torstai 21. helmikuuta 2013

Atwood: "Yli veden" (1986)

Margaret Atwoodin varhaistuotantoon kuuluva romaani "Yli veden" (suom. 1986) on teksti, joka kuuluu jo sekä kanadalaisen kirjallisuuden että feministisen kirjallisuuden kaanoniin. Harva teos on yhtä nopeasti ilmestymisensä jälkeen antanut aihetta vastaavalle akateemisen tutkimuksen määrälle. Kiinnostavaa on sekin, miten erilaisia tulkintoja lukijat ovat sille antaneet.

"Yli veden" on selvästi kirjoitettu kommenttina sekä tähän kanadalaisen kirjallisuuden historiassa vaikuttavaan Villin Pohjolan -myyttiin että oman aikansa kasvavaan ympäristökeskusteluun. (Joonas Säntti)

Atwood  on ollut ehdolla monien kirjallisuuspalkintojen saajaksi, esimerkiksi useita kertoja ehdokkaana Booker Prize -kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja hän on voittanut kyseisen palkinnon kerran, vuonna 2000 kirjalla "Sokea surmaaja". (Wikipedia)

     *     *     *

"Yli veden" (engl. 1972) on kiinnostava kirja monessakin mielessä, eikä ole ihme, että se aikoinaan aloitti keskusteluryöpyn. Kirjaa on pidetty ympäristökirjallisuutena, ja sitä on tutkittu niin ekokriittisestä kuin -feministisestä näkökulmasta, ja löytyyhän kirjasta myös nämä puolet vahvana. Jotenkin kuitenkin kavahdan ajatusta siitä, että kirja on jo etukäteen, ennen sen tutkimista luokiteltu jonkinlaiseksi. "Yli veden" on ehkä enemmän kuin mitään muuta semioottinen romaani, jossa tutkitaan erilaisia merkkijärjestelmiä, mikä tekee siitä lukukokemuksena kiehtovan monipuolisen.

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän polttopisteessä ovat toisaalta miehen ja naisen välinen suhde, toisaalta missä määrin ihminen voi palata takaisin luonnonympäristöön. Koko ajan Margaret Atwood kuitenkin tutkii ihmisen erilaisia tapoja tuottaa kieltä ja merkkejä. Eikä hän rajoitu vain ihmiseen kulttuuriolentona vaan hän haarukoi kulttuurin ja luonnon välistä harmaata aluetta. Jonkinlainen perimmäisen kysymys on, tarvitaanko ihmisen luomia keinotekoisia kieliä ja jopa evoluution myötä kehittynyttä ihmisen muista lajeista erottavaa kieltä.

Kirjan kaikkien juonteiden kuvaaminen vaatisi kymmeniä sivuja, joten en edes lähde yrittämään sitä. Totean vain, että on hämmästyttävää miten paljon hienoa tekstiä on saatua mahdutettua vain romaaninmittaiseen tekstiin. Tätä kirjaa kadehtisi kuka tahansa kirjailija tai kirjoittaja. Myös minä mutta toisaalta olen iloinen, että turkulaisen, ekokriittisen kirjallisuustutkijan Joonas Säntin ansiosta löysin kirjan. Kristian Blomberg ja Joonas Säntti ovat julkaisseet kirjan pohjalta korkeatasoisen artikkelin "Äänekäs kevät. Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus" (2008) -julkaisussa.

     *      *      *

Kirja ei päällisin puolin ole kovin kummoinen. Neljä nuorta aikuista, kaksi paria Anna ja David sekä Joe ja kirjan kertoja, jonka nimeä ei mainita kertaakaan teoksessa, matkustavat viikoksi syrjäiselle saarelle Kanadassa. Anna ja David ovat naimisissa, aluksi näyttää että onnellisesti, mutta viikon aikana suhteesta paljastuu suuria säröjä ja kumpikin ovat jollain tavoin toisistaan läheisriippuvaisia. Joe ja kertoja-minä eivät ole naimisissa ja heidän suhteensa päätyy kirjan tapahtumien kautta eroon.

Urbaanien keskiluokkaisten ihmisten matka ei ole tavanomainen lomamatka, vaikka kyse on myös siitä. Kertojan isä on ilmoitettu kadonneeksi ja tarkoitus on yrittää selvittää, miten isälle on käynyt. Hänen epäillään hukkuneen, mutta toinen vaihtoehto on, että hän on esimerkiksi eksynyt suurehkolla saarella metsään tms. Isää ei kuitenkaan etsinnöistä huolimatta löydy, ja lopulta miehen löytävät amerikkalaiset turistit sattumalta vedestä kuolleena.

Aluksi neljän hengen ryhmän oli tarkoitus viettää vain yksi yö saaressa, mutta käynti venähtää viikon mittaiseksi. Lopulta saarelta palaavat kaikki muut paitsi kirjan kertoja. Mitä kirjan minälle lopulta oikein tapahtuu, on hyvin tulkinnanvarainen asia. Helpoin selitys on, että hän sekoaa järkytyksestä nähtyään veden alla kuolleen ihmisen tai eläimen. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Loppujen lopuksi kyse on ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Voiko ihminen valita sen, että hän kokonaan jättäytyy järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolella ja alkaa elää elämäänsä luonnon armoilla samalla tavoin kuin muut metsän eläimet.

     *     *     *

Kertoja kuvaa omaa muutostaan takaisin luonnonolioksi hieman ennen kuin muut lähtevät saarelta tällä tavoin:

Oma ruumiini muuttuu, minussa asustava olento, kasvieläin, työntää kärhiään minuun; minä kuljetan sitä turvallisesti kuoleman ja eläämn välissä, minä moninkertaistun.

Kun muut Anna, David ja Joe yrittävät etsiä naista tämä välttelee heitä, ja jää lopulta yksin saareen.

Olen onnistunut; en tiedä mitä seuraavaksi tekisin.

Elämästä tulee nälkäpeliä, kun minä-kertoja ei voi enää syödä purkkiruokia vaan ottaa kaiken ravintonsa maasta. Silti hän nukkuu yönsä talossa, ja tutkii kasvojaan peilistä.

Minun ei pidä nähdä itseäni vaan nähdä. Käännän peilin niin että se on seinää vasten, enää se ei vangitse minua.

Nainen haluaa luopua identiteetistään ja yksilöllisyydestään ja sulautua luonnonympäristöön, jossa on. Symbolisena eleenä hän tuhoaa kaikki talossa olevat esineet mm. oman tekeillä olevan satukirjansa "Quebecilaisiä kansansatuja" -käsikirjoituksen. Sitten nainen hylkää isänsä talon.

En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat, olen paikka.

Tällä tavoin hän pohtii tilaansa päässään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti