sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kundera: "Naurettavien rakkauksien kirja" (1988)

"Naurettavien rakkauksien kirja" (1988) on seitsemän novellin kokoelma vuodelta 1970. Tarinat ovat helmeilevän kepeitä ja samalla leikkaavan ironisia: Milan Kundera kirjoittaa rakkauden harhoista ja hurmasta julman selvänäköisesti. Kertomusten ilmavan ja leikittelevän sävyn pohjalla piilee miltei kafkamaista absurdiutta ja sattumanvaraisuutta. Kunderan henkilöt laskelmoivat ja touhuavat, he laativat suunnitelmia ja pelaavat pelejään, mutta joutuvat lopulta sattumien ja kohtalon kasaantuvien oikkujen uhreiksi.

Kaikissa novelleissa rakkaus on keskipiste. Flirtit ja viettelemiset, rakastelut ja rakasteluaikeet, halut ja himot ovat Kunderan hilpeän baletin kiihkeitä liikevoimia, joiden pohja on traaginen: rakkaus näyttäytyy niissä lopultakin valtapelinä ja syvästi moraalisena kysymyksynä. (Takakansi)

     *     *     *

Kenties aika on syönyt parhaan terän Milan Kunderan "Naurettavien rakkauksien kirjasta" (1988), mutta ihan luettavia nämä silti ovat. Kertomukset sijoittuvat 1960-luvun Prahaan, mikä niin kuin tiedetään oli mielenkiintoista aikaa. Kundera kuvaa sen aikaista älymystöä ja keskiluokkaa, joiden elämä tuskin poikkesi paljon siitä mitä se oli esimerkiksi Suomessa. Samaa Itä-Eurooppaa oltiin.

Kertomukset ovat pelejä, joita ihmiset keskenään pelaavat. Eikä niissä ole useasti paljon järkeä. Ensimmäisen  novelli 'Yksikään ei naura' on absurdi ja nimensä mukainen. Vasta viimeisessä lauseessa päähenkilöä naurattaa, kun hän tajuaa oman typeryytensä. Hän menetti jääräpäisyytensä takia niin asunnon, työpaikan kuin tyttöystävän, joka rakasti häntä ja jota luuli rakastaneensa ja kai rakastikin.

'Ikikaipuun kultaomena' omenassa ei siinäkään ole paljon järkeä. Kaksi nuorta miestä yrittävät iskeä yhden päivänä aikana naisia kaupungilla huonolla menestyksellä. Toinen miehistä on onnellisesti naimisissa. Illalla he huomaavat, että huonosti on käynyt. Ikikaipuu kauniisiin naisiin vain jatkuu.  He jatkavat metsästystään, nyt tosin vain mielikuvatasolla...

'Liftileikissä' mies ja nainen ajavat yhdessä kohti vuoristoa. Nainen on tekeytynyt liftariksi, jonka mies on ottanut kyytiinsä. He leikkivät leikkiään tosissaan. Nainen on mustasukkainen. Siksi leikkiin kuuluu, että mies viettelee liftarin. Illalla hotellissa he rakastelevat. Mies on kohdellut naistaan maksullisena naisena. Leikki päättyy katkeraan itkuun.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 84: Epäruno - tuli vain mieleen että...

Luin päivällä artikkelin kieleenjuolahtamisesta. Tässä minullakin sanat vain juolahtavat mieleen...

(Mitähän tästä tulee...)

      *      *     *

Tuli vain mieleen, että runonkin tässä voisi kirjoittaa.
Niin, runon, runon. R-u-n-o-n.  You know.
Vaan eipä taida nyt tulla mitään mieleen.
Ei, ei juolahda niin kuin piti.
Vähän aikaa täytyy miettiä... Voi mennä
enemmänkin
aikaa.

Kai ne runoilijatkin ensin miettivät, mitä kirjoittavat.
Mihin sanoja järjestykseen asettavat ja kirijaimiakin.
Lukijan täytyy olla empaattinen ja
ymmärtäväinen.
Antaa armoa.

EIHÄN SITÄ AINA
VOI ONNISTUA!

Vaan eipä tule vieläkään mitään mieleen,
ei sitten yhtään mitään. Ei y-h-t-ä-ä-n
mitään mistään.

Virittelevät kai itsensä oikealle kanavalle.
Ne runoilijat.
Hakevat oikean tunnetilan.
Ja sitten vain antavat palaa.
Ta-taa-ta-taa-ta. Taa.
Vaan onko se niin helppoa? Ei taida olla.
On oltava jotain sanottavaa.
Mieluummin jollekin.
Ja, ja...
Sitten on osattava kirjoittaa, se
mitä aikoo sanoa. Niin että se
vaikuttaa lukijaan
niin.


OLET NUORI NAINEN. Osa 33. Tapaaminen kahvilassa

Siitä oli kulunut vuosi kun he olivat viimeksi tavanneet samassa kahvilassa. Samassa After Eightissä. Silloinkin kahvila oli ollut melkein tyhjä. Silloinkin he olivat istuneet vastakkain pöydässä ja pohtineet yhteistä tulevaisuutta.

Tuntui ettei välissä olisi ollut päivääkään. Kaikki tuntui ja näytti melkein samanlaiselta. Kahvilakin. Viivin kampaus oli hieman erilainen kuin silloin samoin vaatteet, joita hän jatkuvasti vaihteli. Vei toisia kirpputorille ja osti toisia tilalle, tuunasi ja toi taas takaisin myytäväksi.

Viivi opiskeli kuumeisesti, sillä hän halusi valmistua etuajassa. Hän oli lukenut kevään aikana kirjoja, joita ei olisi uskonut koskaan aiemmin lukevansa. Viivi ja Armas keskustelivat jostain kirjasta. Ehkä Matti Bergströmin kirjasta Svarta och vita lekar.

Viivi puhui, mutta Armas keskittyi tutkimaan Viivin kasvoja. Ne näyttivät hieman vierailta, erilaisilta. Niissä oli jotain kireyttä, jota niissä ei ollut aiemmin ollut. Armas laski kätensä Viivin kämmenen päälle ja kysyi, oliko kaikki kunnossa. Viivi säpsähti ja lopetti puhumisensa hetkeksi. Kyllä, kyllä. Miten niin... Ajattelin vain. Katselin sinua.

Muistatko kun kaksi vuotta sitten otit Rakelin kanssa kuvan itsestänne? Silloin pääsiäisenä.  Muistan tietysti. Sitä on vaikea olla muistamatta. Niin, silloin tapahtui paljon lyhyessä ajassa. Silloin tapasimme ensimmäisen kerran kahvilassa. Muistatko? Muistan, muistan... Mitä siitä. Ei mitään. En vain saa mielestäni sitä, kuvaa sinusta ja Rakelistä kahtena pelokkaana pupuna. Mitä ajattelitte silloin, kun panitte kuvan Facebookiin? En, tiedä. Ei kai mitään. Kiusoiteltiin sinua vähän...

Niin, se oli silloin, mutta mikä on tilanne nyt. ... ei kai kovin erilainen.  Miksi kysyt? Kunhan tuli vain mieleeni. Mitä aiot tehdä, kun olet valmistunut? Muutatko luokseni Riihimäelle. En tiedä, en ole ajatellut asiaa. Haluaisin sitä kovasti. Tämä on jotenkin niin rasittavaa. Tämä kulkeminen edestakaisin. Tiedetään! mutta en tiedä mihin aion lähteä täältä. Tänne en joka tapauksessa jää. Täällä kun ei ole paljon mitään. Ei ainakaan töitä.

Ethän sinä ole aiemmin ollut kiinnostunut töistä? En niin, en nytkään. Ajattelin vain, että jos jotain. Mitä sinä ajattelit? Et jos vaikka pätkätöihin tai harjoittelemaan jonnekin. Onhan niitä paikkoja paljon siellä etelässä. Ulkomaillekin voisi lähteä... Lähtisitkö mukaan? Minne olit ajatellut lähteä? Miten olisi USA, esimerkiksi Teksas? Teksas? Paris, Texas. Mikä ettei? Niin, ajattelin että esimerkiksi Austinin yliopistossa voisi olla kiinnostavaa. Asua voisi jossain lähikaupungissa.

Usko tai älä. Minunkin mielessäni on pyörinyt samanlaisia ajatuksia. Mikä meitä estäisi? Ei kai mikään. Raha. USA:n viranomaiset, oleskelulupa.

Joko olet valmis? Lähdetäänkö? Minne? Mennään vaikka minun asunnolleni. Siellä ei pitäisi olla tällä hetkellä ketään muita. Kai jäät yöksi? Totta kai. Että kysytkin. Kunhan pilailin... Minua haluttaa niin. Siitä on aikaa kun viimeksi sain paikkani helliksi.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 144: "Outo uupumus"

Influenssan jälkeen  on vaivannut varsin syvä ja outo uupumus, joka tuntuu vain pahenevan. Uupumus joka ei ole väsymystä. Tämä ei mene lepäämällä eikä nukkumalla ohi.

En saa kuin hetkellisesti koottua ajatuksiani yhteen - mielekästä lausetta tai ajatusta varten. Tämä on aika sietämätöntä. Toisaalta - nyt sitä on sitten hyvä tilaisuus kirjoittaa ja katsoa, mitä potaskaa syntyy kuta kuinkin miettimättä. En vain tiedä miksi tekisin sen... Tarvitaanko siihen joku syykin.

Otan kiinni jostain ajatuksesta. Suoraan ilmasta. Neumannin 'Nahkatakkinen tyttö' radiosta. Joku kolkuttaa jätekatoksen ovea. Yläkerrran emäntä tuli äsken rapussa koirineen vastaan, nyt koira haukahtelee pihalla. Ikkuna on auki, kaikki äänet kuuluvat suoraan sisään radion äänten läpikin.

Minulla on vain lyhythihainen Rolling Stones -paita päällä. Ostin kun sain parilla eurolla kulkiessani Dressmannin ohi. Silti ei tunnu kylmältä tai edes viileältä. Kohta 'Nahkatakkinen tyttö' päättyy. Nyt. Ja sitten ääni ilmoittaa olevansa Radio Novalla.

Kirjoitan osoitekenttään www.radionova.fi, ja saan tietää, että seuraavan biisin nimi, joka jo soi, on 'Stereo love'. Sitten tulee mainoksia. Nojaan kädellä poskeeni, eikä mikään liiku korvien välissä. Ehkä ilma. Ehkä korvasta on lentänyt sisään kullankeltainen perhonen, joita huoneistossa on joka puolella. Ja sitten se tulee toisesta korvasta ulos ilman että huomaan mitään.

Uutiset. Kuntaliiton Heikki Kiilamo kiistää ehdottaneensa toimeentulotukeen muutoksia. Taustalla kuitenkin ajatus nuorten pakottamisesta tavalla tai toiselle töihin tai koulutukseen... Sitten uutiskatsaus loppuu. Sää. Aurinkoista. Yöllä pakkasta jopa 20 astetta. Päivällä lämpöasteita ja pilvistä paitsi Lapissa. Sitten taas musiikkia...

Nova Stage alkaa. Anssi Kela kertoo uudesta pitkäsoitostaan. Tekemisen aikana paino nousi 10 kiloa. Sanoitukset arjesta ja ties mistä. Ei juutalaisten polttomurhaamisesta lauluja. Ei myöskään sano, että joku on perse jätkä. Sanoo tuovansa hyviä hommia esiin, ei ryve pohjamudissa...

     *     *     *

Äsken kuulin että siskon tyttö on saanut yo-kirjoitukset läpi. On seuraavat kolme kuukautta siivoojana jossain firmassa. En tiedä hakeeko opiskelemaan jonnekin vai pitääkö välivuoden. Ja tuskin tietää itsekään. Ei ota turhia paineita, mutta jotain sitä kai olisi hyvä alkaa tehdä. Muutakin kuin siivoamista. Vaan eipä siivoamisessakaan ole mitään vikaa.

Eräs Elina, joka valmistui kauan aikaa sitten samaan aikaan kuin minä, oli hänkin siivoojana, opiskeli sitten alaa ja valmistui siivousteknikoksi. Tulevaisuuden ala, sillä sen alan työt eivät lopu.

     *     *     *

gjdöewt+0g+0s+0w+0w9gköbkbaäa

torstai 28. maaliskuuta 2013

Martinheimo: "Parempi lause. Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen " (2000)

Voiko kaunokirjallisen tekstin kirjoittamista opettaa? Mielipiteet jakautuvat: voi ja ei. Oli miten oli, kirjoittajalle voi ainakin osoittaa, miten kirjoitetaan parempi lause. Kieli on kirjoittajan ainoa ilmaisuväline. Ei ole yhdentekevää, minkälaista on kieli, jolla tarinat kirjoittaa ja miten kirjoittaa.

Asko Martinheimon "Parempi lause" (2000) esittelee käytännössä kokeiltujen esimerkkien ja harjoitusten muodossa kielen mahdollisuuksia ja keinoja tehdä tietoisia valintoja kirjallisen ilmaisun rikastuttamiseksi. Opas on suunnattu ensisijaisesti proosan kirjoittamiskursseille osallistujille ja itsenäisesti kaunokirjallisuutta harrastaville. (Takakansi)

     *     *     *

Asko Martinheimo oli yksi ensimmäisiä luovan kirjoittamisen oppaiden kirjoittajia Suomessa. Ensimmäinen opas oli "Hyvä lause. Virikkeitä luovaan kirjoittamiseen" (1990) ja tämä "Parempi lause. Uusia vir(i)kkeitä luovaan kirjoittamiseen" (2000) on ikään kuin siitä paranneltu painos tai jatko-osa.

Kun kirjaa selaa läpi, usein tulee vastaan jotain tuttua, sillä Martinheimon opasta käyttävät nykyisetkin kirjoittajakouluttajat soveltuvin osin. Vaikka Ylioppilaslehden Juhana Rossi piti 16.2.2001 Martinheimon kirjaa tylsänä, ei se minusta sitä ole. Kyse on vähän siitäkin millä mielellä opasta lukee. Haluaako vain viihdyttää itseään lukemalla vai yrittääkö oppia jotain uutta tai harjaannuttaa kirjoittamistaitojaan.

Rossi vertasi opasta toiseen samaan aikaan ilmestyneeseen Stephen Kingin "Kirjoittamisesta" (2000) -kirjaan, ja totta tietysti on, että King on omaa luokkaansa kirjoittajana, mutta ei hän silti mikään pedagogi ole.

    *      *     *

Oppaassa on mm. huolella valittuja tekstiotteita novelleista, joita käydään läpi ja joihin liittyen on tehtäviä. Yksi tutuimmista novelleista on Anton Tsehovin 'Nukuttaa', jossa kerrotaan nuoresta Varjka-tytöstä, joka hoitaa suutarin lasta äärimmäisen uupumuksen partaalla.

Novelli on otettu esimerkiksi 'Rakennekäsitteitä' otsikon alle, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ns. tsehovilaisessa novellissa - ja ylipäätään novelleissa -  on tietty tunnistettava rakenne. Kerronta etenee tiettyjen vaiheiden kautta kohti, tässä tapauksessa, avointa loppua. Klassisessa novellissa on aina suljettu loppu, mikä ei jätä tulkinnanvaraa miten tarinassa oikein kävi.

1) Ekspositio, 2) Konflikti, 3) Komplikaatio, 4) Kliimaksi ja 5) Ratkaisu. Nämä rakenteelliset elementit Asko Martinheimo kaivaa Tsehovin novellista.  - Novellin kliimaksi on Varjkan äkillinen, irrationaalinen oivallus, että hiljentämällä kitisevän vauvan, hän voi tehdä jotain omalle tolkuttomalle väsymykselleen. Tyttö on niin väsynyt, että on alkanut nähdä harhoja. Väsymyksen lisäksi hänen olotilaansa hallitsee pelko siitä, että isäntä tai emäntä pieksää hänet, jos hän nukahtaa.

Äärimmäinen ahdistus purkautuu siihen, että Varjka kuristaa vauvan hengiltä, ja vaipuu itse lattialle nukkumaan - ja odottamaan omaa kohtaloaan. Tsehovin eläytyminen tytön tilanteeseen on uskottavaa ja vaikuttavaa. Ja paljastaa jotain olennaista ihmisen psyykestä: jokaisella ihmisellä ovat rajansa...

     *     *      *

Toinen esimerkki novellin käytöstä on 'Jännite' -jaksossa. Kazuo Ishiguron pitkähkö novelli 'Perheillallinen' on kokonaisuudessaan kirjassa mukana. Novelli on kiehtova, sillä siinä monenlaiset motiivit ja tahtotilat risteilevät. Lukija voi vain arvailla, mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan.

Illallisella ovat aikuinen mies, hänen isänsä ja paljon nuorempi sisarensa Kikuko, joka on vasta valmistumassa yliopistosta. Kertojana on mies, joka on palannut USA:sta, jonne hän lähti amerikkalaisen tyttöystävänsä Vickin kanssa ja on ollut siellä selvästi useita vuosia.

Novelli alkaa erikoisesti kuvauksella fugusta eli pallokalasta. Perheen äiti on kuollut syötyään kalaa, mutta illallisella isä vihjaa, että syynä äidin kuolemaan olikin pojan lähtö kotoa toiselle puolen maapalloa. Kolmikko syö illallisella kalaa, ja oman jännitteensä tilanteeseen tuo, ettei isä sano mitä kalaa he syövät.

Kertomukseen kietoutuu toinenkin kuolema, perheystävän Watanaben kuolema. Tämä oli tehnyt itsemurhan, kun liiketoimet eivät sujuneet. Myös perheen isä on tehnyt konkurssin, mutta hän suhtautuu tilanteeseen viileän järkevästi. Silti hän sanoo ihailevansa Watanaben periaatteellisuutta. Isä kuitenkin jättää kertomatta pojalleen, että Watanabe tappoi itsensä lisäksi myös vaimonsa ja lapsensa.

Novelli tihentyy mitä pidemmälle se, etenee. Lukija on melkein varma, että kala, jota he olivat syöneet, täytyy olla fugua - ja kaikki kuolevat yöllä tuskallisesti...

     *     *      *

'Jännite' -jaksoon kuuluu myös muutama harjoitus.

Testi on selkeästi osoittanut, että tyttö on raskaana. Hän tapaa illalla poikaystävänsä. Tällä on jokin suunnitelma, johon lapsi ei sovi. Kirjoita kertomus, jolla on kaksi vaihtoehtoista loppua.

a) Tyttö ilmoittaa olevansa raskaana, mutta ei heti. Miten poika reagoi ilmoitukseen ja miten tästä eteenpäin?
b) Tyttö ei kerro salaisuuttaan. Se jää vain hänen ja lukijan tietoon. Mihin suuntaan tilanne nyt etenee?

Tämä tuli niin äkkiä, mutta aletaanpa sommitella!

Tyttö on tietysti Viivi niin kuin aina näissä kuvitteluleikeissä. Hän tapaa poikaystävänsä, joka tällä kertaa voisi olla vaikka Frederik.  Viivi ja Frederik ovat humalapäissään harjoittaneet discon väliajalla surprise buttsexiä, mutta jotain on luikahtanut myös tunnelin toiselle puolelle.

Frederik on viime viikkojen syvämietteisen pohdiskelun tuloksena päätynyt siihen, ettei hän halua tehdä tähän pahaan maailmaan enää yhtään onnetonta ihmistä lisää, ei koskaan, never. Hän on käynyt jopa kastroimassa itsensä alleviivatakseen asiaa Viiville. Frederik kertoo iloisena Viiville, että nyt voidaan viettää kunnon laatuaikaa yhdessä peitteiden välissä ja käydä kaikki asento-oppaat alusta loppuun asti läpi, mikä on tähän asti ollut vain suunnitelmissa.

Viivi kun on pelännyt kuolemaa enemmän sitä, että tulee raskaaksi...

a) Kun Frederik on kertonut oman uutisensa, Viivi katsoo maahan ja sanoo hiljaisella äänellä olevansa raskaana. Frederik menee hiljaiseksi, eikä osaa sanoa mitään. Hetken kuluttua hän sanoo, että abortti olisi murha... Viivi katsoo nopeasti, vihaisesti Frederikiä - ja lähtee ovet paukkuen huoneesta. Frederikille ei ole epäselvää mitä Viivi haluaa.

b) Kun Frederik on kertonut Viiville, mitä on kertonut, Viivi kysyy hämmästyneenä melkein huutaen: "Mitä sinä olet mennyt tekemään! Mutta omapa on asiasi mitä värkeillesi teet!" Poika katsoo Viiviä ihmeissään ja sanoo: "Mutta minä luulin, että tämä oli sitä mitä sinäkin halusit..." Viivi vastaa: "Mutta mieleesi ei tullut keskustella asiasta ensin minun kanssani!" Viivi ja Frederik sanailevat hetken aikaa, ja lopulta Viivi nytkin lähtee ovet paukkuen huoneesta. Frederik jää epätietoiseksi mistä oikein on kyse. Hän ei arvaa että Viivi on raskaana.

RUNO ON VAPAA. Osa 83: Naisrunoilijat tukkanuottasilla Hämeenlinnassa?

Paikallisessa valtalehdessä on ollut viikon sisällä kaksi paikallisten naisrunoilijoiden kirjoitusta, mikä piristää piinaviikkoa ihmeesti. Toisen kirjoitus on saanut toisen toisen kurkkuun. En ihan ymmärrä mistä on kyse, mutta ajattelen tekstejä teksteinä ja arvailen.

Tytti Heikkinen kirjoitti 'Vieraskynä' -palstalla 23.3. keskinkertaisen mutta lukukelpoisen ja pääosin ymmärrettävän kolumnin 'Hämeenlinna, douze points tai jotain sinne päin'.  Kirjoituksen reagoi ärtyneesti ja vihamielisesti 'Mielipide' -osastossa 27.3. toinen naisrunoilija Liisa Kojamo otsikolla 'Heikkisen teksti ällistytti'.

Heikkisen runot ovat kokeilevaa runoutta, flarfia, google-runoutta ym. Kojamon runot ovat perinteisen modernistisia. Heikkinen on Kojamoa menestyneempi ja kohtalaisen paljon julkisuudessa ollut runoilija, joten ensimmäinen ajatus on, että keskinen kateus saattaa olla motivoivana tekijänä vastakirjoitukselle. Heikkisen kirjoitus ei itsessään ollut sellainen, että siinä olisi ollut mitään kovin ärsyttävää. Toki toinen ihminen voi ärsyyntyä tahattomasti, mistä tahansa mitä toinen sanoo, mutta ongelma on silloin lähinnä siellä kanavan toisessa päässä.

      *     *      *

Kaikki lähti ilmeisesti liikkeelle Suomen kirjailijaliiton 'Talvipäivistä', jotka tänä vuonna pidettiin maaliskuun puolivälissä Hämeenlinnassa. Halusin itsekin osallistua avoimiin tapahtumiin, joita oli muun muassa Vanajaveden rannassa pääkirjastossa, torinlaidan Raatihuoneella sekä keskustan kupeessa, märän sillan toisella puolen kulttuurikeskus Verkatehtaalla. Olin tuolloin elämäni ensimmäisen influenssa-viruksen kourissa, eikä minulle tule edes valtalehteä kotiini, joten jäin kokonaan sivuun siitä mitä keskustassa tapahtui.

Kirjastossa oli runoilijailta, johon ei jostain syystä oltu kutsuttu paikallisen kirjailijayhdistys Vana -66:n runoilija-sihteeriä Liisa Kojamoa. Tytti Heikkinen oli ainoa viimeisen parin vuoden sisällä runokokoelman julkaissut runoilija, joka oli kutsuttuna paikalla. Ihmettelin mielessäni jo ohjelman nähdessäni, miksi vain Tytti Heikkisen nimi oli ohjelmassa, mutta niin nyt vain oli. Kanta-Hämeessä oli muitakin runoilijoita, jotka olivat julkaisseet runokokoelman kuluneen vuoden aikana. En tiedä, oliko Liisa Kojamo paikalla edes yleisön joukossa. Jostain syystä epäilen; minusta tuntuu siltä, että hän ei ollut paikalla. Ja kyse on nyt vain minun luuloistani, ei perustellusta tiedosta.

     *      *      *

En olisi lähtenyt kirjoittamaan tätä kirjoitusta, jos en olisi lukenut Liisa Kojamon tekstiä, joten lähden siitä liikkeelle.

Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota, miten Kojamo reagoi sanan 'kitsch' käyttöön.  Sana ei itsessään sisällä, muuta kuin ehkä aivan arkisessa ajattelussa, kielteistä arvovarausta. Heikkisen kirjoituksessaan käyttämä sana 'kitsch' on kuitenkin nähty negatiivisena leimana 'Talvipäivät' järjestäneelle Hämeenlinnan kaupungille ja sen rakennetulle ympäristölle.

'Kitsch' kuuluu olennaisena osana modernismiin myös taiteessa, mikä Liisa Kojamon arvonsa tuntevana ja pitkään kirjailijana toimineena taiteilijana täytyy tietää.  Lisäksi on muistettava, että Kojamo on nimenomaan runoutensa kautta itse modernisti.

Mm. Wikipedia valaisee sanan historiaa. 'Kitsch' on tyyli, jota käytetään teollisesti tuotetussa taiteessa, jollaista kirjallisuuskin on. 'Kitschiin' liittyy liioittelu, räikeät värit ja kuvien käyttö, minkä kautta omia tuotteita yritetään saada myytyä niistä kiinnostuneille ihmisille. Esimerkiksi hempeät, romanttiset rakkausrunot ja laululyriikka sekä romanttinen viihdelukemisto ja romaanit ovat sellaista, joissa on kitschin elementtejä. Ehkä Barbara Cartlandia voisi pitää yhtenä kitschin kuningattarista, ja hänhän on Englannin luetuin ja ostetuin ökyrikas kirjailija.

      *      *     *

Entä mitä Liisa Kojamo sanoo kitschistä? Ensiksikin hän reagoi kielteisesti itse sanaan 'kitsch', mitä ei voi ilman perusteluita ymmärtää. Sitten hän kysyy Tytti Heikkiseltä, onko esimerkiksi 1) Hämeen linna, 2) legendaarinen lyseo, 3) maakunta-arkiston rakennus, 4) maineikas Wetterhoff, 5) Aulangon puistometsä, rauniolinnat ja näkötorni kitschiä?

On vaikea täsmälleen ymmärtää, mitä Kojamo ajaa takaa, mutta esimerkiksi Aulangon rauniolinna ja näkötorni ovat selkeästi kitschiä. Ne eivät ole aitoja ja autenttisia kohteita vaan ovat tehty vain sitä varten, että niiden avulla on kosiskeltu matkailijoita Aulangolle. Tämä ei tietysti yhtään vähennä niiden arvoa, mutta ne ovat täysin keinotekoisia rakennelmia, jotka on kloonattu todellisten esikuvien tai puhtaan fantasian pohjalta.

Hämeen uuden maakunta-arkiston seinät ovat nekin kitschiä, ja jakavat ihmisten mielipiteitä siinä missä Aulangon rakennelmatkin. Arkistorakennuksesta joko pidetään tai ei pidetä. Seiniin piirretyt valtavat puumerkit ovat kitschiä parhaimmillaan. Ihmisten aitoja puumerkkejä on kopioitu satamäärin, mielettömästi suurennettuina talon seiniin.

Toisaalta koko argumentointiin voisi sanoa sen, että rakennukset eivät itsessään ole mitään. Olennaistahan on mitä seinien sisällä on tapahtunut. Lyseon seinien sisällä on tapahtunut kaikenlaista. Sieltä on lähdetty niin kyseenalaiselle Aunuksen sotaretkelle 1920-luvulla kuin Eino Leinon ryyppyreissuille kaupungin kapakoihin syömään, juomaan ja naimaan kaupungin neitsykäisiä. Vaan hyvään tarkoitukseenhan tavaraa on tuolloinkin jaettu, sillä ehkä Leinon runot olisivat jääneet syntymättä ilman poikuuden vieneitä Hämeen neitoja.

      *      *      *

Tytti Heikkinen antaa jo otsikossaan täydet pisteet Hämeenlinnalle ja 'Talvipäivät' järjestäneelle Vana -66:lle ja muille järjestäjille myös Liisa Kojamolle.

Tosin hän toteaa myös, että Hämeenlinna "on kitschinen ja pitsinen pikkukaupunki" maailman laidalla. Eipä tuo minun korviini hämeenlinnalaisena kovin pahalta kuulosta. Kenties rivien välistä on luettavissa jotain provinssikaupunkia vähättelevää, mutta ehkä se on myös perusteltua. Mitä sitä faktoja kieltämään.

Oikeastaan Hämeenlinna voisi olla kitschisempi ja pitsisempikin kuin mitä se tällä hetkellä on. 60-luvulta lähtien keskustan puutalokorttelit kortteli korttelilta jyrättiin - oli kyse suojelukohteista tai ei - ja tilalle rakennettiin modernistisia kerrostalojärkäleitä ja kaupunki menetti oman ilmeensä.

Aulangon puistometsä menetti suuren osan neitseellisyydestään, kun sen ympärille 90-luvulla rakennettiin suuria golf-kenttiä. Tällaiset asiat eivät Kojamoa jostain syystä huoleta. Hän takertuu vain muutamiin olemassaoleviin kitschisiin rakennuksiin.

Kirjoituksensa lopuksi Heikkinen toistaa vielä sen, mitä sanoi aiemmin kaupungin kitschisyydestä ja toteaa lisäksi että

"Hämeenlinna (..) pienuudestaan ja syrjäisyydestään huolimatta on osa Suomea ja maailmaa siinä missä joku muukin paikka."

 Voisiko tuota mitenkään muuten sanoa ympäripyöreemmin. Itsestäänselvyys, tautologia - ja siinä mielessä asia, jonka olisi voinut jättää sanomattakin. Ärsyttävää.

Orwell: "Eläinten vallankumous" (1969)

George Orwellin romaanissa "Eläinten vallankumous" [1945] juopon maanviljelijän maatilalla asuvat eläimet tekevät vallankumouksen vanhan karjun ohjeiden mukaan. Vallankumousta johtaneet siat alkavat hallita tilaa 'animalismiksi' kutsumansa ideologian pohjalta. Vallankumouksen johtohahmot, karjut Napoleon ja Lumipallo, joutuvat riitoihin, ja Napoleonin voitettua valtataistelun Lumipallo karkotetaan tilalta. 

Sikojen vallan alla eläinten olot kovenevat, ja siat varaavat itselleen yhä lisää etuoikeuksia, kunnes animalismin alkuperäisistä ihanteista on jäljellä enää fraasi: "Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset". 

Kirjasta on tullut kouluissa paljon luettu klassikko. Eläinten vallankumouksesta tehtiin Britanniassa animaatioelokuva vuonna 1955, osittain CIA:n rahoituksella; elokuvassa kirjan tapahtumia on muutettu siten, että vanhaa tsaarinvaltaa ja uskontoa arvostelevia piirteitä on häivytetty ja lopussa muut eläimet kaatavat sikojen vallan. Alkuteokselle uskollisempi elokuvasovitus on tehty vuonna 1999.
(Wikipedia)

     *     *     *

Joskus 16-17-vuotiaana luin orwellini. Tuohon aikaan suuri osa George Orwellin aiemmin kääntämättömästä tuotannosta suomennettiin. Eniten pidin hänen journalistisista teksteistään. Aiemmin käännetty "Eläinten vallankumous" (1969) ei kuulunut suosikkeihini.

Tässä faabelissa häiritsee eniten se sama kuin mihin kirjaa käytettiinkin eli poliittinen propaganda, jossa maailma jaetaan yksioikoisesti kahtia (länsimaisiin) demokratioihin ja totalitaristisiin valtioihin. Tällaista ajattelua ruokittiin myös USA:sta Eurooppaan levitetyssä politiikan tutkimuksessa, mikä on jatkunut aina tähän päivään asti. Taustalla oli totalitaristinen ajatus saksalaisten ja sen liittolaismaiden poliittisesta uudelleenkasvatuksesta.

Historialliset tosiasiat unohdettiin kuten se, että esimerkiksi Adolf Hitler pääsi valtaan täysin laillisesti. Saksalaiset äänestivät hänet valtaan samalla tavalla kuin nykyiset hallituspuolueet Suomessa on valittu valtaan. Vain poliittinen vasemmisto parlamentissa vastusti valtaoikeuksien myöntämistä Hitlerille. Esimerkiksi kirkko ei nähnyt asiassa minkäänlaista ongelmaa.

Samaan aikaan unohdettiin, että esimerkiksi USA itse ja Ranska olivat - ja ovat vielä tänä päivänäkin - keskittäneet paljon valtaa yhdelle ainoalle miehelle, presidentille. Ja se taas oli ja on hyväksyttävää, koska kyse ei ole totalitaristisesta maasta. Tällaisessa ajattelussa ei ole mitään logiikkaa. Tai logiikkana on tunteikas liputtaminen Ranskan vallankumouksen iskusanojen "vapauden, veljeyden ja tasa-arvon" puolesta.

Kokonaan on unohdettu minkä kaiken kustannukselle kyseenalaisiin tavoitteisiin on päästy. Kukaan ei kysy esimerkiksi, miten kävi alkuperäiskansoille ja mitä esimerkiksi USA:n sisällissodan jälkeen jälkeen kävi vapautetuille mustille orjille. Turvattu elämä orjana muuttui monella massatyöttömyyteen ja aseman heikkenemiseen entisestään.

      *      *      *

"Eläinten vallankumouksen" vallankumous kuoli niin kuin vallankumouksen tehtävä on kuolla, kun se on täyttänyt oletetun tehtävänsä. Häiritsevintä lopussa oli se, että ihminen oli tälläkin kertaa ainoa voittaja. Villieläimistä ei kukaan ollut kiinnostunut. Rotat olivat ainoat, jotka faabelissa mainittiin ja kesy korppi, jonka isäntä oli aivopessyt ikuisen elämän opeilla.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Polkunen & Viikari: "Suomalaisia naisrunoilijoita : maailma katettu pöytä" (1987)

Olemisen riemu ja kipu, ilo omasta elämästä ja vastuu maailmasta ja kanssaihmisistä, ylpeys omista voimista ja hätä omasta voimattomuudesta, tytön ja äidin ja vaimon osa - kirjan sivuilla on, mitä suomalainen nainen kauneinta on runoissa suomeksi sanonut, sanonut iloksemme, lohduksemme, viisaudeksemme.  

Mateli Kuivatar, Larin Paraske, L. Onerva, Elina Vaara, Katri Vala, Eila Kivikk'aho, Eeva-Liisa Manner, Elvi Sinervo, Helvi Juvonen, Mirkka Rekola, Sirkka Turkka, Helena Anhava, Maila Pylkkönen, Arja Tiainen, Eira Stenberg - he ja kymmenet muut näyttävät millä voimalla runo puhuu. (Takakansi)

     *     *     *

250-sivuisen valikoiman toisena runona - tai ehkä tämä on ennemmin aforismi - on Mirkka Rekolaa

Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan
ja pidän sen avoimena.

Yli 80-vuotias lyyrikko ei enää julkaise runoja, vaikka vielä v. 2007 ilmestyi yksi kokoelma. Rekola kuitenkin vaikuttaa edelleen vahvasti esimerkiksi musiikin ja performanssitaiteen kautta, mistä oli esimerkkejä viime vuoden 'Kirjan Aika' -tapahtumassa Hämeenlinnassa. Kuluvana vuonna hän saattaa käydä vielä kirjastovierailulla Hämeenlinnan seudulla. Aika näyttää.

Kenties yksi selitys Mirkka Rekolan tuotteliaisuuteen on juuri se, että joka aamu edessä on kutsuvasti tyhjä valkoinen paperi.

Ja hän alkaa vain kirjoittaa. Runoja - tai mitä tahansa tekstiä - ei synny kuin kirjoittamalla. Sadan kirjoitetun sivun joukossa on pakosti jotain sellaista, joka kiinnostaa ehkä muitakin kuin itseä.  Tai sitten ei. Sitten kirjoitetaan taas sata sivua. Loputtomiin. Huonolla tuurilla kaikki on julkaisukelvotonta. Vaan kuka sen sanoo mikä on mitäkin.

Ehkä sadan vuoden kuluttua 1900-luvun niin nais- kuin mieslyriikka on historian romukopassa, ja 2100-luvun ihmiset ihmettelevät, miksi jotain tällaista on voitu vakavissaan kirjoittaa. Tai ehkä runoilijat eivät ole olleetkaan vakavisaan. Ehkä he ovat vain leikitelleet kielen kanssa. Yksi ja sama asia. Jostain pakkomielteeseen verrattavissa olevasta asiasta joka tapauksessa on kyse.

     *     *      *

Maila Pylkkösestä pidän, hän on suomalaisen modernismin yksi neljästä suuresta. Kirjan alkupuolella on tällainen runo kokoelmasta "Jeesuksen kylä" (1958).

Olen yksinomaan runoilija,
enkä oikeastaan luo, vaan sanon,
ei minulla ole mitään tekemistä lehtivihreän valmistus-
                                                            prosessin kanssa,
en ole tehnyt sanoja.
Olen silmät.
Olen kokeminen.
Olen kokonaan kuultavissa.
Puhe on pitkää, elämä vielä pitempää, runous lyhyttä,
olen kokonaan vastuussa puhumisesta, jota on joka
                                                             paikassa,
jonka kuulen ja unohdan.

Mitä muuta voi lapselle antaa kuin itsensä?

Minua tällainen koskettaa. Itsensä riisuminen alasti ja näkeminen kaikkine huulikarvoineen ja rasvapoimuineen.

Pylkkönen asemoi itsensä tarkkaan universumissa. Hän ei ole mikään luoja. Kasvit niin kuin eläimet ym ovat kehittyneet evoluution myötä.  Jokainen laji lajina on erillään toisista lajeista. Ne elävät omaa elämäänsä, vaikka olisivat symbioosissa tai muutoin riippuvaisia toisistaan. Jokainen laji elää omassa lokerossaan.

Ihmisen, runoilijan erottaa muista kieli ja kyky puhua. Ensin oli kyky äännellä, mistä vähitellen kehittyi se mistä puhumme puhumisena. Runotkin ovat puhetta. Paperille pantua puhetta.

Kukaan meistä, elävistä olennoista jotka puhumme, ei ole valinnut kieltä ja kulttuuria, johon synnymme. Me vain synnymme, elämme ja kuolemme. Sanat ovat olleet ennen meitä, sanoja syntyy meidän aikanamme ja ehkä ansiostamme ja ne jäävät elämään omaa elämäänsä jälkeemme.

Vain se mitä me olemme yksilöinä, pitkien sukupuiden honteloina vesoina, on se mitä me olemme kaikesta meidän ulkopuolisesta maailmasta erillisinä.

Se että kykenemme näkemään, kuulemaan ja muutoin aistimaan sisäistä ja ulkoista ympäristöä erottaa meidät muista yksilöistä.

Se että muut kykenevät tunnistamaan meidät samanlaisiksi olioiksi kuin ovat he itse, tekee meistä muiden kannalta mahdollisesti kiinnostavia ja haluttavia yksilöitä.

Vihdoin kohtaamme sen vääjäämättömän tosiasian, olemmeko yksilöinä millään tavoin merkityksellisiä. Jos olisimme jääneet syntymättä, olisiko se vaikuttanut yhtään mihinkään. Ainoa tapa todistaa olemassaolon merkityksellisyys - niin julmalta kuin se saattaa kuulostaakin - on nähdä maailma omien lasten (tai kuvitteellisten sellaisten) silmin.

Tärkein kysymys on: mitä voimme antaa hänelle, joka on lähes samanlainen kuin me ollessamme lapsia, nuoria...

Seppälä: "Lähtösavut" (1993)

"Lähtösavut" (1993) koostuu neljästä pitkästä novellista ja lyhyistä tekstikatkelmista, eräänlaisista mikronovelleista, joiden kohtuuttomantylyt vedot tekevät kirjaan rosoisen pinnan ja liikauttavat perinteisen novellikokoelman sovitulta paikaltaan.

Juha Seppälä ei tyydy rakentamaan sovinnollisen eheää novellikokoelmaa.
(Takakansi)

     *      *      *

Kirjasen tekstit ovat sekalaista tavaraa niin kuin sisältökin. Tekstejä yhdistää tupakan polttelu ja jonkinlainen maaseuturomantiikka ja nostalgia 60- ja 70-lukujen Suomeen. Ateistiset sosialistitkaan eivät epäilleet Jumalaa ja eroilleet kirkosta.

Minulta kului puoli askia tupakkaa. Yhdeksältä soitin Katariinalle.

Viinaakin juodaan mutta ei niin paljon kuin sen jälkeen. Mennään yhteen ja erotaan, elämän ja kuoleman kautta.

Lauseiden välissä kuollaan paljon, tullaan sairaiksi ja vanhoiksi, ja huomataan miten elämä on mennyt ohi sitä sen kummemmin surematta.

Seisotimme kullejamme alhaalla joenrannassa. (..) Edessämme oli tienvierestä löytynyt ruotsalainen lehti jasen aukeamalla isotissinen nainen levitti kaksin käsin karvaista pilluaan.

Sukupuolielämä on perseestä, mutta sieltähän se aina muutenkin. Poikasena nyt aikamiehet runkkaavat ja lehmiäkin pannaan perseeseen ja koiria runkataan. Varmaan joku haluaisi mennä lempilehmänsä kanssa naimisiinkin, mutta vielä nykyinenkin avioliittolaki suosii heteroja ja homoja.

Viimeisin muistikuva menneestä Onnenmaasta on tanssilava.

KUN TANSSILAVAN vessan alustaan kurkisti, sieltä löytyi paskaa, tyhjiä viinapulloja, käytettyjä kortonkeja ja terveyssiteitä, karamellipapereita, pyörän satula ja kellastunut Sotahuuto-lehti.

Seppälä: "Suuret kertomukset" (2000)


Juha Seppälän "Suuret kertomukset" (2000) ottavat mittaa suurista tunteista alistumatta niiden edessä. Kertojat tavoitetaan elämän käänteistä ja työnsä parista - muurari Saudi-Arabian komennukselta, talosta taloon kiertävät tikapuukauppiaat tien päältä. Monen tarinan taustalla käyskentelee hiljainen ja vaativa vieras, joka kirjoittaa arvoituksellisen merkkinsä mieheen ja naiseen. Mustalle saarelle matkustaa Sulveri, jonka sydämessä kaikuu voittamattoman Kuninkaan ääni. Sairasta miestä hoitaa nainen, jonka himo etsii uutta, tuoretta verta.

Juha Seppälä palaa "Suurissa kertomuksissa" lyhytproosan ja romaanien jälkeen novellien pariin. Niiden maisemat ulottuvat Suomesta ulkomaille, kehonrakentajien kisoista hautajaisiin, joissa on vain yksi saattaja. Lakoninen huumori vaihtuu syvältä kuplivaan mustaan, groteskista siirrytään lyyriseen ja hiekka-aavikon helteestä keskelle jäistä tuulta ja pimeyttä. (Kansiteksti)

     *    *    *

Nämä Juha Seppälän vähäeleiset novellit ovat kuin pienoisromaaneja, todellakin, "Suuria kertomuksia" (2000) suomalaisista. Tekstit ovat mielestäni tietyllä tavalla myös korostuneen filosofisia. Ne ovat arkielämän fenomenologiaa, joissa kuvataan päällisin puolin varsin merkityksettömiä asioita, mutta jotka ovat merkityksellisiä niille, joista tarinat kertovat. Tai he eivät edes itse tiedä mistä on kyse. Kaikki mitä kerrotaan on jollain tavalla ihmisten kannalta itsestään selvää. Mitään ei kyseenalaisteta. Suuret asiat vain tulevat vastaan ja ne on jollain tavalla käsiteltävä, osasi sen taidon sitten tai ei. Ihmiset aistivat, tuntevat, että tämä on jollain tavalla merkityksellistä pystymättä sitä sen kummemmin käsitteellistämään tai käsittelemään kielellisesti.

      *     *     *

Mustalla saarella. Hulppea tarina kahdesta suomalaisesta metsien miehestä, jotka tekevät unohtumattoman matkan Islantiin. Lukija vasta vähitellen tajuaa mistä on kyse. Kertoja on Sulevin huoltojoukkona kehonrakennuksen PM-kilpailuissa, jossa Sulevin sarjassa on kaksi miestä, Sulevi ja ruotsalainen ja Sulevi valitettavasti jää toiseksi, eikä pääsee mittelemään euroopanmestaruuksista.

Kirsikankukkia. Lapsenlapsi on käymässä muutamia kuukausia aiemmin kuolleen äidinäitinsä talossa Tampereen Messukylässä. Tarinassa liikutaan nuoren aikuisen pään sisällä, ja käydään hänen tuntemuksiaan ja kokemuksiaan läpi - ja liikutaan paikasta toiseen tutuissa paikoissa.

Öljyvalkeat. Joukko suomalaisia rakennusmiehiä lähtee Saudi-Arabiaan, on siellä voimalatyömaalla ja palaa takaisin Suomeen. Tavallisille suomalaisille elämää suurempi kokemus, joka lyö leimansa koko sen jälkeiseen arkeen. Sodan jälkeisten sukupolvien sotakokemuksia, jotka kietoutuvat kokemuksiin 90-luvun työttömyydestä ja elämän yleistä epävarmuudesta.

Mitä näet kuvassa. Hieman yli viisikymppinen Pauli dementoituu, mikä tekee hänen vaimostaan omaishoitajan.Tilanne mullistaa naisen elämän täysin, kun mies ei ole enää paljon vihannesta kummoisempi. Koko ennen niin tuttu maailma alkaa näyttää vieraalta. Pariskunnalla on talossaan selvästikin vuokralainen, jonka kanssa nainen haluaisi maata. Sen sijaan hän tyytyy ainakin vielä masturboimaan...

Tikapuut. Absurdi tarina kahdesta miehestä, jotka kiertelevät ympäri ämpäri tikapuita myymässä. Pisnes ei selvästikään suju. Ja ainoat kaupat jotka syntyvät menevät lopulta persiilleen. Siihen jää tikkaiden myynti. Taustalla hermoja riipivä työttömyys, johon miehet ovat yrittäneet hakea ratkaisua. Onnistumatta.

Miehen kuolema. Nuori mies on saattamassa kusipäistä setäänsä hautaan. Hän on myös ainoa, joka on - papin ohella - miehen hautajaisissa. Edes vaimo Pirkko ei ymmärrä nuorta miestä, mutta hän kai jotenkin tuntee vastuunsa. Onhan kyse sentään hänen sedästään...

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Värre: "Kirjoittamisen taitoa etsimässä" (1999)

Kirjoittamisen taito sijoittuu hyvin monimutkaisten taitojen joukkoon ja sen haltuun saamiseen kuluu useita vuosia. Tärkeää on hyvin suunniteltu harjoittelu sekä säännöllisen palautteen saaminen. 

Kirjoittamisen taito jakaantuu edelleen alataitoihin, joista erityisesti keskityn lukemiseen, sanankäyttöön, palautteen vastaanottamiseen, tekstin muokkaamiseen sekä havaitsemiseen. Nämä taidot läpäisevät kaikkea kirjoittamista. Pyrin myös osoittamaan, että havaitseminen on kirjoitustyön perusta ja että kirjoittajaoppaiden tulisi opettaa lukijoitaan taitaviksi havaitsijoiksi.  (Nora Värre, "Kirjoittamisen taito", Tiivistelmä)


Linkki:

Värre, Nora. 1999. "Kirjoittamisen taito". Pro gradu -tutkielma

    *     *     *

Tätä opinnäytettä on kiinnostava lukea kahden edellä esitellyn opinnäytteen jälkeen, jotka keskittyivät kirjoittamiseen liittyvään luovuuteen. Tässä luovuuden rinnalle nostetaan kirjoittamiseen liittyvät taidot, sillä ei ole ollenkaan itsestään selvä asia, että lahjakas tai lupaava kirjoittajakaan osaa kirjoittaa. Korostettaessa taitoja kohdataan se tosiasia, että kirjoittajaksi harjaannutaan vain vähitellen. Kovalla harjoittelulla periaatteessa kestä tahansa voi tulla taitava kirjoittaja tai peräti asiantuntija.

Luovuuden kannalta katsottuna kirjoittaminen on tekijälleen ennen muuta niin miellyttävä kokemus, että sitä halutaan toistaa yhä uudelleen mm. jaksottaisten flow-tilojen takia. Kirjoittaminen on siis eräänlaista huumetta, jota halutaan aina vain lisää. Näin ajateltuna surkeakin kirjoittaja voi saada ekstaattista nautintoa omista kirjoituksistaan. Tällaisia ovat mm. monet yleisönosastokirjoittajat, jotka jaksavat loputtomiin narsistisesti puhua omista teksteistään.

      *      *      *

Nora Värren "Kirjoittamisen taitoa etsimässä" (1999) -tutkielmassa taitoja tarkastellaan kognitiivisen psykologian kannalta. Taito kirjoittaa on pitkälti erilaisia mentaalisia taitoja, jotka kehittyvät kirjoittamisharjoitusten ja kirjoittamisen avulla.

Kirjoittamistaitoja Värre metsästää tutkimalla kolmea amerikkalaista ja yhtä suomalaista kirjoittamisopasta. Kognitiiviselta kannalta keskeistä on erilaisten ajattelumallien tai skeemojen opetteleminen, jotka kehittyvät taitojen kehittyessä. Esimerkiksi romanttista viihdettä kirjoittava oppii tämän lajin konventiot harjoitusten kautta ja kirjoittamalla tekstejä.

Kirjoittajan taito kehittyy myös ohjaajalta ja lukijoilta saadun palautteen avulla, mikäli hän työstää saamansa palautteen. Värre korostaa kaiken omaan kirjoittamiseen liittyvän havainnoinnin ja aistimisen merkitystä tiellä kohti eksperttiyttä, mikä on keskeinen metakognitiivinen taito kehityttäessä kirjoittajana. Tässä yhteydessä Värre viittaa Ulric Neisseriin. Toinen Neisserin esiinnostama taito on kuvittelun taito. Kirjoittajalla ei voi olla tietoa kaikesta kertomastaan, jolloin hänen on turvauduttava kuvitteluun.

    *      *       *

Oppaiden sisältöjä eritellessään Nora Värre päätyy ryhmittelemään tehtävät seuraaviin ryhmiin:
  • Kirjoittamisen teoria
  • Tekniikan hiominen
  • Lukutehtävä
  • Kirjallisen materiaalin tuottaminen
  • Uudelleen kirjoittaminen
  • Kokonaisuuden luominen
Amerikkalaiset oppaat keskittyvät ennen muuta kirjoittamistekniikkaan ja myös kokonaisuuden luomiseen liittyviä tehtäviä on kohtalaisesti.

Opinnäytteessä käsitellyt oppaat olivat:
  • Jay Amberg & Mark Larson "The Creative Writing Handbook" (1992), 
  • Jon Franklin "Writing for Story" (1986) ja 
  • William Packard "The Art of Playwright" (1987).
Kotimainen opas oli Asko Martinheimon "Hyvä lause. Virikkeitä luovaan kirjoittamiseen" (1990).

Bergström: "Mustat ja valkeat leikit" (1997)

Kirjassa "Mustat ja valkeat leikit" (1997) selvitellään lasten leikkikäyttäytymisen luonnetta ja merkitystä aivojen toiminnan pohjalta. Osoitetaan että leikki ilmentää kehittyvissä aivoissa kaaoksen ja järjestyksen vuorovaikutusta. Lapsen spontaani leikki aiheuttaa usein kaaosta ja häiritsee aikuisten järjestynyttä maailmaa. Tätä piirrettä leikissä kutsutaan "mustaksi leikiksi". Mustat leikit ovat kuitenkin edellytys lapsen luovuuden kehitykselle, josta syystä niitä ei tulisi täysin kieltää. 

Järjestäytyneitä leikkejä, joita aikuiset pääasiassa ohjelmoivat lapsille, kutsutaan "valkeiksi leikeiksi". Ns. pedagogiset leikit, joihin sisältyy opetus aikuisten taholta, ovat valkeita leikkejä. Ne eivät kehitä lapsen aivoja, vaan johtavat ne toimimaan aikuisten maailman järjestyssääntöjen mukaan ja näitä ylläpitämään. Tästä syystä valkeitakaan leikkejä ei tulisi liikaa painottaa ja lapsilta vaatia.  (Takakansi)

      *     *      *

Aivotutkija Matti Bergströmin ajatukset lasten - ja miksei myös aikuisten - leikkimisestä ovat pohtimisen arvoisia. Pohjaahan hän ajatuksensa tutkimukseen sekä omiin havaintoihin lasten käyttäytymisestä.

Edellisen blogikirjoitus päättyi siihen, miten Marita Kärkkäinen luovan kirjoittamisen pro gradu -tutkielmassaan päätyi Bergströmin ajatuskulkuihin. "Mustat ja valkeat leikit" (1997) -kirjassa ns. 'mustat leikit'  ovat lasten omaa leikkitoimintaa, jota eivät aikuiset ohjaa. 'Valkoiset leikit' taas ovat kulttuurin sisällä kehittyneitä esimerkiksi pedagogisesti perusteltua aikuisten ohjaamaa toimintaa päiväkodeissa ja kouluissa.

Myös Bergström yhdistää esimerkiksi taiteellisen luovuuden, oli kyse sitten kirjoittamisesta tai mistä tahansa muusta taidemuodosta, pohjimmiltaan 'mustiksi leikeiksi', jotka syntyvät jollain tavoin ihmisen sisäisestä pakosta - niin kai voidaan sanoa. Se ettei kukaan yksilön, lapsen ulkopuolelta pakota häntä tekemään mitään tekee leikistä sellaista, jota voi tämän ajattelutavan mukaan pitää luovana.

Kriittisellä kyselijällä syttyy tässä vaiheessa lamppu päässä. Mitä väliä sillä on luovuuden kannalta, ovatko ihmisen käyttäytymistä ohjaavat pakot sisäisiä vai ulkoisia? Eikö ennemmin voida ajatella niin, että ihminen, jota ohjaa - sanoisinko - hänen alitajuntansa, ei hallitse itseään senkään vertaa kuin ihminen, joka yrittää toimia tietoisesti jonkin ajatusmallin kautta.

    *     *     *

Toisaalta ajatus siitä, että luovuus tekemisessä on jotain hallitsematonta, kenties on ainoa mahdollinen tapa ajatella sellaista luovuutta, joka synnyttää jotain uutta ja ennenkokematonta esimerkiksi kirjallisuudessa.  Arkielämässä tällainen luovuus tosin aiheuttaa varmasti monenlaisia ongelmia kuten vainoharhaisuutta, pelkoja ja aggressiivisuutta ym. Murhia tai ainakin fantasioita. Demonisoituja syytteitä rikoksista, jotka oma mielikuvitus on tuottanut.

Vaihtoehtona on hallittu hallitsemattomuus, joka on jonkinlainen valkoisen ja mustan leikin sekoitus. Myös Matti Bergström puhuu kirjassaan 'harmaista leikeistä'. Siis ihminen tietää mitä tekee, kun esimerkiksi suoltaa paperille tekstiä. Hän ei toimi vain jonkin jumalaisen inspiraation tms vallassa.

Kolmas vaihtoehto on hallittu luovuus. Ammattikirjailija pystyy kirjoittamaan tilanteessa kuin tilanteessa laadukasta tekstiä, oli kyse sitten runosta, draamasta, romaanista tai asiaproosasta mistä tahansa. Henkilö joka osaa asiansa tekee sen, vaikka päällään seisten. Tietoisena ulkoisista ja sisäisistä pakoista ja painovoimasta, jotka puskevat päälle. Jos syyte jumalanpilkasta tai siveettömyydestä rapsahtaa - siitä vaan. Sehän vain kertoo paljon ajasta ja yhteiskunnasta, jossa kirjailija elää.

     *     *      *

Kirja on lasten puolustuspuhe, ja tuo mieleen mm. Gunnar Adler-Karlssonin, Aleksanteri Ahola-Valon sekä Paul Willisin, jotka puhuvat lasten ja nuorten oman kulttuurin puolesta.

Matti Bergström korostaa, ettei leikki ole vain opettelua aikuisten maailman ulkoisia pakkoja varten vaan kyse on lasten elämästä. Siis leikki ei ole vain leikkiä vaan totta lapselle. Ei aikuisten ohjaamaa lasten orjatyötä. - Vastaavasti, kai näin voidaan sanoa, aikuisten maailman tosi on lapselle leikkiä. Lapsi ymmärtää näkemänsä ja kokemansa omalla tavallaan kuten aikuisten harjoittaman seksin. Vaan mitenpä pitäisi aikuisena suhtautua siihen, kun lapset jäljittelevät näkemäänsä päiväkodissa? Pienen pojan hellyyttävään erektioon ja pienen tytön kiimaan pojan kanssa.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Kärkkäinen: "Kirjoittamisen ilo" (2007)

Tutkielma on romaanin muotoon rakennettu fiktiivinen tarina seminaarista, jossa pohditaan kirjoittamisen iloa, niitä myönteisiä tunteita, joita luomisprosessi kirjoittajassa herättää. Liikkeelle lähdetään siitä ajatuksesta, että ilo on luovuuden iloa. Se näkemys vahvistuu tutkielman kuluessa, kun aihetta tarkastellaan psykologian, filosofian, leikin teorian ja neurofysiologian näkökulmista. Leikki mielletään usein vain lapsille kuuluvaksi, kun taas aikuisten vastaavaa toimintaa on totuttu kutsumaan esimerkiksi taiteen tekemiseksi tai luovaksi toiminnaksi. (Marita Kärkkäinen, "Kirjoittamisen ilo", s. 1)


Linkki:

Kärkkäinen, Marita. 2007. "Kirjoittamisen ilo". Pro gradu -tutkielma

    *     *     *

Marita Kärkkäinen viittaa opinnäytetyönsä alkumetreillä edellisessä blogikirjoituksessa lyhyesti esiteltyyn Pauliina Vanhatalon työhön.

Kärkkäinen kirjoittaa, että hänen lähteensä Jan-Erik Nurmi ja Katariina Salmela-Aro kritisoivat Vanhatalon käyttämää moderniakin motivaatioteoriaa siitä, että sen avulla ei kyetä selvittämään, millaisia ovat yksilölliset motiivihierarkiat tai miten tunteet vaikuttavat motivaatioissa.

Itse asiassa Kärkkäinen ottaa askeleen taaksepäin psykodynaamisiin teorioihin, jotka Vanhatalo hylkäsi. Ongelmallista tutkielman tekijän mielestä on, että kognitiivinen motivaatioteoria keskittyy lähinnä tietoisen motivaation tutkimukseen, vaikka tiedostamattomat toiminnat ohjaavat suurta osaa ihmisen toiminnasta.

Kärkkäinen menee jopa niin pitkälle, että hän kysyy kertojansa suulla

"[p]itäisikö minun edes tietää kirjoittamiseni motivaatiota? Ilman muuta, jos se tieto tekisi minusta paremman kirjoittajan, mutta tekisikö se?"

      *     *     *

Tilanne on sama mihin Kaari Utrio päätyi pohtiessaan oman kirjailijan uransa alkua. Hänellä yksinkertaisesti oli sisäinen pakko kirjoittaa, ja siksi hän kirjoitti.

Silti voidaan kysyä, olisiko Utrio jatkanut kirjoittamistaan, jos hän ei olisi saanut julkaistua ensimmäistä historiallista romaaniaan? Mikä olisi ollut se sisäinen pakko kirjoittaa, jos hänellä ei olisi ollut mitään ulkoisesti motivoivaa tekijää taustalla. Kirjoittaminen toi rahaa ja mainetta vastavalmistuneelle nuorelle naiselle. Pelkkien tunteiden ja tiedostamattoman varassa ei pääse vielä kovin pitkälle elämässä eteenpäin.

Marita Kärkkäinen eksyy seuraavaksi pohtimaan, mitä nämä sisäiset pakot oikein olisivat.  Mitään patenttivastauksia ei kuitenkaan löydy tästäkään näkökulmasta. Ainoa mitä voidaan sanoa, että kirjoittamiseen motivoivat tekijät ovat erilaisia eri ihmisillä. Tärkeää on vain se, että itse tekemisen on tuotettava tekijälleen nautintoa.

     *     *     *

Tutkielmassa ollaan siis kuvitteellisessa seminaarissa, jossa Jyrki Vainonen psykodynaamisesta, freudilaisesta näkökulmasta puhuu ensin kirjoittamisesta. Marita Kärkkäinen osallistuu kertojana, roolihahmona seminaariin samoin kuin hänen fiktiivinen hahmonsa Leena. Vihdoin tullaan itse aiheeseen eli kirjoittamsen iloon.

Tässä yhteydessä kaksi nimeä, filosofia nousee ylitse muiden H. Bergson ja B. Spinoza. Bergson yhdistää esimerkiksi kirjoittamisesta saadun nautinnon suorastaan elämän tarkoituksen saavuttamiseen. Samanlaisen nautinnon voi tietysti saada jostain muustakin. Spinoza ajattelee asioista hieman samalla tavoin. Kun ihminen on sisäisesti aktiivinen, tekee luovaa työtä, josta saa nautintoa, on se elämän iloa.

Kovin paljon pidemmälle tässä opinnäytteessä ei sitten päästäkään. Kirjoittaminen kuitenkin täsmentyy leikiksi, joka on juuri sitä luovuutta. Luova ihminen on iloinen ja elää täyttä elämää. Marita Kärkkäinen hakee kannoilleen tukea niin renessanssin ajan ajattelijasta Johan Huizingasta kuin aivotutkija Matti Bergströmistä. Limbinen järjestelmä eli liskoaivot osoittautuvat yllättäen luovuuden aivofysiologiseksi lähteeksi. Tällaisen luovuuden kääntöpuolena on se, että hallitsemattomana ne tuottavat kaaosta ympäristöönsä. Luovan vaiheen (esim. prosessikirjoittaminen) jälkeen kirjoittamisessa seuraa kontrollivaihe (esim. genren mukainen tekstin työstäminen).

Vanhatalo: "Kirjoittamisen motiiveista ja motivaatiosta" (2002)

Pyrin luomaan suhteellisen laajan yleiskatsaukseen kirjoittajaa motivoiviin tekijöihin ja kirjoitusmotivaatioon sen sijaan, että syventyisin johonkin yksittäiseen kirjoittamisen motiiviin tai motivaatiotekijään. Kirjoittamisen motiivien ja kirjoitusmotivaation kentän avaaminen nykytutkimukselle, tämän kentän kokonaiskuvan hahmottaminen, sopivien teoreettisten välineiden etsiminen ja aiempien käytettyjen teorioiden problematisointi ovat työni keskeisimpiä tavoitteita. (Pauliina Vanhatalo, "Kirjoittamisen motiiveista ja motivaatiosta", s. 5) 

Linkki:

Vanhatalo, Pauliina. 2002. "Kirjoittamisen motiiveista ja motivaatiosta". Pro gradu -tutkielma

    *     *     *

Opinnäytteen kotimaiset edeltäjät, jotka ovat käsitelleet samaa aihetta, ovat mm. R. Haavikon "Miten kirjani ovat syntyneet" (- 2000), P. Saarisen "Kirjailijat luovuudestaan" (1983), E. Haapaniemen & M. Kuuselan "Kirjailijan työhuoneessa" (1989) sekä T. Tuominen "Heillähän on jo kasvotkin" (1988).

Haavikko ja Saarinen edustavat psykodynaamista, siis freudilaisesta psykoanalyysistä lähtevää ajattelua. Sen rinnalle Pauliina Vanhatalo nostaa kognitiivisen psykologiaan pohjautuvan motivaatioteorian, jota M.E. Ford on kehitellyt kirjassaan "Motivating Humans. Goals, emotions and Personal Agency Beliefs" (1992).

Tutkielmansa empiirisenä osana Vanhatalolla on kirjailija Keijo Siekkisen syvähaastattelu. Tämän lisäksi hän reflektoi omia kirjoittajakokemuksiaan.

     *     *     *

Pro gradu onnistuu hieman valottamaan kirjoittajien työn taustalla olevia motiiveita, jotka ovat sekä sisäisiä että ulkoisia, päähuomio on kirjoittajan sisäisessä motivaatiossa. Ulkoisten motivoivien tekijöiden kuten rahan ja maineen merkitystä ei kuitenkaan voi väheksyä. Ilman rahaa ammattikirjoittajat tuskin kirjoittaisivat. Ja arvostustakin omalle työlleen itse kukin haluaa.

Jos kirjoittaminen ei olisi, ainakin toisinaan, samalla tavalla nautinnollista kuin kävely metsässä tai pyöräily suvi-iltana, tuskin monikaan pidemmän päälle jatkaisi päivä päivän jälkeen kirjoittaa. Ja vaikka tässäkin tutkielmassa myytit siirretään sivuun, käytännössä harhaisilla uskomuksilla taiteilijaneroista on varmasti vielä merkitystä sen kannalta, että jotkut vuodesta toiseen kirjoittavat kirjojaan. Ja joku saattaa pitää kirjoittamistaan - pöljä kun on - jonkinlaisena kutsumuksena. Esimerkiksi pään sisältä äänet kutsuvat kirjoittamaan, ja siinäpä kutsuvat.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Seppälä: "Super Market" (1991)

Juha Seppälä on taas kirjoittanut tiheän kirjan, sivulleen yhtä ohuen kuin viimevuotinen romaani "Hyppynaru" (1990). Sen luki edestakaisella junamatkalla Helsingin keskustasta pohjoiseen lähiöön. "Super Marketinkin" (1991) lukisi, ellei Käpylässä olisi hypättävä junasta haukkaamaan raitista ilmaa.

Aluksi rietas ja kömpelö anaali- ja panojuttujen kokoelma panee todella kakomaan. Onko kirjailija seonnut? Miksi Juha Seppälä kirjoittaa näin, tekee rujoja lauseita ja kielioppivirheitä?

Vähitellen (kaikkeen sitä joutuu) "Super Marketiin" hahmottuu kaksikin tasoa. Ja ne ovat kyllä loppuun asti ajateltuja. Hirveitä, apeita tasoja molemmat. (Suvi Ahola, Helsingin Sanomat 25.10.1991)

    *     *     *

Kuten Suvi Ahola totesi kirja-arviossaan, Juha Seppälän "Super Marketissa" (1991) on kaksi tasoa. Se toinen taso on silkkaa pilkkaa ja kotimaisen kaunokirjallisuuden parodiaa.

Ahola löytää lyhyistä tarinoista Veijo Merta, Veikko Huovista, Esa Sariolaa, Antti Tuuria, Hannu Salamaa ja jopa Rosa Liksomia kertomuksessa, jossa pääkassa antaa lähetille persettä.

1990-luvun puoliväliin mennessä kirjailijat olivat vihdoin tehneet henkisen itsemurhan, eikä kukaan sen jälkeen pystynyt enää käsittelemään tuota traumaattista vuosikymmentä Suomen historiassa, joka peittoaa sotavuodetkin kauhuillaan ja pitkäkestoisuudellaan. - Muutamat näytelmäkirjailijat kuten edesmennyt Reko Lundán ovat ainoita, jotka ovat jollain tavoin pystyneet pureutumaan viimeiseen 20 vuoteen.

      *     *     *

Ei ole sattumaa, että puolet tarinoista liittyy tavalla tai toiselle yhteen sairaimmista instituutioista nyky-yhteiskunnassa eli armeijaan, joka tulisi välittömästi lakkauttaa. Mitä ei kuitenkaan tulla tekemään ainakaan seuraavaan sataan vuoteen. Mutta sanokaa minun sanoneen, että armeijan ja kirkon lähtölaskenta on alkanut. Sitten ovat vuorossa vankilat. Jostain syystä Seppälä on armollinen paskapää-pappeja kohtaan mitä on vaikea ymmärtää. Uusi paavi Fransiscus I ei esimerkiksi pääsiäisenä enää pese pappien jalkoja ja nuole varpaan välejä vaan menee ennemmin nuorisovankilaan.

Kirja jakaantuu erimittaisin osastoihin: Sininen kotka, Armeija, Hanhenmuna, Vessanpönttö, Super Market, Räkätappi, Sota, Vankila, Kaukopartiossa ja Kuolema.

      *      *     *

'Super Market' alkaa tekstillä 'Supermarket', joka on keski-ikäisen miehen dystooppinen fantasia siitä, mitä tavaratalossa voi tapahtua, jos kaikki etenee häiriöisen tajunnanvirran mukaan.

Kaikki on hetkessä kaaoksessa. Mies iskee silmänsä naiseen, jonka hän riisuu silmillään alasti. Jää sitten katselemaan tätä. Katsoo millainen tupsukka jalkovälistä löytyy.

Etsimällä löydät naisen joka on jäänyt semmoiseen asentoon että sisään työntämistä kannattaa yrittää. Se pyllistää syvään kumartuneena leipälaatikon päällä. (..)

Sitten lyövät päälle pelot. Jos nainen onkin kuppainen. No, asia hoituu varmuusvälineellä. Perusmalli riittää, sellainen liukastettu.

Jos yhteen naiseen kyllästyy tai homma ei ota sujukseeen, tavaratalossa naisia riittää. Mene ja ota toinen.

    *      *      *

Kertomusten maailma on oikeastaan aika surullinen. Ihmisten elämä on totaalisen riekaleina, eikä niitä saa kursittua kirveellä kokoon.

Juha Seppälä ei anna paljon toivoa suomalaiselle miehelle. Mies on lyöty liian lyttyyn.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 143: "Äärioikeistosta, äärikeskustaan ja äärivasemmalle"

Jyväskylän kirjamessut olivat eilen ja tänään. En ollut paikalla, enkä edes harkinnut meneväni sinne. Kirjamessujahan Suomessa piisaa.

Jyväskylän tapahtuman teki tietysti kiinnostavaksi Jyväskylän kaupunginkirjaston tammikuiset tapahtumat. Tällöin kirjastossa järjestetyssä tilaisuudessa esiteltiin "Äärioikeisto Suomessa" (2013) -kirjaa, jolloin tapahtui mitä tapahtui.

Kirjamessuilla järjestettiin jonkinlainen tammikuisen tapahtuman toisinto, "Äärioikeisto Suomessa", jossa puolitoista kuukautta aiemmin aloitettua keskustelua jatkettiin. Mukana oli  "Äärioikeisto Suomessa" -kirjan tekijöiden lisäksi muun muassa Rosa Meriläinen, joka on tehnyt romaanin "Nainen punainen" (2012) sisällissodan naissotilaista.

      *     *      *

En kerro nyt totuuksia, vain vaikutelmia siitä mitä minulle tästä kaikesta on syntynyt. Minua hämmästyttää kirjan tekijöiden, erityisesti Dan Koivulaakson, aggressiivinen ja suorastaan vihamielinen esiintyminen julkisuudessa, mikä ei juuri eroa siitä, mistä hän arvostelee muita. Koivulaakso ei kuitenkaan ollut tammikuussa Jyväskylän kaupunginkirjastossa toisin kuin kaksi muuta kirjantekijää Li Andersson ja Mikael Brunila.

Myös nettikirjoittelussa (Suomi24, UusiSuomi.fi) Koivulaakso selkeästi nousee esiin samankaltaisena äärihenkilönä, äärivasemmistolaisena kuin mitä hänen arvostelemansa äärioikeistolaiset ovat skaalan toisessa päässä. Jo pelkkä asetelma on provokatiivinen.

Se mitä tapahtui 31.1.2013, vaikuttaa ulkopuolisen silmin epäuskottavalta. Tarkoitan että on epäuskottavaa, että mikään äärioikeistolainen liike tai järjestö hakisi itselleen sellaista julkisuutta kuin mitä sille tuolloin tarjoiltiin. Ei sellaista julkisuutta kukaan, eikä mikään itselleen halua. Leimakirveet, joita silloin mm. vasemmistonuorten edustajat heittelivät olivat koko lailla luokattomia esimerkiksi se mitä Saara Huttunen kirjoitti UusiSuomi.fi:n palstoilla.

Ennemminkin näytti siltä, että yhteenotto oli kenties jollain tavoin ehdoin tahdoin etukäteen provosoitu ja masinoitu, millä saatiin aikaan kirjalle ja 'omalle asialle' haluttua julkisuutta, mikä puolestaan lisäsi kirjan myyntiä ja kasvatti tekijöidensä mainetta.

En väitä että näin tehtiin, mutta sellainen vaikutelma syntyi. Kyse voi tietysti olla myös kirjantekijöiden kannalta onnekkaasta ja onnistuneesta markkinoinnista.

     *     *     *

Dan Koivulaakso esimerkiksi STT:n tiedotteiden perusteella pääteltynä, jatkaa suunpieksäntäänsä eli etenee uskollisesti aloittamallaan menestystä tuottaneella tyylillä.  Sen hän voi tehdä maassa, jossa jokaisella on sanan- ja ilmaisunvapaus eikä siinä mitään.

Tämä kaikki vain panee miettimään. Pitäisikö niin äärioikeisto kuin -vasemmisto suitsia?

Seuraavaksi ilmeisesti kolme nuorta ja karismaattista äärioikeistolaista julkaisee vastaavanlaisen kirjan äärivasemmistosta "Äärivasemmisto Suomessa" (2013). Kirjassa varmasti kerrotaan mm. 70-luvun vasemmistoterrorismista Euroopassa. Ja on varmaa, että näitä terroristeja tukivat myös suomalaiset, ehkä nytkin vallassa olevat naisvasemmistopoliitikot ym. Ns Tiitisen lista aivan varmasti tullaan tavalla tai toisella tässä yhteydessä paljastamaan. Kyberiskujen kautta saadaan esimerkiksi Suojelupoliisilta ehkä muutakin arkaluontoista tietoa jne. Kenties nytkin syntyy kahakoita ääriryhmittymien tai niiden tukijoiden välillä  - ja kierre sen kuin vain jatkuu...

    *     *     *

Ja pelkäänpä pahoin ettei tämä kaiki jää tähän. Sitten on vielä se äärikeskusta, joka kattaa kaikki nykyiset eduskuntapuolueet.

Kaikilla puolueilla ovat omat luurankonsa kaapeissaan. Sellaisia möhkäleitä, joita emme osaa vielä edes kuvitella. Jokainen puolue itsessään on suhteessa muihin ääripuolue, ja pyrkii toiminnallaan härskisti hyödyttämään vain omia potentiaalisia äänestäjiään ja kannattajiaan, mikä tekee poliittisesta järjestelmästä hyvin haavoittuvan ja tasapainottoman.

Suurin ongelma on poliittinen tyhjiö, joka esimerkiksi Suomessa on aina vain suurempi. Puolelle suomalaisista ei löydy poliittista kotia mistään nykyisestä puolueesta. Esimerkiksi Yhdysvallat on osoittanut, että hyvinkin alhaisella osallistumisasteella poliittinen järjestelmä saadaan pidettyä vielä jotenkin kasassa.

Lopulta tulevat kuitenkin eteen ääriryhmät - ja niiden keskinen skitsoidinen ja harhainen valtataistelu. Siitä kärsivät kaikki.

Seppälä: "Mr Smith" (2012)

”Maailma on tarina, pelkkiä tarinoita jotka oli upotettu toisiin tarinoihin.”

Juha Seppälän "Mr Smith" (2012) on huikea romaani idän ja lännen, menneen ja nykyisen, toden ja kuvitellun rajalta. Romaani on samalla matka vanhasta maailmasta globalisaation sekasortoon ja Euroopan kukoistuksen päivistä materialisoituneen maailman auringonlaskuun.

Teoksen henkilögalleria ulottuu kauniista Briscillasta eläkkeelle jääneeseen päätoimittaja Orvo Manniseen ja hänen älypuhelinpalveluita kehittävään poikaansa sekä ehtyvän luovuutensa kanssa kamppailevaan kirjailija Erkka Torroon.

Kerrontaa tahdittaa salaperäinen Mr. Smith. Hän sukkuloi ajassa ja tilassa, historiassa ja tässä päivässä Münchhausenin suvereeniudella ja ruhtinas Myškinin intohimolla. Hän tietää kaikesta paljon ja on omistautunut ongelmien ratkaisemiseen. Eräs niistä on hänen isoisänsä ja tämän kadoksiin joutuneen käsikirjoituksen arvoitus. Kulkeeko Mr. Smith isoisänsä, herra Schmidtin, jalanjälkiä: eksyttäviä polkuja, jotka risteilevät halki kaoottisen elämän johtamatta muualle kuin epävarmuuteen ja yksinäisyyteen?

Kaikki etsivät. Lohdullista on, että joku myös löytää. (Takakansi)

    *      *     *

Olen lukenut ja selaillut "Mr Smithin" (2012) kertaalleen läpi, tehnyt kumpaakin kerran. Minua ei ole vallannut sama ihastus kuin monia muita lukijoita. En suoraan sanottuna hirveästi pidä Juha Seppälän elitismistä. Kikkailun sijaan toivon, että asioista kerrotaan sen verran suoraan, että ei tarvitse arvailla puolia sisällöistä. Kirja muistuttaa hieman dekkaria, jossa Mr Smith tai ehkä ennemmin Juha Seppälä selvittää Mr Smithin isoisän herra Schmidtin kohtaloa vai onko kyse tämän isoisästä Mihail Schmidtistä?

Sukupolvet sekoittuvat siinä määrin toisiinsa, että niiden välistä rajaa on mahdotonta nähdä kovin tarkkaan. Ehkä tämä on ollut tarkoituskin. Juha Seppälä, Mr Smith, Mr Smithin isä, herra Schmidt ja Mihail Schmidt ovat kenties yksi ja sama myyttinen henkilö, joka toistuu sukupolvesta toiseen hieman eri muodossa.

Prologin Mihail Schmidt on syntynyt vuonna 1874, ja hän ei voi olla Mr Smithin - kenties kuviteltu - isoisä herra Schmidt, joka kuolee vuonna 1939 Turussa 46-vuotiaana, sillä tämä Schmidt on syntynyt vuonna 1893 Viipurissa. Mr Smithin isä on puolestaan syntynyt pakosti joskus 1910-luvun lopulla ja Mr Smith itse on syntynyt näin ollen 1930-luvun lopulla. Ja Juha Seppälä itse vuonna 1956.

Kirjassa eletään nykypäivää, joten Mr Smith on jo liki 80-vuotias ikämies. Hänen isästään ei puhuta mitään, hän on ehkä vielä elossa ja Juha Seppälä lähenee 60 ikävuottaan.

      *     *      *

Sen lisäksi että kirjassa kerrotaan Suomen ja Venäjän lähihistoriaa yhden miespuolisen sukulinjan kautta, kirjassa kerrotaan myös romaanista ja sen kirjoittamisesta.

Kenties koko salapoliisityö, jota Mr Smith ja Juha Seppälä tekevät, on lähtenyt liikkeelle nimenomaan (kuvitteellisesta?) Mihail Schmidtin "Mustaa ja punaista" -romaanikäsikirjoituksesta. Kirjan nimi on selkeä viittaus ranskalaisen Stendhalin romaaniin "Punaista ja mustaa" (1830).

Schmidtin tarkoituksena on ollut tehdä merkittävä aikalaisromaani ja hän on yrittänyt saada  julkaistua sen arvostetulla viipurilaiskustantajalla. Yritys kuitenkin tyssäsi WSOY:n toimitusjohtajaan Jalmari Jänttiin, joka teilasi yritelmän. Seppälän "Mr Smith" (2012) -romaanin lopulla Mr Smith hieman mystisesti tuntuvalla tavalla saa isoisänsä hylätyn käsikirjoituksen käsiinsä. Lukija kuitenkin epäilee, voiko tämä olla edes kirjan maailmassa totta.

Romaani huipentuu isoisän käsikirjoituksen polttamiseen. Mr Smith ei edes lue isoisänsä pitkälti omaelämänkerrallista tekstiä. Lukija jää kysymään mistä loppujen lopuksi on kyse... Kirjan polttaminen roviolla on voimakas symbolinen ele.

Kenties Juha Seppälä yksinkertaisesti tällä tavoin kyseenalaistaa koko porvarillisen romaanin ja sen yhteiskunnallisen merkityksen 1900-luvun (ja 2000-luvun) maailmassa, myös oman kirjansa. Kenties tällaisia romaaneja ei todellakaan tarvita. Ehkä Jalmari Jäntti teki viisaasti, kun jätti julkaisematta isoisän kirjan - ja paljon viisaammin Jäntti olisi tehnyt, kun olisi lopettanut koko kustannustoiminnan ja ryhtynyt maanviljelijäksi Kannakselle.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Rilke: "Tahto tahtojen" (2004)

Symboliikan mestarina juhlittu Rainer Maria Rilke (k.1926) oli henkistyneen, miltei mystisen lyriikan taitaja. Tahto tahtojen on valikoima Rilken aiemmin suomentamattomista esinerunoista, jotka viitoittivat tietä eurooppalaisen lyriikan modernismille.

Runojen lähtökohtina on usein eläin, kasvi tai esine, mutta niiden kautta avautuu synkänkauniita panoraamoja rakkauteen, menetykseen, kaipaukseen ja tuskaan.
(LIKE:n sivusto)

     *     *     *

Tässä suppeassa valikoissa on runoja Rainer Maria Rilken koko tuotannosta. Löysin kirjan tänään sattumalta poistokirjojen joukosta kotikaupungistani.

Kokoelman nimi "Tahto tahtojen" (2004) viittaa runoon 'Pantteri'.

Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen,
silmät niin väsyneinä - katse häilyen
kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa
ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.

Askeleet vahvat, notkeat - käyntinsä pehmeää,
kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää.
Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,
jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen.

Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,
tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin.
Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudeta, eloisasta,
kunnes se - sydämen kohdalla - lakkaa olemasta.

Niin tämä runo kuin monet muutkin eläinrunot ovat kiinnostavaa ns. esinerunoutta, kuten kääntäjä Eve Kuismin johdannossaan toteaa. Nimitys viittaa yksinkertaisesti siihen, että runoa ei ole tehty ihmisen vaan luonnon tai jonkun esineen kannalta katsoen.

     *      *      *



JATKUU...

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Allen: "Muistelmia - Stardust Memories" (1980)

"Stardust Memories" is a 1980 dramatic comedy film written and directed by Woody Allen and starring Woody Allen, Charlotte Rampling, Jessica Harper, and Marie-Christine Barrault.

The film is about a filmmaker who recalls his life and his loves—the inspirations for his films—while attending a retrospective of his work. Allen considers this to be one of his best films, along with "The Purple Rose of Cairo" and "Match Point". The film is shot in black-and-white and is reminiscent of Federico Fellini's "" (1963), which it parodies. (Wikipedia)

     *      *      *

Vaikka Woody Allen on pitänyt, "Stardust Memories" (1980) -elokuvaansa yhtenä parhaistaan, yleisesti on oltu sitä mieltä, että se on elokuvana yksi hänen heikoimmistaan. Varsinkin kun menestystä mitatataan kassatuloilla.

 Elokuvan epäsuosiolle löytyy helposti parikin selvää syytä. Elokuva oli kunnianoitus italialaiselle neorealistiselle ohjaajalle Federico Fellinille. Esimerkiksi mustavalkoisen elokuvan alussa on pitkä unenomainen kohtaus, jossa elokuvaohjaaja Sandy Bates alias Woody Allen itse istuu junassa paikallaan.

Kohtauksessa ihmiset mulkoilevat junavaunussa toisiaan, ja viereisellä raiteella on toinen juna  täynnä iloisia ihmisiä. Äkkiä Sandy saa päähänsä, että hän on väärässä junassa, ja yrittää paniikinomaisesti päästä junasta pois onnistumatta. Sitten junat vain lähtevät liikkeelle...

Kohtauksen jälkeen paljastuu, että kohtaus on Sandy Batesin elokuvasta, jossa hän on itse oman elokuvansa näyttelijä. Bates ryhmineen keskustelee kohtauksesta kovaäänisesti - minkä kautta siirrytään elokuvan nykyhetkeen, joka on yhdistetty Woody Alleniin itseensä.

Allen on kiistänyt, että elokuva olisi hänestä ja hänen yleisöstään.  Monet Allen fanit olivat "Stardust Memories" -elokuvan jälkeen suuttuneita ohjaajalle, sillä he katsoivat tämän pilkanneen heitä. Mitä Allen - totta vie teki - sanoi hän sitten mitä tahansa!

    *      *     *

Elokuva muistuttaa Fellinin "81/2" -elokuvaa, jossa ikääntynyt ohjaaja niin ikään pohtii uraansa taaksepäin, ja mitä hänen tulisi jatkossa oikein tehdä. Allen ei kaunistele elokuvassa myöskään itseään ja tekemisiään. Sandy Batesilla on elokuvissa useita rakastajia, ja hän mm. flirttailee häpeämättömästi yhden naisystävänsä Dorrien (Charlotte Rampling) teini-ikäisen siskon kanssa.

Bates kuitenkin pyrkii vain olemaan sellainen kuin on, teeskentelemätön ja itsekriittinen. Hän hakee niin kuin aina Allen-elokuvissa elämälleen jotain tarkoitusta ja ehkä löytääkin jonkinlaisen ratkaisun elämän peruskysymykseen.

Paskamaisen ohjaajan kohtalona on se, että hänen faninsa ampuu hänet, kun on tyytymätön hänen elokuvaansa. Sandy Batesin roolihahmo jatkaa kuitenkin elämäänsä vielä kuoleman jälkeen. Painavimmat puheensä hän pitää haudan takaa.

Elämän huippuhetkeksi paljastuu tavallinen kesäpäivä Dorrien kanssa. He vain ovat ja viettävät aikaa yhdessä. Sandy tuijottaa naista ja heidän katseensa kohtaavat. Taustalla soi tilanteeseen sopiva musiikki. Mitään enempää Sandy ei voisi toivoa...

Gilliam: "Grimmin veljekset" (2005)

"Grimmin veljekset" (2005) on Terry Gilliamin ohjaama seikkailuelokuva, joka kertoo fiktiivisen tarinan Grimmin veljeksistä. Elokuvan veljeksiä, Williä ja Jakea esittävät Matt Damon ja Heath Ledger.

Will ja Jake kiertävät Ranskan miehitysvallan alla olevaa Saksaa 1800-luvun alussa ja huijaavat maalaisia hyödyntäen näiden taikauskoisuutta. He taistelevat (sepittämiään) pahoja henkiä ja demoneja vastaan ja veloittavat sitten niitä pelkääviä kyläläisiä työstään.

 Ranskalaiskenraali Delatombe uhkaa teloittaa veljekset huijauksien takia, ja pakottaa heidät sen uhalla selvittämään Marbadenin kylässä sattuneita tyttölasten katoamisia, joita hän epäilee veljesten kaltaisten huijareiden tekosiksi. Grimmit kohtaavat kuitenkin kylän viereisessä metsässä aitoa taikuutta: lumottua metsää hallitsee kuningatar (Monica Bellucci), joka aikoo tyttölapsien avulla hankkia itselleen ikuisen nuoruuden. (Wikipedia)

    *     *     *

Elokuva on minulle liian vauhdikas niin kuin yleensäkin seikkailuelokuvat. En yksinkertaisesti pysy niiden armottomassa vauhdissa. Seikkailuelokuvissa niin kuin ei tässäkään mässäillä taidokkaalla juonella tai hyväkin juoni hukkuu kaikkeen kohellukseen.

Viihdyttävähän "Grimmin veljekset" on, omalla tavallaan. Kyllä sen kerran katsoo, mutta olen yrittänyt katsoa sitä jo pari kolme kertaa - ja nyt ensimmäistä kertaa pääsin loppuun.

Eniten elokuvassa viehättää satujen todellisuuden ja Grimmin veljesten elämän sekoittaminen keskenään. Tapahtumat keskittyvät yhteen Marbadenin kylään, jonne Grimmin veljekset tuodaan selvittämään tyttölasten katoamisia. Lopulta veljekset onnistuvat tehtävässään ja saavat vapautettua läheisen metsän kirouksesta.

     *      *      *

Jakob on veljeksistä se, joka sepittää tarinoita - ja lopulta hän ikään kuin kirjoittaa tälle sadulle onnellisen lopun, satuun jossa hän itse on mukana.

Kansantarinat elokuvassa esitetään kertomuksina syntyaikansa todellisuudesta. Hannulla ja Kertulla olivat esikuvansa niin kuin muidenkin satujen hahmoilla. Elokuvan kuningatar muistuttaa käytökseltään Lumikin pahaa äitipuolta, joka on kiinnostunut kauneudestaan.

Kehyskertomus on hieman epäselvä, mutta siinä on kyse ikuisen elämän saavuttamisesta. Paha kuningatar tarvitsee 12 tyttöä saavuttaakseen tavoitteensa. Yksi päähenkilöistä Angelika on lopulta kahdestoista tyttö, jonka kuningatar pyydystää, mutta sankarilliset Grimmin veljekset vapauttavat niin Angelikan kuin muutkin tytöt.

Ja loppu hyvin kaikki hyvin. Prinssit eivät saa prinsessaa, vaikka tätä himoitsevatkin, mutta Grimmin veljekset ovat aina tervetulleita Marbadenin, mikäli muilta töiltään ehtivät.

    *     *     *

"Grimmin veljeksissä" elokuville ja saduille epätyypilliseen tapaan kritisoidaan kansantarinat tappanutta kristinuskoa. Kritiikki on kuitenkin suhteellisen lempeää, mutta yksiselitteistä.

Pahan kuningattaren metsään ajoivat pahat ristiretkeläiset tms., jotka pakottivat naisen linnoittautumaan torniinsa. Kun kristityt eivät muutoin onnistuneet nitistämään naista, he polttivat metsän linnan tai tornin ympäriltä.

Vuosisatojen kuluessa metsä tietysti kasvoi uudelleen tornin ympärille, mikä mahdollisti sen, että kuningatar voi yrittää saavuttaa toistamiseen sen, minkä kristityt olivat keskeyttäneet. Valitettavasti, kuningattaren kannalta, tälläkin kertaa hänen yrityksensä epäonnistuu ja hyvä voittaa pahan. Mitä  hyvä tässä tapauksessa nyt sitten tarkoittaakaan...

Jos kuningatar olisi saavuttanut ikuisen elämänsä ilman 12 nuoren tytön verenvuodatusta, hän ei kai olisi ollut kovin suuri pahis, muuta kuin ehkä kristinuskon kannalta. Uskonnot kun julistavat ehdottoman uskon ja uskomisen välttämättömyyttä, mitä sadut eivät edellytä. Sadut näet ovat itsessään totta, siinä määrin kun ovat totta. Satuja voi sepittää aina myös uudelleen, ja jokainen kertoja kertoo oman versionsa samasta tarinasta.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 142: "Kuollut vihervarpunen kellarin oven edessä - vai toisinto Lintu sinisestä?"

Kävin mustalla Oivallani pyöräilemässä perjantaipäivän ratoksi. Otin ikiaikaisen digikamerankin mukaan, mutta en kuvannut mitään. Nautin vain tasaisesta polkemisesta ja auringopaisteesta. Ilma tosin oli arktisen kylmä, mutta se ei menoa haitannut. Parempi niin kuin polkea kuumissaan loskassa.

Säilytän pyörääni talon päädyssä olevassa kellarin pyörävarastossa, jonne johtaa kymmenkunta porrasta katutasosta.

Lähtiessäni hain pyörän kellarista ja parin tunnin kuluttua palasin kaupungin keskustasta samaa reittiä takaisin. Olin viemässä pyörää takaisin varastoon, kun huomasin jotain oven edessä.

Kuollut vihervarpuskoiras. Komea nuori uros. En ollut  uskoa silmiäni.

Kelasin pikaisesti mielessäni, olisiko varpunen voinut olla siinä jo lähtiessäni. Ei, se ei ollut mahdollista.

Varpunen oli joutunut aivan oven eteen sinä aikana, kun olin ollut kaupungilla.

Nostin varpusen kiveykselle ja silitin sen niskaa. Se tuntui vielä lämpöiseltä. Se ei ollut voinut olla oven takana montaa minuuttia.

     *    *    *

Ei ollut mitenkään mahdollista, että lintuparka oli omin nokkinensa voinut joutua kellarin oven eteen. Joku oli tuonut tai heittänyt sen siihen.

Talon päädyssä ei ole ikkunoita, eikä heijastavia pintoja. Toisinaanhan linnut lentelevät laseihin ja saattavat silloin taittaa niskansa.  Ehkä tällekin vihervarpuselle oli käynyt juuri niin. Se oli lentänyt jotain ikkunaa päin ja pudonnut kuin kivi alas kadulle.

Ilmeisesti joku talon C- tai D-rapun asukas oli löytänyt linnun ja ottanut sen mukaansa. Kun ei ollut tiennyt, mitä kuolleelle linnulle tekisi, on heittänyt sen sitten ohimennessään talon päädyssä olevaan monttuun.

Mutta miksi hän on lähtenyt kuljettamaan lintua rantaan päin, miksei hän ollut tuonut sitä etupihalle, jossa ovat tuuletustelineet, jätekatos ym. Tätä reittiähän talon asukkaat lähtevät autoilleen tai kaupungille.

Kenties löytäjä olikin menossa autolleen, joka on aivan parkkialueen laidassa. Tällaisia paikkoja ei ole kuin muutama. Tai ehkä kyse oli henkilöstä, joka vain vieraili talossa. Vieraspaikat ovat talon päädyssä. Tai ehkä kyse oli koiranulkoiluttajasta, joka oli löytänyt linnun - tai ehkä löytäjä olikin hänen koiransa...

     *     *      *

Kun mielikuvituksen panee liikkeelle, muita vaihtoehtoja on helppo keksiä. Ehkä lintu oli tarkoituksella aseteltu oven taakse juuri siihen asentoon, jossa se oli. Ehkä lintu oli viesti jostain.

Zachrias Topeliuksen sadusta 'Lintu sininen' voisi kehitellä modernin version, jossa kuningatar Sibyllan tilalla voisi olla kiinteistöhallinnon järjestelmiin erikoistunut tietokoneasiantuntija Antti Pupupöksy, joka listii vihervarpusen. Sitä ennen hän on tuhonnut yhden tietokoneen ja tehnyt muuta raukkamaista jäynää.

Joku A-rapun asukas voisi olla prinssi Amundus, joka symbolisesti tapetaan. Pelastava enkeli on prinsessa Florinnan Englannissa asuva täti, siis haltiatar Sysis, joka oivaltaa mistä kaikessa on kyse. Täti panee Antin korvaamaan aiheuttamansa aineelliset vahingot - ja hänen ansiostaan Amundus saa vihdoin Florinnan. Sen pituinen se.

Winman: "Kani nimeltä Jumala" (2012)

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Tarina lapsuudesta ja varttumisesta, ystävyydestä ja perheestä, rakkaudesta ja tragediasta ja kaikesta siltä väliltä.

"Kani nimeltä jumala on ihana kirja. Se on ihana, koska vaikka siinä tapahtuu paljon ja kauheaa, kerrotaan kaikesta lämpimästi - elämässä vaan tapahtuu väistämättä kaikenlaista." – Katja, luminenomena.blogspot.fi 28.9.2012 (Tammen sivusto)

     *     *     *

Tästä kirjasta tulee välittömästi mieleen Mary Wesleyn "Kamomillapiha" (1992), joka tuli Suomessa tutuksi 2000-luvulla samannimisen TV-sarjan kautta. Sarah Winmanin "Kani nimeltä Jumala" (2012) voisi olla melkein sen jatko-osa.  Myös tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Cornwalliin, ja tässäkin kirjassa ihmisten väliset suhteet ovat epätavallisia, mutta 2. maailmansota ei enää juuri vaikuta 60-luvun lopulla syntyneiden ihmisten elämään tai sen tilalla ovat uudet kansainväliset konfliktit kuten Vietnamin sota ja Lähi-idän kriisi.

Ns. terrorismin vastainen sota tuo kirjan loppupuolella sodan teeman hyvin toisenlaisesta näkökulmasta elämään mukaan, kun WTC-tornit romahtavat. Päähenkilö ja kirjan kertoja Eleanor Maud luulee veljensä Joen kuolleen iskun yhteydessä.

     *      *     *

Kirja on hyvin pitkälle Eleanorin kehityskertomus, mutta hänen kauttaan kerrotaan monista muistakin ihmisistä - ja koko perheen lähipiiristä. 80-luvulla hänen vanhempansa perustavat Cornwalliin majatalon, jonka ympärillä elämä pyörii. Monista asukkaista tulee lähes perheenjäseniä, ja isänsisko Nancy viettää kaikki juhlapyhänsä perheen kanssa. Vanhempien ja Nancyn välillä on erikoinen kolmiodraama, kun Nancy on rakastunut Eleanorin äitiin.

Eleanor ei ole ihan tavallinen pikkutyttö vaan joutuu koulussa opettajansa hampaisiin ennen muuta siksi, että ei usko jumalaan. Vanhemmat eivät painosta tyttöä käymään pyhäkoulua, jonka hän yllättäen jättää kesken, kun pappi erehtyy suutuspäissään sanomaan, ettei jumala rakasta häntä. Pieni tyttö ei jää pitkäksi aikaa haikailemaan jumalan perään, ja vanhempien suostumuksella lopettaa pyhäkoulussa käynnin. Eleanorin veli hankkii siskolleen lohdutukseksi kanin, jonka tyttö nimeää Jumalaksi. Mitä opettaja koulussa pitää tietysti jumalanpilkkana, mitä tytön on vaikea ymmärtää.

Sekä Joen että Eleanorin seksuaalisuus on heteronäkökulmasta katsottuna ilmeisen ambivalenttia, ja heille vasta vähitellen kirkastuu oma homoseksuaalisuutensa tai ennemmin se, että he ovat kiinnostuneita niin miehistä kuin naisista tai että he eivät tee eroa ihmisten välille sukupuolen perusteella. Kummallakin sisaruksella tärkeimmäksi ihmissuhteeksi osoittautuu lapsuudenaikainen ystävyys. Joe ja Charlie löytävät NYC:issä toisensa, ehkä ennemmin ystävinä kuin rakastavaisina. Vastaavasti Eleanor vuosikymmenen jälkeen sattumalta alkaa kirjeenvaihdon uudelleen Jenny Pennyn kanssa, joka on istuvat vuosikausia vankilassa siksi, että on tappanut aviomiehensä.

Kirjassa varsin hienolla tavalla kuvataan, miten elämän traagisimpienkaan tapahtumien ei tarvitse romuttaa elämän perusteita. Jotenkin elämä vain täytyy rämpiä läpi, eikä onnellisuus edellytä sitä, että elämä on koko ajan kovin ruusuista. - Kirjan kerronta itsessään jo antaa viitteitä siitä, mikä on elämän suola, ja ne ovat pienet tarkat osuvat ja upottavat havainnot ympäristöstä ja koomisen ja ironisen näkeminen kaikessa minkä kanssa on tekemisissä. Kirjasta huokuu tietynlainen terveeseen järkeen perustuva älyllinen ja ymmärtävä suhtautuminen ympärillä oleviin asioihin ja niin ihmisten erilaisuuden kuin muun elollisen luonnon arvostaminen.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 141: "Haluaisin lukea kirjan joka on tehty kirjaimellisesti esimerkiksi variksen näkökulmasta"

Haluaisin lukea kirjan joka on tehty kirjaimellisesti esimerkiksi variksen näkökulmasta. Sellaisen kirjan minä haluaisin.

Kraah-kraah! Katson ikkunasta ulos. Siinä ne taas ovat ikkunani tasolla vastapäisessä kuusessa. Yksi - pitäisikö minun kutsua sitä jollain nimellä - niistä keikuttaa itseään oksalla, niin että näen sen. Sen viesti on selvä: tässä me nyt sitten taas ollaan. Tee jotain. Niin ainakin luulen sen ajattelevan. Ainakin niin minä sitä tulkitsen.

Sellainenkin kirja olisi kiinnostava sellainen, joka olisi yhdenpäivänromaani ja jossa kaikki ihmisen ajatukset olisi tuotu ilman mitään ennakkosensuuria  paljaana esiin. Kaikkinensa. Myöskin ymmärrys siitä, että suurin osa ihmisen elämästä on ilmeisen eläimellistä. Ajatuksetonta ja sellaisenaan tyhjää.

V. valittaa ääneen kiinalaisilta rokkareilta saamiaan satiaisia ja raapii kaksin käsin haaruksiaan, kun kukaan ei ole näkemässä. Ja kiljuu kovaan ääneen. Kyllä sitä apteekkiin on lähdettävä, ei tässä nyt mikään enää auta.

Miten saada tekstissä näkyviin se, että elämässä ei oikeasti oikeastaan tapahdu suurimmaksi osaksi paljon mitään. Ettei ihminen oikeasti elä elämäänsä ihmisenä vaan jonkinlaisena zombina, joka on oikeastaan esimerkiksi Suomen hallituksen, kirkon, koulujen, työmarkkinajärjestöjen ym. tahdoton etäpääte.

Kirjan tulisi olla siis kronologinen, jossa ei turhia harpota taaksepäin. Kaikki tyhjä olisi kirjassakin tyhjää. Luultavasti kirjassa ei olisi paljon tekstiä, eikä paljon kiinnostavaa sanottuna. Tosin lopputulos olisi tietysti sinänsä kiinnostava.

Tällaisia kirjoja ei tietysti kannata alkaa tuottaa liukuhihnalta teollisesti. Kun yhden kirjan on lukenut, on lukenut monet muutkin. Vai onko niin? Ehkä kyse on vain ennakkoluuloista uudenlaista genreä kohtaan.

      *      *     *

Voisin tehdä karkean ajatuskokeen tästä aamusta. Vuorokausi kai tulee aloittaa siitä, kun vuorokausi vaihtuu.

 klo 00.00 - 01.00 - Olen vielä hereillä. En ole edes sängyssä. En ole katsonut televisiota. En kuunnellut radiota. En lukenut. En tehnyt mitään. En tiedä miten aika on kulunut.

Olen käynyt parvekkeella pari kertaa, katsonut ulos pimeyteen, tähtiin, kuuta, joka tosin on jo kiertynyt ikään kuin talon taakse. Parvekkeen pöydällä palaa kynttilä, jonka liekki lepattaa, vaikka ei tuule. Happipula.

Keitän kahvia. Edellistäkään en juonut. Odotan. Menen keittiöön ja kaadan kupin täyteen. Avaan jääkaapin oven ja kaadan kahvin joukkoon lurauksen valkaisua. Otan ensimmäisen hörpyn ja kävelen hattivattimuki kädessä olohuoneeseen, sitten makkariin. 

Istun hetkeksi koneen ääreen. Kirjaudun Naamakirjaan. Kirjoitan pari vastausviestiä. Mietin bloggaanko jotain sivustolleni. En jaksa miettiä mitä kirjoittaisin. En ole pariin päivään kirjoittanut mitään uutta.

klo 01.00-02.00 - Pöyhin lukemattomia kirjoja, mutta en ole kiinnostunut mistään. Otan yhden paikallisten tekijöiden kuvakirjan aikuisille. Kauhasen & Mustosen Auvoista oloa. Plaraan kirjan yhdellä sormen vedolla läpi. En jaksa keskittyä edes tähän kirjaan. Turhauttavaa.

Kävelen taas parvekkeelle - ja samalla hetkellä kun menen parvekkeelle, poliisin piiska pysähtyy juuri rappuni kohdalle. Vaaleapäinen melkein muli nuorimies tulee rivakasti autosta ulos. Ilmeisesti aavistaa, että joku tuijottaa häntä ja katsoo ylöspäin. Häntä on vastassa ovella jo joku talon asukas, mutta en näe kuka, eikä sillä ole väliä.

Auto tuli pihaan äänettömästi, ihmiset kävelevät äänettömästi rapussa ehkä kolmanteen tai neljänteen kerrokseen. Olisin kuullut, jos he olisivat jääneet minun kerrokseeni, joka on talon toinen kerros. Hetken kuluttua poliisiauto on hävinnyt ikkunani alta. Minulla ei ole aavistustakaan mitä tapahtui. Jotain.

klo 02-03.00 - Makaan sängyllä. Radio on niin hiljaiselle, etten kuule juontoja. Enää seuraavana aamuna en muista mitä olin kuunnellut... Ainakin Elokuuta ja muuta paljon Novalla soitettua.

* Vaivun jossain vaiheessa uneen. Olen ottanut kynän ja lehtiön sänkyyn. Minulla on idea jota olen pyöritellyt mielessäni, mutta en saa siitä minkäänlaista otetta. Idea liittyy Elisabet Rehniin ja hänen Suomessa synnyttämään militarismin aaltoon horneteineen, ddr-läisinä panssarivaunuineen ja naisten - mukamas tasa-arvon nimissä - tuuppaamisessa armeijaan ym.*

klo 03.00-04.00 - En tiedä ulkopuolisesta maailmasta mitään. Nukun.

klo 04.00-05.00 - Nukun. Luultavasti en käännä edes kylkeäni. Nukun selälläni. Valot ovat jääneet palamaan makuuhuoneeseen.

klo 05.00-06.00 - Herään hetkeksi, ja sammutan valot. Aamu sarastaa jo ulkona. Mieleni tekisi nousta ylös - ja lähteä ulos. Minua ei varsinaisesti väsytä, mutta menen takaisin sänkyyn... Ja hetken kuluttua nukahdan.

klo 06.00-07.00 - Jokin ääni ulkoa herättää minut hetkeksi. Pidän silmiäni jonkin aikaa auki. Katson ikkunasta ulos, ja huomaan, että on satanut lunta. Autot ovat höttöisen lumen peitossa.

klo 07.00-08.00 - Nukun ja näen unia, mutta en enää muista mitä. Vähitellen heräilen. Kello on jossain vaiheessa omia aikojaan soinut, mutta en ole noussut ylös sammuttamaan sitä. Kännykkäkello on hiljentynyt omia aikojaan toistettuaan valituksensa riittävän monta kertaa.
 
klo 08.00-09.00 - Pari minuuttia yli tasan nousen ylös. Keitän tietysti kahvia. Tai keitin keittää. Termoskeittimeni on kätevä. Koskaan ei tarvitse huolehtia, onko keitin jäänyt päälle vai ei. Se sammuttaa itse itsensä, kun on valuttanut vetensä.

Pöydällä lojuu Auvoista oloa. Lukaisen sen läpi. Tekstiä ei ole paljon, toisin kuin kuvia. Kirjoitan blogikirjoituksen Bloggeriin.

     *     *      *

Oikeassa porvarillisessa romaanissa on n. 220 sivua, mikä ilmeisesti liittyy kirjapainotekniikkaan, ei niinkään siihen, että sivumäärä muuten olisi sopiva romaania varten.

Vuorokaudessa on 24 tuntia, joten jokaista tuntia varten on n. 9 sivua. On helppo päätellä että kirjan ensimmäiset sivut olisivat lähes tyhjiä sivuja. Kirjan kappalemäärä voisi olla tuo 24, sillä useinhan se vaihtelee juuri 20 kappaleen molemmin puolin.

Mitä asetelmasta seuraa? Tunnit, kappaleet, jolloin olen nukkunut tai kertoja nukkuu, ovat tyhjiä, jollei sivuja täytetä jollain muulla tavaralla. Tekstiähän voi aina ns. kasvattaa. Sivuja voi keinotekoisesti tuottaa lisää, vaikkei olisi mitään tähdellistä kerrottavaa.

Voin esimerkiksi kuvitella, että joku esimerkiksi ns. kolmas mies istuu sänkyni vieressä ja tarkkailee minua ja kommentoi. Hän vai katsella luomieni liikkeitä ja päätellä, että katson ehkä jotain kiinnostavaa unileffaa. Saatan saada unissani erektion, ja hän päättelee, että nyt olen Helsingin Kalliossa tai V. on saapunut virtuaalisesti viereeni tms.

     *     *      *

Otetaanpa sitten vielä yksi askel taaksepäin. Palataan ensimmäiseen tuntiin. Korjaan. Palataan ensimmäiseen tuntiin, jolloin en ole enää hereillä.

Miltä sivut näyttävät?

Vaihtoehtoja on muitakin kuin jättää sivu täysin tyhjäksi tai kasvattaa olematonta tekstiä. Voisin käyttää esimerkiksi kuvakirjoissa käytettyä tekniikkaa, ja mieleeni tulee valokuvaaja Anne Hämäläisen ja kirjailija Riikka Ala-Harjan "Off Season" (2009), jossa ääni annettiin elottomille esineille, jotka olivat myös kuvattu kirjaan.

Tässä tapauksessa joku voisi kuvata minua, kertojaa tai henkilöhahmoa tms. joka nukkuu sängyssä - tai missä sitten nukkuukaan. Kuvia voisi sitten tekstualisoida - ja kuvien kautta kasvattaa tekstiä kirjaan.

     *     *     *

Ehkä joku innostuu tästä projektista. Minulle voi ilmoittautua. Osaatko piirtää tai kuvata?