tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vuola: "Maailman vaikein kieli" (2013)

Sinikka Vuolan kolmas runokokoelma on energinen rakkaudentunnustus rytmille ja kielen vivahteille. Runoissa puheenvuoron saavat niin elävät kuin kuolleetkin. Maanviljelijää uhkaa sadon ja Maria Callasia äänen menetys, syntymä koittaa yhä uudelleen, ja koetukselle joutuvat sekä sanataivutukset että ystävyys.

Herkullisen runsaassa kokoelmassa kirjeet, ohjeet, rukoukset ja kiellot heijastavat maailman suurimman kaupungin ääniä, samoin metrot ja ruumishevoset, kuorsaavat porvarit ja juhlista kotiin palaavat rakastavaiset. Suuret kertomukset pilkotaan uusiin järjestyksiin, sanat tempoilevat omiin suuntiinsa. Täydellisyyttä kiinnostavampaa on virhe. (Tammen sivusto)

     *    *    *

Liityin tänään aika lailla sokkona Facebook-ryhmään "Runous tai Kuolema". Yllätyksekseni huomasin, että ryhmä vilisee uuden runon niminaisia ja -miehiä. Yksi heistä on Sinikka Vuola. Hän tuli tutuksi vajaa vuosi sitten, kun luin kirjan "Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta" (2012), jossa oli hänen artikkelinsa. Teksti oli kirjan kiinnostavimpia ja siitä bongasin yhden suomalaisen lyriikan merkittävimpiin modernisteihin kuuluvan, mutta unohdetun, Maila Pylkkösen ja tämän roolirunoudesta tehdyn Katja Seudun väitöskirjan.

Vuola kertoo blogissaan olleensa helmikuussa Tulenkantajien kirjakaupan kuukauden runoilija, mikä merkitsi runokeikkoja kirjakaupan tilaisuuksiin. Tampereella hän oli Kulttuuriravintola Kivessä (Tampereen Teatteri) runokaraoke-illassa.

    *    *    *

Sinikka Vuolan runoja en ollut lukenut ennen tätä "Maailman vaikein kieli" (2013) -kokoelmaa, mutta odotukset olivat aika korkealla. Naisnäkökulmaa kirjasta varmasti löytyisi, samoin roolirunoja. Ja löytyihän kokoelmasta niitäkin. Suurin osa runoista liittyi kuitenkin kirjan nimen mukaisesti kieleen ja sen kanssa leikittelyyn.

Selasin kirjan läpi ja löysin ensimmäisellä kerralla joukon kiinnostavia runoja, joihin palaisin vielä. Viimeisen kohdalla pysähdyin. 'Koska lapsia ei voi tehdä, teen lapsen'. Otsikko joka samalla oli ensimmäinen säe hätkähdytti kontekstissaan. Edellisissä runoissa nainen oli valinnut lapsettomuuden tien ja sai kärsiä siitä aiheutuneet sosiaaliset seuraamukset.

Kuitenkin. Viimeisen runon nimenä, on ristiriidassa kaiken aiemmin sanotun kanssa, otsikko: 'Koska lapsia ei voi tehdä, teen lapsen'. Tähän on varmasti jokin koira haudattuna...

Taitavasti Vuola pitää lukijaa jännityksessä aina 4-sivuisen runosikermän loppuun asti. Viimeisessä lauseessa, aivan viimeisessä lauseessa hän vasta paljastaa.

Eikö ollutkin suloinen uni?

Ihana Sinikka Vuola, jostain syystä osasin odottaa jotain tällaista.

     *     *     *

Keskitytään vielä viimeiseen runoon tai joukkoon runoja. Olkoon se koko kirja tässä ja nyt. Eräänlainen tiivistelmä kaikesta edellä sanotusta.

Ensimmäisellä sivulla on lyhyehkö proosaruno, jossa nainen kertoo tekevänsä kovasti töitä. Hänen niskaansa kerätään paineita mm. lapsenteon suhteen. Kaikki on vielä avoinna, kesken, ensimmäisellä sivulla, ensimmäisessä runossa.

Toisella sivulla aletaan luoda idyllistä tunnelmakuvaa elämästä maailman vanhimmassa kaupungissa. Joka tiettävästi on Kreikassa, meren alla, kun sen ikä vuonna 2009 määritettiin. Näin ainakin National Geopraphic -lehden mukaan. Jos tämä kaupunki, jossa nainen kulkee, on Pavlopetri, hän on virtuaalimatkalla. Hän kuvittelee millaista elämä siellä on.

Hän viittaa runon loppupuolella chileläiseen, edesmenneeseen laulajaan Violeta Parraan, jonka runot olivat sarkastisia ja ironisia. Onko tämäkin sellainen? Seksi tuntuu hyvältä, mutta ajatus raskaaksi tulemisesta ilmeisesti ei. Hyvää ja pahaa samaan aikaan.

Onnellisena hän kuitenkin kulkee ihmisten joukossa. Sitten tulee luonnollinen taitekohta elämään. Uudenvuodenyö.

tänä yönä muistat työn jota varten nouset vuoteesta, rakkauden jota varten palaat vuoteeseen,

Puhuja ennakoi ironisesti tulevaa. Mieleen tulee että hän rinnastaa itsensä melkein prostituoituun, joka myös tekee työtä, harjoittaa maailman vanhinta ammattia. Vuosi on takana, ja vääjäämätön ero ilmeisesti edessä.

       Tämä on viimeinen ja ensimmäinen yö,
                                                                                 yksi ainoa yö,

Yön jälkeen ollaan sitten jo tulevassa. Pilkun jälkeen.

Viimeisellä sivulla, viimeisessä runossa kaikki on ohi. Hän näkee mielessään lapsen, maailman tärkeimmän ihmisen. Hetken aikaa.

Sitten hän siirtyy vauhdikkaasti eteenpäin, tuleviin vuosiin. Toisiin uniin. Kielessä kaikki on mahdollista. Runossa.

     *     *     *

Kokoelman nimi on "Maailman vaikein kieli" - ja viimeinenkin runo paljastaa, mikä se Sinikka Vuolan mielestä on. Se on se kieli, mitä ihmiset, miehet ja naiset, käyttävät kommunikoidessaan keskenään yli kulttuurien, yli kaikkien rajojen. Tämä kieli ei ole pelkästään sitä luonnollista kieltä. Tämän kielen, puhutun kielen, oppii nopeasti kuka tahansa. Se on vain väline ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Vaikeinta on kieli, jossa ei käytetä sanoja.

Palaan vielä oman kirjoitukseni alkuun. Odotin Vuolalta yhteiskunnallista runoa. Onko tämä sellaista? Ehkä se on sitä joillekin, mutta sellaisena liian vaikeaa ja vaikeaselkoista. Miksei asioihin voida mennä vielä suoremmin, sillä senhän juuri puhuttu kieli mahdollistaa.

Pysyäkseni runoilijan omassa vihjailevassa sanastossa, tällainen kieli on sekä miehen että naisen raiskausta. Toimintaa joka tyhjentää osan maapallosta ihmisistä siksi, että pohjoisen ihmisillä on tapahtunut mielessään nyrjähdys. Mikä ilmenee myös lyriikassa. "Runous vai Kuolema?" Tässä muodossaan freudilaista kuolemanviettiä tms.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 161: "Kun mustaan jäähän repesi syvä haava"

Eilisen illan taistelin migreenin kourissa, mikä on vaivannut ilmeisesti jo pari päivää. Ongelmana on se, että tähän tautiin ei liity perinteistä kovaa kipua, joten sen tunnistaminen on välillä vaikeaa.

Tänään olen taas kunnossa. Iltapäivällä ajoin pyörällä Katumajärven rantaa ensin suuntaan ja sitten toiseen. Ensimmäisellä kerralla kohtasin laulujoutsenpariskunnan lounastauolla päiväkodin rannassa.

Minulla on aataminaikuinen HP:n digikamera aina mukanani, joten räpsäytin sillä pariskunnasta muutaman kuvan. Eivät olleet erityisen ihastuneita siitä, että lähestyin
heitä ja päästivät ystävällisen varoitusäänen mihin vastasin, että ei hätää. Otan vain pari valokuvaa, jos sopii. Linnut eivät enää kiinnittäneet minuun mitään huomiota.

Palatessani pyörällä takaisin samaa reittiä kuin oli tullutkin, huomasin, että musta Katumajärven jää oli kovassa tuulessa revennyt keskeltä kahtia. Ensimmäiset lokit olivat nekin jo löytäneet halkeman, haavan mustassa, ja uiskentelivat siinä.

Kun katsoin järven eteläpäähän, huomasin harmaan pilven lähestyvän. Saatoin siinä seisoessani seurata, miten saderintama eteni kovaa vauhtia kohti minua - ja muutaman minuutin kuluttua se osui kohdalleni. Kaivoin repusta punaisen sateenvarjoni ja otin sen alla vielä pari kuvaa.

Mallarmé: "Faunin iltapäivä" (2006)

Stéphane Mallarmé, ranskalaisen symbolismin perustaja ja johtava lyyrikko, loi musikaalisen ja suggestiivisen, monenlaisiin tulkintoihin viettelevän runokielen. Hän innoitti monia 1900-luvun suurista kirjailijoista, muun muassa T. S. Eliotia ja James Joycea. Musiikin impressionismin huomattavimpana edustajana pidetty Claude Debussy sävelsi Mallarmén ”Faunin iltapäivän” inspiroimana samannimisen orkesteriteoksen.

Faunin iltapäivä on suomentaja Einari Aaltosen valitsema valikoima Stéphane Mallarmén runoutta
. (Takakansi)

Édouard Manet: Faunin iltapäivä
Seuraavalla tavalla runoilee fauni katsellessaan keskenään telmiviä nymfejä.

'Faunin iltapäivä' -runo on innoittanut niin säveltäjiä (Claudet Debussy) kuin kuvataitelijoita (Édouard Manet).

S
inua palvon, neitsyiden viha, oi villi
hurma, kun alaston, kirottu taakka huuliltäni
janoisena tulena pujahtaa, kuin salama se
sävähtää! Lihan salainen kauhu
julmista jaloista ujoon sydämeen asti ulottuu.


Nykylukijalla, käännöksen lukijalle, tunteet ja ajatukset, joita 'Faunin iltapäivä' on aikalaisissa herättänyt jää osittain arvoitukseksi.

Aina voi tietysti yrittää eläytyä tilanteeseen, jossa esimerkiksi  Édouard Manet runoa luki. Runossa maailma nähdään kuolevaisen taruolennon faunin silmien läpi, faunin joka soittaa niityillä ja lehdoissa ja missä nyt soittaakaan sulosäveliään. Heti runon alussa kerrotaan, että kyseesä on ekologi eli idyllin kuvaus.

Fauni näkee - tai on näkevinään - liikkuessaan puolijumalana Manet'n kuvaamalla niityllä joukon kuolemattomia nymfejä. Siis jumalaisen kauniita, alastomia naisen näköisiä hahmoja.

Arkoja ovat ja lentävät valkoisten joutsenten lailla pois, kun tulevat häirityiksi.

Fauni kuitenkin osaa asiansa, ja nymfit - jos neitsyitä olivat - eivät ole sitä enää faunin käsittelyn jälkeen. Runo on silkkaa seksuaalisuuden ylistystä, mikä katolisessa Ranskassa oli tietysti vähintäänkin pakanallista harhaoppia. Seksihän on vuoksi synnyttämisen ja lasten tekemisen, ei nautinnon.

Nymfit ovat ujoja ja arkoja, mutta fauni voittaa ahdistusten ja pelkojen muurin ja "tekee riemuiten rikoksen". Kun fauni on tyydyttänyt ensimmäiset nymfit, muut odottavat jo vuoroaan.

Fauni vertaa jatkuvia orgasmeja tulivuori Etnan purkauksiin.

Kun päivä on sähelletty, alkaa faunia raukaista. Nymfit häviävät varjoina pois. Ja oliko heitä koskaan ollutkaan...

Linkki: Debussy - "Faunin iltapäivä". YouTube.

Ashbery: "Valveillaoloa" (2004)

John Ashberyn runoja on kuvattu "sanallisiksi abstrakteiksi maalauksiksi". Ashberyn runous on kepeää ja tyylikästä, oikukasta ja liikkuvaa, ja sen taustalla on usein romanttisia tai synkkiä teemoja.

John Ashbery on New Yorkin koulukunnaksi kutsutun postmodernin suuntauksen kenties tunnetuin edustaja. Hän on julkaissut kymmeniä teoksia, joista on suomennettu
"Vuokaavio" (1995). "Omakuva kuperassa peilissä" (1975) toi Ashberrylle Pulitzer-palkinnon. (Takakansi)

     *     *     *

Näitä runoja lukee huvikseen, vaikka ei niissä ole aina paljon ymmärrettävää. Runoilija Aki Salmelan käännökset vaikuttavat onnistuneilta. Hän on myös valikoinut runot Ashberyn koko tuotannosta.

Jotenkin talven jälkeen pisti silmääni runon 'Pohjolassa' ensimmäinen säkeistö.

Jossain joku matkaa raivokkaasti sinua kohti,
uskomattomalla nopeudella, matkaa yötä päivää,
läpi lumimyskyjen ja aavikon kuumuuden, yli vuolaiden
   virtojen, läpi kapeiden solien.
Mutta tietääkö hän mistä sinut löytää,
tunnistaako sinut nähdessään,
antaako sen mitä on tullut sinulle tuomaan?

Kiinnostava runo jossa on hyviä kysymyksiä. Sen sanomaa voi soveltaa myös huomiseen Vappuun. Onko sinulla vappunaamari, kun kohtaat Sen? Muista pitää silmänreiät kohdallaan, sillä kun se joku saapuu, sinun on ehkä pystyttävä väistämään sitä, että et jää sen alle.

Se mitä se tuo voi olla, vaikka sitä samaa kuin edellä esittelemässäni Robbe-Grilletin kirjassa. Siinähän mies kuljetti koko kirjan laatikkoa ympäriinsä. Ehkä se on läjä vanhoja rakkauskirjeitä ja muuta roinaa, joita miehen haltuun oli jäänyt.

Tietysti laatikossa voi olla myös tippaleipiä tai mitä tahansa. Edellyttäen että kyseessä on laatikko. Kirjassa mies epäili, että muut saattavat epäillä, että laatikossa on pommi tai että hän on vakoilija ja laatikossa on jotain salaisia asiakirjoja tms.

Niin, kaikki on aina mahdollista. Boom!

     *     *     *

Jos olet joskus saanut kukkia, ja heittänyt ne roskiin, olet tehnyt ainoan oikean teon siinä tilanteessa.

Runossa 'Maljakollinen kukkia' on tällainen säe:

Ne eivät merkitse minulle yhtään mitään.

 'Ne' tarkoittaa kukkia ja 'minulle' ketä tahansa, joka on antanut kukkia jollekin. Riskinä tietysti on, että se joka saa kukkia kuvittelee, että kukat merkityksellistävät esimerkiksi antajansa tunteita. Näinkin voi tietysti olla mutta se on perin harvinaista.

     *     *     *

'Mitä runous on' runossa on myös kukkia, ja olen halukas yhdistämään edellisen lainatun säkeen tähän runoon.

Runo päättyy tällaiseen säkeistöön:

Nyt avaa ne kapealle pystysuoralle polulle.
Se voisi antaa meille - mitä? - hieman kukkia kohta?

Halusin pitää, sinua rakas mustahiuksinen lukija, jännityksessä. Voi tietysti olla, ettei sinulla ole mustia hiuksia, etkä ole nuori nainen Turusta, mutta voisit olla.

Pitää jännityksessä... Niin, 'ne' viittaa tietysti, typerys, silmiin. Mitä muuta se voisi tarkoittaa. Puhuteltua naista pyydetään avaamaan silmänsä ja katsomaan polulle.

On tietysti kerrassaan hävytöntä tuoda nainen jyrkälle ja kapealle polulle. Tarjota nyt sellaista elämää! Ja sitten väittää vielä, että se voisi tarjota jotain .. ruusuista (?). Kyllä minäkin sellaisen ruusupuketin panisin suoraan, sanonko minne. En sano. Sanonpas kuitenkin. Ti-lu-li-lu-lei.

     *      *      *

Edellisestä John Ashbery päätyy ainoaan loogiseen tai paradoksiseen johtopäätökseen, ei samassa mutta toisessa runossa. Sinä, rakas Viivi, olet runo. 'Viivi' voi viitata kehen tahansa naiseen ja jos lukija on homppeli tietysti mieheen. Ei sillä ole niin väliä, eihän?

(..) Uskon että olet olemassa vain
jotta kiusaisit minut tekemään sen, tasollasi, ja sitten olet jo poissa
tai olet omaksunut toisen asenteen. Ja runo
on laskenut minut pehmeästi vierellesi. Runo olet sinä.

Kauniisti sanottu. Vai mitä? Sano että on niin. Muuten suutun ja näytän suuttuneelta ja voin silloin tehdä ihan mitä vaan. Valehdella, että myit seksiä tai jotain sellaista, vaikka se olisi tottakin.

Runo, runo... Runo on naisen nimi. Voisit muuttaa nimesi Runoksi? Teethän sen, minun vuokseni. Runo, runo....  Niin tai Ruusu. Ei, ei. Ruusu on lehmän nimi. Ja sinä et ole lehmä.. Et ole. Ehkä nauta toisinaan, mutta et lehmä. Lehmällä on suuret kauniit lehmän silmät, joissa on pitkät ripset. Mutta eivät sinunkaan silmäsi sian silmät ole tai kissan.

     *     *     *

Vaikka runoja on vielä paljon muitakin kuin 'Ahdistuneisuuden ongelma' päätän tämän loistavan John Ashberyn "Valveillaoloa" (2004) -runovalikoiman arvostelun tähän runoon.

En kerro siitä, mitä runon alussa kerrotaan pienestä kaupungista, jossa mies oli asunut. Ja jossa hän tapasi naisen. Sen Runon. En kerro myöskään, miten mies kertoo kertovansa runossa vain jotain tyhjänpäiväistä kuten kanavoileivistä ja krapulasta Vapun jälkeen.

Jos tämä runo kertoisikin sinusta - ottasitko sinä
mukaan asiat, jotka olen huolella jättänyt pois:
kivun kuvaukset, ja seksin, ja sen miten katalasti
ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan? Ei, se
kaikki tuntuu olevan jossain kirjassa (..)

Olisi, todellakin, hävytöntä kertoa runossa seksistä. Puhumattakaan siitä kerrasta, kun anaaliseksi ei ottanut sujuakseen ja nainen löysi itsensä terveysasemalta kolme tikkiä takapuolessaan. Ja seuraavien viikkojen aikana paskominen ei ollut ihan kiva juttu.

Ei tällaisista asioita voi kertoa runokirjoissa, eikä missään...

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Niemi: "Tara. Runotarina" (2003)

"Tara" (2003) on kertomus siteestä, joka kasvaa kahden siskon välille, sekä kuvaus kirpeästä matkasta aikuisuuden kynnykselle.

Löydetään vähitellen seksuaalisuus, rakastutaan ja masennutaan.
 

Rakastutaan uudestaan, mutta eri tavalla.
 

Juuli Niemi käsittelee taitavasti ja pelkäämättä näitä teemoja, tavalla joka saa lukijan tempautumaan mukaan. (Kirjasampo)

     *     *     *

Kaunis ja realistinen tarina kahdesta siskoksesta, pikkusiskosta ja isosiskosta. Tarinaa kertoo "Tara" (2003), joka on se pienempi, mutta kasvaa fyysisesti isommaksi. Isosisko on Irina, jota Tara kutsuu Kissasiskoksi. Jo 12-vuotiaana pikkusiskoa pidettiin isoa isompana, sillä oli jopa isommat rinnat.

Tarinasssa viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan. Rumuus ja kauneus. Vastakohdat ovat aina mukana. Silti tilanne on win-win, myönteisyys on kielteisyyttä vahvempaa. Sinä olet ok ja minä olen ok, vaikka välillä verissäpäin riidelläänkin.

Sen lisäksi että Tara kertoo tyttöjen tarinaa, myös poikaystävistä, ensimmäisistä rakkauksista puhutaan,  isä kommentoi ja satunnaisesti sivusta kertoo, mitä ajattelee tytöistään.

Kirja tuo mieleen Vilja-Tuulia Huotarisen "Valoa, valoa, valoa" (2011), jossa kaksi nuorta tyttöä 80-luvulla yhtenä kesänä rakastuvat toisiinsa. Sisarten välinen rakkaus on kuitenkin hieman erilaista, mutta siinäkin on jotain seksuaalisesti virittynyttä.

 Kuuntelen yöllä avaimenreiän läpi ääniä, jotka paljastaisivat sinut, mutta sinä pysyit mykkänä.

Tai

Minä kosketan sinua kuin olisin mies ja sinä nainen.

      *     *     *

Tara oli jo lapsena hyvin seksuaalinen. Halusi kulkea alasti, masturboi estottomasti ja vanhemmat eivät tienneet, miten olisivat siihen suhtautuneet. Asiasta ei kuitenkaan tehty suurta numeroa.

Ensin saa poikaystävän Irina, sitten Tara.

Ennen rakastin vain kirjoja, nyt haluan lukea vain sinua.

Näin kirjoittaa Tara ensimmäisestä rakkaudestaan.

Myös näin

Anna minä rakastan sinua tulikärpäsenä.
Pörrää kalloni läpi aivoihini ja muni munasi muistiini.

Taran rakkaus oli ehdotonta ja kokonaisvaltaista. Sitä joko rakastettiin tai vihattiin.

RUNO ON VAPAA. Osa 99: "Vain yksi on toive mulla"


Vain yksi on toive mulla,
yksi pieni toive vain.

Sen toiveen esitän sulle -
ei kohtuutonta se kai. 

Avainta ei ole mulla,
ei ovea laisinkaan.

Ei yhtään aukkoa mennä
mielesi maisemaan.

Sen avaimen saanko sulta
oveen olemattomaan.

On ainoa tapa se päästä
taloon asumattomaan.


TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 160: "Mun on aina nälkä ja koko ajan jano"

Tuo teksti taisi olla viime kesänä ravintolalaiva Tyynen kyljessä Hämeenlinnassa. Taas Vappuna sekin kai avataan. Ensimmäisestä Vapusta, kun olin erossa Viivistä on nyt viisi vuotta.

Niin se aika vain kuluu.
Niin on kai tänäkin Vappuna, niin kuin oli viime vuonna
     ja sitä edellisenä
         ja sitä
             ja
                 ja.

Valitettavasti.
Olen kuitenkin
     ikuinen
          optimisti.

Tyyne SULJETTU
Vaikka en ole vähäisimmissäkään määrin uskovainen olen kuitenkin fatalisti, ja uskon, että asiat, joiden ratkaisua vältellään tulevat ennemmin tai myöhemmin ratkaistaviksi. Niin kuin tässäkin tapauksessa. Niin fatalisti en kuitenkaan ole, että tietäisin mikä on lopputulos. Se tietysti tekee elämästä myös kiinnostavaa ja jännittävää. Kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen.

Ja oli lopputulos mikä tahansa -
sekin on vain elämää.

     *     *     *

Tyyne AVOINNA
Niin minunhan oli nälkä .. janokin.

Täytyy kai heittää takki päälle ja lähteä vaeltelemaan kaupungin katuja...

... ja tietysti lopulta koittaa paluu takaisin.

Pihalla kohtasin keski-ikäisen pariskunnan, joka oli ollut katsomassa asuntoa talostani. Olivat siitä hyvin kiinnostuneita. Pienistä yksityiskohdista päättelin, että olivat ostamassa sijoitusasuntoa. Ehkä ensin opiskelija-asunnoksi jälkikasvulleen. Sitä tapahtuu paljon tässä talossa.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 159: "Pöytä puhtaaksi runokrääsästä..."

Tuskastuttavan hitaasti olen saanut pöytääni vähitellen puhtaaksi runoista ja muusta runokrääsästä, jota on liki vuoden aikana kertynyt. Yllättävän paljon, huomaan, olen kirjoittanut ja mielestäni vielä koko joukon varsin mallikkaita tekeleitä, joihin olen ainakin itse tyytyväinen. Ja se riittää minulle. - Aion pitää ainakin vuoden runoni vielä omassa blogissa ja pöytälaatikossa. Katsotaan sitten v. 2014, lähdenkö tarjoamaan joitain johonkin. Ehkä. Sillä ei ole minulle kuitenkaan mitään sen kummempaa merkitystä.

Mieluiten tekisin esimerkiksi johonkin lehteen käyttörunoutta. Siitä saan suurimman nautinnon, saman nautinnon kuin joku toinen perjantaipullosta tms.

Huominen päivä kuluu Työpäiväkirjaa plaratessa ja tiivistän siitä vielä muutaman sivun esseemäistä tekstiä.

     *     *     *

Tunti sitten kuului kummallista jyrinää etelästä. Liekö jo ensimmäiset ukkosrintamat liikkeellä vai ammuttiinko jossain kansallisen veteraanipäivän kunniaksi jytkyjä? Tiedä häntä. Joka tapauksessa hirveä myräkkä joidenkin kilometrien päässä, minne se sitten jäikin.

Viime vuosina tällä alueella on ollut paljon satakieliä, ja pyörällä ajaessa ensimmäiset yksinäiset koiraat olivat äänessä Kutalanjoen rantapusikoissa.

Sellaisenkin ihmettelyn aiheen näin kuin valkohäntäpeuran keskellä kirkasta päivää. Se oli ehkä sadan metrin päässä pyörätiestä pienellä kynnöspellolla ja tuijotti metsään ja välillä tielle päin. Mitä lienee miettinyt. Metsää on Katuman ja Katisten väliltä hakattu paljon ja peurojen elintila on käytännöllisesti katsoen kadonnut. Luulenpa että ne harvat peurat, jotka asuinalueiden välillä Katumajärven rannalla ovat asuneet, joutuvat etsimään itselleen uusia asuinpaikkoja.

Robbe-Grillet: "Labyrintissä" (1964)

Alain Robbe-Grillet on uuden ranskalaisen romaanin kärkinimiä ja sen johtavia teoreetikkoja. Hän vastustaa kuluneiden luonnon vertauskuvien käyttöä ja asettaa kuilun ihmisen ja häntä ympäröivän esineellisen todellisuuden välille. 
 Hänen mielestään maailma ei ole mielekäs eikä mieletön, se on vain sellaisenaan hyväksyttävä. 

Näkemyksiään Robbe-Grillet toteuttaa teoksessaan 'Labyrintissa' (1964) kuvittamalla nimettömän, haavoittuneen sotilaan houreunen omaista vaellusta vieraassa kaupungissa, missä hän yrittää tavoittaa tuntemattoman, jolle voisi luovuttaa mukanaan kuljettamansa rakkauskirjeitä sisältävän laatikon. 

Toden ja kuvitellun rajat himmenevät, aikatasot lomittuvat vaikeasti todennettaviksi, paikan ja tilan määrittelyt sen sijaan ovat valokuvamaisen teräviä ja matemaattisen täsmällisiä. Toistuvina kiintopisteinä tuntuvat olevan lopultakin merkityksettömäksi osoittautuva laatikko ja arvoituksellinen lapsi, joiden symbolisisällön tekijän alkusanat kuitenkin kieltävät. 

Tämä 'esineellinen' romaanikokeilu on laadussaan viety niin pitkälle, että tekijän teoriat ja toteutus näyttävät johtavan ristiriitaan, sillä lukija kokee vahvan absurdin vaikutelman ja etsii väkisinkin esineille vertauskuvallista merkitystä. Teos on mielestäni ammattikokemusta ja lukutottumusta omaavien harvojen herkkua, joka tyyli- ja ideavirikkeittensä vuoksi on ollut syytä suomentaa. (Arvosteleva kirjallisuusluettelo 1 / 1965, Kerttu Manninen)

    *     *      *

Omalla tavallaan yksi hienoimmista kirjoista, joita olen lukenut. Ehdottomasti kokeellinen ja vielä 50 vuotta julkaisemisensa jälkeen haastaa nykyromaanin. "Labyrintin" (1964) tapa hahmottaa ihmistä ja maailmaa, ei ole tavanomainen. Kirjassa elämä muuttuu fiktioksi, kun samat asiat toistuvat yhä uudelleen lähes samalla tavalla.

Miehen, sotilaan ainoana tavoitteena on löytää toinen mies, jolle hänen on tarkoitus antaa kenkälaatikko, jossa on mm. rakkauskirjeitä. Kirjeet eivät ole miehen omia vaan jonkun toisen.  Jostain syystä hänen on saatava vietyä kirjeet johonkin paikkaan jollekin.

Lukija uppoaa nopeasti miehen tajuntaan sisään. Muutamien kymmenien sivujen jälkeen tulee tunne, että jos tämä jatkuu vielä hetkenkin aikaa tähän tapaan, heitän kirjan sivuun. Sitten rauhallinen kulku katujen labyrintissa alkaa tuntua kotoisalta ja tutulta.

Se mikä aluksi tuntui painajaismaiselta muuttuu valveuneksi, jossa mies kulkee ja kulkee - ja kuljettaa lukijaa - pitkin kaupungin katuja ja aina välillä hän palaa samaan lähtöpaikkaan, katujen risteykseen, jossa on lyhtypylväs.

Tilanne muistuttaa erehdyttävästi Samuel Beckettin "Huomenna hän tulee" (1949) - näytelmän tilannetta, jossa kaksi miestä joka päivä palaa saman puun juurelle odottamaan jotain.

     *     *    *

Kaikki tuntuu absurdilta ja merkityksettömältä. Miksi hän tekee sitä mitä tekee? Mikä motivoi miestä tekemään jotain tuollaista. Lukija saa vähitellen vihiä asioista, siitä miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty.

Mies, sotilas on haavoittunut sodassa ja joutunut sairaalaan. Hänellä on posttraumaattista stressiä, mikä aiheuttaa backflasheja. Vähitellen varmistuu, että sota on ohi, vaikka miehen kertomusta lukiessa se ei aina ole tuntunut ihan varmalta.

Miehelle menneisyys on yhtä todellista kuin nykyisyys ja tulevaisuus. Hän elää kokonaisvaltaisesti kuin jonkun myyttisen tarinan sisällä. Hän pelkää että hänet leimataan sotilaskarkuriksi, sillä rykmentti jossa hän oli ollut, oli Reichenfeldissa joutunut sekasorron tilaan. Miehet olivat paenneet kuka minnekin. Mies on kenties upseeri, joka oli vastuussa rykmenttinsä epäonnistumisesta.

     *     *     *

Lyhtypylvään luona hän kohtaa aina pienen pojan, jota lähtee seuraamaan - tai sitten poika seuraa häntä. On kuin lukisi Philip Pullmanin "Kultaista kompassia" (1995), jossa jokaisella ihmisellä on oma daimoninsa. Jossain vaiheessa lukija tajuaa, että poika on ehkä hänen oma poikansa.

Pojan lisäksi kirjassa on sotainvalidi, nuori tummahiuksinen nainen, kahvilan pitäjä, lääkäri ym. hahmoja, jotka hekin toistuvat samalla tavoin kuin kaikki muukin.

Vihdoin kuva miehen tilasta ja tilanteesta  tuntuu täysin kirkkaalta. Suurimman osan aikaa hän kai vain makaa sängyssä; ja se mitä tapahtuu, tapahtuu hänen päänsä sisällä. Sen lisäksi on reaalitodellisuus, jossa ovat samat henkilöt kuin valveunessa.

Laatikko, josta hän on niin huolissaan, on kuulunut toiselle sotilaalle. Tämä toinen mies kuoli sotilassairaalassa, ja kehotti antamaan laatikon kertojana toimivalle miehelle. Miehet eivät tunteneet toisiaan kunnolla, mutta mies tietää, mitä hänen tulee laatikolle tehdä.

Hänen pitää mennä tiettyyn kaupunkiin, jossa hänen on tarkoitus tavata mies, joka on toisen miehen isä tai isäpuoli. Tälle hän sitten antaisi laatikon sisältöineen. Kuolevalla miehellä on myös morsian samassa kaupungissa. Morsiamen nimen mies saa tietää kirjekuorista, joita laatikossa on.

Kun isää ei tunnu löytyvän, hän ei koskaan tapaa miestä lyhtypylvään luona, hän alkaa miettiä josko hän toimittaa laatikon morsiamelle. Lyhtypylväs vaikuttaa samanlaiselta maamerkiltä kuin se on C.S. Lewisin "Narnian tarinoissa" (1950), kun lapset siirtyvät kaapin kautta todellisuudesta toiseen.

     *     *     *

Mies ei selvästikään pysty tekemään enää mitään kertoessaan tarinaansa. Hän on ehkä käynyt kaupungissa laatikoineen, hän on ehkä vieläkin tuossa kaupungissa, mutta hän ei ole siinä kunnossa, että pystyy tekemään enää yhtään mitään. Sota on vammauttanut hänet, ja hänen mielikuvituksensa tekee hänelle tepposia.

Mies on kai menettänyt muistinsa ja elää vain tässä hetkessä. Näiden ihmisten parissa, jotka pyörivät hänen sänkynsä ympärillä. Tämä kaikki tuo mieleen Dalton Trumbon "Sotilaspojan" (1938), jossa kädetön ja jalaton mies makaa sotasairaalassa kykenemättä kommunikoimaan muiden kanssa muuta kuin päätä liikuttamalla.

Kirjan kuvaus on liioitellun, surrealistisen tarkkaa ja yksityiskohtiin paneutuvaa. Sängyssä mies tarkkailee kärpästä.

Kärpäsen varjo katossa on pysähtynyt lähelle paikkaa, jossa lampun heijastama rengas kohtaa punaisen verhon yläosan. Heti kun se on pysähtynyt, sen muoto käy mutkikkaammaksi: se on kyllä sähkölampun polveilevan hehkulangan suurentunut jäljennös, mutta peruskuviota reunustaa läheltä kaksi muuta samanlaista, vaaleampaa ja höllempää kuviota. (s. 54)

Tarkkailtuaan ympäristöään mies vaipuu taas toiseen maailmaan. Edellisen todellisuuden tumma nainen on kenties hänen vaimonsa tai tyttöystävänsä ja lapsi hänen poikansa, jotka ovat sängyn vieressä. Jälkimmäisessä todellisuudessa he ovat hieman eri rooleissa.

Valveunen maailmaa mies kuvaa usein teatterin termein. Hän tuntee olevansa kuin näyttämöllä, jossa hän itse ja muut ovat erilaisissa rooleissa. Näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen.

     *      *      *

Näytelmän käsikirjoitus on yksinkertainen. Sen lisäksi että mies kulkee katujen ja talojen labyrintissä, hän aina välillä poikkeaa jonnekin. Usein pikku poika johdattaa hänet jonkin talon luo ja hän menee ovesta sisään kahvilaan tai asuntoon. Kahvilassa hän syö ja juo. Asunnossa nukkuu. Herättyään hän jatkaa taas matkaansa.

Välillä hän löytää itsensä kasarmilta tai sotilassairaalastakin. Tuntemattomat sotilaat ovat uteliaita hänen henkilöllisyytensä suhteen. Mies ei selvästi halua paljastaa kuka on. Häntä pidetään ja hän itse pitää itseään välillä selvästi karkurina ja pelkää, että muut luulevat häntä laatikoineen vakoojaksi.

Kirjan edetessä miehen tietoisuus ikään kuin selkiytyy, ja hän osaa hieman paremmin erottaa mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Kenties se miksi mies tapaa pojan aina lyhtypylvään luona, johtuu siitä, että ennen haavoittumistaan mies todella tapasi poikansa lyhtypylvään luona.

Karkurina hän ehkä tuli omaan kotikaupunkiinsa, ja tapasi salaa poikansa pylvään luona, mutta tuli yllätetyksi - ja häntä ammuttiin ja hän joutui sairaalaan. Sekavasta miehestä ei kuitenkaan kai sitten saatu mitään tolkkua, joten hänen annettiin vain olla.

     *     *    *

Hieno, mielikuvitusta äärimmilleen ruokkiva kirja. Tietyllä tavalla myös surullinen.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Kaukovalta: "Puoliunta Pinellan puistossa" (2013)

Underground-miehen ja attentaattien paluu. Turkulainen underground-runous lyö kättä hämäläisen paikallishistorian kanssa Kai Kyösti Kaukovallan (s.1950) valituissa runoissa. Viiden eri vuosikymmenen aikana kirjoitetut ja julkaistut runot virittävät Eino Leinon ja Jimi Hendrixin Lontooseen ja Hämeenlinnaan.

Kai Kyösti Kaukovalta on Turuilta ja Tampereilta Hämeenlinnaan elämän paiskaama runoilija ja näytelmäkirjailija. "Puoliunta Pinellan puistossa" (2013) on Kaukovallan valittujen runojen kokoelma, joka pitää sisällään myös hänen uuden kokoelmansa. (Savukeitaan sivusto)

     *     *    *

"Puoliunta Pinellan puistossa" (2013) - valikoimassa on runoja neljästä Kai Kyösti Kaukovallan runokokoelmasta vuosikymmenten varrelta. "Atteentaatti" (1972), "Unelmien riekaleet" (1984), "Uutisia sekametsästä" (2007) sekä viimeisin "Puoliunta Pinella puistossa" (2013). Runot valikoimaan on valinnut Kaukovallan ystävä, Savukeidas -kustantaja Ville Hytönen.

Kirjaa mainostetaan underground-hengessä tehtynä, ehkä sitäkin kirjasta ripaus löytyy. Ensimmäinen runo jonka kohdalla pysähdyin oli 'AMERICAN EXPRESS'.

enkelit taivaan
väistyivät ihmisten tieltä:
täältä tulee ikuisuuden valo
ja kosminen roska.

Ehkä tässä vuonna 1969 tehdyssä attentaatissa on jotain maan alta tursuavaa. Nuori mies Lontoossa ensimmäisen kerran eläessään. Kortit vinkuvat ympärillä, rahaa palaa, mikä on ollut varmasti suuri ihme suomalaiselle tyhjätaskulle.

Samasta "Attentaatti" (1972) -kokoelmasta on valikoimaan otettu myös runo 'DAVID, KAPINOITSIJA'. Tällä kertaa ollaan kotoisalla maaperällä lähellä Kai Kyösti Kaukovallan syntymäkaupunkia Tamperetta. Eletään vuotta 1439. Joukko talonpoikia saa tarpeekseen ruotsalaisten voutien ja vallesmannien ja rovastien öykkäröinnistä - ja lähtee joukolla kostoretkelle Viikin kartanoon.

Ruotsalaisia hivutetaan kunnolla, ja joitain huoveja tapetaan. Kun talonpojat ovat purkaneet paineensa, reissulta lähdetään takaisin koteihin. Lopuksi David miettii, mitä oli saatu aikaan

en usko asioiden parantuvan, olen väsynyt ja
olen surullinen, koska en kokenut samanlaista
kohtaloa kuin veljeni etelässä
puolitoistatuhatta vuotta sitten

Hieno rooliruno, ja kertoo samalla, miten katolinen kirkko oli onnistunut aivopesemään hämäläiset talonpojat.

     *     *      *

Monissa runoissa Kai Kyösti haikailee naistensa perään. Ilmeisesti rantojen Orfeuksella on hankaluuksia pitää neitokaisia hetkeä pidempää aikaa hyppysissään.  Ensimmäisiä runoilijan naisia lienee ollut 'Maria'. Kenties vierekkäin puistonpenkillä Koskipuistossa istuvan parin rupattelu päättyy seuraaviin säkeisiin.

Maria olet sudenmarja
elämme tekniikan vuosisataa
mikä olikaan poikasi nimi.

Loppuun on ladattu valtava määrä kuvia pienen ihmisen elämästä. Attentaatissa koko maailma tuntuu hajoavan pirstaleiksi.

     *     *     *

Kahdessa viimeisessä kokoelmassa on lukuisia runoja Hämeenlinnasta, jotka minua kaupunkilaisena kiinnostavat. Ovathan ne omaa lähirunoutta. Runojen kautta paljastuu muun muassa sellainen kiinnostava seikka, että jos asuisin taloni toisella puolella, saattaisin nähdä talon, jossa runoilijamme asuu. Mielenkiintoista. En ole nähnyt häntä täällä Katumalla, mutta toki kirjastossa, joka on hänen olohuoneensa tai toinen kotinsa.

Ville Hytönen kertoo kirjan 'Esipuheessa', että Kaukovalta esittää usein runoja Sekametsä -orkesterinsa kanssa, joten täytyy kai harkita käyntia klubillakin... Yksi suosikkirunoista on ollut 'Postikortti Pariisista', joka on kokoelmasta "Uutisia sekametsästä" (2007).

Ja kieltämättä runo on vaikuttava, liikuttava, melankolinen. Kovin slaavilainen ruikutusruno.

Kun sinä lähdit Ranskaan
sanoit että viivyt pari viikkoa vain
Siitä on nyt neljätoista vuotta
enkä ole kuullut sinusta mitään
sitten postikortin Pariisista
jonka sinulta sain

     *     *      *

Kiinnostavimpia ovat uusimmat "Puoliunta Pinellan puistossa" (2013).  Mitä sanottavaa Kai Kyöstillä on tämän päivän kaupunkilaiselle?

Kokoelma alkaa pitkällä proosarunolla, jossa lyyrinen minä vaeltelee rantojen miehen lailla pitkin rantoja - ja päätyy istumaan Pinellan puistoon. Jos rehelllinen olen, niin kuin olen, hieman on miehemme paukut vähentyneet vuosien varrella, vaikka on tässäkin kokoelmassa kiinnostavia runoja. Niin kuin nyt tuo ensimmäinenkin.

Runokuvat Hämeenlinnasta lämmittävät mieltäni, ja hän kuvaa myös asuinaluettaan Katumaa mm. runossa 'Jemma'. Tänne Katumalle, kun ollaan louhimassa valtaisaa maanalaista arkistoa ilmeisesti valtakunnan salaisuuksien kätkemistä varten.

Sitten sinne tuodaan Suomen
turvallisuusviranomaisten salaisimmat
paperit.
Sisältö.
Kaikki se mitä lehtimies himoaa
ja historiantutkija ja poliitikko ja vakooja.

Näin kertoo runoilija siitä, mikä on itseasiassa vasta alkamassa. Luultavasti vielä tänä keväänä.

Minä haluan parvekkeeltani nähdä
kuinka se tapahtuu räntäsateisena aamuyönä.

Kai Kyösti on ilmeisesti päättänyt päivystää, jotta näkisi milloin mustat panssariautot saapuvat poliisisaattueineen ja panssarivaunuineen hänen takapihalleen. Mitä meiltä kansalaisilta oikein halutaankaan pimittää...

RUNO ON VAPAA. Osa 94: "Elisabeth Rehn - äärikeskustalainen ihmisaktivisti"

Olen  
                                                Nainen oikealta,
millä iskulauseelle tulin aikoinani politiikkaan, ja  ääntenvyöryllä valituksi Kauniaisten kaupunginvaltuustoon.

Sen jälkeen on urani  ollutkin yhtä
                                                        ylämäkeä.

Olen 
                                                Nainen oikealta,
minkä uskon kaikkien tietävän, ja sanon sen ylpeänä. Kaikkien tuntema valloittava  

          Lillan.

Mieluummin leimattu vaikka äärikeskustalaiseksi kuin populistiksi, sillä halveksin ihmisiä, jotka eivät pysy periaatteidensa takana.

Yhteiskunnallinen aktivismini alkoi kuitenkin kauan ennen Kauniaisten valtuustoa Mäntsälästä, jossa sijaitsi lapsuuden kotini. Isäni Andreas oli 10 000 asukkaan kunnan ainoa lääkäri ja äiti Ruth pankkivirkailija.

Heti kun kynnelle kykenin, olin riittävän vanha, liityin Pikkulottiin niin kuin kaikki koulukaverinikin. En muista että yksikään ei olisi ollut mukana. Elettiin vuotta 1943 ja olin 8-vuotias. Pidän lottamerkkiäni vieläkin muiden kunniamerkkieni rinnalla.

Pikkulottana otin aktivismini ohjenuoraksi lausahduksen:

          Kaikki on mahdollista, eikä mikään mahdonta.

Tässä ajatuksessa olen itselleni ja aatteilleni uskollisena pysynyt.

Olen Nainen oikealta, jolle Kaikki on mahdollista, eikä mikään mahdotonta. Ja uskon, että kaikki on mahdollista kenelle tahansa, kun on riittävän yritteliäs ja jääräpäisesti etenee kohti päämääräänsä.

Edes yrityksemme Oy Rehn Trading Ab:n konkurssi, omaisuuden menettäminen ja Oven työttömäksi jääminen ei lannistanut minua ja perhettämme. Se mikä ei tapa vahvistaa.

Ja virtaa minusta löytyy kuin Duracell-pupusta. En voi edes kuvitella, että olisin jäänyt eläkkeelle ja ollut päivääkään tekemättä mitään. Maailma on täynnä tekemättömiä töitä. Ihmisten pitää vain löytää itselleen sopivat työt ja alkaa tehdä niitä. En ymmärrä sitä, kun jotkut valittavat, ettei minulla ole töitä tai mitään tekemistä. Minulla on aina ollut kädet täynnä tekemistä.

Sanon opiksi muillekin, että arvojen on ensin oltava kohdallaan. Siitä kaikki lähtee. Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kypärämies lipereineen on mustan huumorin varjolla esitetty esikuvani, mutta väärää sukupuolta.

Maata on puolustettava tänne väkisin tuppautuvilta ja kirkko takaa kansan moraalin. Niin yksinkertaista se on. Usko on jokaisen oma asia, eikä naisia pidä pakottaa armeijaan. Tasa-arvoa on se, että naisille annetaan samat mahdollisuudet kuin miehillekin.

Ja on rehellisesti oltava sitä mitä on. Minä olen koko ajan ollut sitä mieltä, että Suomen olisi oltava NATO:ssa. Puolustusjärjestelmämme, ei vain Hornetien, on oltava kokonaisuudessaan NATO-yhteensopiva. Eihän meitä tositilanteessa muuten voi eikä halua kukaan auttaa.

Minulle on usein naureskeltu, eivätkä varsinkaan miehet ota vakavasti. Mutta olen sellainen kuin olen. Tällainen.

Arvostan vallan ulkoisia tunnusmerkkejä - myös sotilasnäytöksiä ja -paraateja - ja pidän siitä, että minulla on yksin valta päättää asioista.

Olen saanut
          * ministerin arvonimen ja olen
          * kaksinkertainen kunniatohtori.
Pidän niitä tunnustuksena kiistattomista saavutuksistani. Erityisen tärkeänä pidän:
         * 1. luokan Vapaudenristiä rintatähtineen.
Olen vasta toinen nainen suuren esikuvani, lottakenraali Fanny Luukkosen jälkeen, jolle se on myönnetty. Olinhan
          * Koko Maailman Ensimmäinen Naispuolustusministeri.

Urani merkittävintä työtä olen kuitenkin tehnyt vasta viime vuosina YK:n erityistarkkailijana eri puolilla maailmaa, mikä on pakottanut minut miettimään arvojani yhä uudelleen: 

          isänmaata, jossa on koti niemen nokassa meren rannalla,
          yrittelijäisyyttä yrittäjän taakkoineen ja murheineen ja
         maanpuolustusta kalliine horneteineen ja muine kalliine uhrauksineen.

Ihmisten hätä ja kärsimys liikuttaa minut usein yksinäisiin kyyneliin. Edes Ovelle en pystynyt tätä tuskaa välittämään. Sotilaiden raiskaamien naisten tarinat nostavat vihan pintaan ja näen itseni noissa molempien osapuolten naisissa, jotka syyttelevät toisiaan. Kannan sisälläni heidän hiljaista ja sanoinkuvaamatonta tuskaansa.

Tuskani on niin syvää, että en ole saanut kirjattua sitä edes
          raportteihini ja
          virallisiin selontekoihin YK:lle. Tällaisia tunteita ei voi välittää toisille muuta kuin henkilökohtaisen kokemuksen kautta.

Tunnen olevani suuri humanisti ja ihmisoikeustaistelija, kun olen voinut pitää kädestä tuotakin musliminaista, jonka kristitty serbisotilas on julmasti saattanut siunattuun tilaan. Ja heitä on monta.

Lillan-kirjoja:

Bruun, Staffan. 1995. Huomio, rouva ministeri ...
Elisabeth Rehn. 1995. Kirjoittajat: Staffan Bruun et al.
Kauranen, Anja. 1994. Kolmas kierros.
Nevala, Seija-Leena. 2007. Lottatytöt ja sotilaspojat.
Rehh, Elisabeth. 1998. Kaikki on mahdollista : 90-luvun muistelmat.
Similä, Markus. 2011. Varttuneet vaikuttajat : kokemusta ja karismaa.
Talvitie, Eveliina. 2013. Keitäs tyttö kahvia : naisia politiikan portailla.

torstai 25. huhtikuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 158: "Mafiaa ja muuta"

Ilta on mennyt ollessa. Mystisesti tunnit katoavat, vaikkei mielestään teekään paljon mitään.

Toisella silmällä ja korvalla katselin ja kuuntelin TV1:n Ulkolinjaa. "Mafia myrkyttää kauppaa". Mafia lentää linnun lailla ympäri maapalloa ja pesee rahojaan. Rahanpesun keskus on yllättäen Margaret Thatcherin aikoinaan sääntelystä ja ohjailusta vapauttama Lontoo.

Ns. rikollinen ja ei-rikollinen talous on yhä enemmän kietoutunut toisiinsa, ja kummankin toiminta on yhtä laillista tai laitonta. Mikään tässä ei yllätä. Samaisessa Lontoossa 1800-luvun lopulla Karl Marx kirjoitti "Pääomansa" missä hän kertoi lähes tulkoon kaiken, mitä nyt on vähitellen tapahtumassa.

Esimerkiksi EU:n laajentuminen 90-luvulla loi ennen muuta Italian mafialle ja Saksan rahakkaille pankeille uusia tuottoisia mahdollisuuksia, mutta samassa pelissä ovat Nokian mafia ja Suomen valtionyritykset nekin mukana. Puhumattakaan EU:n kansallisvaltioista ja niiden poliitikoista. Sutta ja lammasta on hyvin vaikea tavallisen palkkatyöläisen ja kansalaisen erottaa toimintatavoiltaan toisistaan. Eikä sillä loppujen lopuksi arjen kannalta ole merkitystä, kuka sinun palkkasi maksaa tai mistä saat riittävän toimeentulon.

Kunhan maailma jotenkin pysyy liitoksissaan, eikä päästä Eurooppaa taas kalistelemaan aseitaan muuta maailmaa, lähinnä kai Venäjää vastaan. Eurooppalaiset poliitikot ovat kuitenkin arvaamattomia ja voivat hätäpäissään tehdä mitä tahansa, joten heidän kanssaan on oltava koko ajan valppaana. Varsinkin kun on täysin mahdotonta päätellä missä tämän päivän harmaat eminenssit ja merkittävimmät vaikuttajat oikein luuraavat mustekalamaisissa verkostoissaan.

     *     *      *

Päivän luontohavainnot.  Nyt näin vasta ensimmäisen SITRUUNAPERHOSEN, mikä tietysti piristi ja pelasti muuten karun päivän.

Katumajärven jää oli muuttunut päivän aikana mustaksi, mikä merkitsee sitä, että Vappuna saattaa päästä uimaan lähijärveen. Tosin luulenpa, että talviturkin heittäminen jää lähemmäksi Juhannusta.

Krookukset kukkivat kaupungin nurmikoilla, mikä sekin on varma merkki siitä, että yöt ovat muuttuneet vähitellen lämpimiksi.

Niin, ja kun ikkunasta katsoo ulos näkee täyden kuun. Kuu vaikuttaa minuun, vaikken tietäisikään kuun vaiheita. Viime yönä nukuin huonosti ja varmaan ensi yönäkin. Kai jonkinlainen kuuhulluus iskee ja velvoittaa ulvomaan sutena yössä.

    *    *    *

Torey Haydenin bestseller-kirjaa "Auringonkukkametsä" (1997) olen lukenut. Ja etäisesti mieleeni on tullut mielikuvia elokuvasta, joka on ehkä perustunut tähän kirjaan. En ole varma, enkä tarkastanut asiaa. Joka tapauksessa kyse on siitä, miten natsien lebensborn-ohjelma vielä vuosikymmenten takaa vaikuttaa tavallisen amerikkalaisen perheen elämään. Eikä nyt ole tietysti kyse juutalaisista.

Marttila (toim.): "Runojen kissa" (1991)

Kissa on alati kiehtonut runoilijoita. Tähän antologiaan on koottu sekä kotimaisesta että käännöslyriikasta runoja, joiden säkeiden lomasta lukijaan katsovat kissan kullanvihreät silmät.

Kissa hiiviskelee pehmein askelin yhtä lailla onnen tai mustasukkaisuuden täyttämien rakkausrunojen säkeissä kuin kansanrunon lysteissä riimeissä, tiheissä tunnelmarunoissa tai vanhoissa rakkaissa lastenrunoissa. Minkälaisia kissapersoonallisuuksia runoilijat ovatkaan kohdanneet!

Kissa on aikojen kuluessa innoittanut runoilijoita kirjoittamaan lumoavaa lyriikkaa. (Takakansi)

     *     *     *

Monet runoilijat ovat kirjoittaneet - kaiken muun lisäksi - paljon runoja kissoista. Tällaisia runoilijoita ovat mm. Immi Hellén, Eeva-Liisa Manner ja Satu Marttila, mutta myös monet muut ovat sellaisia kirjoittaneet. Tekisi mieleni sanoa, että suurin osa runoilijoista, sillä se jotenkin sopii runoilijan rooliin. Ja jos asiaa ajattelee sukupuolen mukaan, naiset ovat kirjoittaneet kissarunoja huomattavasti enemmän. Toki miehetkin.

Risto Rasalta löytyy monta kissarunoa ja yksi tunnetuimpia kissarunoja on Lauri Viidan 'Moraali'.Ja ehkä yksi huikeimmista kissojen ylistyksistä on Pablo Nerudan 'Oodi kissalle'. Oodi päättyy tällaisiin säkeisiin:

(..) mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,
sen silmissä on kultaiset numerot.

Ensin Neruda on runossaan kertonut, mistä kaikesta on mahdollista saada selvää. Jopa naisista on helpompi saada selvää kuin kissoista.

Suomalaisille yksi tutuimpia kissarunoja on Reino Helismaan 'Reissumies ja kissa', jonka mm. Tapio Rautavaara on levyttänyt.Omalla tavallaan kiinnostavia ja ennen muuta ajatuksia herättäviä ovat Maila Pylkkönen kissarunot, joissa kissoja katsotaan pienen tytön näkökulmasta.

Toinen lauluista tuttu runo on Samuli S:n 'Mirri sairastaa' ja sävelletty on myös Alli Nissisen 'Pikku juttu'.

Ol' kerran metsässä mökki,
siin' eleli tyttönen,
ja tyttösell' oli kana
ja kissakin pikkuinen. (..)

Tulee lapsuus mieleen.Tai ehkä ennemmin mummoni lapsuus.

Hayden: "Auringonkukkametsä" (1984)

Seitsemäntoistavuotias Lesley elää amerikkalaisessa pikkukaupungissa äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa kanssa ja haaveilee muiden ikäistensä tapaan poikaystävästä ja huolettomista opiskeluvuosista. Kun Lesley viimein pääsee treffeille, hän ei uskalla tuoda poikaystävää kotiin. Hän pelkää, että ailahteleva äiti pilaa kaiken. Sota-ajan Euroopassa koetut painajaiset eivät jätä muuten niin elämäniloista ja välitöntä äitiä rauhaan. Ja pian niistä tulee koko perheen arkipäivää karmivalla tavalla.  (Takakansi)

    *     *     *

Kun äidin mieli hajoaa, siitä tässä kai on kyse. Hän ei kestä teini-ikäisenä saamian kokemuksia Saksassa, jossa hänet pakotettiin synnyttämään arjalaista rotua edustavia lapsia aikansa massiivisessa ihmiskokeessa.

Tytöt Lesley ja Megan, vanhemmat  Mara ja Cowan O'Malley. Tavallinen, onnellinen amerikkalainen perhe. Vai onko? Äidin menneisyyden kokemukset alkavat yhä enemmän hallita varsinkin kohta 18-vuotta täyttävän Lesleyn elämää. Hänen on aika suunnitella omaa elämäänsä, opiiskelua Kansasin yliopistossa tai muualla, ehkä yhteiselämään poikaystävän Paulin kanssa.

Perhe-elämä muuttuu nopeasti aina vain huonommaksi. Äidin menneisyyden kokemukset varjostavat koko perheen elämää ja tekemisiä. Tytöt eivät voi kutsua kavereitaan kotiin ja Lesley joutuu yhä useammin jäämään kotiin katsomaan äidin perään.

Lesley viimeisenä epätoivosena tekonaan päättää nostaa isoäidiltään perintönä opiskeluun saamat tuhat dollaria, ja ostaa sillä vanhemmilleen matkalipun Walesiin. Äiti on aina puhunut ajasta sodan jälkeen siellä auringonkukkapeltojen keskellä, ja Lesley päättelee, että hänen on päästävä ainakin käymään siellä.

Ennen kuin on päästy näin pitkälle ehtii tapahtua kuitenkin paljon. Lopulta Lesley itse on se, joka lähtee Walesiin ja asuu yhden kesän mökissä, jossa hänen vanhempansa olivat Saksasta tultuaan olleet Lesleyn isän Cowanin kotiseudulla. Samalla Lesley työskentelee läheisellä tilalla, jossa asuu mies, joka tunsi pikkupoikana hänen äitinsä Ladyn.

Kirja päättyy siihen, kun Lesley palaa lentäen takaisin kotiinsa Yhdysvaltoihin. Elämään elämäänsä yhdessä isänsä cowanin ja puolet nuoremman pikkusiskonsa Meganin kanssa. Äiti Mara on kuollut. Kirjassa on jätetty kertomatta, miten äidin kuolema tarkalleen ottaen tapahtui. Kenties hän otti yliannoksen lääkkeitä, mutta joka tapauksessa hän on tiputuksessa ja sitten vain yhtenä yönä kuolee.

     *     *     *

Mara vaipuu yhä enemmän omaan maailmaansa ja käyttäytyy yhä kummalisemmin. Hän kuvittelee, että naapurin pikku poika Toby on hänen Saksaan jäänyt poikansa Klaus, jonka hän sai natsien klinikalla lebensborn-ohjelmaa toteutettaessa.

Järkipuheet eivät auta Maraan kuin hetken aikaa. Lopulta tilanne kärjistyy äärimmilleen. Äiti mielensä sopukoissa päättää, että Klausille olisi parasta,jos hän ei olisi syntynytkään. Poika oli syntynyt saksalaisen sotilaan raiskauksen seurauksena, kun äiti oli ollut 16-vuotias.

Ongelman äiti ratkaiee käytännössä siten, että hän erään kerran - kaikista varoitteluista huolimatta - hän menee naapuriin ja tappaa Tobyn, ja tilanteen eskaloituessa ilmeisesti joutuu tappamaan myös pojan vanhemmat. 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 157: "Poetiikkaa ja mustarastaan öistä laulua"

... joskus on hyvä kirjoittaa, vaikka ei ole niin paljon sanottavaakaan. Niin kuin minulla nyt.

Viime yönä heräsin ja menin parvekkeelle, enkä ollut uskoa korviani. Aamu neljältä täysi rastaiden konsertti päällä, ja kaikki samaan aikaa äänessä. Räkättirastaita, punakylkirastaita, laulurastaita, mustarastaita. Varsinainen sekakuoro.

Se viritti minutkin jotenkin uudelle taajuudelle, ainakin hetkeksi aikaa. Jos noilla on syytä juhlia aamutunneilla, niin miksi ei sitten minulla ole syytä iloon. Sainhan sentään sivullisena kuunnella heidän irrotteluaan pimeässä öisessä metsässä täysikuun aikaan.

No, pantuani parvekkeen oven kiinni menin proosallisesti sänkyyn ja käänsi kylkeäni ja jatkoin nukkumista.

     *     *    *

Nyt olen kirjoittamassa - tuntuu hölmöltä sanoa se ääneen (saati sitten kirjoittaa) - poetiikastani "Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta" (2012) pohjalta. Kirjoitin tuosta kirjasta lähes heti sen ilmestymisen jälkeen esittelyn tähän blogiin, ja jälkikäteen ajatellen sain siitä paljon ideoita omaan kirjoittamiseen.

Kävin jopa Annikin runofestivaaleilla Tampereella vain tavatakseni "Kosovon mustarastaan" (2012) kirjoittajan, amerikkalaisen Paul Polanskyn. Tapoihini ei kuulu lähteä kotoani mihinkään ellei minulla ole jotain erityisen hyvää syytä. Ilmeisesti olin tuolloin kehitellyt mielessäni hyvän syyn siihen, että hyppään junaan.

      *     *      *

Runot joita juuri tällä hetkellä pohdin ovat julkaistu kaikki tässä blogissa. Yksi runoista, jonka otan mukaan esseeseen, on vielä kirjoittamatta. Olen pohtinut sitä kuitenkin jo aika pitkään. Kyseessä on rooliruno yhdestä Suomen äärioikeistolaisimmasta poliitikoista Elisabeth Rehnistä. (Ehkä saan sen huomenna jo kirjoitettua.)

Tuo runo tulee täydentämään yhdeksän runon setin, jonka runot erilaisuudestaan huolimatta täydentävät toinen toisiaan ja valottavat yhteiskunnan eri puolia.

Lukiessani tänään yhä uudelleen läpi noita runoja huomasin, että niissä on niiden erilaisuudesta huolimatta selkeä punainen lanka. Minulle on muotoutunut oma, ehkä vaikeasti havaittava tapani kertoa asioista. Kai sitä sitten voi kutsua poetiikaksikin. Näitä asioita pohdin esseetä varten, mikä liittyy Kirjoittamisen aineopintoihin, joita olen vähitellen aloitellut. Ja on kaikenlainen pähkiminen muutenkin mukavaa, vaikka en esseetä kirjoittaisikaan. Se on kuin ratkoisi Sudoku-tehtävää tai täyttäisi sanaristikoita tms.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Bernstein: "Runouden puolustus" (2006)


Charles Bernstein on newyorkilainen runoilija, runouden opettaja, runousaktivisti ja ns. L=A=N=G=U=A=G=E-suuntauksen näkyvin nimi, jonka työllä on ollut huomattava vaikutus aikamme amerikkalaiseen ja maailmanrunouteen. 

Valikoima sisältää runoja ja esseitä vuosilta 1978-2006 ja tarjoaa kattavan runoilijankuvan. Kääntäjinä ovat toimittaja Leevi Lehdon lisäksi Markku Into, Teemu Manninen, Tuomas Nevanlinna, Tommi Nuopponen ja Aki Salmela. (ntamon sivusto)

     *    *    *

Jos ja kun haluaa liikkua runoudessa kielen sisällä, piittaamatta niin paljon siitä, mitä ympärillä tapahtuu, Charles Bernsteinin tekstien valikoima "Runouden puolustus" (2006) on oivaa luettavaa, yhtä oivaa kuin polkupyöräni on O=i=v=a kirjoitettuna kultaisilla kirjaimilla mustaksimaalattuun runkoon.

JATKUU... 



Burroughs: "Viimeiset sanat" (2012)

William S. Burroughs (k. 1997) kirjoitti elämänsä ehtoossa enää vain päiväkirjojaan. Viimeiset sanat sisältää hänen yhdeksän viimeisen elinkuukautensa päiväkirjamerkinnät. Teksteistä piirtyy monitahoinen, harvinaislaatuinen ja henkilökohtainen muotokuva kahdeksankymppisestä beatin kummisedästä, joka alkaa hyväksyä ikääntymisen ja vääjäämättömän. Monella tapaa aikaansa edellä ollut Burroughs pysyi lukijan onneksi omanlaisenaan loppuun asti: kriittisenä, terävänä, shokeeraavana ja hauskana. (Takakansi)

      *     *     *

Miksikö kirjan kannessa on kissan, Calicon kuva? Burroughs oli hulluna kissoihin. Parhaimmillaan hänellä oli samaan aikaan kuusi kissaa, kulkukissoja. Hän suri kissaa kenties enemmän kuin ihmisten kuolemaa tai ainakin yhtä paljon kuin Allen Ginsbergin kuolemaa syöpään.

Ensimmäinen päiväkirjamerkintä kertoo Calicon kuolemasta, joka jäi auton yliajamaksi. Burroughs oli addiktoitunut myös kuolemaan, viimeisiin sanoihin, joita ihmiset sanoivat ennen kuolemaansa ym.

Kaiken muun lisäksi hän pelkää kuolemaa - ja tulevansa tapetuksi. Siksi hänellä on pistooli tyynynsä alla, varmuuden vuoksi. Huumeita hän ei pelkää, sillä niitä hän on käyttänyt ikänsä, ja elänyt yli 80-vuotiaaksi.

"Viimeiset sanat" (2012) on sivu sivulta yhä koskettavampi kirja - testamentti. Vaikka kirjoittaja ei kerro, lukija aistii, että loppu on tulossa mikä on liikuttavaa. William haluaa tässä kirjassa sanoa kaiken sen, mitä hänellä on vielä sanottavaa lukijoilleen, 'kansalleen', faneilleen.

Loppujen lopuksi sanottavaa ei ole paljon tai oikeastaan sanottavaa on loputon määrä, mikä tiivistyy muutamiin sanoihin, anekdootteihin ja kertomuksiin. Välillä tulee vastaan tunteenpurkauksia niin kuin seuraava sitaatti:

     *     *     *

Kaikki eläimet ovat osa sinua. Miksi niin moni osa hylätään, demonisoidaan, niitä pelätään, tuhotaan?

Kuten pussihukka Tasmaniassa, ainoa pussieläimiin kuulunut susi, jonka eläimelliset uudisasukkaat pyyhkäisivät maan päältä - poseerasivat vielä itse henkilökohtaisesti tappamiensa pussihukkien vierellä.

Ilmeisesti pussihukka tappoi lampaan, ja siitä seurasi palkkionmetsästys, ja viimeinen pussihukka kuoli vuonna 1936 tasmanialaisessa eläintarhassa. (s. 254)

     *     *     *

Niinhän siinä sitten kävi, että ei mennyt montaa kuukautta Ginsbergin kuoleman jälkeen, kun samoin kävi Burroughsille.

Viimeiset merkinnät päiväkirjassa:

Rakkaus? Mitä se On?

Luonnollisin kipulääke mitä olemassa on.

RAKKAUS.

Williamin kipua lievittivät hänen kissansa...

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kangaskoski & Viikilä: "Runot 2013" (2013)

Runokentälle astuu uusia, kiinnostavia tekijöitä, joita esitellään Suuren runokilpailun antologiassa "Runot 2013" (2013). Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton järjestämään kilpailuun osallistui yli 900 nimimerkkiä, joiden parhaimmisto julkaistaan antologiana.

Suuren runokilpailun tuomaristona toimivat runoilijat Kaisa Ijäs, Matti Kangaskoski ja Jukka Viikilä, Gummeruksen kotimaisen kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö Nina Gimishanov sekä kustannuspäällikkö Sakari Heiskanen tuomariston puheenjohtajana. Tuomaristo valitsee antologian kirjoittajat, joiden joukosta myös yleisö pääsee tällä kertaa äänestämään suosikkiaan sosiaalisessa mediassa järjestettävässä äänestyksessä. Lisää tietoa äänestyksestä tulee tammikuussa Gummeruksen Facebook-sivuille. Kilpailun voittajat ja antologia julkistetaan helmikuussa 2013.

Suuri runokilpailu järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2006 ja se saavutti heti ennätysmäisen suosion. Kilpailussa menestyneistä kirjoittajista on noussut runoilijoiksi Satu Manninen, Jukka Viikilä ja Kaisa Ijäs. (Gummeruksen sivusto)

     *     *     *

Suuri runokilpailu järjestettiin nyt kolmannen kerran, ja kilpailun osallistui liki tuhat kynäilijää, joista kolme palkittiin.

Ykköseksi nostettiin ohjelmoija Joonas Rissanen, toiseksi kirjallisuutta opiskeleva Joni Lanki ja kolmanneksi valokuvaaja-opettaja Hanna Weselius.

Rissasen tietokonetausta näkyy heti ensimmäisestä runosta 'Logos', jossa puhuja julistautuu vielä kirjoittamattoman kirjoittajaksi, demiurgitekoälyksi. Kerettiläinen ja gnostilainen ajatus, josta keskiaikana olisi joutunut roviolle.

Mitä tekoäly sitten saa aikaa, kun yrittää tyhjästä nyhjäistä. Jos ollaan tarkkoja demiurgihan ei tietysti luo mitään tyhjästä, sillä se on jumalan tehtävä. Demiurgi luo jotain siitä kaaoksesta, jonka jumala oli jättänyt taakseen - mitä nyt sitten luokaan.

Kerettiläinen hylkää jopa sanan, josta kaikki Raamatun mukaan on alkuisin. Demiurgi ottaa ajatuksensa välineeksi kielen sijaan visuaaliset mediat, joissa ei sanoja tarvita. Ensin diaprojektorin, sitten paperin ja lopuksi filmin, jolta hän katselee vanhaa dokumenttielokuvaa. 

Demiurgi ei pysähdy siihen, mitä filmillä näkyy vaan menee kuvan taakse - kohteeseen. Hän menee pysäytetyn kuvan takana olevaan piippuun. Ihan tavalliseen piippuun, jolla poltetaan tupakkaa.

Sitten tapahtuu varsinainen silmänkääntötemppu. Hän tarkentaa katseensa 'fraktaalihöyryn' läpi kohteeseen. Fraktaalihan tarkoittaa sitä, että tarkasteltu rakenne on eri etäisyyksiltä tarkasteltuna samanmuotoinen kuin alkuperäinen. Tosin piipulla ja fraktaaleilla ei ole tiettävästi mitään tekemistä keskenään. Mutta jos tilanne olisi tällainen, tuntuisi se absurdilta.

Sanalla (jos sellainen olisi) ei tässä tilanteessa olisi enää tarkoitetta, tiettyä kohdetta, jota voitaisiin kutsua piipuksi. Tai sana viittaa mihin tahansa kohtaan piipussa. Piippu ei ole kuitenkaan piipun kuva tai piippu-sana vaan aineellinen piippu. Sellainen jonka voi ottaa käteen ja jolla voi alkaa tuprutella.

Mutta mikä kohta piipussa on piippua. Ovatko esineen pinnassa olevat molekyylit, joita on täysin mahdotonta mieltää piipuksi myöskin piippua. Demiurgin ajattelutavan mukaan ilmeisesti näin on. Piippu on piippu myös ilman katselijaa, koska se on aineellinen kohde. Ilman katselijaa tai puhujaa (sanan käyttäjää) ei ole kuitenkaan mieltä kutsua mitään miksikään.

     *     *     *

Voidaan ehkä perustellusti kysyä, onko Joonas Rissasen 'Logos' runo vaan onko se ennemminkin jonkinlainen filosofinen mietelmä tai alkemistinen tutkielma. Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton raati kuitenkin päätyi siihen, että kyse oli runoista.

Lukijalle helpommin aukeava on runo edesmenneestä runoilijasta 'Kaarlo Kramsusta', joka on saman kylän poikii Rissasen kanssa. Uskonnollinen kristillispohjainen ajattelu lyö tässä runossa läpi niin kuin muissakin, mikä on varmasti miellyttänyt korkeakulttuurista raatia.

Rooliruno on Spoon River antologia -tyylinen. Runoilija puhuu haudan takaa. Kramsu kertoo itsestään. Kramsu kertoo elävänsä edelleenkin, joten tällä tavoin Joonas Rissanen todistaa, että elämä ei pääty kuolemaan.

Kuolleena Kramsu ei kuitenkaan jostain syystä koe enää mitään uutta, eikä ilmeisesti myöskään syö ja pasko. Hän on siis jonkinlainen zombi ja elää välitilassa. Ehkä odottaa maailmanloppua ja viimeistä tuomiota tms., jotta pääsee taivaan iloihin toteuttamaan itseään.

     *      *      *

Joni Lankia raati piti perinteisen modernistisen runon taitajana, parhaana voittajakolmikosta. Lankian maailma on ruumiillinen ja aineellinen. Toisella tavalla aineellinen kuin Rissasella. Molekyylitason sijaan nyt liikutaan lajitasolla. Ihminen on eläinlaji muiden joukossa.

Mielen häilyvyyttä ja tupakanpolttoa löytyy Lankiankin runoista. Rissasellahan Kramsu löysi itsensä elämänsä viimeisinä vuosina Niuvanniemen mielisairaalasta. Oikeastaan en ihmettelisi, vaikka Lankian hahmo olisi joku Kramsun kaltainen runoilija. Runosta ei kuitenkaan selviä millainen Lankian puhuja tarkalleen ottaen on.

Yksinäinen mies puhuu omituisia ja tekee omiaan. Samalla tavalla kuin Kramsulla tälläkin miehellä todellisuudentaju sumenee, eikä hän muista enää vanhempiaan tai sisaruksiaan kunnolla.

Mies tarkkailee itseään puolin ja toisin, kaikkea tekemistään. Miettii yleensäkin elämää kuin Havukka-ahon ajattelija. Jotain kovin samaa on tämän kilpailun kahdessa voittaneessa runoilijassa.

     *      *      *

Kilpailussa kolmanneksi selviytyneellä Hanna Weseliuksella runot ovat miehiä moniäänisempiä. Hänelläkin on roolirunoja, joissa hahmot ovat samalla tavalla syrjäytyneitä kuin muillakin.

Suurin osa runoista on työhönhakuilmoituksia ja niiden ironista kommentointia, jotka eivät kaikki tunnu runoilta. Ovat varsin luonnosmaisia ja muodottomia.

Vihoviimeinen kommentti kaikkiin älyvapaisiin hakemuksiin on tällainen:

Minä toivon vaan paikkaa jossa kaikki on oikeasti kilttejä. Minä toivon vaan että pelastun. Minä toivon että panette minut taskuunne. Minä toivon että voikukat nousee.

     *     *    *

Olen Hanna Weseliuksen kanssa samaa mieltä. Odotan voikukkia, tienpientareiden ja kesantopeltojen keltaisuutta, sinnikkäitä kukkia jotka puskevat jopa asfaltin läpi.

RUNO ON VAPAA. Osa 93: "You Came, You Saw, You Conquered"


En ollut huolissani mistään, 
ei kiirettä rakastua ja antaa sydäntäni, 
voi beibi.

Niin loukattuna monta kertaa lopulta sanoin,
että en päästä sinua sisään,
voi  beibi. 

Silti, sinä tulit, 
                         näit ja 
                                      sait kaiken rakkauteni
Voi, beibi, sinä tulit,
                                     näit ja
                                                  sytytit rakkauteni 
Oh
, oh. Oh, oh, ooh.
 

Viholliseni oli lämmin halu.
Se ampui minut alas
kuumin huulin.

Syöksyin suojaan
suoraan syliisi,
voi beibi

Jalat irti maasta, vapaana lentoon
Kukaan ei voinut pidätellä minua.
Sitten suutelit minua hellästi,
voi beibi.

Aah, sinä tulit,
                         näit ja
                                      sait kaiken rakkauteni
Voi, beibi, sinä tulit,
                                     näit ja
                                                  sytytit rakkauteni
Oh, oh. Oh, oh, ooh.

Hyvästi, sydämeni. 

Hei, rakkaus, joka suloisesti sitoo solmuunsa.
Yritän rakastaa vielä kerran sillä,
beibi

Aah, sinä tulit,
                         näit ja
                                      sait kaiken rakkauteni
Voi, beibi, sinä tulit,
                                     näit ja
                                                  sytytit rakkauteni
Oh, oh. Oh, oh, ooh.
 

Linkki: 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Hotakainen: "Finnhits" (2007)

"Finnhits" (2007) tiivistää kiinteään muotoon elämän voitot ja tappiot ja niiden väliin jäävän harmaan, mutta täyteläisen elämän. "Finnhits" on puheenvuoroja joita ei pyydetty, huokauksia ja hetkiä, jotka oli elettävä. Suomalainen hittitehdas jauhaa huteja ja täsmäiskuja, noloutta ja ylväyttä. Tunteiden sekunda ja priima lähtevät tässä tapauksessa postitukseen samassa paketissa. P.S. Saatavissa myös kymmenen lukijan ryydittämänä äänikirjana. (Takakansi)

Kari Hotakaisen "Finnhits" on lyhytproosaa, keskimäärin 15 rivillä kerrottuja suomalaisia ihmiskohtaloita. Teos tuo mieleen Petri Tammisen novellikokoelman "Elämiä" (1994), joka myös koostui hyvin lyhyistä elämäntarinoista. Molemmissa teoksissa päähenkilöinä ovat tavalliset suomalaiset ihmiset: toisinaan epäonnistujat kuten alkoholistit, rikolliset, työttömät tai jätetyt, toisinaan taas onnelliset perheenisät tai vastarakastuneet. (Kirjasampo, Silene Lehto)

     *     *    *

Kari Hotakainen tuo näissä hyvin lyhyissä proosateksteissä parhaiten esiin taituruutensa kirjoittajana. Jokainen sana on lautautunut kertomaan jonkin poskettoman tarinan, eikä mitään muuta. Siinä nämä tarinat eroavat Petri Tammisen "Elämiä" (1994) kertomuksista.

Otanpa satunnaisen tarinan ja jäljennän sen omin pikkukätösin tähän:

Joku monilahjakkuus lauloi, että päivääkään en
vaihtais pois. Olen eri mieltä. Ja Lavin Veikolle sen
verran, ettei jokainen ihminen todellakaan ole lau-
lun arvoinen. Syy tylyyn asenteeseeni istuu tarjous-
sohvassani, katselee taulun paikkoja ja uhkaa kantaa
kamansa tänne ensi viikolla. Ja tarkoitus oli vain
käydä parilla. Ilmeisesti olen niin perusyksinäinen,
että tartutan kärpäspaperin lailla kaikki kaksijalkai-
set juttusille. Nyt tuo kiusattua näätää muistuttava
osastosihteeri suunnittelee minua kivijalaksi toissa-
vuotisten asuntomessujen voittajataloon.

Voihan, vedetön Vitalis! Voiko tuota paremmin sanoa edes runossa. Ei, ei. Tuo ON runo. Ehkä proosaruno. Epäselväksi vain jää, asuuko kertoja jo siinä asuntomessutalossa vai onko kyse 2-lahkeisen täysin fiktiivisestä ajatuksesta. Nimittäin onhan selvää, että jos kyse on naisen - oletan että kyse on naisesta - luksustalosta, osastosihteeri ilman muuta haluaa muuttaa sinne kyselemättä. Jos kyse on taas siitä, että mies vasta haahuilee sellaista, niin nainen on todella hukassa. Sellaiseen taloon hän tuskin koskaan pääsee, minkä hän varmasti tietää itsekin jos niin on.

Ainoa mitä tuossa tilanteessa voi sanoa on, että voisi olla huonomminkin. Voisi olla niin ettei ole sitä asuntomessutaloa. - Miehestä sinänsä on helppo päästä eroon. Mutta ongelma ei olekaan miehessä vaan siinä, että mies ilmeisesti vaihtuu koko ajan toiseen mieheen. Tähänkin ongelmaan on helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja. Yhden ratkaisuista ovat kehittäneet japanilaiset ja se on varta vasten suunniteltu paperipussi, jonka voi laittaa aina ennen ravintolaan menemistään päähänsä. Toisen ratkaisun on kehittänyt suomenruotsalainen pihtari, joka pitää päällään hässäkkäpaitaa, jossa on kuvatekstinä "Umpeen neulottu". Selässä on kuva naisesta, joka aidolla ruotsalaisella moralla viiltää etuvekkulin ja syöttää sen sioille.

      *     *      *

Voin sanoa kertalukemisen jälkeen, että tämä kirja on sarjassaan lempilukemistoani autiolla saarella. Sillä autiolla saarella ei ehdi paljon lueskella, kun pitää etsiä ruokaa ja sen semmoista.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Harju: "Kastelimme heitä runsaasti kahvilla" (2009)

"Kastelimme heitä runsaasti kahvilla" (2009) on vanhainkotiin sijoittuva teemakokoelma, joka sai alkunsa runoilijan ollessa neljä vuotta sitten siviilipalveluksessa vanhainkodissa.

Turkulainen Timo Harju opettaa sanataidetta sanataidekoulu Kratissa ja Puolukkatien lastenkodissa sekä lyriikkaa Turun työväenopistolla ja on kirjoittanut runokritiikkiä Turun sanomiin, Tuli&Savuun, Lumoojaan ja runouden vuosikirja Motmotiin. Hänen runojaan on aiemmin julkaistu Reviiri 2002 -antologiassa ja Tuli&Savussa. "
Kastelimme heitä runsaasti kahvilla" on hänen esikoiskokoelmansa. (Takakansi)

     *     *      *

Timo Harju oli yksi niistä viidestä esikoisrunoilijoista, jotka juuri ennen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon  ehdolle asettamista, joutuivat Ison Veljen toruvan eleen kohteeksi. HS:n kriitikko Jukka Petäjä ei pitänyt mm. tästä teoksesta, vaikka myönsi, että kokoelmissa oli myös "aidostikin oivaltavia säkeitä".

Olisivatko nämä niitä aitoja säkeitä?

(..) Siinä aivan keskellä makaa hampaista ja valokuvan rievuista, turvonneesta hengityksestä kokoon kuroutunut vanha. Kierrän sänkyn mutta runon keskelle ei pääse, kosketuksen sanat särkyvät siinä käpertyvät.

Harmittamaan jää, ettei Petäjä puuttunut esimerkiksi tämän kirjaan sisältöön muuta kuin heittelemällä asiattomuuksia, mikä tosin saattoi olla onnistunutta markkinointia. Kun kyse on vanhainkodin Osasto A5:n huonokuntoisista ja iäkkäistä asukkaista, on sen näyttävä myös säkeistä. Kuvitteleeko Petäjä, että kahdesta hyvin vanhasta ihmisestä voi tehdä täysin samanlaisen rakkausrunon kuin kuolettavasti rakastuneista teineistä Romeasta ja Juliasta?

Toki asetelma voi olla samankaltainen, ja olen kuullut tilanteista, joissa joko omaiset tai henkilökunta ovat erottaneet parin toisistaan syystä tai toisesta. Luonnollisten tarpeiden tyydyttämisestä on saatettu tehdä mahdollisesti moraalinen kysymys. Dementoituva mummo ei saa naiskennella vieraan miehen kanssa, kun hän ei aina tiedä kenen kanssa makaa. Saattaa toisinaan luulla miestä kuolleeksi miehekseen.

Kokoelman yhdessä osastossa on mm. vanhoja kansanlauluja sanoitettu uudestaan. 'Juokse sinä humma' on tuttu Tapio Rautavaaran esittämä, kansanlaulu alkujaan sekin. Laulu on mummosta.

(..) Viereiseen huoneeseen Reimani luokse
voi kaipuuni kumma, jatka.
Huoneesta hei! Huoneeseen hei! (..)

Kun mummo on päässyt Reiman luokse, siitä ilo alkaa.

Kirmaa sinä, kumma, kun tuo Reima on niin tumma
ja auki on haahkan haat.
Nurja hurja sydämeni kekäleinä kukkii,
oi naida mut heti saat! (..)

Ja sitten naidaan niin että reikä soi. "Pilluseni lintuseni luoksesi lentää, / ja kieleni kullillasi kellii."

     *     *     *

Ihminen on ruumiillinen ihminen loppuun asti. Eikä paljon muutu siitä, mitä on ollut ennen vanhuuttaan. Enintään hieman taantuu, joskus paljonkin.

Jossain vaiheessa tilanne voi kai kääntyä niin paljon päälaelleen, ettei mummo muista enää miestä, jonka kanssa hän oli ennen vanhainkotia naimisissa. Tutuimmat ihmiset ovatkin ehkä viereisessä huoneessa tai osastolla. Niin vain saattaa käydä. Muistot sekoittuvat nykyisyyteen, ja onko sillä väliä...

    *     *     *

Niin omalla tavallaan onnistunut kuin Timo Harjun "Kastelimme heitä kahvilla" (2009) onkin, joitain kysymyksiä sen sisältö herättää.

Näkökulman olisin toivonut olevan korostuneemmin niiden ukkien ja mummojen, joista hän kirjoitti. Hän olisi - ehkä absurdilla, surrealistisella ym. - tavalla voinut antaa ääneen jopa afaatikoille, jotka hän ohimennen mainitsee. Miten puhuu, ääntelee se, joka ei pysty puhumaan? Miten tehdä hänen ajatuksensa ja kielensä näkyviksi?  Tällaisia kysymyksiä on paljon. Miten tehdä näkymätön näkyväksi?

Haastavinta on mennä sisään yhä vain dementoituneemman vanhuksen maailmaan. Mennä siihen viimeiseen vaiheeseen, kun ihminen on enää kirjaimellisesti kone, joka syö ja paskoo.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 156: "Kevät etenee, perhonenkin..."

Lähdin lauantaiselle reissulleni Hämeenlinnan keskustaan. Pyörällä tietty. Kaivoin Oivani talon päädyn pyörävarastosta ja hyppäsin selkään.

Aurinko paistoi ja tuuli pyörteisesti. Ennen kuin kipusin portaat alas, tapojeni mukaisesti menin ensin parvekkeelle ja katselin ulos, ilma tuoksahti martaalle ja tunsin kasvoilla kesää enteilevän lämmön.

Pena seisoi keskellä pihaa tuulenpuuskan vietävänä ja piteli lippalakista kiinni ja siristeli silmiään pölyn keskellä. Huvittava näky. Suomalainen mies luonnonvoimien armoilla.

Vedin kengät jalkaani ja jätin takin auki, sillä aavistin, että ulkona saattoi olla aika lämmin. En ollut vielä kaivanut esiin välikausitakkiani vaan sinnittelin vielä sillä talvisella. Käsineitäkään en vetänyt käteeni, vaikka otin ne mukaan. Ajaessa saatan kesken kaiken vetää hanskat käteeni, jos ilma tuntuu kylmältä. Niin käy keväällä useasti. Vauhdissa vedän ensin toisen, sitten toisen Thinsulaten käteeni.

Ennen kuin ohitin Penan pihalla jäin juttelemaan vähäksi aikaa. Olisi halunnut, että käytän häntä läheisessä Littelissä. Monet talon miehistä olivat tähän aikaan lauantaista kaljaostoksille menossa. En luvannut heittää Penaa Litteliin ja takaisin. Sanoin että olen liikkeellä pyörällä. Ei tyytynyt ensimmäiseen 'ei'-sanaan. Vakuutti, että se veisi vain puoli tuntia. Sanoin toistamiseen 'ei' ja se riitti. Sanoin että joskus toiste sitten. Ei tänään. Olin oikeasti hieman myöhässä siitä mitä olin luvannut äidilleni.

Kuva Verkatehtaan yhdesä seinästä
Ajoin nautiskellen. Polkeminen on meditaatiota, joka virittää mielen. Eilenkin koko matkan töistä kotiin mielessäni soi ihka oma sävelmä, jota tuskin enää koskaan kuulen. Niin käy useasti keväällä. Mieleen tulee jostain sävelkulkuja ja sitten loputtomasti variaatioita. Kun olin vienyt pyörän varastoon, kanava oli jo kiinni. En muistanut enää mitään. Kuin olisi unesta herännyt. Sama tunne. Sama tilanne. Ei kovin kaukana satakielestä, joka alkukesällä laulaa aamuisin ja iltaisin pihapuistikossa. Ja kai päivisinkin mutta sitä ei kuule muulta melulta.

Talon eteen Eteläkadun päähän, siihen kukkakaupan viereen, jätän usein pyöräni. Eturengas lyhtypylvääseen kiinni ja renkaat vesikourun päälle. Ei ole siinä kenenkään tiellä. Talvella löysin renkaan vierestä perhosen, heijastinperhosen. Tänään renkaan vieressä samassa kohtaa oli toinen perhonen. Ihan samassa paikkaa. Se oli kai lentänyt siihen jostain kukka-asetelmasta. Samankokoinen kuin edellinen perhonen. Käsintehty ja siinä oli käytetty fasaaninsulkia siipien rakennusaineena.

Katselin sitä vähän aikaa ihmeissäni ja otin perhoskokoelmiini, jossa ei ole perhosia kahta enempää, jos mukaan ei lasketa sitä, joka on ovessani. Enkä olisi pitänyt kovin suureena ihmeenä, vaikka ensimmäinen sitruunaperhonen olisi lentänyt jostain vastaan. Ilma on kuitenkin vielä liian kylmä oikeille perhosille. Ne ovat varmaan jo heränneet, mutta kestää vielä pari viikkoa ennen kuin lähtevät liikkeelle. Vappuna sitten.

Kuva Katumajärven rantatieltä.