuressa Sinisalossa elää susilauma, jonka on nälissään lähdettävä saalistamaan hirviä. Peikkojen retkikunta terävine keihäineen puolestaan jahtaa susia. Saavatko sudet saalista ja miksi peikot oikeastaan vainoavat susia? Mitä tapahtuu, kun peikot saavat kiinni sudenpentu Hermannin?


Lukija saa tutustua susilauman elämään, ahman pesäluolaan, karhun murkinaan ja ilveksen saalistukseen. Mukana ovat myös pikkupedot kärppä ja lumikko, lapinpöllö, kettu sekä Suomen pienin nisäkäs, kääpiöpäästäinen – peto sekin. Kirjan sivuilta voi myös tunnistaa itäisen ja pohjoisen Suomen kasveja, sieniä ja jäkäliä. (Takakansi)

      *     *      *

Kun kirjailija, biologi Suvi Vehmanen kävi Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa kertomassa lapsille tekemistään kirjoista, yllätyksettömäksi suosikiksi nousi pelottavin "Lapsen oma petokirja" (2011). Kirja oli myös ainoa, josta hän luki sitaatin 'Susien metsästysretkestä'. Vehmanen on modernilla tavalla yhdistänyt faktaa ja fiktiota ja saanut perinteisten sadun formaatin pohjalta hybridin, jota kutsutaan faktioiksi.

Susien metsästysretkellä oli koko susilauma poikasineen. Hirviä oltiin metsästämässä. Sudet ottivat kohteekseen raajarikon nuoren uroksen. Fauros ja Sakura nimiset sudet ajavat hirvet metsän halki suolle, jossa muut odottavat. Tepi ja Topi syöksyvät hirven kimppuun samoin susiäiti Emma ja poikaset sen perästä.

Nopeasti sudet kaatavat ja tappavat nuoren uroshirven, ja alkavat syödä. "Nyt lähti nälkäpäivät! Emma hykerteli."  Osa laumasta odotti vuoroaan, ensin ruhon kimpussa olivat Emma ja Fauros, mutta kaikki saivat osansa. Kylläiset sudet ottivat vielä ruhonpaloja mukaansa piilottaakseen ne pahan päivän varalle.

      *      *      *

Suvi Vehmanen kuvaa metsästystä juuri niin kuin sudet luonnossa käyttäytyvät. Laila Nevakivi on osuvilla piirroksillaan kuvittanut kertomuksen. Mukaan ovat päässeet myös haaskalinnut varikset ja korpit.

Mikä tarinassa sitten on fiktiota? No, fiktiota on Emman puhe ja se, että susilla olisivat ihmiskieliset nimet, mutta eipä juuri muu. Kirjassa on myös piirroksia hirvimetsistä löytyvistä ravintokasveista: pohjankorvajäkälästä, riidenliekosta ja palleroporonjäkälästä sekä männyistä.Yhdessä lauseessa mainitaan peikot, jotka remuamisellaan ovat saaneet hirvet vaihtamaan seisontapaikkaansa.

      *      *      *

Kirjaa olisi mielenkiintoista tarkastella ekokriittisesti, ympäristönäkökulmasta. Kyse on selvästi ympäristökirjallisuudesta, jossa käsitellään ympäristö- tai luontokysymystä.

Silmiinpistävää on satumaisuus. Kirjailija ei vain kerro tositarinaa vaan on kehystänyt sen sadun muotoon. Näin ei olisi tietysti tarvinnut tehdä. Miksi kirjailija on tehnyt niin kuin on tehnyt? Vastaus on oikeastaan itsestäänselvä. Lasten on helpompi eläytyä inhimillistettyihin susiin ja peikkoihin, kun paljaana kerrottuun tositarinaan.

Ihmisen luontosuhteen ja -käsitysten kannalta ratkaisu on kuvaava. Ihmisellä on taipumus katsoa asioita aina omasta näkökulmastaan. Tässä tapauksessa ratkaisu on ehkä perusteltu, mutta aikuisten kohdalla on vaikea hyväksyä sitä, että ympäristökysymyksiä ei osata eikä haluta tarkastella esimerkiksi susien kannalta.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 124: "Kirje Vivian Jänöselle monen lukon ja salvan taakse ja vain ovisummerilla lähestyttäväksi jos silläkään ja kännykkään on turha soittaa tai tulee turpiin"

Daniil Harmsin hulvattomien kirjeiden innoittamana. Ehkä joku arvaakin mitä aion tehdä ja olenhan sen jo otsikkoonkin kirjoittanut joten mitä minä tässä jaarittelen. Kirjoitan Vivian Jänöselle, joka on taiteilijanimi, kirjeen.

Vivian on henkilö, jota on vaikea jos ei sitten mahdoton lähestyä. Edes Niils Harms ei olisi keksinyt keinoa lähestyä häntä. Nykytekniikka mahdollistaa kuitenkin kirjeen lähettämisen blogin kautta. Hurraa teknologinen kehitys ja sosiaalinen media! Hurraa, hurraa, hurraa! Tosin se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa. Ja se tuskin olen minä, vaikka ainahan voi kuvitella että niin olisi. Olen kuitenkin hyväntahtoinen niin kuin Daniil, vaikka joskus raivoissani, mutta se menee ohi. Nopeasti ja varmasti. 

Parahin Vivian,

en ole laskenut, mutta olisikohan tämä jo 301 kirje, jonka olen sinulle lähettänyt? Mutta mitä niitä laskemaan. Kirjeet tulevat ja menevät ja nykypäivänä häviävät bittitaivaaseen. Niistä on varsin vähän haittaa ympäristölle ja muille eläville olioille kuten esimerkiksi valaille tai maariankämmekälle. Ja kuten hyvin muistat, hävitit 300 ensimmäistä kirjettä sekä minun koneeltani että omaltasi, joten tämä on ainoa kirje, joka vielä sinnittelee hengissä ennen kuin ehdit deletoida myös tämän, ainakin kuvaannollisesti, mielestäsi.

On harmillista että olemme eri kaupungeissa, sillä toivon, että et olisi lähtenyt viime käyntisi jälkeen täältä. Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa ja nautintoa kuin nähdä kuminaamasi ja kävelevä luurankosi täällä Hämeenlinnan kaduille. Älä nyt kuvittele, että arvostelen sinua ja ulkonäköäsi tai elämäntapaasi tai jotain sellaista. Siinä sinä liioittelet jos teet niin. Pois se paha minusta. Mistään en pidä enempää kuin siitä, että saatan - vaikka vain matkan päästä - seurata sekunti toisen jälkeen muuttuvia ilmeitäsi.

Minun ei tarvitse edes kuulla mitä sanot. Pystyn ilmeistä, eleistä ja kehonkielestäsi päättelemään lähes tulkoon kaiken ja enemmänkin. Voit minun puolestani jopa lopettaa puhumisen ja olla niin kuin mikä tahansa lemmikki, kissa tai koira, puhumaton ja hiljainen ja vain kyhnyttää vieressäni. Se riittäisi minulle oikein hyvin. Sitä paitsi en pidä sinusta pahasuisena, ei siksi ettet saisi sanoa mitä haluat, mutta sanavarastosi on kovin niukka. Joka toinen sana on "Paska" tai jokin kirosana. Se pitkästyttää pidemmän päälle. Tosin ei, en minä sinuun pitkästy, vain puheeseesi.

Tuosta tuli mieleeni hassu ajatus. Sellainen T-paita, jossa ovat yleisimmin käyttämäsi sanat olisi aika kliffa juttu. Hei! jos haluat miellyttää minua, voisit syntymäpäivänäsi myöhemmin keväällä lähettää minulle sellaisen. Olisi coolia pitää sellaista paitaa päällä kirjastossa, meitä ei silloin erottaisi toisistamme enää mikään. Ei ainakaan kieli. Paita voisi olla musta, sellainen joita muutenkin aina pidät. Tai valkoinen. Ihan sama. Mutta muista, tämä on tärkeä asia! En halua sinulta kirjettä, koska niissä toistuvat samat sanat kuin puheessasi muutenkin - ja ne osaan ulkoa.

Ihmettelit ehkä tuota blogin otsikkoa, mutta en tarkoittanyt sitä sinulle, vaikka tietysti sinäkin sen luit. Luultavasti tämän kirjeen lukevat muutkin kuin sinä, ja vaatii jonkinlaista orientaatiota, jotta ymmärtää miksi tällainen kirje on kirjoitettu.Tietysti toivon, että tämä olisi vain meidän kahden välinen asia, mutta se taitaa tässä ympäristössä olla aika mahdoton asia saavuttaa. Hyvällä onnella muut eivät ole kiinnostuneita kirjoituksesta, jolla on näin julmetun pitkä otsikko. Sen varaan olen laskenut ja eihän sillä ole väliä, että muutkin tietävät ikuisesta viha-rakkaus -suhteestamme. Ja sinuahan ei tekstin mitta haittaa. Et lue kirjeitä kuitenkaan, ainakaan kokonaan, ja ymmärrät kaiken tahallasi väärin.

Olen huolissani sinusta, Vivian. Teet elämäsi vaikeaksi linnoittautumalla muulta maailmalta. Olet kuin suuri diiva ja filmitähti, joka liikkuu vain turvamiesten ja -naisten seurassa, eikä se voi olla vaikuttamatta myös muihin ihmisiin ympärilläsi. Teet kaikki hulluiksi, neuroottisiksi ja vainoharhaisiksi. Ehdottaisinkin, että jätät ainakin TV:n rikossarjojen ja elokuvien katsomisen vähemmälle, ja alat uskoa muuhunkin kuin niiden esittämän maailman todellisuuteen. Ei maailma ole paha, vain siitä kerrotut tarinat.

Toivon myös että muutat mielesi ja tulet viikonvaihteessa - tai viimeistään ensi viikolla - Hämeenlinnaan. Tänne pääsee helposti junalla. Oman auton voi jättää kotiin. Jos tiedän millä junalla tulet tulen vastaan. Tiedät numeroni joten riittää että ilmoitat tekstarilla kellonajan. Muuta sinun ei tarvitse sanoa, ja tiedän että muuhun et pystyisikään. Viikonlopuksi on luvassa aurinkoista säätä, joten täällä voi vaikka ulkoilla ja illalla on mahdollista käydä teatterissa. Tai mitä ikinä haluat. Pikku kaupunki ei tosin tarjoa paljon järjestettyjä huveja. Muta parasta onkin pelkkä oleminen, ja istuminen vaikka kahvilassa. Silloin voin katsella sinua rauhassa ja sinullakin on jotain mielekästä tekemistä.

Harms: "Perinpohjainen tutkimus" (2008)

"Perinpohjaisessa tutkimuksessa" (2008) proosalastut käyvät omaelämäkerrallisemmiksi, ja niistä liikutaan näyttämötekstien kautta yksityiskirjeisiin. Daniil Harmsille ominainen kynänjälki säilyy kuitenkin kautta linjan. Todellinen ihminen tuntuu katoavan avantgardetaiteilijan ja roolinrakentajan taakse. Tai kenties mitään todellista ei olekaan?

Jukka Mallinen on kirjoittanut teokseen laajat jälkisanat, joissa kuvaillaan Harmsin ja hänen kirjailijatovereidensa teoksia, estetiikkaa, elämäntarinoita ja Oberiuttien ryhmän tuhoutumista Stalinin repressioihin. Teos sisältää myös Oberiuttien manifestin ensimmäistä kertaa suomeksi käännettynä. (Takakansi)

     *      *      *

"Perinpohjainen tutkimus" (2008) on kolmas suomeksi käännetty, tällä kertaa valikoima, venäläisen Daniil Harmsin kuolematonta lyhytproosaa.

Kokoelmassa on oikeastaan kolmenlaisia tekstejä: näytelmiä tai yksittäisiä kohtauksia, lyhyitä proosatekstejä tai tekstipätkiä sekä kirjeitä ystäville, ilmeisesti todellisia kirjeitä sekä kuviteltuja, joita on mahdoton erottaa toisistaan. Harms on esimerkiksi kirjeiden valossa ollut Neuvostoliiton alkuaikoina varsinainen ilmiö niin kuin tosin monet muutkin avantgardistit ennen kuin heidät hiljennettiin ja reaalisosialismi otti heistä niskalenkin ja sai selätysvoiton, mikä merkitsi monille hengen menetystä mikä on sääli.

      *      *      *

Mieleen jäi päällimmäisenä absurdi näytelmä 'Elisabet Bäng', joka on kokoelman pisin teksti, muutamia kymmeniä sivuja. Näytelmää voi pitää nykyisenkin niin länsimaisen porvarillisen kuin työväenluokkaisen sosialistisen oikeus- ja vankilajärjestelmän kritiikkinä. Niin suomalainen (EU:n) kuin neuvostoliittolainen oikeusjärjestelmä oli ja on hyvinvoivien palkkatyöläisten ja yrittäjien ym menestyjien oikeutta ja lainsäädäntöä.

Elisabet Bängiä syytetään rikoksesta, vaikka hän ei ole tehnyt muuta kuin elänyt elämäänsä. Kun hän yrittää puolustautua hänelle sanotaan, että syy miksi häntä pidetään rikollisena on se, ettei hänellä ole sananvaltaa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia puolustautua järjestelmää vastaan.

Asetelma tuo mieleen ensimmäiseksi esimerkiksi huutolaiset Suomessa, joilla ei ollut mitään oikeuksia vielä itsenäisessä Suomessa. Samoin aina pitkälle 2. maailmansodan jälkeen ylläpidetyn irtolaislain. Ihminen oli rikollinen vain siksi, että hänellä ei ollut varaa omaan asuntoon. 2000-luvun Suomessa pitkäaikaistyöttömät ja -sairaat ovat samassa asemassa, eikä esimerkiksi koulutus takaa toimeentuloa tai töitä - ja samoja oikeuksia kuin mitä muilla on.

'Elisabet Bäng' muistuttaa asetelmallisesti toista samoihin aikoihin kirjoitettua Franz Kafkan romaania "Oikeusjuttu" (1925) mikä tuskin on sattumaa.

     *      *      *

IVAN I: Mieti, miksi tapoit Pjotr Nikolajevitsin?

ELISABET B: En ole tappanut ketään.

IVAN I: Ottaa ja teurastaa ihminen. Mitä kavaluutta! Te olette tehnyt sen, mutta minkä tähden? (..)

PJOTR N: Muistakaa että ensi yönä Elisabet Bäng kuolee.

ISÄ: Tuoko Elisabet Bäng, joka on tytär mulle. (..) 

PJOTR N: Yritähän vain kieltää, poljen sinut hetkessä maahan.

      *     *      *

Lyhyet fragmentit ovat tuttua Harmsia kuten esimerkiksi 'Loru'. Nimi viittaa siihen, että monet teksteistä oli tehty samalla naivilla tavalla kuin tehdään lastenkirjoja. Loru on lyhyt, ja se alkaa kuin satu "Olipa kerran...".

Lorun mies on nimeltään Semjonov, joka kadottelee esineitään yksitellen. Ja etsiessään kadonneita esineitä hän kadottaa yhä uusia esineitä.

Lopulta kävelyllä Semjonov sitten hukkaa myös itsensä, mutta hän pysyy koko ajan rauhallisena. Kun hän ei voinut tehdä enää mitään, hän meni kivelle istuutuu ja nukahtaa. Sen pituinen se.

Daniil Harms panee lukijan yhä uudelleen kysymään muun muassa kuinka lyhyt tarina on vielä tarina, joka on kertomisen arvoinen - ja silti tarina. Mielenkiintoiseksi tämän lyhyen kertomuksen tekee se, että arkinen tapahtuma toistuu itse kullakin jatkuvasti ja aina se on yhtä ongelmallinen eikä siihen ole patenttiratkaisua. Hukka vie esineitä.

     *      *      *

Kirjeissä kirjailija revittelee ehkä kaikkein eniten, ehkä siksi että ne ovat suunnattu kaikkein suppeimmille yleisöille - jollekin vastaanottajalle, joka ymmärtää samaa kieltä jota Harms itse puhuu.

Tekstien jännite syntyy siitä, että Harms koko ajan leikittelee arkisella kielellä ja sen monitulkintaisuudella. Eivät vain yksittäiset sanat vaan koko kieli, jota ihmiset puhuvat, on pohjimmiltaan varsin hämärää ja tulkinnanvaraista. Myös sisällöt mitä puhutaan.

Harmsille ihminen on hieman samaan tapaan kuin, Woody Allenille, hyväntahtoinen ja usein neuroottinen hölmö, joka harvoin näkee omia heikkouksiaan. Esimerkiksi rakastuneena ihminen tekee järjettömiä asioita, mitkä tosin saattavat olla paljon järkevämpiä kuin ne joita hän tekee mielestään järjissään.

Tyypillisiä kirjeitä ovat esimerkiksi kirjeet Tamara Meyerille.

(..) Nyt riittää pellen esittäminen ja typerien kirjeiden kirjoittaminen  tuntemattomille. Te ajattelette: hän on ääliö. Hänellä ei leikkaa. Mutta Daniil Harms ei ole ääliö. Hän ymmärtää kaiken. (..) 

Teksti pursuu itseironiaa ja ajatuksellista akrobatiaa. Kirjeen loppupuolella hän kuvaa vielä tunnetilaansa.

Minä sanon rauhallisesti ja rohkeasti: Olen raivoissani. Vaan tiedättekö mihin pystyn? Olen susi. Peto. Lumileopardi. Tiikeri. En kerskaile. Mitäpä kerskailemista minulla? Minä pursuan raivoa. Julmuus on minulle käsittämätöntä. Pyhää vihaa sen sijaan!

Kirje tuo hienosti esiin muun muassa sen, että voimakkaiden tunteiden eläminen mielessä on tärkeä asia, ihan samalla tavalla kuin minkä tahansa väkivaltaistenkin asioiden ajatteleminen. Sillä ajatteleminen ja tekeminen ovat todella eri asioita. Ja kaikesta voi ja pitää kirjoittaa.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 123: "Eräänä yönä Katumalla kerran..."

Olinpa illalla väsynyt kun kotiin tulin. Heti sänkyyn menin ja nukahdin. Krooh. Ja sitten heräsin. Ja nyt kirjoitan.

Kynttilän sytytin ja parvekkeelle vein. Siellä se nyt lepattaa, pepattaa yksinään.

Ja uskoa jos voi, niin kahvinkin vielä keitin. Yöllä minä. Ja sitä nytten juon. Slurps. Hyvää, jyvää. Maiskis.

Tiedän, että seuraat minua. Nyt. Siksi kirjoitankin. Hah. Älä väitä vastaan, vaita västään. Kyllä minä sinut tunnen. Olit vain tauolla. Sinä. Nyt olet Uneton Kalliossa. Voi.

Miltä näyttää siellä? Piirrätkö siirrätkö? Paperia pyörität lattialla kattilalla. Punaisella ja mustalla maalaat. Ympyröitä ja neliöitä. Ameebamaisia kuvioita. Ja sitten perhosia persosia. Persoja kaikelle makealle sokerista sakealle.

     *     *     *

Eilinen päivä oli työläs. Aamulla menin vasta yhdeksäksi, mutta tulin kotiin vasta kun kello oli kiertänyt ensimmäisen täyden kierroksensa. Pitkään meni.

Päivään mahtui kaikkea pientä ja lopuksi pari tuntia iltaopetusta aikuisille - Facebookia ja Twitteriä kirjaston atk-luokassa. Mukava että välillä saa tehdä sitä mitä osaa parhaiten. Tai en enää tiedä mitä osaan parhaiten, mitä huonoiten. Ja osaanko loppujen lopuksi mitään edes kohtuullisesti.

Eniten haluaisin rakastaa sinua, niin kuin sinäkin minua, mutta liukenet aina käsistäni kuin itsetehty saippua. Joten se siitä sitten. It's up to you, I'll wait until you're ready for dance.

      *     *     *

Yö on ollut levoton Katumalla, vaikka minä rauhallisesti kuuntelen yöradiota. Pihassa on pyörinyt jos jonkinlaista autoa.  Ilmeisesti naapurirapussa on hieman juotu simaa, ja tunteet ovat vuotaneet jossain vaiheessa yli. Niin poliisi, palokunta kuin piipaa-auto ovat olleet paikalla. En kuitenkaan usko, että on tapahtunut mitään kummempaa. Ihmiset kun elävät ja olevat kaikkea sattuu ja tapahtuu. Sellaista elämä on. Rakkautta, rakkautta vaan.

Unta olisi kai vielä jatkettava siitä, mihin se ensimmäisellä yrittämällä jäi. Näin jotain kiinnostavaa unta, mutta auton ujellus herätti. Ja jouduin vääntäytymään ylös. Harmitti sillä tarinassa oli tapahtunut juuri jokin käänne. Sen verran ulkoiset äänet häiritsivät, etten muutaman sekunnin kuluttua muistanut unityötekeleestä enää mitään.

Joten ehkä kelaan alkuun ja otan playbackin. Ota sinäkin siellä piuhan toisessa päässä sama asento kuin minä täällä. Ja mene sinne sängyn toiseen laitaan, niin minä jään tälle toiselle puolelle. Kiitos.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Lahtinen & Lehtimäki (toim.): "Äänekäs kevät - ekokriittinen kirjallisuudentutkimus" (2008)

Miten kaunokirjallisuus heijastelee suhdettamme luontoon? Kuinka erilaiset esitystavat vaikuttavat luontosuhteeseemme? Onko ympäristökysymys myös kirjallisuudentutkimuksen kysymys?

"Äänekäs kevät" (2008) on ensimmäinen suomenkielinen esitys ekokriittisestä kirjallisuuden tutkimuksesta ja sen metodologiasta. Teos syventää ja moni puolistaa kirjallisuudentutkimuksen teoriaa ja soveltaa ekokriittistä lähestymistapaa myös suomalaiseen kaunokirjallisuuteen.

Kokoelmassa pureudutaan tutkimussuunnan keskeisiin kysymyksiin: muun muassa ekokritiikin ja ekokriittisen tulkinnan määrittelyyn, estetiikan ja etiikan ongelmiin, luonnon sukupuolittumiseen sekä kielen ja luonnon suhteeseen
. (Takakansi)

     *     *     *

Sanna Nyqvist Kiiltomato.netissä toteaa, että "konkreettisuuden korostus ekokriittisessä luennassa saattaa johtaa tulkittavan teoksen merkitysten köyhtymiseen". Vaarana on että ekolukija vain kaivaa kirjoista detaljeja, jotka tukevat hänen omaa (yli)tulkintaansa, jolloin tekstissä ilmaistut merkitykset asiayhteyksissään jäävät hämäriksi.

Ehkä onkin parempi ajatella asioita toisinpäin. Minkä tahansa kirjan voi lukea ympäristönäkökulmasta, mitä esimerkiksi Nyqvist tai kirjan kirjoittajat eivät korosta. Jos rajoitutaan vain siihen, että bongataan kirjoja, joissa nimenomaisesta kuvataan ihmistä suhteessa luontoon, ollaan lopulta metsässä ja hyllyvällä ja upottavalla suolla.

Tarkalleen ottaen ihminen, myös lukija, on koko ajan suhteessa luontoon. Kaikki tapahtuu, joko ihmisen muokkaaman tai rakennetun ympäristön tai luonnonympäristön sisällä Maapallolla. Maapallo puolestaan liikkuu avaruusaluksena avaruudessa, joka on alttiina esimerkiksi meteorikuuroille ja mustille aukoille ym, joita kohti se saattaa olla kiitämässä.

Ekokriittinen lukija voi halutessaan suunnata katseensa pelkästään ihmiseen, ja kysyä mikä on ihmisen kannalta ihanteellisin tapa elää. Tai miten ihminen on elänyt kymmeniä tuhansia vuosia, ja miksi hän elää nyt niin kuin elää? Mihin tarvitaan kirjallisuudentutkimusta, kirjallisuutta ja ylipäätään mitään, mitä nyt pidetään kulttuurina, jonka kautta ihminen erottautuu muusta luonnosta.

Muiden lajien - ja myös ihmisen itsensä kannalta - kulttuuri, varsinkin maatalous (agriCULTURE), on merkinnyt luonnonympäristön jatkuvaa rapistumista ihmisen toiminnan ansiosta.

     *      *      *

Sen sijaan että olisin ensin paneutunut kirjaan, luin netistä löytyviä aiheeseen liittyviä suomalaisia artikkeleita. Niitä ei ollut montaa. Yksi oli Miia Hemmingin 'Tieteessä tapahtuu' -lehdessä 6 / 2008 julkaistu artikkeli, jossa kerrotaan mm. "Äänekäs kevät" -kirjasta, joka oli juuri ilmestynyt. Otsikko 'Vihreää kirjallisuutta ja tutkimusta' on jo jotenkin enteellinen. - Kirjallisuus kategorisesti viipaloidaan vihreään ja ei-vihreään kirjallisuuteen. Ympäristötietoiseksi kirjallisuudeksi haastateltu tutkija Karoliina Lummaa mainitsee mm. "Raamatun" 'Ilmestyskirjan' lopun ajan dystopiansa takia, mikä tuntuu oudolta.

Kirjojen ja kirjauskontojen  ulkopuoleltakin ekokriitikot löytävät ympäristötietoisuutta. Naisnäkökulmasta katsottuna naisen ja luonnon suhde on erityinen, ja ennen patriarkaattisia uskontoja kuten juutalaisuutta ja kristinuskoa, tuhansia vuosia uskottiin niin suuren naisjumalattareen kuin moniin muihin vahvoihin naisjumaliin ja -hahmoihin.

JATKUU...

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 67: Käännän selän jotta sydän ei kääntyisi

Rustaan tähän runon, jossa käytän Saila Susiluodon "Aurinkokierto" (2005) - kokoelman yhden proosarunon yhtä säettä hyväkseni (s. 140). 

Käännän selän jotta sydän ei kääntyisi

Vielä en tiedä yhtään millainen runo olisi... Runon säkeessä on äänessä tyttö tai ennemmin nuori nainen.

Yritän löytyy mielen tuolle säkeelle, sillä se on avain koko runon tai jopa kokoelman sisällön ymmärtämiseksi.

     *     *     *

Niin, jostain syystä nainen ei halua kääntää selkäänsä, mutta hänen täytyy tehdä se itsensä ja ehkä myös toisen takia.

Hän pelkää tai haluaa välttää mitä siitä seuraa, jos hän kääntää kasvonsa eteenpäin. Kumman sydämen kääntymistä hän toivoo tai pelkää, omansa vai toisen? Luultavasti hän pelkää enemmän itseään. Hän pelkää mitä tapahtuu, jos hän pettyykin toiseen tai toinen pettyy häneen.

     *      *     *

Tuntuu jotenkin vaikealta tai ajattelen turhan vaikeasti. Ehkä yritän tehdä ensin haikun. Otan säkeen sanat lähtökohdaksi:  Käännän selän jotta sydän ei kääntyisi.

     *       *     *

Hän kääntää selän
jottei sydän kääntyisi
kohti taivasta.

Sininen taivas, meri ja jopa maa sulautuvat alkuperäisessä runossa yhteen.

Niin paljon sinistä juuri räväyttämässä siipiään.

Siivet tarkoittavat perhosen siipiä. Saisiko perhosen myös runoon jollain tavalla...

Keinuu, keinuu per-
honen kohti toista per-
hosta siniseen.

Ei tunnu vieläkään ihan toimivalta haikulta. Sininen, perhonen, tyttö, rakastettu, koko maailma...

      *     *     *

Kuin sinisiivet
kohtaavat he toisensa
aina illalla.

Leijuu ja keinuu
hän sinen läpi minuun
ja minä häneen.

Sydän sen sanoo
käännyt kun käännyn, lennät
kun lennän. Rakkautta.

     *      *     *

Susiluoto: "Aurinkokierto. Proosarunoja" (2005)

Jo aiemmilla kokoelmillaan "Siivekkäät ja hännäkkäät" (2001) sekä "Huoneiden kirja" (2003) suuria lupauksia herättänyt Saila Susiluoto on suosimansa formaatin puolesta luokiteltavissa proosarunoilijaksi, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Siinä missä viime vuosina yhä yleisemmäksi käynyt proosarunous lankeaa usein myös lauseen tasolla valitettavan proosalliseksi, voidaan Susiluodon ansioksi laskea se, että hänen melodinen suhteensa kieleen tavallaan kavaltaa kyseisen muotoratkaisun. Niinpä olen taipuvainen pitämään häntä sittenkin lyyrikkona, vieläpä poikkeuksellisen lahjakkaana lyyrikkona. (Panu Tuomi, Kiiltomato.net)

     *      *     *

Tuomi on Kiiltomato.netissä oikeassa: Saila Susiluoto on kielellisesti taitava ja lahjakaskin. Hänen kuvansa kuitenkin horjuvat, ehkä niin on tarkoituskin. Vilja-Tuulia Huotarinen näkee  Tuli & Savu -verkkolehdessä (2007) esimerkiksi runojen tytön olevan vain muuttuvainen.

"Aurinkokierron" (2005) runot kiertävät kirjaimellisesti kehän, mitä kriitikot eivät ole jostain syystä huomanneet. Ensimmäinen ja viimeinen runo ovat lähes identtiset tai yli puolet säkeistä ovat samoja. 

Näin ajatellen koko kokoelma on tiivistettävissä näihin kahteen runoon. Kaikki muu, sata sivua, vain jää ikään kuin näiden väliin johdannoksi tai matkaksi, joka kuljetaan läpi.

Nimetyt sikermät ovat: Maankiertäjä,  Auringonkierto, Hopeavirta ja Yönmaa.  Lopulta siis päädytään yönmaahan.

Saavuttaessa Yönmaahan tyttö soutaa mustaa jokea pitkin. Oikeasti hän kulkee yksinään öisen kaupungin katuja pitkin Helsinkiä. 

Hän on juuri eronnut rakkaastaan.

"Mihin menitkään
      yhä tunnen henkäyksen sisälläni
     
                                      yhä tunnen henkäyksen sisälläni

niin kuin varjoa joisi, valon muisto."

Rakas on kuin tuuli, joka kääntää tytön venettä. Sama tematiikka ja symbolit toistuvat hieman eri tavoin ilmaistuna runosta toiseen.

'Sisälläni' -sana voi viitata mihin tahansa mikä voi mennä tytön sisälle niin ruumiin aukoista, ihon kautta kuin hänen mieleensäkin. Tunne rakastetusta on kokonaisvaltainen. Se jää olemaan häneen.

    *     *     *

Tyttö on matkannut vellovassa aallokossa kuin Odysseys - ja vihdoin päässyt taas kotiinsa ja kovalle maalle. Tyttö on saanut osan valosta - ja antanut sitä. Hän kuitenkin toteaa, että ollakseen täysi on kaikki maksettava takaisin. Hän on jäänyt velkaa, ilmeisesti itselleen, elämälle, eletystä elämästä. Matka ei ole selkiinnyttänyt tytön mieltä vaan hän on edelleen kuohuksissa, eikä kai oikein tiedä mitä tekisi.

Jos riehuu miekka kädessään, tappaa vastaantulijat, vieraan, jonka maille astuu. Sydän repeää kun ei tunnista surua, mutta kenen.

Tyttö tunnustaa, että hän on riehunut ja melskannut matkallaan. Ollut ehkä miehiä, rakastaan, kohtaan kohtuuton. Hän ei kuitenkaan selvästi kadu mitään. Sydän kuitenkin on revetä, pakahtua. Hän ei tiedä mistä oikein on kyse. Pitäisikö hänen ehkä olla huolissaan itsensä, toisen tai molempien puolesta?

Lopulta hän päätyy toteamaan:

"Tyttö sanoo:

Niin paljon varjoja, niin monta tuulta."

Hän on rakastunut toistuvasti, ottanut ja jättänyt, eikä tiedä enää missä mennään. Hän toteaa, ettei pysy sydämensä perässä.

Saavuttuaan takaisin tyttö ihmettelee, missä hän oikein on - ja kuka on. Tyttö tai hänen sisäinen äänensä kysyy:

"Miksi olet tullut tänne? Kuka olet, tanssit pimeän mailla (..)
Sanottiinko sinulle (..) istuta rakkaus uudelleen, mikä yhä versoo, sitä ei voi leikata?"

Tyttö vastaa itselleen, että hän ei pääse rakkaudestaan eroon ja hän kohtaa sen yhä uudelleen. Yhden keinon hän kuitenkin keksii.

"Käännän selän jotta sydän ei kääntyisi." Samalla hän ainakin mielessään tuntee itsensä antiikin mytologian Daphneksi, joka muuttui puuksi vältellessään Apollon intohimoista rakkautta.

     *     *      *

Meren rannalla - jossain päin Helsinkiä, kenties Eteläsataman lähellä - tyttö hengittää meri-ilmaa. Meri kohisee hänen suonissaan, mutta hän seisoo vakaana paikallaan.

"Kun yö leviää, jää on tumma. Kun tie on liukas, sydän on ainoa heijastin. Kotiin, läpi jäälauttojen, pimeän veden, ohi raskaan taivaan tupien, niiden savuavat hirret. Savusta keinuu perhosen siipi, tuuleen nojaava taivaanpala "

Puusta tyttö muuttuu takaisin tytöksi, joka seisoo rannalla ja katselee Ruotsinlaivoja ja kaduilla käveleviä ihmisiä. Ja lähtee kävelemään kotiinsa, joka olkoon vaikka Kalliossa.

'Taivaan tuvat' ovat selvästi niitä tuttuja tuulentupia. Hän on luopunut tuulentuvistaan. Tuulentupien jälkeen on jäljellä enää perhonen tai sen sininen siipi, joka nojaa tuulta vasten.

Hänestä ja hänen rakastetustaan on tullut tytön mielessä yhtä. He täyttävät yhdessä koko näkyvän taivaan ja meren ja maan.

"Niin valoisaa ettei siihen aurinko yksinään pysty."

NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 3: "Kosto"

Tämä uusin palsta on syntynyt valtakunnallisen 'Novelli palaa!' - hankkeen innoittamana. Vuoden 2013 aikana novelli on esillä ympäri Suomea mm. novellitapahtumissa.

Huomaan, että nivon lyhyitä tekstejäni yhteen. Ne liittyvät ainakin vielä toinen toisiinsa. Kolmas teksti 'Kosto'  sijoittuu kahden ensimmäisen väliin.

      *      *      *

Istun valkoisen neliönmallisen pyöröjalkaisen käytössä kolhiintuneen keittiönpöydän ääressä, turhan ahtaan keittokomeron, keittokomeroa ja yksiötä erottavan verhon, vieressä. Juon aamukahvia mukista, jonka sisäpuolelta on laskettavissa kahden viimeisen viikon kahvinjuontikerrat.

Aurinko paistaa verhottomasta ikkunasta sisään, viistosti selän takaa. Orava juoksee keksi suussa paksua vaahteranoksaa pitkin ja loikkaa talon katolle, kipittää katon poikki kynnet kattoa raapien ja katoaa talon toisesta päästä talon takana olevaan pieneen metsälöön.

Istun ikivanhan harmaan, käytettynä ostetun Olivetti-läppärin edessä, josta näytön nivelet ovat murtuneet ja olen virittänytkin sen sopivasti kirjapinoa vasten. Ylintä kirjaa liikuttelemalla saan käännettyä näytön sellaiseen kulmaan, että pystyn seuraamaan sivulle kapealta näppäimistöltä syntyvää tekstiä.

En muista enää mitä kirjoitin. En mitään kaunokirjallista siihen aikaan. Ehkä runoa, mutta luultavammin taas jotain hakemusta.

Postiluukku kolahtaa. Päivänpostin mukana tulee tänäkin tiistaina pelkkä kaupunkilehti, josta luen kolumnin – jonka takia olen mykistynyt.  Luon uuden Word-asiakirjan.

Kirjoitan vastineen yhdeltä istumalta – ja vien sen joskus illansuussa parin kilometrin päässä olevan lehden postilaatikkoon.  Mietin ensin vienkö kirjeen sisälle asti, sitten päätän vain jättää kirjeen. Kokeilen kuitenkin uteliaisuuttani ovea. Se on lukossa.

Vastine on seuraavassa numerossa sellaisenaan. Olen ihmeissäni ja toisaalta iloinen. En uskonut että se julkaistaisiin.  Eikä sillä ole oikeastaan väliä. En usko enää että kirjoittamalla voi vaikuttaa mihinkään.

Mitäkö kirjoitin? Se on pitkä tarina mutta sen sanon, että kolumni johon vastasin kosketti henkilökohtaisesti.  En muista sanatarkkaan mitä kirjoitin.

Kerroin miten minusta oli ikävä lukea toiminnanjohtajan kolumnia siksi, että ruusuiset kuvaukset koulutuksen vaikuttavuudesta eivät omalta ja muiden työttömien kohdalla pitäneet paikkaansa.
Laadukkaatkaan koulutukset eivät olleet työllistäviä. Ja niistä minulla oli – totta vie - kokemusta muutaman edellisen vuoden ajalta riittämiin. Edes koulutus jonka aikana olin harjoitellut ja tehnyt mainonta- ja markkinointisuunnitelman toiminnanjohtajan yksikölle eivät loppupeleissä olleet meriittiä työllistymisessä. Tätä en tosin kirjoittanut vastineeseen.

Myös yksikön omat koulutukset eivät oikeasti työllistäneet työttömiä, mutta ne työllistivät kouluttajia, jotka olisivat saattaneet olla työtä vailla ilman aikuiskoulutusta ja työvoimakoulutusta. Tätäkään en muistaakseni kirjoittanut vastineeseen. En myöskään sitä, että osa kouluttajista ahnehti itselleen koulutuksia, joista ei pystynyt vastaamaan. Yksikin sanoi opettaneensa samaan aikaan kolmea eri ryhmää.  Sen uskon, ja tiedän.

Kerroin kirjoituksessa yhdestä yksikön omasta koulutuksesta, joka oli työttömiltä kielletty koulutuksen laajuuden takia, mutta johon työvoimaneuvojat saattoivat työaikanaan täydellä palkalla osallistua. Työttömiä uhattiin työttömyysturvan menetyksellä mikäli osallistuvat koulutukseen.

Koulutukseen osallistui kuitenkin kolme työtöntä, asiakkaat ja työvoimaneuvojat rinta rinnan. Työvoimaneuvojia odotti koulutuksen jälkeen palkankorotus. Työttömät jatkoivat työttöminä työnhakijoina. Kävivät koulutuksen aikana ja sen jälkeen ilmoittautumassa työvoimaneuvojille työvoimatoimistossa. Lisäksi työttömät maksoivat oman koulutuksensa, mikä ei ollut ihan halpa.

Kaiken kukkuraksi tämä tarina on, epäuskottavuudestaan huolimatta, tosi.

lauantai 16. helmikuuta 2013

NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 2: "Riita"

Tämä uusin palsta on syntynyt valtakunnallisen 'Novelli palaa!' - hankkeen innoittamana. Vuoden 2013 aikana novelli on esillä ympäri Suomea mm. novellitapahtumissa.

Blogiin kirjoittelen lyhyitä pätkiä eri aiheista, mitä milloinkin juolahtaa mieleeni. Toinen teksti liittyy edelliseen, edeltää ajallisesti sitä. Sen nimi on 'Riita'. Sisältö on hahmottomana möykkynä mielessäni, mutta kirjoittelen sitä tänä iltana tähän.

      *      *      *

Olen kiltti ihminen, ja yleensä suostun melkein mihin tahansa mihin minua pyydetäänkin. Suurin osa ongelmista johtuu samasta syystä. On vaikea oivaltaa milloin täytyy sanoa "Ei" ja milloin "Kyllä". Melkein aina kun päätän, että "Nyt se on loppu", ajoitus epäonnistuu täydellisesti. Siksi olen päätynytkin helpompaan ratkaisuun. Sanon vain "Kyllä".

Viimeksikin kaikki päättyi katastrofiin. Ja tällä kertaa pelkkä toistuvasti sanottu "Kyllä" riitti siihen. Monta vuotta suostuin siihen, että tein töitä paljon huonommilla ehdoilla kuin muut. Olin aina valmis tekemään kaikenlaisia pieniä töitä, usein ilmaiseksi. Ajattelin että kyllä se minunkin vuoroni vielä tulee, kunhan vain olen kärsivällinen. Koskaan minun vuoroani ei kuitenkaan tullut.

Tilanne lähti vyörymään, kun yliopisto ilmoitti ettei tilapäisiä työntekijöitä - joilla ei ole tutkintoa - enää palkata edes hyvin lyhyisiin suhteisiin. Joten minun oli tehtävä tilanteelle jotain, jotta minua voitiin käyttää jatkossakin ja jotta sain pidettyä jalkaa oven välissä. Minulla kun ei ollut tutkintoa vaikka opintoviikkoja kahdenkin tutkinnon edestä.

Luin Helsingin Sanomista viikonvaihteessa, että voin päättää keskeytyneet opintoni. Voin suorittaa välitutkinnon, mitä en ollut aiemmin ajatellut. Soitin heti maanantaina Tampereelle - ja sain tietää muutamien puheluiden jälkeen, että  olin käytännöllisesti katsoen valmis. Kunhan kävisin kypsyyskokeessa, ja kirjoittelisin muutaman tekstin.

Onnekseni kaikki sujui kuin rasvattu, ja olin soittanut juuri kreivin aikaan yliopistolle. Sain välitutkintotodistuksen, kandin paperit käteeni viikossa. En kertonut asiasta vielä kelleen, mutta hykertelin tyytyväisyyttäni. Kuvittelin että minuun oltaisiin oikein tyytyväisiä, sillä olinhan oma-aloitteisesti parantanut omaa asemaani työntekijänä.

Käydessäni Tampereella tajusin, että muutaman viikon ankaralla uurastuksella voisin saada maisterin paperitkin pika pikaa plakkariin. Kuuden viikon aikana olin valmistunut ensin kandiksi ja sitten maisteriksi. Olin suunnattoman ylpeä itsestäni, mutta en ilmaissut sitä mitenkään ulkoisesti. Mielestäni sopivassa tilanteessa työpaikalla ilmoitin, että "Niin että minä olen sitten nyt maisteri". Kerroin samalla, että voin ottaa nyt vastaan pidempiäkin töitä, jos sellaisia vain tarjotaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään! Huomasin jo viikon sisällä, että suhtautuminen minuun oli muuttunut ratkaisevasti. En ollutkaan enää se kiva kaveri, joka auliisti auttoi kaikessa ja teki kaikkea. Minusta oli tullut uhka talon toisille tilapäisille työntekijöille, vaikka en ollut suinkaan havittelemassa muiden töitä.

Vähitellen sain yhä vähemmän ja vähemmän keikkatöitä tehdäkseni. Ja lopulta töitä oli niin vähän, ettei minun ollut enää mielekästä tehdä niitä. Ja kun en muuten ymmärtänyt, toiminnanjohtaja sanoi suoraan, että "Nyt on tilanne se, ettei meillä ole enää mitään tarjolla".

Samaan aikaan yksikköön oli palkattu harjoittelija tekemään samoja töitä, joita olin tehnyt monta vuotta, ja hänen pätevöitymiskoulutuksensa suunnittelijaksi jopa maksettiin. Mutta hän ei ollutkaan maisteri, uhka kelleen - ja ennen muuta hän ei ollut keski-ikäinen mies.

Keräsin kimpsuni ja kampsuni ja menin kotiin ja ihmettelin, miten tässä näin pääsi käymään. Kaiken lisäksi toiminnanjohtaja oli ollut paras ystäväni. Tai ainakin kuvittelin niin.

perjantai 15. helmikuuta 2013

NOVELLI ON TULLUT TAKAISIN. Osa 1: "Mykkä"

Tämä uusin palsta on syntynyt valtakunnallisen 'Novelli palaa!' - hankkeen innoittamana, joka alkoi viime vuoden lokakuussa ja jatkuu vuoden 2013. Vuoden aikana novelli on esillä ympäri Suomen novellitapahtumissa, VR:n 'Matkaan'-lehdessä, nuorten novellikilpailussa, novellistien kouluvierailuissa ja 'Nuori Voima' -lehdessä.

Omassa kirjatossani on tarkoitus viimeistään syksyllä tarjota yläasteen luokille 'Novellipajaa', jossa otetaan tuntumaa lyhytproosaan.

      *      *      *

Blogiin kirjoittelen lyhyitä pätkiä eri aiheista, mitä milloinkin juolahtaa mieleeni. Nyt on mielessäni aihe, jota en ole ennakkoon kovin tarkkaan jäsentänyt. Olen tiivistänyt tekstin työnimeksi sanan 'Mykkä'. 

      *     *     *

En ollut puhunut kolmeen viikkoon sanaa kenenkään kanssa. Epäilin jopa saisinko sanaa suustani, jos joku kysyisi minulta jotain. Rykäisin varovaisesti, äännähdin kuin pieni eläin. Jotain sentään sain suustani ulos.

Katsoin ikkunasta ulos. Syksy oli tulossa. Vaahteroiden lehdet olivat muuttamassa väriään vihreän eri sävyistä keltaisiksi. Punertavaa niissä ei vielä ollut. Yöt olivat olleet lämpimiä. Avasin ikkunan. Ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, vaikka vähän matkan päässä kulki kaupungin pääkatu, joka johti sillan yli ulos kaupungista.

Hiljaisuus ei ahdistanut, mutta se muistutti siitä, että näin ei voinut jatkua. Yritin sanoa jotain. Tuntui hölmöltä edes yrittää mitään, sillä olin yksin ainoassa huoneessa. Ei ollut ketään, jolle olisin sanonut mitään. Otin käteeni ilmaisjakelulehden, joka oli ainoa lehti, joka tuli säännöllisesti. Aloin lukea juttua - en muista enää mitä - ja vähitellen sain ääneni avattua.

Tuntui helpottavalta, vaikka ihmettelin itsekin että miksi. Miten joku voi iloita siitä, että pystyy muodostamaan suomen kielen lauseita vain lukemalla niitä lehdestä. Minä olin kuitenkin helpottunut ja voimaantunut. Otin pyykkini ja menin talon alakerrassa olevaan pyykkitupaan. En ollut varannut vuoroa itselleni, mutta niin ei ollut tehnyt kukaan muukaan. Lykkäsin pussillisen valkoisia sukkia koneeseen muutaman t-paidan joukkoon ja panin koneen käyntiin.

Jäin istumaan pesuhuoneeseen ja katselin kuinka rumpu pyöri. Minulla ei ollut televisiota, eikä radiota. Puhumattakaan nettiyhteyksistä tai kännykästä. Olin saanut päivän postin joukossa kirjeen, jossa minua pyydettiin työhaastatteluun toiselle puolen Suomea. En tiennyt mitä tekisin. Olin kolme vuotta säntillisesti kirjoittanut hakemuksia saamatta ensimmäistäkään kutsua minnekään. Minulla oli auto, mutta se ei ollut kunnossa.

Siinä istuessani ja katsellessani pyörivää rumpua päätin, että lähden käymään pohjoisessa. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Pääsisin ainakin hetkeksi pois neljän seinän sisältä. Aloin suunnitella kuumeisesti matkaa. Mylläsin autoa, ja löysin sieltä vanhan GT-kartan. Tutkin reittivaihtoehtoja ja laskin kilometrimääriä. Ehtisin iltapäiväksi haastatteluun, jos lähtisin aamulla aikaisin. Eniten pelkäsin, miten saisin sanan suustani. Osaisinko puhua ja jutella kenenkään kanssa enää mistään.

Kaikkein hölmöintä oli se, että olin hakemassa töitä, jossa minun täytyisi puhua aamusta iltaan muiden ihmisten kanssa. Olinko mielipuoli; oliko koko hanke aivan järjetön. Ajattelin hetken aikaa. Vastuu ei ollut minun, vastuun ottivat ne, jotka minut ehkä valitsisivat. Jos epäonnistuisin, mitä sitten. Olinhan muutenkin epäonnistunut kaikessa mahdollisessa. Enää pahemmin ei voinut käydä.

Seuraavana päivänä vein auton huollettavaksi tuttuun paikkaan sataman laitaan, jossa oli pieni Teboilin huoltoasema. Kytkin ja käsijarru piti saada sellaiseen kuntoon, että autolla uskalsi ajaa. Huoltomies lupasi että homma hoituu heti, vielä saman päivän aikana. Hyrisin tyytyväisyyttä. Viimeinen ja oikeastaan ainoa este lähdölleni seuraavana aamuna oli poistunut.

Heräsin aamulla ennen viittä. Otin suunnan viitostielle, ja kohti pohjoista. Poikkesin pari kertaa kahville matkan aikana, mutta en miettinyt kertaakan mitä oli edessä. Löysin helposti vaaran laen, jolla oppilaitos jonne olin menossa sijaitsi. Olin saapunut juuri ajoissa perille - ja minut kutsuttiin välittömästi rehtorin huoneeseen.

En muista tilanteesta, enkä haastattelusta mitään, mutta seuraavan talven olin opettajana.