perjantai 3. toukokuuta 2013

Manninen: "Paha äiti" (2012)

"Paha äiti" (2012) on uusklassisen gotiikan sävyttämä idyllisen kauhuromanttinen ja pelottavan koominen sarja runoja ihmisestä ja luonnosta, arkisesta pahoinvoinnista, äidistä ja isästä, historiasta ja tulevaisuudesta. 

Ystävien, perheen ja sivilisaation rappion, sairastumisen ja kuoleman läsnäolo sekä niiden hyväksyminen osaksi elämän kiertokulkua toistuu teemana, jonka Manninen punoo taitavasti perinteisiin, uusiin ja sekoitteisiin muotoihin.  (Takakansi)

     *      *      *

"Paha äiti" (2012) alkaa kalevalaismittaisesti ja arkaaisella kielellä. Samanlaisella jota edellinen "Säkeitä" (2010) -kokoelmakin oli. Heti ensimmäinen runo on 'Paha äiti'.

Kolmannessa säkeessä todetaan, että äiti on "paha äiti, hyvä äiti", mikä näyttäisi vesittävän, tekevän merkityksettömäksi, koko runon otsikon. Niin ei kuitenkaan ole, sillä Teemu Manninen runossaan vain korostaa sitä itsestäänselvää asiaa, että jos joku on paha, on se myös joillain ehdoilla hyvä. Vain täysin mustavalkoisessa ajattelussa ajatellaan toisin.

Se joka runossa puhuttelee äitiä on hänen lapsensa, joka kysyy äidiltään ensin miltä  vihollinen näyttää tänään. Siten hän kysyy, mikä kiihottaa miestä ja mistä nainen tykkää.

Äiti ei vastaa, nauraa vain. Siksi äiti on paha. Ei kerro, miten ihmiseen, viholliseen, voi luottaa. Ei kerro miten ihmisen kanssa ollaan, mies naisen ja nainen miehen kanssa.

Ollaan kulttuurisen peruskysymyksen äärellä: miksi äidit tapattavat poikiaan? Miksi raiskatuksi tuleminen pahempi asia kuin raiskaaminen? Miksi naisia tulee suojella muuta ei miehiä?

Miksi äiti nauraa? Siksi että äiti on paha. Siksi että hän tietää, että hän tekee pojistaan sotilaita ja raiskaajia ja samalla alistaa heidät pohjimmiltaan naisten luomansa patriarkaatin alle. Tietysti ei tätäkään asiaa pidä ajatella mustavalkoisesti, mutta on huomattava asioiden eri puolet, jotka olen tehnyt näkyviksi.

     *      *      *

Kokoelman toinen osa alkaa samanlaisella avainrunolla kuin ensimmäinen osa. Runon nimi on 'Koivun tuoksu'.

Runossa on perisuomalaista, topeliaanista 'koivu ja tähti' - symboliikkaa modernisoidussa muodossa. Riimittely ei ole kalevalamittaista, kieli arkaaista vaan jambis-anapestista mitallista ja loppusointuista runoutta.

Taas vuotaa kevät kukkien verta.
Taas lyövät nuoret aallot merta,
ja kauhean kesän vihreät lehdet
luovat löylyä syövät miehet.
(..)
saa koivu tähdet vilkkumaan,
(..)
taas kyntää uros naarastaan,
ja tyttö hyppää hurmassaan
yli äyrään mustaan veteen.


Maalaisidyllin kuvaus on väännetty taitavasti poemaiseksi kauhuromantiikaksi yksinkertaisin keinoin. Mahlasta on tehty verta, mitä se ihmisen näkökulmasta onkin. Aallot tavallisesti lyövät rantaan, mutta yhtä hyvin toisinpäin. Vihreistä lehdistä oksineen tulee kauheita, kun niillä aletaan lyödä miehiä, mikä syö miestä saunassa. Kerronnassa pienet sävyt ovat tärkeitä.

Runon loppua kohden tullessa ollaan on selkeä viittaus F. E. Sillanpään "Hiltuun ja Ragnariin" ja vastaavanlaisiin traagisiin tarinoihin. Kun äiti ei ole kertonut tyttärelleen mitään siitä ja niistä asioista, johtaa se helposti siihen, että "tyttö hyppää hurmassaan / yli äyrään mustaan veteen" niin kuin Hiltu teki. Kaikki äitien syytä ja tietysti samalla myös isien. Paha, paha äiti myös tyttärilleen.

     *     *     *

Kokoelman kolmas osa alkaa sonetilla 'Tsonetti'. Sonetti syntyi ihmiskeisen, humanistisen ajattelun myötä n. 1400-luvulla. Kristinuskon seksuaalikielteinen maailma kyseenalaistettiin ja sotien ja vihollisajattelun sijaan macchiavellistinen pelinpolitiikka nousi kukoistukseen, mutta sen vastapainona syntyi Pohjois-Euroopassa puritanismi, protestanttiset uskonnot. Ja tämä kaikkihan johti lopulta uskonsotiin, 30-vuotiseen sotaan, jota suomalaiset vieläkin öykkärimäisesti ihannoivat. Niitä hakkapeliittoja. Pelkkiä murhamiehiä ja raiskaajia, uskonnon varjolla, Ruotsin vallan nöyristelijöitä.

Entäpä se Mannisen 'Tsonetti', mitä sillä on sanottavana tähän kaikkeen? 

ON ELO TÄÄ KAUHEA ARVOITUS
MIES SANOI JA LÄHTI OVESTA ULOS
(..)
SIT MIES EKSYI JA MENI EDES JA TAAS
(..)
EIPÄ SIINÄ OLE KAI MITÄÄN JÄRKEÄ
JOS EI TIEDÄ MIKÄ TÄÄLLÄ ONNISTUU
KUN ON TUO RAKKAUSKIN AIKA MUTKAINEN TIE
ENKÄ TIEDÄ EDES MINNE SE EI VIE

Eli mikä on villankoiran ydin? Kun uskonnoista ja niiden nykyihmiselle valheellisista maailmanselityksistä on luovuttu, on jäljellä enää "kauhea arvoitus".

Ihminen kulkee vaan päättömänä ympäriinsä, ja kysyy itseään, hakee identiteettiään. Ja sehän löytyi kansoista ja kansallisvaltioista, äidinkielestä ja kulttuurista.

"Jos ei tiedä mikä täällä onnistuu" - ketkä sen tietävät? Tietysti ne jotka menestyvät tämän maailman arvoilla mitattuna, ja silloin tullaan taloudelliseen menestykseen ja hyvinvointiin. Porvaristo uutena nousevana luokkana määritti menestyksen mittarit.

Yläluokan ja sivistyneistön maailmassa rakkaus oli vielä jollain tavalla ymmärrettävissä oleva asia, mutta porvaristo ja työväenluokka teki siitä kauppatavaraa. Sodissa raiskaamisen sijaan tulivat ns. 'taloudelliset raiskaukset', raha nai rahaa, kurjuus kurjuutta, suomenruotsalainen suomenruotsalaisen porvarin.

     *     *     *

Mikä on postmodernin runoilijan vastaus näihin historian haasteisiin? Se on neljännen osan 'Tuulen teoria'. Nyt on runon muotona mitaton mutta rytminen ja toisteinen moderni runo vaihtuvine kuvineen. Ollaan tultu siis yhden tien päätökseen.

Ei ole suuri yllätys, että runo alkaa säkeellä: "Ensin rakkaus käveli ovesta ulos." Rakkaus ei mahdu nykyajan raameihin, jossa yksilöllisyys on egoistista oman elämän rakentamista ja purkamista loputtomiin. Suuria ja pieniä odotuksia tulevaisuuden, huomisen suhteen, mutta tämä päivä pelkkää aivotonta puurtamista.

Mutta maailma ei taivu suunnitelmiin: "Sitten moottoripyöräilijä törmäsi autoon." Kuka törmäsi mihinkin - ja otti turhaan liian suuria riskejä arjessaan. Pahinta on kuitenkin, kun "äiti astui taloon". Perhe on pahin, kauhein. - Voimaa saa vain lähtemällä ulos - metsään. Luonto voimaannuttaa, mihin uskotaan. Teorian mukaan se on tuuli, joka saa kaiken aikaan. Jokin näkymätön, lähes aineeton, kehyt ja leppeä, hyväntuoksuinen ja mitä kaikkea se sitten voikaan olla. Tuuli liikuttaa kaikkea. Ei vain ilmaa vaan myös vettä, joka kiertää ympäri palloa. Ilman kiertoa ei ole elämää.

Tuuli saa ihmisen kysymään, milloin oma kierto loppuu.

Kenties. Kenties päivämme ovat numeroidut.
Kenties joku luettelee niitä jossain tuolla.
Kuuluu laskentaa, ja sitten laskenta loppuu:
opetus on, että tapahtuu;
ihminen elää, kuolee ja maatuu,
kiertokulku kiertyy niin kuin käsi ja lapanen kohtaavat,


So simple. Tässä ajattelussa, teoriassa on vain yksi suuri heikkous ja se on se, että se roikottaa mukanaan ikiaikaista Suurta kertomusta, joka johtaa lopulta vääjäämättä hedelmättömään jeesusteluun ja henkiseen taantumiseen.

     *     *      *

Niin kuin pahaa pelkäsin, niin myös kävi. Viimeinen osa runoelmaa alkaa 'Jumalhämärä' - runolla ja se myös päättää koko kokoelman. On masentavaa, että runoilija alkaa tällaisen henkisen runkkauksen kesken kaiken, eikä käytä aivojaan. Keskiluokkaisen, keski-ikäisen, valkoisen, länsimaalaisen miehen maailmaa pää rutsaisesti pahan äidin sylissä.

Viimeiset kolme säettä ovat tällaisia:

ja minä tunsin lämmön, ja minä kuulin:
Ole rauhassa, pikkuinen.
Äidin täytyy nyt lakata olemasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti