torstai 30. toukokuuta 2013

Kettu: "Piippuhylly" (2013)

Yhdestä pohjoisesta pisteestä voidaan katsoa alas, kertoa kaikki maailman tarinat.

Piippuhyllyssä Katja Kettu ottaa novellin keinot haltuunsa kuin taian.

Kuolleen Miehen vuono on hiidenkoirien, uhkurakkojen, merentulien ja pilvenkirnujen maata. Sota lähestyy ja sen edellä pelko. Jäämeren sylissä ainoa kumppani on mielikuvitus, merivirran tuomat tarinat.

Kuollut Mies kerää rannalta piippuja, nostaa kivikosta ja asettaa hyllylleen. Syntyy kokoelma, jonka tarinat kantautuvat maailman kaikista kolkista. Piiput ovat saapuneet Brasilian faveloista, Afrikan länsirannikon voodoo-kylistä, Venäjällä Volgan mutkasta, Lähi-idästä ja 1930-luvun Berliinistä. Niiden tarinat kertovat miehestä, joka hallitsee merta aaltoineen, naisesta, joka odottaa rakastaan kaivautuneena hiekkaan.

Moni "Piippuhyllyn" (2013) novellihenkilöistä esiintyi jo Katja Ketun "Kätilö" (2012) -romaanissa, osa ei. (WSOY:n sivusto)

     *      *      *

Katja Kettu on huikea kertoja, hänen tekstiinsä on helppo ihastua ja upota sen kielen monisyiseen maailmaan. Erityisesti minua viehättävät monet pienet yksityiskohdat, Ketulla on taju siitä, miten kaikki on niin pienestä kiinni. Pieni naksaus päässä tai jalkovälissä - ja mahdollisuus tarttua aseeseen - tekee kelpo perheenisästä armottoman tappajan ja julman raiskaajan Jeesuksen nimeen tai minkä tahansa nimeen nyt sitten haluaakaan.

Novellissa 'Orjalaiva' Katja Kettu kertoo tiivistetysti koko länsimaisen kolonialismin historian, joka on vielä tätä päivää. Eilisen TV1:n Ulkolinjan Miki Mistratin dokumentti "Paha suklaabisnes" (2012) kertoo karua kieltä siitä, että mikään ei ole 60-luvun afrikkalaisten maiden itsenäistymisen jälkeen muuttunut. Demokratialla ei ratkaista ongelmia, jotka vuosisatainen riisto on saanut aikaan.

Mielenkiintoinen sattuma on, että samoin kuin Juha-Pekka Koskinen uusimmassa romaanissaan "Ystäväni Rasputin" (2013) myös Katja Kettu käsittelee novellissa 'Grisha' Rasputinin viimeisiä vaiheita aika lailla samanlaisille realistisella tyylillä. Kummatkin tarkastelevat Rasputinia toisen ihmisen silmin, ihmisen joka oli lähellä tätä kiisteltyä historiallista hahmoa. Kettu tarkkailee Rasputinia suomalaisen prostituoidun Marissan silmin. Koskisella on ottopojan näkökulma. Myös toisessa novellissa 'Rasputinin poika' viitataan Rasputiniin. Koskisen kirja päättyy hieman samalla tavoin kuin Ketun novelli toisen maailmansodan tapahtumiin, joissa kummallakin Rasputinin jälkeläinen on tavalla tai toisella mukana.

     *      *       *

Katja Ketun "Piippuhylly" (2013) ei ole ihan tavallinen novellikokoelma siinä mielessä, että sen monet novellit linkittyvät toisiinsa, ja lopputulos muistuttaa toisinaan romaania. Tosin rakenne - tekstien välinen yhteys - on romaania löyhempi. Novelleja yhdistää toisiinsa myös tarinoiden kertoja Pietari 'Palonaama' Kutila, joka kertoo tarinoita tyttärelleen. Tarinoita tällä tasolla yhdistävät piiput, joita Kutila löytää Kuolleen Miehen vuonon rannoilta tai ne muutoin vain joutuvat Kutilan haltuun. Piiput kuuluvat tarinoissa esiintuleville henkilöille.

Ketun novellit liittyvät kaikki jollain tavoin tilanteisiin tai oloihin, jotka eivät ole tavanomaisia. Niitä leimaavat länsimainen kolonialismi, sodat ja vallankumoukset. "Viikon kirja" -haastattelussa kirjailija korosti, että poikkeusaikoina korostuvat ihmisissä sellaiset puolet, jotka eivät muulloin tule esiin. Yhtä hyvin asian voi nähdä niinkin, ettei kirjailijalla ole kykyä tai halua nähdä esimerkiksi tämän hetken suomalaisten arjessa samoja piirteitä, joita on ollut aina poikkeusoloissakin. Rauhan ajat luovat pohjaa poikkeusoloille.

Esimerkiksi sodat eivät synny itsestään vaan niihin valmistaudutaan huolellisesti. Niin tälläkin hetkellä, ja poikkeusoloihin sopimattomia ihmisiä viranomaiset laittomasti rekisteröivät mistä on paljon viitteitä. Eivät edes lainsäätäjät noudata omia lakejaan, korppi ei noki korpin silmää.

      *      *      *

Ensimmäisessä novellissa "Kätilöstä" (2012) tuttu ei-kenenkään-puolella-oleva moninkertainen takinkääntäjä Pietari Kutila on Saksassa aikana, jolloin kansallissosialistit ovat saavuttaneet ennennäkemättömän kansansuosion. Kristalliyön jälkeen Pietari Kutila saa juutalaisilta tuttaviltaan ensimmäisen piipun, joka säästyi vimmaisten ihmisten hävitykseltä.

Toisen piipun kohtalo on hieman hämärä, mutta se kuitenkin kuului prostituoidulle prostituoidulle Anna Maravskojalle, jolta se ilmeisesti joutui ensin suomalaiselle Marissalle - ja edelleen  Pietari Kutilalle. Toinen novelli linkittyy edelliseen ensimmäisen novellin juutalaispariskunnan Sofian ja Ibrahimin kautta, jotka muuttivat vallankumouksen jälkeen Pietarista Berliiniin.

      *     *     *

Kolmas novelli 'Hiekkanainen' on ensimmäinen, jossa ollaan "Kätilön" (2012) maisemissa Kuolleen Miehen vuonolla. Absurdissa tarinassa suomalaismiehet pitävät mustaa naista Addaa seksiorjana, ja lopulta tappavat hänet. Pietari Kutila suhtautuu naiseen jokseenkin humaanisti, vaikkei toisaalta tee mitään auttaakseen naista. Eikä olisi ehkä pystynyt mitään tekemäänkään.

Suuseksin jälkeen Kutila sanoo naiselle:

- En mie pahalla.
- Tiiän, vastasi Adda.

Seuraavakin novelli liittyy Lapin maisemiin, ja sota-aikaan. 'Stalingradin Valkea Lilja' kertoo venäläisestä naislentäjästä, joka sodan aikana jäi vangiksi Suomeen. Seuraava 'Lapinkoira' -novelli niveltyy kahteen edelliseen, sillä novellissa on mukana niin venäläinen naislentäjä kuin seksiorjana Addaa pitänyt Björne.

     *      *      *

Sitten hypätään Länsi-Afrikkaan 'Orjalaivaan', mistä syntyy kytkös ensimmäisen novellin Sofian ja Ibrahimin luona asuneeseen katoliseen pappiin, isä Sachariukseen, jossa ruumiillistuu niin mustien joukossa kuin myöhemmin 30-luvun Saksassa paljon pahuudesta, jota kirjaan on tihentynyt.

Mustavalkoinen katolinen arvomaailma osoittautuu täydelliseksi katastrofiksi afrikkalaisen elämäntavan ja kulttuurin kannalta.

'Mulukukassa' hypätään taas takaisin sodan ajan Lappiin, tosin Ruotsin puolelle. Aune Näkkälä on tyttärineen paossa sotaa. Äiti ja tytär jota kutsutaan Vikasilmäksi tekevät saippuaa. Aune on kohdellut kaltoin tytärtään, mutta ei hänelläkään ole ollut helppoa. Lopuksi heidän väliltään kuitenkin löytyy sopu.

Myös viimeisessä novellissa 'Jäänsärkijä' on Aune Näkkälä, missä vihjataan ettei Aune todellakaan ollut millään tavoin esimerkillinen nainen tai äiti, ja hänelle oli tuskin helppoa antaa anteeksi hänen tekemiään asioita. Ja myös tässä novellissa tehdään sovintoa menneiden pahojen tekojen tähden.

     *     *     *

Ehkä päällimmäiseksi kysymykseksi kokoelmassa nousee, miten suhtautua kaikkeen siihen, mitä ihmiset ovat toisilleen tehneet uskontojensa ja ideologioidensa nimissä.

Kovasta kielenkäytöstään huolimatta Katja Kettu suhtautuu varsin lepsusti mitä julmimpiinkin tekoihin. Esimerkiksi raiskaus on Ketun fiktion maailmassa oikeastaan asia, joka naisen vain täytyy kestää. Miehet puskevat päälle kuin härät. Naisen tehtävä on ottaa työnnöt vastaan. Maailmassa kun on vielä paljon pahempiakin asioita, jotka nekin täytyy kestää ja joille ei voi mitään.

Kirjailija kärjistää, mutta panee myös miettimään, miten tässä maailmassa asioita oikein arvotetaan. Jos nainen provokatiivisella käytöksellään - taitamattomuuttaan - aiheuttaa sen, että kiihottaa liikaa miehiä, voiko sen seurauksesta loppujen lopuksi tuomita tai syyttää ketään. Kumpikin osapuolihan ovat yhtä syyllisiä siihen mitä mahdollisesti tulee tapahtumaan. Vai miten on?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti