lauantai 27. huhtikuuta 2013

Robbe-Grillet: "Labyrintissä" (1964)

Alain Robbe-Grillet on uuden ranskalaisen romaanin kärkinimiä ja sen johtavia teoreetikkoja. Hän vastustaa kuluneiden luonnon vertauskuvien käyttöä ja asettaa kuilun ihmisen ja häntä ympäröivän esineellisen todellisuuden välille. 
 Hänen mielestään maailma ei ole mielekäs eikä mieletön, se on vain sellaisenaan hyväksyttävä. 

Näkemyksiään Robbe-Grillet toteuttaa teoksessaan 'Labyrintissa' (1964) kuvittamalla nimettömän, haavoittuneen sotilaan houreunen omaista vaellusta vieraassa kaupungissa, missä hän yrittää tavoittaa tuntemattoman, jolle voisi luovuttaa mukanaan kuljettamansa rakkauskirjeitä sisältävän laatikon. 

Toden ja kuvitellun rajat himmenevät, aikatasot lomittuvat vaikeasti todennettaviksi, paikan ja tilan määrittelyt sen sijaan ovat valokuvamaisen teräviä ja matemaattisen täsmällisiä. Toistuvina kiintopisteinä tuntuvat olevan lopultakin merkityksettömäksi osoittautuva laatikko ja arvoituksellinen lapsi, joiden symbolisisällön tekijän alkusanat kuitenkin kieltävät. 

Tämä 'esineellinen' romaanikokeilu on laadussaan viety niin pitkälle, että tekijän teoriat ja toteutus näyttävät johtavan ristiriitaan, sillä lukija kokee vahvan absurdin vaikutelman ja etsii väkisinkin esineille vertauskuvallista merkitystä. Teos on mielestäni ammattikokemusta ja lukutottumusta omaavien harvojen herkkua, joka tyyli- ja ideavirikkeittensä vuoksi on ollut syytä suomentaa. (Arvosteleva kirjallisuusluettelo 1 / 1965, Kerttu Manninen)

    *     *      *

Omalla tavallaan yksi hienoimmista kirjoista, joita olen lukenut. Ehdottomasti kokeellinen ja vielä 50 vuotta julkaisemisensa jälkeen haastaa nykyromaanin. "Labyrintin" (1964) tapa hahmottaa ihmistä ja maailmaa, ei ole tavanomainen. Kirjassa elämä muuttuu fiktioksi, kun samat asiat toistuvat yhä uudelleen lähes samalla tavalla.

Miehen, sotilaan ainoana tavoitteena on löytää toinen mies, jolle hänen on tarkoitus antaa kenkälaatikko, jossa on mm. rakkauskirjeitä. Kirjeet eivät ole miehen omia vaan jonkun toisen.  Jostain syystä hänen on saatava vietyä kirjeet johonkin paikkaan jollekin.

Lukija uppoaa nopeasti miehen tajuntaan sisään. Muutamien kymmenien sivujen jälkeen tulee tunne, että jos tämä jatkuu vielä hetkenkin aikaa tähän tapaan, heitän kirjan sivuun. Sitten rauhallinen kulku katujen labyrintissa alkaa tuntua kotoisalta ja tutulta.

Se mikä aluksi tuntui painajaismaiselta muuttuu valveuneksi, jossa mies kulkee ja kulkee - ja kuljettaa lukijaa - pitkin kaupungin katuja ja aina välillä hän palaa samaan lähtöpaikkaan, katujen risteykseen, jossa on lyhtypylväs.

Tilanne muistuttaa erehdyttävästi Samuel Beckettin "Huomenna hän tulee" (1949) - näytelmän tilannetta, jossa kaksi miestä joka päivä palaa saman puun juurelle odottamaan jotain.

     *     *    *

Kaikki tuntuu absurdilta ja merkityksettömältä. Miksi hän tekee sitä mitä tekee? Mikä motivoi miestä tekemään jotain tuollaista. Lukija saa vähitellen vihiä asioista, siitä miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty.

Mies, sotilas on haavoittunut sodassa ja joutunut sairaalaan. Hänellä on posttraumaattista stressiä, mikä aiheuttaa backflasheja. Vähitellen varmistuu, että sota on ohi, vaikka miehen kertomusta lukiessa se ei aina ole tuntunut ihan varmalta.

Miehelle menneisyys on yhtä todellista kuin nykyisyys ja tulevaisuus. Hän elää kokonaisvaltaisesti kuin jonkun myyttisen tarinan sisällä. Hän pelkää että hänet leimataan sotilaskarkuriksi, sillä rykmentti jossa hän oli ollut, oli Reichenfeldissa joutunut sekasorron tilaan. Miehet olivat paenneet kuka minnekin. Mies on kenties upseeri, joka oli vastuussa rykmenttinsä epäonnistumisesta.

     *     *     *

Lyhtypylvään luona hän kohtaa aina pienen pojan, jota lähtee seuraamaan - tai sitten poika seuraa häntä. On kuin lukisi Philip Pullmanin "Kultaista kompassia" (1995), jossa jokaisella ihmisellä on oma daimoninsa. Jossain vaiheessa lukija tajuaa, että poika on ehkä hänen oma poikansa.

Pojan lisäksi kirjassa on sotainvalidi, nuori tummahiuksinen nainen, kahvilan pitäjä, lääkäri ym. hahmoja, jotka hekin toistuvat samalla tavoin kuin kaikki muukin.

Vihdoin kuva miehen tilasta ja tilanteesta  tuntuu täysin kirkkaalta. Suurimman osan aikaa hän kai vain makaa sängyssä; ja se mitä tapahtuu, tapahtuu hänen päänsä sisällä. Sen lisäksi on reaalitodellisuus, jossa ovat samat henkilöt kuin valveunessa.

Laatikko, josta hän on niin huolissaan, on kuulunut toiselle sotilaalle. Tämä toinen mies kuoli sotilassairaalassa, ja kehotti antamaan laatikon kertojana toimivalle miehelle. Miehet eivät tunteneet toisiaan kunnolla, mutta mies tietää, mitä hänen tulee laatikolle tehdä.

Hänen pitää mennä tiettyyn kaupunkiin, jossa hänen on tarkoitus tavata mies, joka on toisen miehen isä tai isäpuoli. Tälle hän sitten antaisi laatikon sisältöineen. Kuolevalla miehellä on myös morsian samassa kaupungissa. Morsiamen nimen mies saa tietää kirjekuorista, joita laatikossa on.

Kun isää ei tunnu löytyvän, hän ei koskaan tapaa miestä lyhtypylvään luona, hän alkaa miettiä josko hän toimittaa laatikon morsiamelle. Lyhtypylväs vaikuttaa samanlaiselta maamerkiltä kuin se on C.S. Lewisin "Narnian tarinoissa" (1950), kun lapset siirtyvät kaapin kautta todellisuudesta toiseen.

     *     *     *

Mies ei selvästikään pysty tekemään enää mitään kertoessaan tarinaansa. Hän on ehkä käynyt kaupungissa laatikoineen, hän on ehkä vieläkin tuossa kaupungissa, mutta hän ei ole siinä kunnossa, että pystyy tekemään enää yhtään mitään. Sota on vammauttanut hänet, ja hänen mielikuvituksensa tekee hänelle tepposia.

Mies on kai menettänyt muistinsa ja elää vain tässä hetkessä. Näiden ihmisten parissa, jotka pyörivät hänen sänkynsä ympärillä. Tämä kaikki tuo mieleen Dalton Trumbon "Sotilaspojan" (1938), jossa kädetön ja jalaton mies makaa sotasairaalassa kykenemättä kommunikoimaan muiden kanssa muuta kuin päätä liikuttamalla.

Kirjan kuvaus on liioitellun, surrealistisen tarkkaa ja yksityiskohtiin paneutuvaa. Sängyssä mies tarkkailee kärpästä.

Kärpäsen varjo katossa on pysähtynyt lähelle paikkaa, jossa lampun heijastama rengas kohtaa punaisen verhon yläosan. Heti kun se on pysähtynyt, sen muoto käy mutkikkaammaksi: se on kyllä sähkölampun polveilevan hehkulangan suurentunut jäljennös, mutta peruskuviota reunustaa läheltä kaksi muuta samanlaista, vaaleampaa ja höllempää kuviota. (s. 54)

Tarkkailtuaan ympäristöään mies vaipuu taas toiseen maailmaan. Edellisen todellisuuden tumma nainen on kenties hänen vaimonsa tai tyttöystävänsä ja lapsi hänen poikansa, jotka ovat sängyn vieressä. Jälkimmäisessä todellisuudessa he ovat hieman eri rooleissa.

Valveunen maailmaa mies kuvaa usein teatterin termein. Hän tuntee olevansa kuin näyttämöllä, jossa hän itse ja muut ovat erilaisissa rooleissa. Näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen.

     *      *      *

Näytelmän käsikirjoitus on yksinkertainen. Sen lisäksi että mies kulkee katujen ja talojen labyrintissä, hän aina välillä poikkeaa jonnekin. Usein pikku poika johdattaa hänet jonkin talon luo ja hän menee ovesta sisään kahvilaan tai asuntoon. Kahvilassa hän syö ja juo. Asunnossa nukkuu. Herättyään hän jatkaa taas matkaansa.

Välillä hän löytää itsensä kasarmilta tai sotilassairaalastakin. Tuntemattomat sotilaat ovat uteliaita hänen henkilöllisyytensä suhteen. Mies ei selvästi halua paljastaa kuka on. Häntä pidetään ja hän itse pitää itseään välillä selvästi karkurina ja pelkää, että muut luulevat häntä laatikoineen vakoojaksi.

Kirjan edetessä miehen tietoisuus ikään kuin selkiytyy, ja hän osaa hieman paremmin erottaa mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Kenties se miksi mies tapaa pojan aina lyhtypylvään luona, johtuu siitä, että ennen haavoittumistaan mies todella tapasi poikansa lyhtypylvään luona.

Karkurina hän ehkä tuli omaan kotikaupunkiinsa, ja tapasi salaa poikansa pylvään luona, mutta tuli yllätetyksi - ja häntä ammuttiin ja hän joutui sairaalaan. Sekavasta miehestä ei kuitenkaan kai sitten saatu mitään tolkkua, joten hänen annettiin vain olla.

     *     *    *

Hieno, mielikuvitusta äärimmilleen ruokkiva kirja. Tietyllä tavalla myös surullinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti