perjantai 22. helmikuuta 2013

Katz: "Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita" (2008)

Daniel Katzin "Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita" (2008) on  kokoelma yllätyksellisiä tarinoita ihmismäisistä eläimistä ja eläimiä muistuttavista ihmisistä. Herkullista, humoristista kerrontaa.

Kokoelma faabeleita ihmismäisistä eläimistä ja eläintä muistuttavista ihmisistä: lempeän ironiset tarinat ulottuvat "Raamatun" ajoista nykypäivään ja Afrikasta suomalaisiin korpiin. Faabeleiden lomassa liikkuu kielentäjä, rouva Uu, joka ei tarkemmin katsottuna ole rouva ollenkaan, sekä faabeleita kirjoittava herra Kuf, kirjailija.

Teoksessa keskeistä ovatkin miesten ja naisten väliset suhteet, niiden alku, keskikohta ja loppu. Tarinat, kuten Adagio Moskovan yössä, Islanninpainin alkeita ja Cortegen huutokauppa, risteävät toistensa kanssa yllätyksellisesti, ja niiden ydin on lopussa, kuten hyvissä tarinoissa aina. (WSOY:n sivusto)

     *     *     *

Daniel Katzin viimeisin kirja "Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita" (2008) on monella tavalla kiinnostava kirja muutakin kuin sisältönsä puolesta. Ensiksin romaani - romaanistahan kai on kyse - koostuu oikeastaan erillisistä kertomuksista, jotka nivoutuvat samalla tavoin kuin novellikokoelman novellit yhteen.

Kirjaa on luonnehdittu ns. metafiktioksi, mitä se selvästi onkin. Kirjailija tai hänen alter egonsa Attila Kuf pohtii toistuvasti omaa kirjoittamistaan, joka on samankaltaista kuin Daniel Katzin oma tekeminen. Tarinat tuntuvat aina jäävät hieman kesken tai jotain olennaista jää sanomatta, mutta on vaikea sanoa tarkalleen ottaen että mitä. Avoimiin loppuihin lukija mielessään rakentaa omia A-, B- ja C-vaihtoehtoisia loppujaan.

Päähenkilön nimi viittaa hepreankieliseen K-kirjaimeen, joka on kuf, minkä kautta yhteys esimerkiksi Franz Kafkan Josef K:hon on ilmeinen. Niin Katz kuin Kafka o(li)vat lisäksi juutalaisia kirjailijoita, tosin ennemmin kulttuurisesti kuin uskonsa kautta. Lisäksi kristillisen kulttuurin keskellä vähemmistöt ovat välttämättä hekin jonkinlaisia kulttuurikristittyjä halusivat tai eivät.

     *     *     *

Kertomukset ovat myös faabeleita tai ehkä ennemmin faabelipastisseja tai jonkinlaisia muunnelmia. Ne ovat tyystin toisenlaisia kuin La Fontainen tai Aisopoksen sadut tai "Raamatun" vertauskuvalliset tarinat eläimistä ja ihmisistä. Suurin ero näihin perinteisiin tarinoihin on kenties siinä, että Katzin näkökulma on eläimellinen. Ehkä kirjallisuudentutkijat puhuisivat jopa ympäristökirjallisuudesta tai ekokriittisyydestä.

Tarinoissa ihmiset ovat eläimellisiä ja eläimet inhimillisiä ja inhimillistettyjä, mikä tarkoittaa että elävät olennot on asetettu samalle viivalle. Ihminen ei ole kristinuskon ja juutalaisuuden luomakunnan kruunu vaan laji muiden joukossa. Koira on ihmisen kumppani - ja ihminen koiran kumppani.

 Teos osallistuu myös ajankohtaiseen kirjallisuusteoreettiseen keskusteluun, missä määrin romaani voi olla omaelämänkerrallinen ja olla vielä fiktiota. Voiko kirjailija esimerkiksi sijoittaa itsensä omaan tekstiinsä ja kutsua itseään jopa omalla nimellään? Voisiko Attila Kufin nimen vaihtaa Daniel Katziksi? Lisäksi teos haastaa lukijan pohtimaan romaanin rajoja toisellakin tavalla. Kuinka omaperäistä kirjoittaminen voi olla, että kyse on vielä sellaista porvarillisesta romaanista, johon olemme tottuneet? Voisiko koko romaanin kirjoittaa esimerkiksi koiran näkökulmasta? Mm. Virginia Woolf on kirjoittanut kirjan "Flush" (suom. "Kirjailijan koira"), joka on koiran elämänkerta. Entä kokonainen romaani kärpäsen näkökulmasta ilman että kyse on mistään muodonmuutoksesta.

     *     *     *

Entäpä itse kirja ja sen tarinat? Ehkä hieman yllättäen heti alussa päähenkilö, kirjailija tai kirjoittaja Attila Kuf kuolee. Hän luultavasti tekee itsemurhan mutta kyse voi olla myös vahingosta, joka tapauksessa hän leikkii aseellaan.

Kirjan ensimmäinen tarina alkaa siitä, kun Attila Kufin ystävä herra Ypsilon kertoo Kufin hautajaisista, jonne hänet oli kutsunut tämän vaimo rouva Uu. Attila on ampunut itsensä vanhalla venäläisellä revolverilla Nagilla, johon mahtuu seitsemän patruunaa. Attila kenties oletti, ettei aseessa enää ole panoksia, kun hän laukaisi aseen seitsemännen kerran. Itsemurhaviestiä Attilalta ei jäänyt, mikä viittaa vahinkoon.

Toinen tarina 'Rajankäyntiä' on yksi romaanin, kokoelman, kiinnostavimpia. Tarina kertoo hirvestä, metsästäjistä ja kirjailijasta, joka ei ole metsästäjä, mutta jonka mailla hirvi asustelee. Hirvi ehdottaa miehelle sopimusta siitä, ettei tämä salli metsästäjien metsästää maillaan. Näin hirvi voisi turvallisesti asustella kirjailijan metsikössä. Kirjailija ja hirvi pääsevät sopimukseen, kun hirvi lupaa olla syömättä taimikkoa miehen metsästä.

Ongelmaksi tulee kuitenkin se, että saatavilla oleva ruoka ei riitä hirven hengen pitimiksi vaan se joutuu koukkimaan naapureiden puolelle missä on oma riskinsä, koska toisella puolen saattaa joutua ammutuksi. Lopulta hirvi joutuu paikallisen konstaapeli Karlssonin pihapiiriin, joka täräyttää - tosin laittomasti - hirven hengiltä. Poliisi ei joudu lailliseen edesvastuuseen hirvenkaadosta tai murhasta ainakaan ennen tarinan loppua.

     *     *    *

Toinen luontotarina, faabeli, joka on katzmainen, on 'Koira ja hänen metsästäjänsä'. Niin kuin eläinsaduissa tässäkin eläimet ovat sen verran inhimillistettyjä, että ne osaavat puhua. Toki eläimet, jotka elävät ihmisen kanssa ymmärtävät muutenkin paljon puhetta, mutta puhua ne eivät vielä osaa.

Koska Attila Kuf oli kuollut, rouva Uun pyynnöstä Attilan ystävä herra Ypsilon kirjoitti tämänkin kertomukseen loppuun tai sellaiseen kuosiin kuin pystyi. Tarinan alussa on kuitenkin metafiktiota, kerrotaan vielä Kufista ja hänen lapinkoirastaan, joka on samanlainen koira kuin Daniel Katzilla oli. Tämä on tietysti ristiriitaista, sillä Attila Kuf tuskin itse olisi kirjoittanut mitään tällaista...

Metafiktio on erotettu erilliseksi kertomukseksi 'Metsästäjä ja hänen koiransa'. Metafiktiivisessä osuudessa kirjailija puhuu koiralleen, joka ymmärtää mitä ymmärtää tämän vuodatuksesta, mutta ei koiramaisuuttaan pysty puhumalla vastaamaan. Tosin se osoittaa esimerkiksi haukottelemalla kyllästyneisyytensä.

Kufin faabelissa koira kuitenkin osaa puhua. Koira ja metsästäjä lähtevät kauaksi metsään hirvestämään, mutta sattuu onnettomuus ja mies murtaa sääriluunsa. Mies kehottaa koiraa pelastamaan nahkansa ja jättämään hänet. Koira ei suostu siihen vaan haluaa olla loppuun asti miehen luona.

Kummatkin puolustavat sitkeästi omaa kantaansa. Lopulta koira kehottaa miestä ampumaan ja syömään itsensä. Näin mies pystyy pidempään sinnittelemään hengissä. Mies ei suostu siihen vaan kehottaa koiraa tappamaan hänet. Lopulta koira käykin miehen kurkkuun kiinni ja samalla mies ampuu koiransa. Kumpikin menettävät henkensä.

Kertomus päättyy ekokriittiseen kommenttiin:

Siihen loppui uskollisten ystävysten maallinen taival. Jatkuiko se taivaassa, siitä voisi kertoa se joka tuntee taivaan salat ja on ratkaissut tuon ihmismieliä ikuisesti askarruttaneen kysymyksen, jota koirat eivät rajoittuneisuudessaan ole keksineet kysyä: pääseekö koirakin taivaaseen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti