perjantai 31. toukokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 181: "Jotain outoa oli ilmassa, kun astuin ovesta ulos..."

Tänään olin töissä ilta seitsemään, joten olin aika väsynyt, kun tulin kotiin. Lueskelin hieman, otin nokkaunet ja vedin mustat uimahousut jalkaani.

Avattuani ulko-oven tajusin heti, että jotain oli tapahtunut. Eikä kyse ollut vain taksista, joka seisoi naapurirapun oven edessä.

Pihalla vastaan käveli yksi talon asukkaista, jolta kysyin, oliko jotain tapahtunut. Joku oli saanut grillikatoksella sydänkohtauksen. Ambulanssi oli tulossa.

Kun olin päässyt talon päätyyn huomasin, että maassa makasi mies ja hänen kanssaan jutteli monta muuta. Tilanne ei ollut muutoin millään tavalla epätavallinen kuin että yksi heistä sattui makaamaan maassa. Ihmisillä on näinä lämpiminä toukokuun viikkoina muutenkin ollut tapana kokoontua talon päädyssä olevien pöytien ääreen.

En tuntenut miestä, enkä monia muitakaan pöydissä istuvia ihmisiä. En jäänyt ihmettelemään mitä oli tapahtunut vaan kävelin ohitse ulos portista rantatielle.

    *     *     *

Seisoin vain hetken aikaa laiturilla, kun suurten, mustien, hiljaisten hyttysten armeija kävi kimppuuni. Tosin olin odottanut aggressiivisempaa hyökkäystä, sillä vain muutama verenhimoinen otus ehti tulla iholle ennen kuin olin vetänyt paidan päältä.

Jätin laiturirituaalit väliin - ja hyppäsin suoraan veteen. Ensimmäistä kertaa vesi tuntui juuri sopivan lämpöiseltä. Ja en olisi tullut vedestä mielelläni ollenkaan ylös.  Kymmenkunta minuuttia räpiköin rantavedessä ja sain seurakseni härkälinnun. Uimiseni ilmeisesti ajoi pikkukaloja rannan suuntaan, joita härkälintu-uros pyydisti.

Toisinaan lintu lipui hyvin lähelle minua, kun se huomasi, ettei minusta ollut sille mitään uhkaa. Aiemmin en ole nähnyt härkälintua näin läheltä, ja tuntui mukavalta ajatukselta pitää seuraa sille.

Kun vihdoin nousin ylös vedestä, lintu jatkoi matkaansa keskemmälle järveä pyytämään kaloja. 

Sahlberg: "Yhdyntä. Reunahuomautus sotahistoriaan" (2005)


Intensiivinen romaani kuvaa kahden yksinäisen ihmisen kohtaamista pommitusyönä talvisessa Helsingissä vuonna 1944. Kuolemaa uhmaten pariskunta jää viettämään yhteistä yötä arvohuoneistoon. Takaumin taustoitetaan miehen ja naisen menneisyyttä. Pommituksen keskelläkään pariskunta ei saa olla kahden. Huoneistoon ilmestyvät vuorotellen talonmies ja pieni tyttö, joiden kohtaloiden kautta avautuu laajempi näkökulma sodan keskellä toimeentuloa etsiviin ihmisiin. (Kirjasampo)

      *     *     *

Asko Sahlbergin pienoisromaani "Yhdyntä" (2005) tuo mieleen Katja Ketun novellikokoelman "Piippuhylly" (2013). Kummassakin kirjassa on paljon seksiä ja erotiikkaa - ja ennen muuta ollaan keskellä toista maailmansotaa kotirintamalla.

Sota ja seksi rinnastuvat toisiinsa, kummankin tapahtuman väkivaltaisuuden kautta. Sodassa tunkeudutaan yli valtakunnan rajojen ja seksissä tunkeudutaan sisään toiseen ihmiseen. Molemmissa tilanteissa interventio on, puolin ja toisin, vapaaehtoista. Ihminen voisi toimia toisinkin. Verisiin taisteluihin ryhdytään, koska kumpikin osapuoli haluaa tapella ja voittaa. Seksiä harjoitetaan siitä saatavan nautinnon takia. Kummatkin tuottavat mielihyvää tekijöilleen.

Kansanhuollon pikkuvirkamies ja mustanpörssin kaupalla rikastunut Axel ja tehtaan työntekijä Valma asuvat Helsingissä, jota jatkuvasti pommitetaan. Kumpikaan ei piittaa pommituksista, sillä he ovat valmiita seksin takia ottamaan sen riskin, että pommi sattuu juuri sillä hetkellä putoamaan pään päälle. Heillä on onnea, sillä vaikka pommeja putoilee lähistölle, he selviytyvät.

Kirja päättyy siihen, että ilmeisesti kummatkin kuolevat. Valma jää samaan aikaan pudonneen pommin romauttaman seinän alle Axelin silmien edessä kun Axel ammutaan omaan huoneistoonsa. Kummankin kuolema liittyy sotaan, vaikka he eivät kuolekaan rintamalla pistin tai kanuuna kohti vihollista. - Axelin kohtaloksi koitui mustanpörssin kauppa, jolla hän jotenkin kiristi omaa esimiestään kansanhuollossa, mikä sai esimiehen tappamaan Axelin. Valman kohtaloksi koitui se, että hän tunsi Axelin ja oli ollut Axelin luona sen sijaan, että olisi mennyt pommituksen ajaksi suojaan.

      *     *      *

Romaani on filosofinen, eksistentialistinen ja siinä kertoja pohtii kirjan tapahtumia, mikä tekee tekstistä tietyllä tapaa kepeän ja helpon luettavan. Kuvaus, seksikohtausten kuvaus, on tarkkaa ja viihdyttävää ja toisaalta realistisen paljastavaa. Axel kömpelön väkivaltaisesti tunkeutuu Valmaan, mutta toisaalta Valma on kiihottunut ja hänellä ovat isot paikat, joten hän ei käytöksellään pysty tuottamaan kipua Valmalle. Päinvastoin Valmasta brutaali tunkeutuminen on nautinnollista. Jos Valman tilalla olisi toinen nainen, tämä voisi pitää Axelin käytöstä suorastaan raiskauksena.

Hän takoi naista, pommit takoivat maata, kansa takoi toista. Kaikkeen johti jokin välttämättömyys, kirous. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä.

Valman ja Axelin kohtaamiseen tuo oman jännityksensä se, että Axel luulee aluksi, että Valma on prostituoitu. Myöhemmin paljastuu, että Valman käytös on selittynyt, ainakin osittain, sillä että hän on sekoittanut Axelin tämän veljeen Erikiin. Erik oli kuollut sodassa.

     *     *      *

Kirjassa pohditaan myös, mitä on rikollisuus. Kirjan suurin konna on Axel, mutta Axelin ja Valman mielessä rikollisiksi nousee - Alexin rikollisesti hankkimilla varoilla ostaman asunnon - talonmies ja pikku tyttö joka hankkii itselleen ruokaa raunioiden keskeltä varastaen Axelin lompakon. Ja tietysti Axelin esimies, joka mielestään joutuu - Axelin kiristäessä tätä kaupoillaan - tappamaan miehen kylmäverisesti.

"Ei sillä loppujen lopuksi niin väliä ole, yhdellä lompakolla", hän sanoi. "Nythän on sentään sota. Ja jos jotkut köyhimykset saa kerrankin pöytään vähän enemmän ruokaa, niin..."
Valma huokaisi. "Niin. Vaikkei se silti oikein ole. Että oppii rikolliseksi jo tuossa iässä."

Axel ei miellä itseään rikolliseksi, vaikka tietää olenvansakin. Olennaistahan on se, jääkö teoistaan kiinni. Ja varsinkin sodan aikana, koko kapitalismi on rikollista ja perustuu mustanpörssin kauppaan. Sodan jälkeiset menestyjät ovat niitä, jotka ovat onnistuneet rikastuttamaan itseään sodanaikaisilla bisneksillä, jotka usein liittyvät aseteollisuuteen ja armeijan kanssa käytyihin ja käytäviin kauppoihin.

Kirja panee miettimään koko länsimaista yhteiskuntaa ja sen pohjimmaista gangsterismia, joka varsinkin tänä päivänä on tunkeutunut nuorten aikuisten käytökseen. He ovat sisäistäneet rauhan aikaisen gansterismin pelinsäännöt. - Haluamaansa voi pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Mikään valhe eikä petos ole liian suuri, jos sillä voi saavuttaa jotain joka hyödyttää itseä. Eikä teoistaan jää kiinni.

Ongelmien ratkaisuissa käsiaseet  ovat oivallinen apukeino, ja tarvittaessa poliisi tukee vahvempaa. Viime kätisenä turvana on armeija, joka panee kyllä köyhimykset kuriin.

torstai 30. toukokuuta 2013

Kettu: "Piippuhylly" (2013)

Yhdestä pohjoisesta pisteestä voidaan katsoa alas, kertoa kaikki maailman tarinat.

Piippuhyllyssä Katja Kettu ottaa novellin keinot haltuunsa kuin taian.

Kuolleen Miehen vuono on hiidenkoirien, uhkurakkojen, merentulien ja pilvenkirnujen maata. Sota lähestyy ja sen edellä pelko. Jäämeren sylissä ainoa kumppani on mielikuvitus, merivirran tuomat tarinat.

Kuollut Mies kerää rannalta piippuja, nostaa kivikosta ja asettaa hyllylleen. Syntyy kokoelma, jonka tarinat kantautuvat maailman kaikista kolkista. Piiput ovat saapuneet Brasilian faveloista, Afrikan länsirannikon voodoo-kylistä, Venäjällä Volgan mutkasta, Lähi-idästä ja 1930-luvun Berliinistä. Niiden tarinat kertovat miehestä, joka hallitsee merta aaltoineen, naisesta, joka odottaa rakastaan kaivautuneena hiekkaan.

Moni "Piippuhyllyn" (2013) novellihenkilöistä esiintyi jo Katja Ketun "Kätilö" (2012) -romaanissa, osa ei. (WSOY:n sivusto)

     *      *      *

Katja Kettu on huikea kertoja, hänen tekstiinsä on helppo ihastua ja upota sen kielen monisyiseen maailmaan. Erityisesti minua viehättävät monet pienet yksityiskohdat, Ketulla on taju siitä, miten kaikki on niin pienestä kiinni. Pieni naksaus päässä tai jalkovälissä - ja mahdollisuus tarttua aseeseen - tekee kelpo perheenisästä armottoman tappajan ja julman raiskaajan Jeesuksen nimeen tai minkä tahansa nimeen nyt sitten haluaakaan.

Novellissa 'Orjalaiva' Katja Kettu kertoo tiivistetysti koko länsimaisen kolonialismin historian, joka on vielä tätä päivää. Eilisen TV1:n Ulkolinjan Miki Mistratin dokumentti "Paha suklaabisnes" (2012) kertoo karua kieltä siitä, että mikään ei ole 60-luvun afrikkalaisten maiden itsenäistymisen jälkeen muuttunut. Demokratialla ei ratkaista ongelmia, jotka vuosisatainen riisto on saanut aikaan.

Mielenkiintoinen sattuma on, että samoin kuin Juha-Pekka Koskinen uusimmassa romaanissaan "Ystäväni Rasputin" (2013) myös Katja Kettu käsittelee novellissa 'Grisha' Rasputinin viimeisiä vaiheita aika lailla samanlaisille realistisella tyylillä. Kummatkin tarkastelevat Rasputinia toisen ihmisen silmin, ihmisen joka oli lähellä tätä kiisteltyä historiallista hahmoa. Kettu tarkkailee Rasputinia suomalaisen prostituoidun Marissan silmin. Koskisella on ottopojan näkökulma. Myös toisessa novellissa 'Rasputinin poika' viitataan Rasputiniin. Koskisen kirja päättyy hieman samalla tavoin kuin Ketun novelli toisen maailmansodan tapahtumiin, joissa kummallakin Rasputinin jälkeläinen on tavalla tai toisella mukana.

     *      *       *

Katja Ketun "Piippuhylly" (2013) ei ole ihan tavallinen novellikokoelma siinä mielessä, että sen monet novellit linkittyvät toisiinsa, ja lopputulos muistuttaa toisinaan romaania. Tosin rakenne - tekstien välinen yhteys - on romaania löyhempi. Novelleja yhdistää toisiinsa myös tarinoiden kertoja Pietari 'Palonaama' Kutila, joka kertoo tarinoita tyttärelleen. Tarinoita tällä tasolla yhdistävät piiput, joita Kutila löytää Kuolleen Miehen vuonon rannoilta tai ne muutoin vain joutuvat Kutilan haltuun. Piiput kuuluvat tarinoissa esiintuleville henkilöille.

Ketun novellit liittyvät kaikki jollain tavoin tilanteisiin tai oloihin, jotka eivät ole tavanomaisia. Niitä leimaavat länsimainen kolonialismi, sodat ja vallankumoukset. "Viikon kirja" -haastattelussa kirjailija korosti, että poikkeusaikoina korostuvat ihmisissä sellaiset puolet, jotka eivät muulloin tule esiin. Yhtä hyvin asian voi nähdä niinkin, ettei kirjailijalla ole kykyä tai halua nähdä esimerkiksi tämän hetken suomalaisten arjessa samoja piirteitä, joita on ollut aina poikkeusoloissakin. Rauhan ajat luovat pohjaa poikkeusoloille.

Esimerkiksi sodat eivät synny itsestään vaan niihin valmistaudutaan huolellisesti. Niin tälläkin hetkellä, ja poikkeusoloihin sopimattomia ihmisiä viranomaiset laittomasti rekisteröivät mistä on paljon viitteitä. Eivät edes lainsäätäjät noudata omia lakejaan, korppi ei noki korpin silmää.

      *      *      *

Ensimmäisessä novellissa "Kätilöstä" (2012) tuttu ei-kenenkään-puolella-oleva moninkertainen takinkääntäjä Pietari Kutila on Saksassa aikana, jolloin kansallissosialistit ovat saavuttaneet ennennäkemättömän kansansuosion. Kristalliyön jälkeen Pietari Kutila saa juutalaisilta tuttaviltaan ensimmäisen piipun, joka säästyi vimmaisten ihmisten hävitykseltä.

Toisen piipun kohtalo on hieman hämärä, mutta se kuitenkin kuului prostituoidulle prostituoidulle Anna Maravskojalle, jolta se ilmeisesti joutui ensin suomalaiselle Marissalle - ja edelleen  Pietari Kutilalle. Toinen novelli linkittyy edelliseen ensimmäisen novellin juutalaispariskunnan Sofian ja Ibrahimin kautta, jotka muuttivat vallankumouksen jälkeen Pietarista Berliiniin.

      *     *     *

Kolmas novelli 'Hiekkanainen' on ensimmäinen, jossa ollaan "Kätilön" (2012) maisemissa Kuolleen Miehen vuonolla. Absurdissa tarinassa suomalaismiehet pitävät mustaa naista Addaa seksiorjana, ja lopulta tappavat hänet. Pietari Kutila suhtautuu naiseen jokseenkin humaanisti, vaikkei toisaalta tee mitään auttaakseen naista. Eikä olisi ehkä pystynyt mitään tekemäänkään.

Suuseksin jälkeen Kutila sanoo naiselle:

- En mie pahalla.
- Tiiän, vastasi Adda.

Seuraavakin novelli liittyy Lapin maisemiin, ja sota-aikaan. 'Stalingradin Valkea Lilja' kertoo venäläisestä naislentäjästä, joka sodan aikana jäi vangiksi Suomeen. Seuraava 'Lapinkoira' -novelli niveltyy kahteen edelliseen, sillä novellissa on mukana niin venäläinen naislentäjä kuin seksiorjana Addaa pitänyt Björne.

     *      *      *

Sitten hypätään Länsi-Afrikkaan 'Orjalaivaan', mistä syntyy kytkös ensimmäisen novellin Sofian ja Ibrahimin luona asuneeseen katoliseen pappiin, isä Sachariukseen, jossa ruumiillistuu niin mustien joukossa kuin myöhemmin 30-luvun Saksassa paljon pahuudesta, jota kirjaan on tihentynyt.

Mustavalkoinen katolinen arvomaailma osoittautuu täydelliseksi katastrofiksi afrikkalaisen elämäntavan ja kulttuurin kannalta.

'Mulukukassa' hypätään taas takaisin sodan ajan Lappiin, tosin Ruotsin puolelle. Aune Näkkälä on tyttärineen paossa sotaa. Äiti ja tytär jota kutsutaan Vikasilmäksi tekevät saippuaa. Aune on kohdellut kaltoin tytärtään, mutta ei hänelläkään ole ollut helppoa. Lopuksi heidän väliltään kuitenkin löytyy sopu.

Myös viimeisessä novellissa 'Jäänsärkijä' on Aune Näkkälä, missä vihjataan ettei Aune todellakaan ollut millään tavoin esimerkillinen nainen tai äiti, ja hänelle oli tuskin helppoa antaa anteeksi hänen tekemiään asioita. Ja myös tässä novellissa tehdään sovintoa menneiden pahojen tekojen tähden.

     *     *     *

Ehkä päällimmäiseksi kysymykseksi kokoelmassa nousee, miten suhtautua kaikkeen siihen, mitä ihmiset ovat toisilleen tehneet uskontojensa ja ideologioidensa nimissä.

Kovasta kielenkäytöstään huolimatta Katja Kettu suhtautuu varsin lepsusti mitä julmimpiinkin tekoihin. Esimerkiksi raiskaus on Ketun fiktion maailmassa oikeastaan asia, joka naisen vain täytyy kestää. Miehet puskevat päälle kuin härät. Naisen tehtävä on ottaa työnnöt vastaan. Maailmassa kun on vielä paljon pahempiakin asioita, jotka nekin täytyy kestää ja joille ei voi mitään.

Kirjailija kärjistää, mutta panee myös miettimään, miten tässä maailmassa asioita oikein arvotetaan. Jos nainen provokatiivisella käytöksellään - taitamattomuuttaan - aiheuttaa sen, että kiihottaa liikaa miehiä, voiko sen seurauksesta loppujen lopuksi tuomita tai syyttää ketään. Kumpikin osapuolihan ovat yhtä syyllisiä siihen mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Vai miten on?

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 180: "Tänään naiset vavan varressa kiinni"

Tänään ilta kymmenen aikaan, kun aurinko oli jo laskemassa, rannalla oli jälleen  onkijoita. Tällä kertaa kolme suomalaista naista. Kolme komeaa blondia, äiti teini-ikäisine tyttärineen.

Juuri kun astuin laiturille toinen tytöistä sai kalan, hän kysyi äidiltään hei mikä tämä on. Toinen tyttö päätteli kalan koosta, että se on varmaan salakka. Äiti näki heti, että se on pieni särki. Sanoin ohimennessäni, että särjeltäpä se näyttää hyvinkin.

Niemen nokassa naiset iltaongella.
Naisilla ei ollut mukana matoja. Itse asiassa en edes tiedä, mitä he käyttivät syötteinä. Juttelivat keskenään, että mistähän saisi matoja. Sanoin, että rannalla on paikka josta voi lapioida. Äiti sanoi tietävänsä paikan mutta siellä ei ollut lapiota. Naiset kuitenkin lähtivät hetken kuluttua, ennen kuin olin ehtinyt edes hypätä järveen, onkineen matoja etsimään.

Kuvien välillä on vain sekunteja.
He kävelivät läheisen niemen nokkaan, ja toinen tytöistä alkoi onkia siellä. Toinen tyttö ja äiti lähtivät etsimään matoja. Äiti ilmeisesti löysi lapion ja jätti tytön kaivamaan matoja, ja käveli itse toisen tytön luo. Lähtiessäni rannasta äiti ja tytär huutelivat kaukaa toisilleen. Tyttö oli ilmeisesti äidin mielestä turhan hidas, mutta tyttö huusi vastaan, että kyllä täällä jotain on. Äiti pyysi häntä tuomaan syötit, että he pääsisivät onkimaan.

En tiedä mitä sitten tapahtui. Särjen saanut tyttö näkyi nostavan järvestä myös toisen kalan. Muut eivät siihen mennessä olleet saaneet vielä mitään. En tiedä myöskään mitä he kaloilla tekivät. Mukaansa he ne joka tapauksessa ottivat. Epäilen että olivat kissakaloja. Mitäpä sitä särjillä muuta tekee.

Kinnunen: "Haitin runot" (2013)

Tapani Kinnunen on kahdeksan runokokoelmaa julkaissut turkulainen kirjailija. Hän työskentelee kirjoittamisensa ohessa Varissuon kirjastossa virkailijana ja käy ahkerasti runokeikoilla. Kinnusen runoja on julkaistu myös Englannissa ja Virossa.

Kinnusen uusin teos "Haitin runot" (2013) on paluu 'Fuck' Kinnusen juurille, juopotteluun ja rajuun meininkiin.

Haitin runoista Joona Haaralan ohjaama mainio runovideo Youtubessa. (Savukeitaan sivusto)

     *     *     *

Ns. Turun runoliikkeen yhtenä keulahahmoista on pidetty Tapani Kinnusta, jonka tavaramerkkinä ovat päähän vedetyt sukkahousut ennen kuin hän alkaa lausua runojaan paikallisessa klubissa tai kapakassa. Voihan sen asian tehdä niinkin, ainakin Turussa tehdään tai on tehty ja monella muullakin tavalla. Hieman samaan tapaan kuin 50-luvulla USA:ssa beatnikit.

Kuitenkin tuntuu että Kinnusen ja Jack Kerouacin välissä on kokonainen maailma, universumi ja aikakausi, joka on jo kuollut ja kuopattu. Varissuolla kaikki on mahdollista haudan takaakin.

"Haitin runot" (2013) ovat keski-ikäisen miehen muistelmarunoutta. Kun minä silloin nuorena, tapasin sen-ja-sen ja tein-sitä-ja-sitä. Kaverit ovat varmasti varsin viihdytettyjä. Ja kustantaja jonka varpaanvälejä runoissa nuoleskellaan.

     *     *     *

Runot sopivat hyvin perussuomalaiseen ja oikeistolaistuneeseen Suomeen. Ne ovat yksi osoitus mm. siitä, miten entisistä nyrkkejä julmasti heiluttelevista kommunisteista on tullut henkisiä ja herkästi sanojaan haahuilevia kokoomuslaisia. Takinkääntäjiä ilman että edes itse huomaavat tai älyvät sitä myöntää.

On sanomattakin selvää, ettei Tapani Kinnusen runoissa ole kuin yksi sankari ja se on hän itse. Ei siis mikään keinotekoinen runoilijaääni tai pimeä puhuja. Ihan reilusti Kinnunen vaan. Ja sen hän sanoo suoraan. Siitä papukaijamerkki.

Eikä hänen ihanteissaankaan oli mitä valittamista. Se vain arveluttaa, että hän ei pyri edes samaan kuin Charles Bukowski ja sanoo senkin ääneen. Bukowskihan ei päässyt kovin pitkälle. Jäi jököttömään itseensä.

     *     *     *     

Vaikka Kinnunen nostattamalla nostaa omaa häntäänsä, jo kahdeksannessa kokoelmassa, lopputulos jää auttamattoman vaisuksi. Hän on vain yksinkertaisesti liian täynnä itseään ja erinomaisuuttaan. Liian täynnä puhetta runoudesta itsestään. Liian vähän puhetta mistään.

Ainakaan minua nostalgiset ryyppyreissut ja sammumiset kesken runojenlausunnan eivät oikein jaksa miellyttää. Mitä kerrottavaa sellaisessa on? Miksi pitää runossa kirjoittaa, miten sammui lausuessaan runojaan? Olisi jäänyt kotiin tai puistonpenkille ryyppäämään ja örisemään - ja säästänyt muut känniseltä runoudeltaan.

Mies jonka uskontona on punk'n'roll ei tietysti voi odottaa hirveän paljon, joten täytyy yrittää ymmärtää. Siinä missä kristityt syövät symbolisia kristuksia, Kinnunen syö porilaisia:

Söin tamperelaisen
runoilijan kanssa
porilaisen Turussa.
Sitten menimme
keikalle pubiin.

Siinä sitä runo kerrassaan. Runoon tietysti kuuluvat rituaaliset sukkahousutemput ja muut. Palkaksi kaljaa tiskiltä niin päin pois.

     *     *      *

Pikkusieluinen turkulainen maailma tulee paljaana esiin mm. runossa 'Toukokuu'.

(..) Asiana Turun Runoseminaari
kulttuurikaupunkipäävuonna
2011. 
Haukuimme hesalaisia
hakukonerunoilijoita.
Kehuimme Saarikoskea
ja Eino Leinoa. 

Arti Turtiainenkin on hesasta. Vaikka Kinnunen röyhistelee faijansa duunaritaustalla, duunarirunoilijat ovat hänelle ilmaa. Se ei sovi punkin ja muutenkaan rock'n rollin uskontunnustukseen.

Sen sijaan että hän kertoisi itsestään räkänokkaisena ja kiusattuna duunarin kersana, hän kertoo itsestään Gary Glitterinä, mikä on hauska tarina. Ei ole hauskaa olla kiusattu tai kiusaaja. Mistään ikävästä ei pidä puhua yhtään mitään. Ja jos mikään muu ei auta, ehtoollis-viina pitää ikävän poissa.

Kounen: "Coco Chanel & Igor Stravinsky" (2009)

Pariisi 1913. Coco Chanel on ihastunut rikkaaseen ja komeaan Boy Capeliin, mutta hän on myös intohimoisesti kiinnostunut Igor Stravinskyn baletista ”Kevätuhri”, joka esitettiin ensimmäisen kerran Pariisissa Théâtre des Champs-Élysées'ssä. Kumoukselliset dissonanssit ovat paralleeleja Chanelin radikaalien muotiajatusten kanssa. Coco haluaa tuoda muodin kaikkien naisten saataville,  Igor puolestaan määrittää klassisen musiikin makua uudelleen.

Coco Chanel on vuonna 1913 paikalla ensimmäisessä ”Kevätuhrin” skandaalimaisessa esityksessä, joka päättyy kaaokseen ja käsirysyyn, mikä johtaa mm. siihen että järjestysvallan edustajatkin on kutsuttu paikalle. Jälkikäteen musiikkia ja balettia kritisoitiin liian moderniksi, liian venäläiseksi, liian vieraaksi pariisilaisille. Coco on kuitenkin hyvin vaikuttunut. Igor on tapahtuneen takia murheen murtama.

Pariisi 1920. Coco on äkkirikastunut ja menestyksekäs, mutta onneton auto-onnettomuudessa kuolleen Boyn takia. Igor asuu perheineen Pariisissa, jonne on tullut Venäjän vallankumouksen jälkeen varattomana maahan muuttujana. Igorin esittelee Cocolle hänen managerinsa, Venäläisen baletin impressaari Diaghilev. Coco haluaa auttaa köyhää taiteilijakollegaa ja mesenoida tämän sävellystyötä.

Igor ja Coco ihastuvat heti toisiinsa. Coco kutsuu Igorin perheineen uuteen huvilaansa Beliin, mihin "Coco Chanel & Igor Stravinsky" (2009) -elokuvan tapahtumat keskittyvät. Lopussa huvilalla ovat Coco ja Igor kahdestaan, kun vaimo on lähtenyt lapsien kanssa Biarritziin ystävien luokse asumaan. (IMDb:tä mukaillen)

     *     *     *

Jan Kounen elokuva "Coco Chanel & Igor Stravinsky" (2009) ei ehkä ole aivan huippuluokkaa, sillä syntyy vaikutelma, että tekijältä ovat rahat loppuneet kesken kaiken. Niin äkkinäisesti ja veitsellä leikaten Igorin ja Cocon tarina päättyy.

Kertomuksesta tekee kiinnostavan tietysti kiinnostavat, vaikutusvaltaiset ja karismaattiset henkilöt, joihin koko kuvaus keskittyy. Kaikki muut ovat sivuhenkilöitä, ja varsinkin Pariisin muoti- ja kulttuurimaailman kuvaaminen on hyvin pinnallista.

Ohjaajaa on oikeastaan kiinnostanut vain kahden suuren keskinen romanssi, joka päättyy jollain tavoin ratkeamattomaan tilanteeseen. Lopussa on siirtymä vuosikymmeniä ajassa eteenpäin. Igor ja Coco ovat omalla tahollaan kyyryisiä vanhuksia, ja ajattelevat samaan aikaan toisiaan.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 179: "Vain kaksi onkijaa - ja yksinäinen heinäsorsa"

Hikisen iltapäivän päätteeksi syöksyin suoraan laiturin päästä veteen. Tosin niin teen aina muutenkin. Hyppään suoraan veteen miettimättä. Joskus pimeässä mielessäni käväisee, miten olisi saattanut käydä, jos edessä olisi ollut esimerkiksi vene, jota en huomannut...

Kun tulin rantaan, laiturilla onki kaksi miestä. Tunnistin heidät heti venäläisiksi, vaikka en tiedä mistä. Toinen onki toisella puolen laituria ja toinen toisella puolen.

Riisuuduin toisen miehen viereen ja menin laiturin päähän. Vilkaisin taakseni ja huomasin toisen miehen menevän toisen viereen, ja he vaihtoivat keskenään muutaman sanan. Puhuivat venäjää.

Ranta on toisinaan keskikesällä täynnä virolaisia ja venäläisiä
perheitä rinta rinnan. Suomen kieltä ei juuri kuule ja vielä vähemmän ruotsia ja savoa. Talosssani ja läheisissä kerrostaloissa asuu useita rakennusmiehiä, joista jotkut ovat tuoneet perheensäkin Suomeen, ainakin kesäajaksi.

Vesi oli tänään lämpöisempää kuin yhtenäkään aiempana päivänä tähän asti. Viime kesänä kesäkuun puolivälissä vesi oli vasta yhtä lämmintä, joten toukokuu on ollut todella lämmin. Kenties kaikkien aikojen lämpimin niin kuin tämänkin päivän radion säätiedotuksissa todettiin.

Uspenski: "Fedja-setä, kissa ja koira" (2001)

Isällä ja äidillä oli poika. Vaikka hän oli vasta kuusivuotias, häntä sanottiin Fedja-sedäksi, sillä hän oli aina ollut hyvin totinen lapsi. Kaikki olisi ollut hyvin, mutta äiti ei pitänyt pojan eläimistä. Ja niin Fedja-setä muutti pois kotoa Matroskin-kissan ja Musti-koiran kanssa. He asettuivat Prostokvashino-nimiseen maalaiskylään asumaan ja hankkivat Mirri-lehmän sekä iloisen traktorin, joka toimi ruoalla.

Fedja-setä on lastenkirjallisuuden unohtumattomia suosikkihahmoja. (Takakansi)

       *      *     *

"Fedja-setä, kissa ja koira" (2001) kertoo pienen pojan viimeisestä vuodesta ennen kuin hän menee 7-vuotiaana kouluun.

Fedja-sedän (pojan) elämä ei olekaan ihan tavallista pikku pojan elämää. Hän nimittäin päättää lähteä kotoaan, kun äiti ei anna hänen pitää Matroski kissaa. Isä oli asiasta eri mieltä. Fedja matkustaa bussilla jonnekin päin suurta Venäjää pieneen maalaiskylään, ja asettuu sinne asumaan.

Vähän ajan kuluttua hän huomaa, että eläimiä on lyöttäytynyt yksiin hänen kanssaan muitakin kuin vain Matroski kissa. Musti-koiran Fedja ja kissa tapaavat heti saavuttuaan kylään, ja yhdessä he löytävät itselleen sopivan autiotalon. Kylien ihmiset ovat muuttaneet kaupunkiin, joten valinnanvaraa löytyy.

     *     *     *

Rahaongelma ratkeaa kun kolmikko löytää pehmeästä maasta siihen kätketyn aarteen.  Rahan avulla he pystyvät ostamaan kaikkea mitä tarvitsevat ja haluavat. Musti haluaa pyssyn, sillä se on metsästyskoira. Mustin metsästyksestä ei kuitenkaan tule mitään. Matrossi haluaa maitoa, joten he hankkivat lehmän, joka saa nimekseen Mirri. Fedja-setä haluaa polkupyörän, mutta tarkemmin mietittyään he päätyvät siihen, että traktorista on heille enemmän hyötyä ja iloa. Joten he tilaavat tehtaalta traktorin.

Elämä sujuu tasaisesti, vaikka ei kommelluksitta. Monien mutkien kautta Fedja-sedän vanhemmat saavat tietää, minne heidän poikansa on lähtenyt. Ja tulevat maalle katsomaan, miten hän oikein pärjäilee. Fedja-setä on juuri sairastunut flunssaan, eikö ole kovin hyvässä kunnossa.

Yhdessä he lopuksi päättävät lähteä takaisin kaupunkikotiin. Maaseututaloa ei kuitenkaan hylätä. Matrossi-kissa ja Musti-koira ja muut eläimet jäävät maalle. Isä, äiti ja Fedja-setä lupaavat lomillaan ja muutenkin käydä tapaamassa eläinystäviään.

     *      *      *

Eduard Uspenskin satu on perinteinen venäläinen satu, joka sopii yhtä hyvin aikuisille kuin lapsille. Jotkut kirjan painotuksista hieman mietityttävät, mutta niille löytyvät perusteensa yhteiskunnasta, jossa elämme. Satu ei kaunistele ihmisten julmuutta toisiaan ja eläimiä kohtaan, mutta ei myöskään kuvaa asioita mitenkään naturalistisesti.

Kirjassa käsitellään, valistavaan ja viihdyttävään sävyyn, monia tärkeitä teemoja ihmisen elämässä. Esimerkiksi mitä ihminen tarvitsee selvitäkseen asuessaan maaseudulla? Ainakin asunnon, ruokaa, lämpöä ja muiden ihmisten hyväksynnän.

Pieni poikakin tajuaa jo varhain, ettei hän voi ikuisesti asua vanhempiensa luona. On tavallisesta että jossain vaiheessa melkein jokainen lapsi karkaa kotoa, mutta palaa sitten hetken päästä takaisin. Näin käy Fedjallekin.

Ihminen osana muuta elollista luontoa joutuu jossain vaiheessa selvittämään oman suhteensa muihin eläviin olioihin. Fedjalle tämä tapahtuu erikoisella, satumaisella tavalla, sillä hän huomaa osaavansa niin kissojen kuin koirienkin kieltä. Tämäkin on kuitenkin vain professori Sjomin ansiota, jonka eläimiä Musti ja Matrossi alun pitäen olivat.

"Fedja-setä, kissa ja koira" on myös kertomus siitä, miten vaikeita ongelmia voi selvitellä. Äiti ei halunnut eläimiä, mutta Fedja-setä halusi. Lopulta ratkaisu ongelmaan oli se, että eläimiä saattoi käydä myös katsomassa. Niitä ei tarvinnut hankkia itselleen.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 178: "Lepakoita ja iltauintia"

Olen saattanut sanoa tämän jo monta kertaa, mutta sanon sen vieläkin. Mikään ei voita uimista pimeällä järvellä. Ensimmäistä kertaa tänä kesänä kävin myöhäisellä iltauinnilla, ja se on aina omanlaisensa kokemus.

Vaikka oli lähes tyyntä, eiliset hyttyset olivat kaikonneet jonnekin. Niitä ei rannassa, ainakaan pitkän laiturin päässä näkynyt. Ne olivat häipyneet ilta-auringon mukana ties minne.

Aikani seisoskeltuani ja totuttautuessani viileään iltailmaan ennen uimista näin ensimmäiset lepakot, jotka viistivät pitkin veden pintaa. Ilmeisesti höntiäiset olivat ajautuneet rannasta noin 50-100 metrin päähän, koska nitä lepakot tuntuivat metsästävän.

Lepakoiden jälkeen ilmestyivät lokit, jotka olivat arvatenkin helppojen makupalojen perässä. Tiesivät että iltaiset onkijat ehkä merkitsisivät muutamia särkiä ja salakoita. Tosin minä en ollut ongella, ja  hetken kierreltyään ne lähtivät pois.

     *     *      *

Vesi tuntui vielä aavistuksen vilpoiselta, mutta parin viikon kuluttua vesi on luultavasti jo hieman liian lämmintä. Niin käy aina. Järvivesi tuntuu iholla juuri sopivalta vain viikon verran, silloin kun se on hieman alle 20 asteista.

Katuma oli puolenyön aikaan hiljainen. Tullessani rannasta pari poikaa tuli pimeällä pyörällä vastaan. Olivat nuoria opiskelijoita, jotka olivat vasta muuttaneet taloon. Nauttivat siitä ilosta, etteivät vanhemmat olleet vahtimassa iltaisia tulemisia ja menemisiä.

     *     *      *

Tänään - tai siis eilen - kirjastot.fi:n projektitutkija kävi kertomassa mediakasvatusprojektistaan. Olen kurkkuani myöten täynnä tällaisia projektipellejä, joita on maailma pullollaan. Tosin täytyy heitäkin ymmärtää. Täytyyhän akateemisten turhakkeidenkin jostain saada palkkansa. - Eniten harmittaa lähetyssaarnaajamainen asenne, mikä kaikenmaailmanhankkeisiin liittyy. Maallikkosaarnaajat ja kolonialistit ovat korvautuneet kirjaviisailla höpöttäjillä, jotka valitettavasti itsekin uskovat siihen, mitä puhuvat. Niin kuin jumalan sanaan.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Pakkala: "Vaaralla" (1891)

"Vaaralla" (1891) romaani nimeää kaikkiaan 89 henkilöä, mutta keskiössä ovat Nikkilän pariskunta, haaveellinen Elsa ja hänen leskiäitinsä, Vimparien suurperhe, kaunis Ojaniemen Mari sekä poikatyttö Latun Liisa äiteineen. Suuri henkilömäärä esitellään kuin valokuva-albumissa, mihin alaotsikko ”Kuvia laitakaupungilta” viittaa. Pakkala kuvaa pieneläjiä: köyhälistön naisia, lapsia, vammautuneita ja työttömiä. Henkilöissä painottuu Vaaran yhteisön naisvaltaisuus ja Elsastakin tulee romaanin jatko-osassa yksinhuoltaja.

Monet vaaralaisista elävät toimeentulorajan alapuolella. Kun pelivaraa ei ole, isän tai työikäisen pojan sairaus, kuolema tai viinankäyttö koituvat laitakaupungin perheissä kohtalokkaiksi. Elämästä tulee näköalatonta, selviytymistä ”nikarasta nikaraan”, kuten Nikkilän emäntä tapaa sanoa. Naturalistisinta kerronta on kuvattaessa Vimparin kahdeksanlapsista suurperhettä. Vimparit asuvat erilaisissa tilapäisasunnoissa kuten saunassa tai tallissa. Heidän elämänsä vajoaa biologiseksi olemassaolon taisteluksi, mitä korostaa tallin varsinaisen asukkaan, hevosen, hirnunta läheisestä liiteristä. Myös työmies Nikkilän puheessa on darwinistinen sävy, kun hän vertaa Vaaran tyttärien tuhoutumista herraspoikien vietteleminä sodankäyntiin: ”Te tiedätte että tyttäriämme sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä.” Herraspoikien runolliset puheet luonnosta vaaralaistyttärille Elsassa puolestaan kuulostavat vain eläimellisten viettien ja vaistojen verholta.
(Oukan sivusto)

     *     *     *

Oulun kaupunginkirjaston (Ouka) sivuston kuvaus ei tee Teuvo Pakkalan kirjan sisällölle täyttä oikeutta, sillä ei Pakkala mikään sosiodarwinisti ole. Realisti kuitenkin.

Ehkä parhainta "Vaaralla" (1891) -romaanissa on kristinuskon kaksinaismoraalin osoittaminen. Uskonnolla ja moraalilla ei ole tässä kirjassa mitään tekemistä toistensa kanssa. Tai "Raamattu" ja sitä tulkitsevat papit esittävät yhden tarinan tai moraalin siitä, miten ihmisen on mahdollista toimia. Tällaisia tarinoita voi kertoa ja keksiä kuka tahansa loputtomasti. Lapset ymmärtävät lisäksi asiat omalla tavallaan, aikuisia mustavalkoisemmin.

JATKUU...

Coelho: "Accran kirjoitukset. Sana on aseista voimakkain" (2013)

Vuonna 1099 Jerusalem valmistautuu ristiretkeläisten tuloon ja kreikkalaismies nimeltään Kopti kutsuu kaupungin asukkaat yhteiseen neuvonpitoon. Kristityt, juutalaiset ja muslimit uskovat kokoontuvansa toriaukiolle kuulemaan sodanjulistusta, sillä kaikki merkit viittaavat väistämättömään tuhoon. Vihollinen on vahvempi ja paremmin varustautunut. 

Mutta Kopti ei haluakaan rohkaista kaupunkilaisia taisteluun. Sen sijaan hän pyytää heitä pohtimaan mitä elämä on heille opettanut sekä keskustelemaan jokapäiväisestä elämästään. Ihmiset esittävät Koptille kysymyksiä todellisista vihollisista, häviöstä, yksinäisyydestä. He utelevat taistelusta, muutoksesta, kauneudesta, suunnan valinnasta. Heitä askarruttavat rakkaus, luottamus, kohtalo, seksi, sivistyneisyys, pelko, tuska, viisaus ja tulevaisuus. 

Koptin vastaukset pätevät edelleen, vaikka välissä on ehtinyt kulua tuhat vuotta. Häviäjä ei ole se joka kärsii tappion vaan se joka antaa periksi. (Bazarin sivusto)

     *     *      *

Entisen ja ehkä nykyisenkin hipin Paulo Coelhon kirjat ovat aina kiinnostavia, niin kuin tämä viimeinen "Accran kirjoitukset" (2013). 

Kirja muistuttaa, niin kuin joka päivä itseään kristittyinä pitävien on syytä muistaa, "Raamattu" on toimitettu teos, josta on tietoisesti pudotettu pois tekstejä, joiden ei katsottu tekemisajankohtansa poliittisen ja uskonnollisen tilanteen takia sopivan teokseen.

"Accran kirjoitukset" -teoksesta puolestaan tekee kiinnostavan se, ettei Coelho pyri suoraan jäljittelemään ns. apokryfisiä kirjoituksiakaan vaan kirjailijan vapaudella sepittää uususkontoa, joka on huomattavasti jalostuneempi versio "Raamattua" kuin alkuperäinen, joka on ajatuksiltaan hämärä ja suttuinen. Nykypäivän kustantajat antaisivat sellaisen käsikirjoituspinkan kuin "Raamattu" on,takaisin kirjoittajilleen, ja sanoisivat että kirjoitapa poika tai tyttö kirja uudelleen, niin katsotaan sitten.

     *     *     *

Paul Coelho on itse nostanut kirjastaan yhden teeman ylitse muiden, ja se on rohkeus. Rohkeus elää ja rohkeus kärsiä myös tappioita, sillä tappiot eivät ole voittoja parempia, jos ei lannistu niiden alle.

Painotus on "Raamatun" hengen vastainen, sillä siinä ihmiseltä edellytetään lähinnä nöyryyttä esivallan (lakien) ja kirkon (lakiuskonnon) edessä. Coelhon kertoja, kopti, ei kehota kuulijoitaan Jerusalemin toreilla ja ympäri maapalloa nöyristelemään.

Coelho menee jopa niin pitkälle, että hänen uskonnossaan ei oikeastaan enää jumalaa tarvita mihinkään. Se mitä hän kutsuu jumalaksi on vain voimaa, joka on ihmisissä itsessään. Hän siis astuu ihmiskeskeisen humanismin tielle.

Elämän käyttövoimana on rakkaus, mutta ei mihin hintaan tahansa, sillä rakkaudella ei ole hintaa. Parisuhderakkauden lisäksi rakkaus toisiin ihmisiin, ystäviin, kehen tahansa hallitsee tämän maailmankatsomuksen mukaista elämää.

Elämä hahmottuu moninaisten suhteiden verkostoksi, joka ei aina ole kovin selvä. Elämä on jonkinlaista peliä tai leikkiä, jossa ei aina tiedä missä mennään. Suhteita pitää koossa luottamus toisiin, sillä ilman sitä pelko ja kauhu astuu kuvaan mukaan.

     *      *      *

Keskeisenä arvona Paulo Coelho nostaa seuraavaksi työn, sillä elämää ilman jonkinlaista työtä tai tekemistä on vaikea kuvitella. Tien päässä on ei-toivottu, joka voi olla mitä tahansa. Lopulta tietysti kuolema. Ei-toivottu voi olla myös sitä, että parisuhde ei jostain syystä toimi. Suhde rakastettuun ei toimi, suhde on jostain syystä katkolla tms. Coelho kääntää hetkellisen eronkin välttämättömyydeksi, sillä yksinhän ihminen lopulta kuolemankin edessä on.

Luottamuksen Coelho vie pitkälle. Yhtä pitkälle kuin vaikkapa Venäjällä aikoinaan Rasputin. Hän vastustaa sotaa ja aseiden käyttöä ihmisiä vastaan kaikissa muodoissa. Se ei yksinkertaisesti sovi siihen uskontoon, joka on alkuperäisen kristinuskon hengen mukaista.

Kaikki aseet ovat pahuuden välikappaleita, viisas ei tartu niihin.

Entä millainen on väkivallattoman maailman sankari?

Todellinen sankari ei ole se joka on syntynyt suuriin urotöihin vaan se joka kykenee rakentamaan pienistä asioista luotettavuuden kilven ympärilleen. (..)

Syvästi rakasta ihminen (..) ymmärtää, että toinen osoittaa uskollisuuttaan vain silloin kun on vapaa. Niinpä hän ei pelkää että tulisi petetyksi, vaan kunnioittaa toisen unelmia luottaen siihen, että rakkaus on vahvempi.

Paulo Coelho ehkä hieman psykologisoi ihmissuhteita, mutta ne ovat tietysti aina mukana kaikessa siinä mitä ihmiset tekevät.

Lopuksi Coelho kertojansa sanoin muistuttaa, että maailmassa ei ole ystäviä ja vihollisia. On vain heikkoja ja vahvoja ihmisiä. Heikot lyöttäytyvät yhteen ja käyvät häviäjien kimppuun tietämättä, että tappio on hetkellinen.

     *     *     *

"Accran kirjoitukset"  tuovat mieleen Herman Hessen "Lasihelmipelin", jota on pidetty mm. peliteorian klassikkona. Peliteoriassahan on kyse siitä, miten ihmisten ja koneistojen suhteita hahmotetaan moninaisten vuorovaikutussuhteiden verkostona.

Tähän ajattelutapaan kuuluu mm. sellainen ajatus, että hyväntahtoinen, hyvää tarkoittava toiminta ei aina johda hyviin tuloksiin. Ihmisen tekeminen, kun on yhteydessä siihen, mitä muut tekevät ja miten he tulkitsevat tekojasi ja ajatuksiasi.

Tämä helposti unohtuu, kun itse kukin on uppoutuu katselemaan maailmaa vain omasta näkökulmastaan ja ajatellen omia itsekkäitä tai epäitsekkäänä pitämiään etuja.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Koskinen: "Ystäväni Rasputin" (2013)

Nuori Vasili-poika jää orvoksi ja Jerusalemiin matkalla oleva palavasilmäinen pyhiinvaeltaja ottaa hänet oppipojakseen. Grigori Jefimovit Rasputin on Pietarin aatelistoa kuohuttava mystikko, joka jakaa vallanpitäjien ja kansan mielipiteet, mutta johon tsaariperhe luottaa kuin peruskallioon.

Rasputin alkaa kasvattaa Vasilia erikoisin metodein, tavoilla jossa pyhyys ja synti kulkevat käsi kädessä, ja paholainen vaanii aina Jumalan selän takana. Vasili pääsee Rasputinin avulla seuraamaan tsaari Nikolai II:sen perheen viimeisiä, traagisia vuosia. Suurvaltapolitiikkaan sotkeutuvan Rasputinin seurassa mikään ei ole selvää, ei edes elämän ja kuoleman välinen raja. (Takakansi)

     *      *      *

Grigori Rasputin on yksi Venäjän 1900-luvun historian kiistellyimpiä ja kiinnostavimpia hahmoja, josta on myös kirjoitettu paljon. Mitä suomalainen kirjailija Juha-Pekka Koskinen pystyy sanomaan Rasputinista jotain sellaista, jota ei olisi jo moneen kertaan kerrottu?

"Ystäväni Rasputin" (2013) yllätti minut myönteisesti. Koskinen on hyvin perehtynyt historialliseen aiheeseensa, mikä näkyy kaikesta. Lopputulos on uskottava. On kuin Koskinen itse olisi nuoren pojan Vasilin silmin ja korvin kokenut vuodet 1911-1918 Venäjän historiassa.

Tietysti kirjailija on pannut kirjaan himpun verran omiaankin. Hän on antanut tsaariperheelle myös kuudennen lapsen Ellan, joka selvisi vallankumouksen myrskyistä. Elämässähän kaikki on mahdollista.

     *     *      *

Vasili oli Rasputinin otto- ja oppipoika, kirjan alussa n. 12-vuotias eli tsaari Nikolai II:n nuorimman tyttären Anastasian ikäinen. Vasili ja Anastasia ystävystyvät ja jopa rakastuvat toisiinsa, mutta suhteesta ei sitten sattuneesta syystä kehity mitään kummempaa. Nuoret tapaavat usein toisiaan Rasputinin ollessa tsaariperheen, lähinnä tsaaritar Alexsandran luona tai hoitamassa kruununperillistä Alekseitä, jolla oli mm. verenvuototauti. Lisäksi Vasili ja Anastasia ovat kirjeenvaihdossa.

Vasili vanhetessaan ottaa vähitellen etäisyyttä Rasputiniin ja hänen hillittömään maailmaansa, ja viettää jonkin aikaa erillään kasvatti-isästään keisarillisen perheen puutarhaa hoitamassa. Lopulta Vasili on Rasputinin luona tämän hamaan loppuun asti, eli siihen asti kun tämä brutaalisti murhataan. Koskinen esittää, että tärkeimpänä syynä tähän oli se, että Rasputin vastusti loppuun asti sotaa, johon muut tsaariperhettä lähellä olevat halusivat Venäjän ajaa.

Nikolai oli tsaarina heikko, joten usein asioita hoiteli hänen puolestaan hänen vaimonsa Alexandra ja Rasputin. Lopulta keisarinvalta Venäjällä kukistuu, mikä koituu Rasputinin kohtaloksi. Vasili on sen sijaan viisaasti pitänyt yllä suhteita satunnaisten tuttaviensa kautta bolshevikkeihin, minkä kautta hän onnistuu säilyttämään päänsä vielä vallankumouksen jälkeenkin.

Jos Juha-Pekka Koskinen kirjassa jotain jäi kaipaamaan, se oli ehkä hieman yksityiskohtaisempi historiallisten tapahtumien kuvaaminen, mikä tosin olisi saattanut tehdä kirjasta puuduttavaa luettavaa. Kirjailija katselee Venäjää vain ja ainoastaan Vasilin hyvinkin rajoittuneesta näkökulmasta, mikä toisaalta tekee kuvauksesta omalla tavallaan kiehtovaa.

     *      *      *

Romanttisena viihteenä "Ystäväni Rasputin" (2013) kirjaa voi suositella tästä kirjallisuuden lajista pitäville. Jos esimerkiksi Kaari Utrion ja Ursula Pohjola-Pirhosen kirjat miellyttävät, niin tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

Kirjan lopussa on siirtymä suoraan vuodesta 1918 toisen maailmansodan ratkaisutaisteluun Staliningradissa vuonna 1942, missä - viimeisessä lauseessa - Koskinen paljastaa, miten Ella Romanov on kuin onkin vielä elossa ja osallistuu Vasilin kanssa sotatoimiin.  Ja kaiken lisäksi he selvisiävät sodasta ehjin nahoin.

Joten kenties Vasilin ja Ellan jälkeläisiä on jossain päin Venäjää. Loputtomiinhan on spekuloitu myös koko tsaariperheen kohtaloa ennen kuin heidän luunsa vihdoin löytyivät. Ja Anastasia oli aina viime vuosiin saakka se, jonka monet olettivat jääneen perheestä eloon. DNA-tutkimukset kuitenkin osoittivat, että myös Anastasia kuoli muiden mukana. Ja nyt Koskinen on sitten kehitellyt romaanihahmo Ellan...

Jerome: "Joutilaita mietteitä" (2007)

Tunnetun klassikon "Kolme miestä veneessä" (1946) kirjoittaja Jerome K. Jerome osoittaa pettämätöntä komiikantajuaan kunnianhimoisille lorvailijoille suunnatussa neljäntoista esseen kokoelmassaan Joutilaita mietteitä.

Jeromen joutilaat, suorastaan patalaiskat mietteet, pistävät ajatukset lomalle ja herättävät nukkuvat nauruhermot. Jeromen maailmassa jokainen asia on pohdinnan arvoinen. Tarinoinnilla ja syvällisen lempeällä pohdiskelulla kirjailija pureutuu elämän arkipäiväisiin asioihin, huomioiden ja kommentoiden niitä tavoilla, jotka eivät jätä kysymyksille tilaa ja silti jo itsessään ovat kysymyksiä.

"Joutilaita mietteitä" (2007, alk. 1887) lukiessa herää ajatus, ettei elämä kaikessa vakavuudessaan voi sittenkään olla niin valtavan vakavaa. (Takakansi)

     *     *     *

"Joutilaita mietteitä" (2007) on viihdyttävää luettavaa ja samalla ajankuva viktoriaanisen ajan loppupuolelta vuoden 1887 Englannnista. Modernismi ei ollut tullut vielä kirjallisuuteen, mutta tässä paikoin aika hulvattomassa kirjassa alkavat näkyä jo uudet tuulet. Tosin kirjan kirjoittanut herrasmies, gentleman, on aina herrasmies ja sovinisti, mutta ei sieltä pahimmasta päästä. Kuka nyt ei katselisi tyttöjä kesämekoissaan - ja odottaisi yhtä paljon kevättä kuin muuttolintujakin.

Jerome K. Jerome tunnustautuu joutilaaksi.  Hän ei ollut ahkera opiskelija, mutta joutilaisuus ei koskaan ole kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö esimerkiksi hän olisi koko ajan tehnyt jotain. Päinvastoin. Silloinhan sitä vasta tehdäänkin, kun tehdään sitä mitä ei pitäisi tehdä. Mielenkiintoinen paradoksi.

Pidän joutilaisuudesta silloin, kun minun ei pitäisi olla joutilas, en silloin, kun se on ainoa asia, joka minulla on tehtävä.

Kyse on siis lisäksi vielä kaksinkertaisesta paradoksista. Juuri tästä syystä esimerkiksi työttömänä tai eläkkeellä oleminen ei voi olla joutilasta aikaa. Jokin aikataulu elämässä on oltava, mitä voi aina sopivasti rikkoa - ja saavuttaa joutilaisuuden päivästä toiseen. Esimerkiksi töiden tupakkatauot ovat tällaista jatkuvaa joutilasta aikaa. Jerome puolestaan polttaa piippua.

     *     *      *

Joutilaisuuteen liittyy monenlaisia ongelmia, joita Jerome kirjassaan käy läpi. Ensimmäinen haaste joutilaalle on selviytyä 'Rakastuneena olemisesta', melkein heti tämän jälkeen hän puhuu 'Rahapulasta'. On selvää että tällaiset kysymykset liittyvät ennen muuta nuorten miesten elämään.

Joutilaan elämäntapaan - niin kuin yleensäkin ihmisten elämään - kuuluu kaikenlainen turhamaisuus. Se pitää markkinatalouden rattaita pyörimässä.

Jopa eläimet ovat turhamaisia. (..) Ja kissat ovat melkein ihmisen veroisia turhaisuudessaan.

Jokainen joka on ollut kissan kanssa tekemisissä tietää, miten kissa osaa katso ylen ihmisen taitamattomia lähestymisyrityksiä - ja pahimmillaan se saattaa purra tai raapaista, jos sitä ei osaa oikein käsitellä.

      *      *       *

Joutilas istuu tai seisoo ja tarkkailee sivusta, kun muut ahkeroivat. Ehkä tupakan tai piipun polttelu antaa siihen oikeutuksen, vaikka eihän siihen tietysti mitään varsinaista tekosyytäkään tarvita.

Piippua poltellessaan Jerome K. Jerome miettii, miksi tarinoissa, saduissa ei koskaan kerrota juuri mitään sankareista, heidän todellisesta elämästään. Suurin osa heidän ajastaan kuluu lorvimiseen, ja sitten yllättäen sankarit vain saapuvat ja häipyvät tekonsa tehtyään pois.

Sankareista Jerome hyppää ihan toiseen asiaan eli maaseudulle ja luontoon, jossa oleskellessa joutilaisuus on itsestään selvää. Tietysti edellyttäen, ettei asu maaseudulla ja tee töitä siellä tms. Herrasmiehen näkökulmasta lähtö Lontoosta ympäröivälle maaseudulle on kuin nykyihmiselle lomalle lähtö. - Kenties ne satujen sankarit ovat juuri maaseudun rälssitilallisia, jotka odottivat vain tilaisuuksia päästä pelastamaan prinsessoja. Ja jotain onnisti aina kahakoissa muita enemmän, mistä saattoi seurata esimerkiksi aatelisarvo tms.

Lemmikeistä, kissoista ja koirista, Jerome puhuu pitkään. Ihmisillä, joilla on paljon vapaa-aikaa, on aikaa mies eläimille.

On sanomattakin selvää, että syöminen ja juominen kuuluvat kaikenlaiseen rentona olemiseen ja renttuiluun. Puritaanisuuttaan hän ei sanallaan sano mitään lihan nautinnoista, vaikka välillä vihjeitä siihen suuntaakin rivien välistä löytyy.  Asumiseen ei tämä sinkkumieheltä vaikuttava ehkä hieman epämääräinen kertoja panosta. Hän vuokraa asunnon kalustettuna, mikä lienee mukavuuskysymys.

Sen sijaan kun lähdetään liikkeelle kapakoihin ja ravintoloihin käytös ja pukeutuminen ovat tärkeitä asioita. Asioita hieman yhdistellen on pääteltävissä, että mahdollisuudet esimerkiksi naismaailmassa liittyvät paljolti pukeutumiseen, mitä ei voi muilla tavoin korjata tai kompensoida. On oltava muodin mukainen tms.

     *     *      *

Lopuksi keski-ikäinen - tai jo vanhempi kirjoittaja - hersyy muistelemaan ja filosofioimaan elämästä. Koko ajan on oltava kiinni ajassa jota elää, oli ikä sitten mikä hyvänsä.

Meille alkaa uusi elämä joka sekunti. Menkäämme iloisesti eteenpäin kohtaamaan se. Meidän  on jatkettava, halusimmepa tai emme.

Iän myötä keskustelukumppanit käyvät vähiin, jos itsellä ikää karttuu. Silloin keskustellaan enää muiden ikätoverien haamujen kanssa - ja vähitellen elämä hiipuu kohti loppuaan. Lopulta paras ystävä on se, joka on koko ajan mukana vieressä. Piippu.

Ikuinen avioliittokin päättyy joskus.

Viimein aamu saapuu, ja huomaan kasvaneeni itsekseni.

RUNO ON VAPAA. Osa 105: "M<-E<-O<-P || P->O->E->M"

Advertisement

    THERE
    IS A
      dancing
  P M
O     E
E     O
  M P

(If you want it to be.)


(There is also Viivi’s Grill Restaurant, in Turku, Southwest Finland, in the shabby high-rise apartment & online. Get in touch.)

RUNO ON VAPAA. Osa 104: "Min lilla syster"


Min syster är en
     Arrogant
     Artist.

     Hon är så, så jävla
M-O-D-E-R-N-T
     dag efter dag.

Jag
     kan saga att
jag
     nästan hatar henne

Hon hatar män,
                 en man som
hon älskar.

     Därför
          är hon så, så jävla
M-O-D-E-R-N-T
     också idag.

Jag har sagt henne
att
     ge honom ett
          samtal
     ge honom möjlighet
         att älska dig

Hon bara skrattar, och dansar.

Så arrogant är hon.

RUNO ON VAPAA. Osa 103: "Grillillä Turussa"


Kadulla yksin. Miehenä
               Viivin Grillillä
          Turussa
     yöllä.

Saa
     - nähdä ja
     - kuulla
kaikenlaista itsestään.

Millaisia esineellistäjiä naiset ovatkaan,
          makkaranpurijat tupakka suupielessään!
       
Suosittelen sen sijaan Siwaa.

lauantai 25. toukokuuta 2013

Demange & Jobst: "Oikeuden edessä : Juliet" (2009)

Tänään YLE TV1:ssä esittiin "Oikeuden edessä : Juliet" (2009) -minisarjan toinen eli jälkimmäinen osa.

Toinen osa oli niin yllättävä kuin ensimmäisen osan jälkeen saattoi olettaa. Mikään ei ollut sitä miltä näytti.

Vaimo joka tappoi miehensä olikin suunnitellut tappavansa itsensä. Huomattuaan olevansa raskaana hän ei pystynyt tappamaan itseään vaan tappoi sen sijaan miehensä Joen.

Right? Paljon yllättävämpää käännettä viime tingassa ei voi olla. Koska totuus paljastui - siinä muodossa kuin paljastui -, Juliet vältti murhatuomion. Sen sijaan oikeuden tuomari tuomitsi Juliet Millerin viiden vuoden ehdottomaan rangaistukseen taposta, josta hän joutuu istumaan puolet.

Joe  ja Juliet Millerillä oli 13-vuotias tytär Ella, joka menettää näin muutamaksi vuodeksi äitinsä samoin kuin vastasyntynyt vauva. Perhe siis hajoaa täydellisesti.

     *     *     *

Tappo oli tietyllä tavalla vahinko. Se oli siinä mielessä vahinko, että Juliet ei suunnitellut tappavansa miestään, vaikka hänet sitten lopulta tappoikin. (On muistettava myös se, että Juliet ehkä vain pelastaakseen oman nahkansa esitti roolia, jonka tarkoituksena oli peittää se tosiasia, että hän oli koko ajan suunnitellut tappavansa / murhaavansa miehensä. Mehän emme koskaan voi päästä toisen pään sisään, vaikka haluaisimme.)

Pariskunta oli ollut naimisissa ainakin 10 vuotta, joten päällisin puolin perheen elämä oli vakaata porvarillista elämää.

Tarina on kerrottu tiettyyn rajaan saakka varsin uskottavasti ja tunteisiin vetoavasti. Kaikkien sympatiat elokuvan lopulla ovat kauniin ja herkän Julietin ja hänen tyttöjensä puolella. Siitäkin huolimatta, että Juliet oli riistänyt hengen menestyneeltä lakimiesaviomieheltään. Elokuvassa tai sarjassa tappo tehtiin ymmärrettäväksi, lähes hyväksyttäväksi.

Olen varma, että yli 50 % nuorista suomalaisnaisista, jotka eivät ole ehkä koskaan edes harrastaneet seksiä, ovat ehdottomasti ja täysin sydämin Juelietin takana, ja pitävät tällaista tuomiota kohtuuttomana. Suorastaan oikeusmurhana. Siitäkin huolimatta, että Juliet tappoi miehensä Joen.

     *      *       *

Mikä Joen ja Juelietin elämässä sitten hiersi? Miten oli tultu siihen pisteeseen mihin oli tultu? Kovin tarkkaan ei lyhyessä sarjassa asioita pystytty käsittelemään, mutta katsojalle tulivat selväksi pääasiat.

Joe oli kontrollifriikki, joka halusi tietää ihan kaiken, mitä Juliet kotona päivittäin teki.  Joe meni niin pitkälle, että jopa kuvasi jatkuvasti esineitä, joita Juliet käytti päästäkseen selville, mitä hän oli päivittäin tehnyt. Perheen tytär Ella oli valjastettu tähän Julietin valvontaan.

Sarjassa ei loppujen lopuksi paljastunut, miksi Joe kontrolloi vaimoaan. Monet varmasti sanovat, ettei sellaiseen tarvita mitään syytä. Joka tapauksessa Joe ei ollut koko avioliiton ajan kontrolloinut vaimoaan. Hän oli Julietin sanoin avioliiton aikana muuttunut. Sitä ei pohdittu, miksi hän oli muuttunut. Ehkei siihenkään tarvittu mitään syytä. Muuttunut mitä muuttunut.

Olennaistahan on vain lopputulos - se mitä Juliet joutui kestämään kotonaan. Joe ja Ella eivät tässä tarinassa kärsineet tilanteesta. Ella ei edes ymmärtänyt osallistuneensa äitinsä kontrollointiin. Hän luuli vain pitäneensä hyvää huolta masentuneesta äidistään, kun äiti ei itse pystynyt pitämään itsestään huolta. Äiti unohteli asioita ja rikkoi esineitä, eikä hallinnut itseään.

     *     *     *

Pahimmaksi asiaksi nostetaan Julietin kokema häpeän tunne, mitä hän ei olisi mielellään halunnut itse nostaa esiin edes oikeudenkäynnissä. Se mitä hän häpesi oli se, että hänen miehensä halusi naida häntä ainoastaan takapuoleen.

Aviopari ei ollut ainakaan vuoteen - luultavasti useaan vuoteen - harjoittanut tavanomaista parisuhdeseksiä. Mikä oli ajanut tilanteen tähän, siitä ei kerrottu mitään. Sitä ei pidetty kertomuksen kannalta tärkeänä asiana.

Juuri tähän kohtaan liittyy - mielestäni - koko tarinan suurin epäuskottavuus. Jos pari on vuosia harrastanut seksiä kuvatulla tavalla, tilannehan on sama kuin homoseksissä. Tuntuu epäuskottavalta, että seksi olisi vielä kymmenien ja satojen kertojen jälkeen kivuliasta, niin kuin nyt annettiin ymmärtää. Epämiellyttävää ja vastenmielistä se varmasti oli, varsinkin jos halusi muuta kuin anaaliseksiä.

Sarjassa kuitenkin kiellettiin se mahdollisuus, että seksi olisi voinut olla näissäkin oloissa - ainakin toisinaan - nautinnollista. Joe ei ollut väkivaltainen, ehkä vain kaappihomo tms., joka käytti vaimoaan tarpeidensa tyydyttämiseen.

     *      *      *

Myös sitä ei pohdittu, miksi Juliet ei irrottautunut parisuhteesta, joka oli hänelle äärimmäisen epätyydyttävä. Taustalla on selvästi teoria läheisriippuvuudesta. Ihminen joka kokee olevansa täysin riippuvainen toisesta on toimintakyvytön. Hän ei voi kuin olla, ja irrottautumiseen hän tarvitsisi ulkopuolista apua. Hieman samaan tapaan kuin alkoholisti.

Juliet joka tapauksessa oli aikuinen ihminen, aikuinen nainen, jolla oli teini-ikäinen tytär, jonka parasta hän ajatteli. Miksi hän ei edes tyttärensä takia yrittänyt irrottautua suhteesta ja hakenut esimerkiksi avioeroa? - Koska Joe oli juristi, hän olisi varmasti saanut aikaan sen, että Juliet olisi menettänyt tyttärensä. Niin ei kuitenkaan olisi välttämättä käynyt, sillä yleensähän länsimaisessa oikeuskäytännössä lapsi joka tapauksessa jää äidille, jos ei ole mitään erityistä syytä toimia toisin.

Niin, Juliet varmasti pelkäsi jäävänsä yksin, jos hakisi eroa miehestään. Aviomies Joe ja tytär Ella tulivat hyvin keskenään toimeen, ja tytär olisi tuskin luopunut isästään tilanteessa, jossa äiti haki eroa.

Tässä mielessä Juliet taktikoi. Hän taktikoi niin pitkälle, että suunnitteli itsemurhaa ratkaisevana iltana, jolloin tappoi hetken mielijohteesta miehensä. Hän oli tarkkaan valmistellut tilannetta. Valinnut veitsen jonka antaisi painua rintaansa. Hän oli ottanut myös itselleen vakuutuksen, jonka edunsaajaksi tuli hänen tyttärensä.

Julietin suunnitelma tuntuu järjettömältä. Miten hän kuvitteli, että itsemurhan jälkeen hänen tyttärensä saisi vakuutuksesta enää yhtään mitään. Ja mitä tytär ylipäätään olisi tehnyt rahoilla, koska hänellä oli varakas isä. Ella olisi tuskin edes ymmärtänyt mistä kaikessa oikein oli kyse, vaikka Juliet olisi vääntänyt hänelle siitä rautalankamallin.

      *      *      *

Tarina tuntuu ytimeltään aika heppoiselta, ja hyvin, hyvin epäuskottavalta. Yann Demange ja Marc Jobst eivät ole ajatelleet - tai pystyneet ajattelemaan - asioita aivan loppuun asti.

He ovat saaneet aikaan vaikuttavan ja voimakkaasti tunteita kuohuttavan minisarjan, mutta eivät loppujen lopuksi paljon muuta. Siitäkin huolimatta että sarja on kiitetty ja palkittu.

Pylkkönen: "Muistista" (1972)

Uudessa proosa- ja runokirjassaan "Muistista" (1972) Maila Pylkkönen johdattaa jälleen lukijan omaan kokemusmaailmaansa. Se merkitsee vähintäänkin iloista ja muuttavaa tapahtumista; parhaimmillaan urautuneiden asenteiden ja näkemistapojen tarkistamista. 

Runot ovat yksinkertaistuneet, ja mukana on hellyys kaikkea pientä ja huomaamatonta kohtaan: varpuset, puolukat, vanamot, kivet, ja tavalliset ja epätavalliset ihmiset käyttäytyvät Pylkkösen teksteissä kuin kotonaan ja puhuvat meille kaikesta mahdollisesta. Ja me haluamme, että näin juuri onkin. (Takakansi)

     *     *     *

Otin tämän Maila Pylkkösen toiseksi viimeisen kokoelman käsittelyyn siksi, että turkulainen kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa poimi yhden sen runon 'Kviik ja kivi' artikkeliinsa 'Olevaksi kertomisesta' kirjassa "Kertomuksen luonto"  (2012).

'Kviik ja kivi' on 6-sivun mittainen, tiheään kirjoitettu, proosaruno. Ei siis mikään pieni runo.

      *     *     *

Käsite, sanapari 'olevaksi kertominen' on mielenkiintoinen, vaikka ehkä hieman keinotekoinen tapa lähestyä luontorunoa.

Ajatuksena Lummaan artikkelissa yksinkertaisesti on, että runo voi kertoa lukijalle jotain sellaista todellisuudesta, jota hän ei ole entuudestaan tiennyt tai osannut edes kuvitella olevan olemassa. Näin asian ymmärsin.

Koska kyse on kuitenkin fiktiosta ajatus on aika mielenkiintoinen, sillä artikkelin otsikko 'Olevaksi kertomisesta' viittaa faktoihin, tosiasioihin, todellisuuteen, josta kaunokirjallisen tekstin ei tavallisesti ajatella ensisijaisesti kertovan.

     *     *      *

Runo on tarina varpusenpoikasesta, jonka kertoja kasvattaa perheensä kanssa kerrostaloasunnossa. Ihmiset oppivat kommunikoimaan linnun kanssa, ja tunnistavat milloin lintu esimerkiksi haluaa ruokaa.

Tavallisestihan ihmiset ja linnut, jos ei oteta lukuun esimerkiksi kanoja ja broilereita, eivät ole ihmisten kanssa kovin läheisessä kanssakäymisessä.

Tällä tavoin juuri tullaan 'olevaksi kertomiseen'. Runossa kerrotaan millä tavoin varpunen tuli ihmisille olevaksi, mitä ei tavallisesti tapahdu ainakaan tällä tavoin.

Kun runoilija on aikansa kuvannut ihmisten ja eläimen yhteiseloa, on eron aika. Vähitellen lintu siirtyy parvekkeen kautta lintujen maailmaan, eikä palaa enää ihmisten luo.

     *     *      *

Karoliina Lummaa korostaa, että runossa ihminen ei kesytä eläintä. He vain elävät jonkin aikaa yhdessä. Eläimen läsnäolo herättää ihmisissä monenlaisia kysymyksiä, muun muassa siitä, mikä ihmisen ja eläimen ero loppujen lopuksi on. Ja ennen muuta: mikä on tämä pieni olento tässä, joka on meidän kanssamme.

perjantai 24. toukokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 177: "Terveisiä Turusta"

Kevätmasennusko iskenyt, mutta en ole kirjoittanut pariin päivään käytännöllisesti katsoen mitään... Jo kolmeen päivään... Ryömin kuin mato pitkin käytäviä ja katuja ja yritän pitää itseni hengissä, jotteivät suuren suuret menopelit kuten panssarivaunut jyräisi minua seisoessani liikennevaloissa, ei suojatiellähän minä olen, kun valot ovat vaihtuneet jo aikaa sitten punaisiksi.

En tiedä mikä minua vaivaa. Kävelen tädet kaskussa ja laulan itsekseni kovaan ääneen ja toivon, ettei kukaan kuulisi.  "Rakastan elämää..." kuin George Ots, vaikka vihaan tuotakin löllyvää ämmää, joka kiilaa autoltaan suoraan eteeni kuin Euroopan omistaja. Ajanko päälle... Ajanko... Pyörällä... Ajan... En ajakaan. Se ei edes huomannut minua tohottaessaan kuola suupielistä valuen eteenpäin kuin koira.

Portaat ylös, ylös.
Miksi noiden satakielien pitää laulaa ihan koko ajan? Missä on katkaisija? Missä. Saisiko ne edes hetkeksi hiljennettyä vain kuuntelemaan tuulen huminaa puissa. Mikä vika niissä oikein on, kun ne eivät saa hetkeksikään pidettyä äänijänteitään kurissa? Alan ymmärtää metsästäjiä, jotka huvikseen ampuvat kaikkea liikkuvaa ja mieluummin ensin itsensä ja ennen muuta itsensä tai sitten toisensa.

Kädetön Pyhä Birgitta, deck.
Tiesittekö muuten, että 1500-luvulla eläneellä Ruotsin kuningatar Katarina Jagellonicalla oli oravannahkasta tehdyt alushousut, kun hän tuli Turun linnaan. Olen kuullut, että varsinkin turkulaiset hipsterit vielä tänä päivänäkin käyttävät oravannahkoja. Häntää ne käyttävät stringinä, jonka vetävät haarustensa läpi. Näin siis Turussa, missä mikään ei ole muuttunut sitten katolisen kuningattaten Katarina Jagellonican, joka kutitteli itseään oravanhännällä. Ja ajatelkaa että hännän alla saattoi olla urospuolisen oravan se.

Panemalla ikkunat hakaan
turkulaiset estävät sielujen
karkailut öiseen aikaan.
Katolisia ovat.
Entä tiesittekö, että turkulaiset ihmiset itse tägittävät Aurajoenvarren varren lehmuksensa. Muualla
sen tekevät koirat, mutta Turussa ihmiset. Ensin ne menevät puun viereen kontilleen ja haistelevat niin puita kuin toistensa pyllyjä ja alkavat sitten tägittää. Jotkut nostavat jalkaansakin ja yrittävät sillain. Tavallisesti he kuitenkin ompelevat valtavia pannulappuja ja muuta krääsää, minkä sitten kiinnittävät puihin kiinni merkiksi siitä, että "minä olen turkulainen, ja olen tägittänyt tämän puun, ettäs sitten tiedätte, te muualta tulleet, saatana, sen".

Hipsterit ratsastavat pallit hellinä.
Jotain kertoo myös se, että ravintolat ovat panimoita niin kuin katolisissa maissa. Ainoa ero pariisilaisen ja turkulaisen panimon välillä on siinä, että Pariisissa myydään naisia, Turussa punaista lihaa paahtopaistin kylkiäisenä. Turussa on panimotapahtumakin, jossa pienet panimot panevat suuria ja vielä kaiken lisäksi halvalla.

tiistai 21. toukokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 176: "Voikukkien aika ... ja perheonnen"


Äkkiä tänään tajusin, että kaikkialla ympärillä on kirkkaan, kirkkaan keltaista. Pyöräteiden varret koko Harvialantien varrella ja Katumantiellä kylpivät keltaisista voikukista.

Osa oli ehtinyt päättääkin kukintansa, sillä ne olivat alkaneet siementää. Lentoon siemenet eivät sentään olleet vielä lähteneet vaan olivat vielä tiukasti kiinni mykerössään.

Niin vähän sitä näkee ympärilleen, vaikka joka päivä polkee samoja polkuja pitkin. Ja kukat vetävät tietysti puoleensa mm. perhosia, ja tänään näin niin neitoperhosen kuin auroraperhosen, jota en muista nähneeni vuosiin.

Suurin yllätys oli kuitenkin, kun saavuin rantatielle, sillä silmäni osuivat Lammassarren kärkeen, missä näin sen verran kuhinaa, että menin rantaan asti katsomaan mitä siellä tapahtuu. Kuikkapari opetti kolmelle poikasilleen kalastusta ja itse ne seurasivat viereistä - ja selvästi opastivat jälkikasvuaan.

     *     *     *

Runorintamalla ei ole vähään aikaan tapahtunut mitään. En ole kirjoittanut runoja. Eilen sain vihdoin Runokoira -paidan, jonka Merja Tiitta oli ystävällisesti minulle painanut Hämeenlinnan kaupunginkirjaston tunnuksin. Ehkä se auttaa asiaan.
odottamani

RUNO ON VAPAA. Osa 102: "Tänäänkin voi tehdä jo jotain - Carpe diem"

Roomalaisen runoilijan Horatiuksen "Oodeista" löytyvä kuuluisa aforismi 'tartu hetkeen' eli 'carpe diem' on usein varsinkin nuoriso- ja populaarikulttuurissa tulkittu virheellisesti. Ajatuksena on ollut, että on elettävä vain tässä hetkessä. Siitä ei aforismissa kuitenkaan ole kyse.

'Tartu hetkeen' kuitenkin viittaa myös tähän hetkeen, tähän päivään ja kehottaa lukijaa tarttumaan tilaisuuksiin, joita tulee vastaan. Jos koko ajan elää elämäänsä ikään kuin tulevaisuudessa, tulevaisuuden ehdoilla, odottaa vain sopivaa hetkeä toimia, hetki ei ehkä koskaan tule vastaan, jos ei sitä ennen ole tehnyt mitään edistääkseen haluamaansa asiaa.

'Carpe diem' -ajatukseen kuuluu luontevasti sivujuonteena sen korostaminen, että ihmisen on muistettava olevansa kuolevainen eli 'memento mori'. Kun muistaa tämän vääjäämättömän totuuden, ymmärtää myös yksittäisten hetkien merkityksen. Ymmärtää miten tärkeää on 'tarttua hetkeen'.

Kolmas ajatus, joka liittyy olennaisesti tähän yhteyteen on 'ubi sunt' eli 'missä he ovat nyt' eli sen mietiskely, missä ovat nyt ne, jotka vielä eilen olivat tässä.

Ollaan siis elämän perusasioiden äärellä. Roomalaisessa ja eurooppalaisessa elämänviisaudessa, joka on vuosisatojen saatossa unohtunut. Horatiuksen oma elämä muistutti monella tavalla tämän päivän pitkäaikaistyöttömän osaa. Hän eli täysin kädestä suuhun, ja joutui mukautumaan vallanpitäjien oikkuihin. Silti hän pystyi säilyttämään runoissaan jotain itsestään ja luomaan omaperäisiä runoja, joita ei ole aika syönyt ja ruoste raiskannut.

    *      *       *

Missä ovat he nyt? Missä ovat esimerkiksi sukulaiset, jotka ovat menneet manan maille, jääneet rajan taakse Karjalaan? Mitä merkitsee, että olen yhtä kuolevainen kuin he olivat olleet? Onko minullakin jo toinen jalka haudassa, jo heti synnyttyäni - ja onko elämä vain välivaihe johonkin, josta emme tiedä mitään?

Kenties yksi puoli 'carpe diem' -ajatuksessa on vielä - kaiken edellä sanotun lisäksi - ja se on se, että ihmisen on turha miettiä kuoleman jälkeistä aikaa. Sillä me emme yksinkertaisesti voi tietää siitä mitään. Olemme täysin jumalien armoilla niin elämässä kuin kuolemassa. Ja tässä mielessä kaikki uskonnot ja ideologiat ovat suurta petosta, mitä runoilija ei voi sanoa ääneen, koska hän on riippuvainen niin papeista kuin poliitikoista.

Runoilija on runoissaan, Horatius "Oodeissaan", pappeja ja poliitikoita viisaampi. Hän ei lupaa mitään sellaista, mitä ei pystyisi pitämään.

     *     *     *

En mieti vain kuolleita ihmisiä, mietin myös kuolleita, sukupuuttoon kuolleita eläimiä. Asun alueella, jossa ovat asuneet Suomen viimeiset monnit.

Ihmisen toiminnan vaikutuksesta, vesien säännöstelyn ja saastumisen takia, kalat kuitenkin hävisivät 1800-luvun lopulla. Kernaalanjärveen, josta viimeinen monni pyydettiin, on TÄSTÄ paikasta, jossa olen, noin 20 minuutin ajomatka autolla.

Lähimmät elossa vielä olevat monnit asuvat samoilla alueilla, joissa sukujuureni ovat nykyisessä Karjalan tasavallassa, eikä niidenkään olemassaolo enää tänä päivänä ole varmaa. Kenties niitä Taipaleenjoen suulta vielä löytyy.

Monnit olivat yöeläjiä, ja tunnen siinä mielessä sukulaisuutta niiden kanssa, sillä pidän pimeässä liikkumisesta, uimisesta öisillä rannoilla. Viiksikarvoillaan  monnit tunnustelivat ympäristöään ja löysivät ruokansa järven pohjasta.

      *     *     *

Itä-Suomen flooraan kuuluu myös toinen harvinaisuus, ja myös se elää hiljaa virtaavissa vesissä. Punainen lumme, jonka olen nähnyt muutaman kerran asuessani Savonlinnnan seudulla 90-luvulla, panee sekin miettimään ihmisen toimintaa ja sen vaikutuksia.

Lumpeen uhkana ei ole pelkästään vesien säännöstely ja saastuminen niin kuin monnin kohdalla vaan myös ihmisen ahneus lumpeen kauneutta kohtaan. Aina kun ihmiset saavat vihiä punaisista lumpeista, niitä alkaa mystisesti kadota, ja niiden harvinaistumisen ja häviämisen suurin syy onkin juuri siinä.

Naiivi 'carpe diem' -ajattelu eli jos minä otan tästä nyt yhden tai kaksi lummetta, ei se voi haitata mitään eikä ketään. Mutta kun samaan aikaan kymmenet ja sadat ihmiset toimivat samalla tavalla, lopulta koko laji tai sen harvinainen muunnos on uhattuna - ja lopulta häviää kokonaan.

     *     *     *

JATKUU...

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Cole: "Kalenteritytöt" (2003)

Nigel Colen ohjaama "Kalenteritytöt" (2003) on yksi lukemattomista esimerkeistä onnistuneita britcom-elokuvia. Huumorin ja vakavan asian yhdistämisen taidon britit osaavat.

Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo yorkshirelaisesta naisyhdistyksestä, joka päättää tehdä alastonkalenterin kerätäkseen rahaa sohvan ostamiseen paikallisen sairaalan syöpäosastolle.

Tavoitteessaan he onnistuvat paremmin kuin hyvin, sillä heidän kalenteristaan saamat varat riittävät kokonaisen leukemiaosaston perustamiseen.

     *     *     *

Niin kuin kaikilla asioilla myös tällä ovat omat varjopuolensa, joista kaikki eivät tule tietysti elokuvassa esiin. Tällaista tempausta ei voi tehdä kovin montaa kertaa peräjälkeen ainakaan yhtä menestyksellisesti. Idea kuluu. Tosin seksi ei ole kertakulutushyödyke, joten sillä on jatkuvaa kysyntää.

Elokuvan lopussa vihjataan, että naiset tekivät toisenkin kalenterin, koska rahaa saatiin kalentereilla kerättyä tuplaten se, mitä olivat tuotot ensimmäisestä kalenterista. Mutta entä sitten? Entä muut englantilaiset sairaalat syöpäpotilaineen?

Naiset lähtevät elokuvassa jopa Hollywoodin valloitukselle TV-show'hun. Heistä tulee hetkeksi julkkiksia, ja tuskin tällaista tapausta pienellä paikkakunnalla ihan heti unohdetaan. Ennemminkin he jäävät historiaan eläviksi legendoisi.

     *     *     *

Kaiken suosion takana on alastomuus tai moralistinen suhtautuminen alastomuuteen. Naisyhdistys, johon naiseet kuuluvat, on osa valtakunnallista naisjärjestöä, jonka aluejohtaja yrittää sabotoida paikallisyhdistyksen hankkeen.

Kun hanke on kaatumassa, mutta kalenteri on jo menossa painoon, naiset joutuvat pohtimaan, mikä kalenteri on, jos sillä ei ole naisyhdistyksen antamaa statusta takanaan. Se muuttuukin yllättäen tavalliseksi pehmopornoksi. Pornotähtiä naiset eivät kuitenkaan halua olla.

Ehkä tässä on koko elokuvan ydin. Olennaista on se, missä roolissa mitäkin asiaa tehdään. Kun nainen avioliitossa tulee toistuvasti raiskatuksi, on se vain tähän instituutioon liittyvä harmittava lieveilmiö; tai vastaavasti kun mies tulee puukolla tapetuksi kesken uniensa, on se vain harmittava takausku siksi ettei vaimo valitetttavasti osannut sanoa miehelleen että lopeta tms.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 175: "Kun kohtasin tänään rannalla kuikan..."



Kuulostaa ehkä uskomattomalta. Keskellä kirkasta päivää kuikka uiskenteli venesatamassa. Paikalla ei ollut muita ihmisiä kuin minä, joka ajoin polkupyörällä rantatietä.

Näin heti ylitettyäni mäennyppylän, että joku räpiköi rantavedessä. Lintu pesi sulkiaan niin keskittyneesti, ettei se kai huomannut minua heti. Kun hyppäsin pyörän selästä ja otin ensimmäisen askeleen rantaa kohti, se sukelsi ensimmäisen kerran - ja vähän kerrassaan etääntyi rannasta kohti järven keskiosaa.

Yksi Katumajärven kuikista.
Se liikkui uskomattoman sulavasti ja nopeasti, siitäkin huolimatta, että se koko ajan pesi ja suki itseään. Sen katsominen oli kuin yksintanssin seuraamista. Asian ikävä käänteinen puoli on se, että kysyin välittömästi mielessäni, oliko se liannut sulkansa rantavedessä?

Muutenko vain se pesi itseään?
Viime viikolla samaan rantaan oli ajautunut golf-kentän suunnalta kuolleita kaloja, jotka lokit olivat ehtineet syödä ennen kuin ympäristötarkastajat ehtivät tutkia tilanteen. Kenties rantavedessä oli taas jotain. Toivottavasti ei, sillä tällaiset stressitekijät ja tilanteet saattavat karkottaa kuikkapariskunnan muille vesille, jos tällaista tapahtuu jatkuvasti.

Arendt: "Totalitarismin synty" (2013)

TULEE TÄHÄN!

"Totalitarismin synty" (2013) on historiallis-filosofinen tutkielma totalitarismin ehdoista ja elementeistä. Kirja kuvaa ja analysoi kahta 1900-luvun merkittävintä totalitaristista ilmiötä, natsismia ja stalinismia rajoittumatta kuitenkaan pelkästään niihin. Hannah Arendt pohtii totalitarismin lisäksi laajasti muun muassa rasismia ja imperialismia.

Kirja alkaa kuvauksella antisemitismin noususta 1800-luvun Keski- ja Länsi-Euroopassa, minkä jälkeen eurooppalainen imperialismi otetaan suurennuslasin alle. Arendt käy kirjassaan läpi totalitarististen liikkeiden järjestelmiä ja toimintaa nähden natsi-Saksan ja stalinistisen Neuvostoliiton enemmänkin saman kolikon kahtena puolena kuin vastakkaisina järjestelminä.

Hannah Arendt oli saksalaissyntyinen politiikan teoreetikko, joka käsitteli töissään usein vallan kysymyksiä. Vuonna 1941 hän onnistui täpärästi pakenemaan Yhdysvaltoihin, missä hän toimi myöhemmin professorina Chicagossa ja New Yorkissa.  (Takakansi)

Ballard: "Kuivunut maailma" (2012)

Mereen kaadetut teollisuusjätteet synnyttävät veden pinnalle haihtumisen estävän kalvon, jolloin sateet lakkaavat ja maapalloa alkaaa koetella ennennäkemätön kuivuus. Jokien ja järvien kuivuessa paahtavan auringon alla alkaa kiivas ja väkivaltainen taistelu ruoasta ja vedestä.

Tohtori Charles Ransom pakenee kuivuutta satojentuhansien muiden tapaan rannikolle. Siellä hän näkee, miten kamppailu eloonjäämisestä karsii ihmisestä kaiken yksilöllisyyden.

J.G. Ballard nousi scifin uuden aallon huipulle teoksellaan "Uponnut maailma". Nyt ensimmäistä kertaa suomennettu "Kuivunut maailma" on kiinteä jatko sen entistä ajankohtaisimmille teemoille. (Takakansi)

     *     *      *

Samankaltaisia dystopioita kuin tämä on, on sittemmin tehty enemmänkin. Ihmiskunnasta ovat enää roippeet jäljellä, ja he roikkuvat merten rannoilla tehden suolaisesta merivedestä itselleen juomavettä. Armeija ja poliisi suojelee hyvin, hyvin pientä joukkoa selviytyneitä. Ihmiselämällä ei juuri arvoa ole.

Ballardin erikoisuutena tieteiskirjoja kirjoittaessaan on ollut, että hänen tarinansa sijoittuvat uskottavalla tavalla lähitulevaisuuteen. Hän pohjaa tarinansa tunnettuihin tosiasioihin siitä, mihin suuntaa asiat voivat hyvin nopeaan tahtiin lähteä kehittymään.

Tässä 60-luvulla kirjoitetussa tarinassa ihmiskunnan uhkana on se, että veden kierto globaalilla tasolla häiriintyy niin pahasti, ettei meristä haihdu enää yhtään mitään. Mantereet kuivuvat ja jäljelle jäävien ihmisten on siirryttävä merten rannoille.

     *      *      *

Kirjassa "Kuivunut maa" seurataan muutamaa hyvin pientä ihmisryhmää, jotka ovat aluksi verisesti vastakkain, mutta lopulta jäljelle jääneet muodostavat yhden yhteisön Hamiltonin merenrantakaupunkiin.

Ajatus siitä, miten kansat voisivat globaalilla tasolla yhdistyä saa tässä kirjassa ironisen ja yhteiskuntasatiirisen ratkaisunsa. Kun väkeä on riittävän vähän, kaikki on mahdollista.

Tohtori Charles Ransom lähtee liikkeelle muutaman satunnaisen henkilön - eläintenhoitajan Catherine Austenin, mustan pojan Philip Jordanin ja rouva Quilterin - kanssa. He päätyvät laguuniin, mutta elämä siellä ei ole helppoa, vaikka niukka ravinto merestä lähteekin. Nähtyään yllättäen dyyneille eläimen, jonka on täytynyt vaeltaa kymmeniä kilometrejä autiomaassa, he tajuavat, että vettä täytyy löytyä vielä jostain muualtakin kuin merestä.

Ryhmä lähtee vaeltamaan takaisin kohti aiemmin hylkäämäänsä kaupunkia, pois vihamieliseltä ja vaaralliselta merenrannalta. Kaupungissa ei ole kuin ökyrikas arkkitehti Richard Lomax sisarineen ja muutama muu henkilö. Lomax on kumppaneineen sinnitellyt hengissä löytämiensä vesivarastojen turvin, joista hän ei halua kertoa paluumuuttajille.

Kaikki näyttää olevan menetetty, mutta kirja päättyy siihen, että alkaa sataa... Kenties vettä on alkanut jälleen haihtua meristä niin kuin ennenkin ja maa alkaa jonkin ajan kuluttua taas vähitellen vihertää, ja viimeiset ihmisetkin jäävät eloon.

      *      *     *

"Kuivunut maa" on kirjoitettu mielenkiintoisesta sammakkoperspektiivistä. Kertoja ei selvästi tiedä asioista sen enempää kuin tohtori Charles Ransom, jonka kannalta asioita pääasiassa tarkastellaan.

Ihmiset kulkevat kaaoksen keskellä kutakuinkin toisistaan tietämättä, ja esimerkiksi missä ovat Hamiltonista kirjan alussa veneillä lähteneet kalastajat, ei kirjan aikana tule mitään selvyyttä. Luultavasti he ovat veneillä menneet alueille, joilla pystyvät pyytämään itselleen riittävästi ravintoa. Kenties he käyvät vaihtokauppaa rannikolla vettä suodattavien ryhmien kanssa, mikä olisi molempien etu. Näistä asioista ei kirjassa puhuta mitään.