torstai 28. helmikuuta 2013

Lintunen: "Valaistut talot" (2005)

"Valaistuissa taloissa" (2005) raottuu näkyviin huvilan, lapsuuden salamajan ja tutkijankammion syvänteet: runot todistavat menneen kerrostumia ihmisessä ja paikoissa. Maritta Lintunen on aiemmin kirjoittanut runokokoelman "Liekkikupolit" sekä romaanin "Sukukaktus".

Talo lumosi minut.
Nyt vakoilen portilla, vitkastelen päivät aidan takana,

            ylhäällä välkkyy taitekatto
ja minä kuuntelen hypnotisoituna

hiljaisuuteen kaiverrettua ikkunaa –

kerrotaan että nainen oli silkkaa tuulta:
     pihan syvyys
     parvekkeen syvyys

puku leijaili alas
kuin valkoinen pilvi.

Ujutan ranteeni aidanrakoon
varastaakseni muutaman viivyttelevän minuutin
(tai orvokin, kuinka vain)
     täällä ne versovat;
syrjäisten huviloiden pihoihin juurtuneet vuodet.

Minä aavistan niiden läsnäolon –
     painavan
     kuiskivan lehtiverhon.


(Takakansi)

      *      *     *

Takakanteen lainattu runo on kirjan 'Huvila'-osastosta, mitä seuraavat 'Salamaja' ja 'Kammio'.

"Talo lumosi minut." Säkeeseen on ladattu kaikki, mikä avautuu kuin ovi raolleen runon loppuosassa.

Ensimmäisen säkeistön viimeisessä säkeessä talo on tunkeutunut, kaiverrettu, täysin puhujan mieleen. Talo merkitsee kertojansa, eikä taloa ja naista voi täysin erottaa toisistaan.

Samalla syntyy yhteys kokoelmaan nimeen "Valaistut talot" (2005). Pilkkopimeässä nainen ei tietysti näkisi taloa, sillä siihen tarvitaan ainakin jonkin verran valaistusta.

Talon nainen oli enemmän kuin talo, jossa hän asui, sillä hän oli "silkkaa tuulta". Seinät eivät häntä pidätelleet vaan hän soljui sulavasti edestakaisin ulos ja sisään. Naisen kohtalo oli ehkä traaginen, mihin viittaa valkoinen puku, joka leijaili ikkunasta ulos.

Nainen kiehtoo puhujaa - ja lukija voi vain arvailla mistä syystä.

     *     *     *

'Salamaja' -osassa lukija ehkä aavistaa, että valkopukuinen nainen on naisen isoäiti. Ja talossa nainenkin on pikkutyttönä ollut. Huvilassa, jonka pihapiirissä salamaja on, asuvat ehkä jo muut ihmiset. Aika on ajanut jonkin aikakauden ohi.

Lopuksi tyttö muuttaa talosta pois. Viimeinen paikka, missä hän on ennen lähtöään, on salamaja.

'Kammiossa' tyttö on muuttunut naiseksi. Tuulena ja tutkijana nainen kiertää mielessään ympäri maapallon ja löytää äärimmäiset rajansa.

kammionsa ikkunasta tutkija kuuli
kuinka ensimmäistä kertaa meri ja maa
koskettivat toisiaan kuin muukalaiset.

Viimeisen osaston lopussa mielen täyttävät dystooppiset kuvat tulevaisuudesta.

Lopussa maa on ehkä autio. 
Tyhjä ihmisestä.

Toisaalta ihminen on lajina maapallolla suhteellisen tarpeeton, ravintoketjun huipulla, mikä ei tarkoita, etteikö elämä jatkuisi ilman nykyihmistäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti