sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Lumikki. Kirjassa: "Satulinna. Sata eurooppalaista satua" (1990)

Tämän kirjan toimittaja Christian Strich on tutkinut tarkkaan Euroopan satuperintöä ja valinnut tuhansien joukosta 100 runollisinta, jännittävintä ja hauskinta satua. (Takakansi)
    *     *     *

Sadan sadun joukkoon on valikoitunut mm. Grimmin veljesten satu 'Lumikki', jota ei tarvinne esitellä, sillä se on varmasti lähes kaikille eurooppalaisille tuttu niin satukirjoista kuin elokuvista.

Muistan lapsena ihmetelleeni monia satuja, ja ennen muuta miksi ne ovat niin suosittuja. Itse en voinut sanoa niistä juuta enkä jaata. Esimerkiksi 'Lumikki' oli sen verran outo tarina, että en ollut siitä mitään mieltä. Se vain oli, eikä mielestäni kovin kiinnostava tai ihmeellinen.

Disneyn animaatioelokuvan näkeminen ei muuttanut suhtautumistani. Se oli edelleen sama tarina. Elokuva oli kauniisti tehty, ei siinä mitään. Ja tietysti on sympaattista, että prinssi saa prinsessan - ja paha äitipuoli saa palkkansa ja lopussa on kaikki hyvin. Paitsi äitipuolella, joka kuolee ja kääpiöillä, jotka menettävät taloudenhoitajansa.

Jokin sadussa ei ole kohdallaan, mutta aina voidaan sanoa, että se on vain satu. Niin on. Satu on. Niin kuin tarinat huumaavia aineita käyttävästä punapukuisesta Coca Cola -joulupukista ja verissäpäin ristillä roikkuvasta rättipäästä (anteeksi) tai siis jumalasta.

Monet kertomukset ja niihin liittyvä tahallinen valehtelu loukkasivat minua lapsena. Eikä pahinta ollut valehtelu vaan että aikuiset itsekin uskoivat valheisiinsa. Se sekoitti pienen pojan päätä aina tähän päivään asti.

Miten oli mahdollista, että hyvän asian takia saattoi tehdä mitä tahansa, jopa tappaa. Tuhota toisen omaisuutta, vannoa vääriä valoja jne. Tarkoitus pyhitti keinot. Voiko mikään asia olla niin hyvä, että se oikeuttaa kasapäin tappamaan toisia? Ei niin voi olla mutta niin oli ja on vieläkin.

     *     *     *

Entäpä 'Lumikki' -satu, mitä ajattelen siitä tänä päivänä luettuani sen ties monennenko kerran. Tai itse asiassa en ole lukenut sitä montaa kertaa. Kuullut ja nähnyt olen, sillä sen näkemistä ja kuulemista on vaikea välttää, sillä se on osa tätä länsimaista kulttuuria.

Sadusta on paljon tulkintoja, joista monet menevät syvälle miesten ja naisten väliseen suhteeseen. Ajatelkaa nyt: pieni tyttö kasvaa seitsemän aikuisen miehen kanssa. Mitä lie onnenonkijoita ja aarteenkaivajia. - Tarina on kuin viime vuosien lööpeistä, joissa kerrotaan siitä, miten pieniä tyttöjä ja nuoria naisia on siepattu ja pidetty seksiorjina kaikkien silmien alla.

Lumikin isä, kuningas on puolestaan varsinainen nahjus, joka ei pysty puolustamaan tytärtään. Suurimman virheen hän tekee mennessään uusiin naimisiin naisen kanssa, joka melkein tapattaa hänen tyttärensä kateuttaan. Jotain rutsaista on siinä, että äitipuoli on kateellinen Lumikille tämän kauneuden takia ikään kuin he kilpailisivat samalla viivalla kuninkaan suosiosta.

     *      *      *

Tytön - ja sadun - onneksi hän jää eloon, eikä Lumikin tapattaminen onnistu vielä neljännelläkään kerralla. Lopulta äitipuoli itse kuolee tanssiessaan raudasta taottuihin kuumiin kenkiin, jolloin paha saa palkkansa.

Sadun loppu on ehkä kaikkein oudointa sadussa. Mitä sadun lopussa oikein tapahtuu? Lumikki on menossa naimisiin prinssinsä kanssa ja hän kutsuu hyväntahtoisuuttaan häihin myös pahan äitipuolensa.

Ennen häihin lähtöään äitipuoli kysyy taas peililtä kuka on kaunein, ja tällä kertaa hän saa vastaukseksi, että morsian on kaunein. Ilmeisesti saadakseen itsensä näyttämään vielä kauniimmalta hän taotuttaa itselleen loisteliaat kengät. Senkin uhalla että kengät ovat vaaralliset tanssiessa. Kaikkien huomion on kiinnityttävä häneen ja hänen ulkoiseen kauneuteensa, jota vaatetus-  ja tässä tapauksessa ennen muuta kengät - korostavat.

Kun äitipuoli näkee kuka on morsian, hän ilmeisesti joutuu shokkiin tai saa raivokohtauksen, joka purkautuu siten, että hän tanssii kengät jalassa itsensä kuoliaaksi. Siis tekee tietyllä tavalla pettymyksestä itsemurhan! Ja vielä kaikkien silmien edessä. Tulevat mieleen nykyajan polttoitsemurhat ja autopommit ym.

      *     *      *

Bruno Bettelheim on "Satujen lumossa" (1992) antanut yhden tunnetun, elegantin selityksen 'Lumikki' -sadulle ja sen lukemattomille versioille.

Bettelheimin tulkinnat ovat muutoin varsin uskottavia, mutta niiden ongelmat liittyvät siihen, että hän tarkastelee satua juutalais-kristillisen tradition kautta. Satu ja sadut yleensäkin ovat vanhempaa eurooppalaista kulttuuriperintöä.

Satu lähtee liikkeelle lapsen neljänteen eli oidipaaliseen (4-7 v)  ja viidenteen latenssin (8 - 11) kehitysvaiheeseen liittyvistä ongelmista. Äidin / äitipuolen käynnit kääpiöiden luona nostaa esiin esipuberteettiin ja puberteettiin vaiheeseen liittyvät kysymykset. Lumikki kehittyy fyysisesti naiseksi.

Vihdoin Lumikki löytää prinssinsä - tai prinssi löytää Lumikin lasisesta vankilastaan - ja irrottautuu lopullisesti niin kääpiöistä kuin vanhemmistaan ja genitaalivaiheessa  (17+) häiden jälkeen seksuaalisuus puhkeaa täyteen kukkaan.

Kaikki näyttää ulkoisesti hyvältä ja johdonmukaiselta. Kehitys kehittyy kunnes kehittyminen päättyy aikuisuuteen.Tämän jälkeen Lumikista itsestään tulee äiti, ja kehityksen kehä toistaa itseään.

      *     *     *

Asian voi ajatella myös toisin. Bruno Bettelheim lähtee "Satujen lumossa" (1992) siitä, että äiti ja tytär ovat kilpailuasetelmassa keskenään. Ja että kehitys merkitsee välttämättä sitä, että tyttären seksuaalisuudesta ja sen kehittymisestä tulee ongelma. Seksuaalisuus, heti syntymästä lähtien, ei ole Bettelheimille luonnollinen asia. Seksuaalisuuteen on ikään kuin kehityttävä.

Jos seksuaalisuus nähtäisiin luonnollisena asiana ihmiselle, ei tarvitsisi kiinnittää erityistä huomiota tähän seikkaan. Sen sijaan, että Bettelheim puhuu lapsen seksuaalisuudesta, hän oikeastaan puhuukin vain äidistä ja hänen tuntemuksistaan. Äiti tuntee seksuaalista nautintoa siitä, että hänen lapsensa imee hänen rintaansa jne., millä ei ole paljon tekemistä sen kanssa mitä lapsi ehkä tuntee.

Tulkitsemistapa muuttuu aina vain ongelmallisemmaksi, mitä vanhemmaksi lapsi tulee. Oidipaalin vaiheen tulkinnat ovat jo puhtaasti silkkaa fantasiaa, ja sen tulkitsemista, mitä ydinperheen sisällä oikein tapahtuu. 'Lumikin' alkuasetelma on juuri sellainen kuin Oidipus-kompleksissa edellytetäänkin, aikuisten kannalta katsottuna. Entä Lumikki itse seksuaalisena olentona? Hänet torjutaan sellaisena kuin hän on. 

Satu antaa Lumikille mahdollisuuden toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan kääpiöiden luona, mitä se sitten tarkoittaakaan. Vanhempien kannalta hän on latenssivaiheessa, mistä aikuiset eivät halua tietää mitään tai katsovat läpi sormiensa mitä lapset tekevät. Lapset voivat olla kuitenkin seksuaalisesti hyvinkin aktiivisia tässä vaiheessa, vaikka toisella tavalla kuin myöhemmin. Ja seitsemän kääpiön tai haltian luona Lumikki pakosti oppii jotain sellaista, mistä sadussa ei kerrota mitään.

Puberteetti-vaiheissa  Lumikki on käytännöllisesti katsoen nainen, mutta ei ole vielä sellaisissa rooleissa ja sosiaalisissa suhteissa, joissa aikuinen nainen on. Hän on lasisessa arkussa, jolloin kuka tahansa voi häntä katsella. Hän ei enää halua läheisyyttä monaiselta haltioiden joukolta, jotka ovat tarjonneet hänelle tähän asti seksuaalisen tyydytyksen sitä pyytämättä. Seuraavassa vaiheessa hän tekee itse omat tietoiset valintansa. Hän valitsee prinssinsä, siinä missä prinssi hänet.

Linkit:

David Hand: "Snow White and Seven Dwarfs" (1937). Disney Animation
Howard Hawks: "Ball of Fire" (1941). Comedy
Michael Cohn: "Snow White : A Tale of Terror" (1997). Horror
Sven Unterwaldt: "7 Dwarves – Men Alone in the Wood" (2004). Comedy
Karen Kiefer: "Romancing Snow White: A Prince Charmaine Story" (2011). Parody
Rubert Sanders: "Snow White & The Huntsman" (2012). Fantasy

Hauki puussa, jänis purossa. Kirjassa: "Satulinna. Sata eurooppalaista satua" (1990)

Sadun voi elämänsä aikana lukea kaksi kertaa ja kahdella tavalla. Ensin sellaisenaan - kuin lapsi - uskoen vilpittömästi, että sen eloisa ja monivivahteinen maailma kaikkine tapahtuminen on totta, ja sitten - paljon, paljon myöhemmin - täysin tietoisena siitä, että se on pelkkää kuvitelmaa.

Tämän kirjan toimittaja Christian Strich on tutkinut tarkkaan Euroopan satuperintöä ja valinnut tuhansien joukosta 100 runollisinta, jännittävintä ja hauskinta satua. (Takakansi)

    *     *     *

Montako maata Euroopan unionissa olikaan? 25? Siis kirjassa pitäisi tällä yksinkertaisella laskutoimituksella olla ainakin joku suomalainenkin satu. Niin ei vain ole, mutta esimerkiksi maltalainen satu kirjasta löytyy. Ei pidä kuitenkaan parkua pitkään. Kirjassa on niin H.C. Andersenin kuin Grimmin veljesten satuja, joiden variaatioita suomalaisestakin satuperinteestä löytyy. Puhumattakaan venäläisistä saduista. Niitä kirjassa on 11 kappaletta, joista yksi on 'Hauki puussa, jänis purossa'.

Satu on monella tavalla kiinnostava. Se sijoittuu pieneen kyläyhteisöön, jossa kaikki tietävät toistensa asiat mm. siksi, että kylässä juoruillaan paljon. Sellainen on myös sadun akka, joka puhuu kaikki perheensä asiat muille - ja sen lisäksi liioittelee puheitaan.

Sitten eräänä päivänä käy, niin kuin usein saduissa, jotain ihmeellistä. Ukko löytää maahan kätketyn aarteen ja miettii mitä tekisi. Akka kertoisi kaiken heti muille, ja hetken kuluttua aarteesta olisi vain muisto jäljellä.

Ukko keksii juonen.  Hän panee hauen puuhun kutemaan ja jäniksen rysään. Ja sitten he lähtevät yhdessä hakemaan aarretta. Ensin akka näkee hauen puussa, eikä ole uskoa silmiään. Ukko hakee hauen puusta. Sitten he tulevat purolle, jonka katiskasta löytyy jänis. Akka on nytkin ihmeissään. Sitten he saapuvat aarteelle, ja vievät sen yhdessä kotiin.

Ja aivan niin kuin ukko oli aavistanut: akka alkaa heti levittää tietoa aarteesta, ja järjestää suuret syömingit ym. Ukko kuitenkin kieltää kyläläisiltä, että mitään aarretta on olemassakaan. Akka suuttuu niin paljon miehelleen, että menee ruhtinaan luo vaatimaan oikeuksiaan. Ruhtinaan miehet tulevatkin ukon ja akan kotiin, ja vaativat aarretta. Ukko ei myönnä että mitään aarretta on olemassakaan.

Alkaessaan kuulustella akkaa tämä kertoo hauesta puussa ja jäniksestä rysässä, mikä saa akan näyttämään idiootilta. Jokainen tietää, ettei haukia ole puussa ja jäniksiä rysissä. Joten myös maasta löytynyt aarre on varmasti silkkaa humpuukia.

Akka on raivoissaan, mutta ei voi tilanteelle mitään. Tapauksesta hän oppii sen, että pitää jatkossa suutaan hieman supummassa perheen asioista. Ukon ja akan elämä paranee aarteen ansiosta, jonka ukko vähitellen ottaa käyttöönsä. Hän ostelee joitain tavaroita - ja vihdoin ryhtyy kauppiaaksi kaupunkiin. Joten satu saa onnellisen lopun ukon ja akan kannalta.

     *     *     *

Tarinassa on ikiaikaista venäläistä / eurooppalaista viisautta.  Tarina toimisi yhtä hyvin myös toisin päin.

Ajatellaan tilanne jossa tyttö ja poika ovat rakastavaisia, mutta tyttö kieltää, että heidän välillään on mitään. Mitä poika voi tehdä? Vain poika tietää heidän keskisestä rakkaudestaan, mutta tyttö ei jostain syystä halua, että muut saavat siitä tietää.

Jos poika kertoo muille miten asia on, tyttö kieltää kaiken. Joten pojan on keksittävä juoni, jonka tyttökin lopulta hyväksyy. Ja hyväksyy myös sen, että koko ajan ja kaikkea ei voi kieltää...

Pojan ei tarvitse keksiä mitään. Hän vain kertoo muille asioita, jotka ovat totta. Sellaisia asioita, joita ei voi tietää kuin sellainen, joka on ollut tytön kanssa kahden...

Nytkin tyttö varmasti saa hepulin, ja kieltää kaiken. Hetken aikaa mietittyään asiaa, hän näkee asian myös toisesta näkökulmasta.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 8 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Ihmeellisiä asioita ei sattunut vaan sadunomaisessa tarunhohtoisessa menneisyydessä. Niitä voi sattua koska tahansa - myös tulevaisuudessa. 

Tärkeää on vain, että uskoo oikealla tavalla - pohjoisten kansojen omiin jumaliin, haltijoihin ja taruolentoihin.

Niin, ja onhan niitä kelpo kansoja muuallakin, jotka eivät pyri alistamaan muita omalla uskollaan ja lihasvoimalla.

      *     *    *

KAUPUNGIN KAUNEIN TYTTÖ JA HÖLMÖ

Tämä tarina on liioittelematta suuri. Harvoin näin suurta tarinaa saa luettavakseen. Se on niin suuri että se on lopulta oikeastaan aika pieni. Pienen pieni pikkuruikkuinen tarina.

Tarina voisi sijoittua mihin tahansa, mutta tämä tarina on tällä kertaa sijoitettu Suomen Turkuun. Härkätien toiseen päähän, jonka toisessa päässä on Hämeenlinna, jossa se hölmö asuu torin laidalla. Kaupungin kaunein tyttö taas asuu Turussa.

Hän on kaupungin kaunein tyttö.  Hänellä ovat pitkät paksut hiukset, lähes säännölliset kasvot, joissa tapittaa kaksi tummaa silmää, joissa on pistävä katse. Silmät tuntuvat skannaavan väsymättömästi ympäristöään, kaikkea tytön ympärillä tapahtuvaa. Häneltä ei jää mikään huomaamatta, eikä hän jätä mihinkään reagoimatta.

Hän on iättömän ja ajattoman oloinen. Hän näyttää satavuotiaana hyvin samannäköiseltä kuin silloin, kun hän oli kaupungin kaunein tyttö. Ja kaupungin kaunein tyttöhän hän oli tätä tarinaa kirjoitettaessa.

Mikään ei hänen elämänsä aikana tule muuttumaan. Hän on hengeltään se sama mitä oli eilen ja mitä on tänään. Sama haltia asuu hänen sisällään kuin elämän ajan, ja kuoleman jälkeen henki ehkä siirtyy hänen tyttäreensä – tai johonkin toiseen tyttöön -, tyttäreen joka tosin ei ollut edes tekeillä, kun tätä tarinaa kirjoitettiin.

Ainoat oliot, haltiat, jotka pääsevät tunkeutumaan hänen sisimpäänsä, ovat tuulen tyttäriä, Ilmattaren impiä. Hän  antaa mielellään kesätuulten leyhytellä revojaan Aurajoen rannoilla. Se tuntuu yhtä hyvältä kuin mikä tahansa täydellinen akti. 

Tyttö asuu keskellä Turkua, eikä keskempänä Turkua voisi enää asua kuin hän asuu. Hän asuu torin yhdellä kulmalla, suuressa linnamaisessa porvaristalossa. Iltaisin hän katselee valaistua toria, ja kuvittelee mielessään, mitä on Härkätien toisessa päässä. Tien toisessa päässä on toinen tori, ja toisen torin kulmalla asuu se hölmö, jota tyttö miettimistään miettii. Miten joku voi olla niin hölmö kuin hölmö on hölmö.

Tyttö ei tiedä rakastaako hän hölmöä vai ei. Joskus tuntuu, että saattaa rakastaakin, mutta enimmäkseen hän ei rakasta. Ennemmin hän rakastaa ketä muuta tahansa. Vaikka vanhaa varista. Niin hän on päättänyt. Niin täytyy olla.

Entä se hölmö siellä tien toisessa päässä, joka tuntee nimen Ivan. Vaikka Ivan on mitä on, on hän silti samaa sukua ja kansaa kuin veljensä.

Veljet ovat menestyneitä taiteilijoita ja muita. Hölmö on töissä yleisessä kirjastossa ja tekee töitä pölyisten ja homeisten kirjojen kanssa, joita kantaa vielä kotiinkin. Siinä missä toiset tekevät ja arvostelevat kirjoja, hölmö tuskin osaa lukea tai kirjoittaa. Niin hölmö se on.

Kaupungin kaunein tyttö on kiinnostunut veljistä. Hän haluaa jomman kumman veljistä itselleen, mutta ei tiedä kumpi se olisi. Ja onhan niitä sulhasehdokkaita paljon muitakin, jotka haluavat kokeilla onneaan.

Mutta jos tyttö erehtyy valinnassaan, niin piru hänet perii, ja elämä on peruuttamattomasti pilalla. Sitä varten tuleekin järjestää yksinkertainen testi, jolla otetaan miehestä mittaa ja katsotaan, onko mies sopiva.

Kaupungin kauneimman tytön – tai oikeastaan hänen perheensä – järjestämä testi on kaikessa yksinkertaisuudessaan sellainen, että kaikkien kynnelle kykenevien kandidaattien on oltava tytön ikkunan alla juuri sillä hetkellä, kun tyttö haluaa heidän olevan hänen ikkunansa alla.

Tällöin miehen on sanottava juuri tietyt sanat, oikeassa järjestyksessä, ja siitä tyttö tietää, että juuri tämä mies on se mies, joka on hänelle tarkoitettu. Kukaan ei tiedä, mitä tyttö haluaa miehen hänelle tuolloin sanovan, vain tyttö itse – ja se joka on käynyt hänen henkensä sisällä.

Voin tässä paljastaakin, mitkä ovat ne sanat, jotka tämä kaunotar haluaa kuulla sulhonsa suusta. Miehen on huudettava kadun kulmassa kovaan ääneen, niin että huuto kuuluu sisälle asti seuraavat sanat kolmeen kertaan: Annan henkeni sinun käsiisi, eteeni ilmesty ja siihen sitten pysähdy!

Niin oli tyttö ajatellut sen tapahtuvan. Mutta jokainen arvaa, miten siinä saattaa käydä, jos alkaa huudeskella neitosten ikkunoiden alla. Noutaja saattaa tulla, pii-paa -auto tulee ja vie lukkojen taakse. Vaan se riski uljaan ritarin täytyy tietysti ottaa, jos hän haluaa saada kaupungin kauneimman tytön.

Mutta ajatelkaapa miten traaginen esimerkiksi hölmön veljen kohtalo voi olla. Jos hän vahingossa sanookin: Annan käteni (eikä henkeni) sinun käteesi jne., kaikki on piloilla. Sillä sitähän voi vaikka jännittää tilannetta niin paljon, että sanoo väärät vuorosanat. Ja sitten tulee vaan toinen, joka ei jännitä yhtä paljon ja sanoo oikeat sanat, ja saa mitä haluaa. Näin voi käydä tai vielä pahemmin.

Ai, että miten siinä sitten kävi? Oikeastaan aika hassusti. Miehiä oli kuukausi kaupalla passissa tytön ikkunan alla. Jotkut lauloivat serenadeja, toiset lausuivat runoja ja kolmannet kokeilivat erilaisia maagisia sanayhdistelmiä, jotka voisivat vaikuttaa.

Yhden kerran yksi kosijoista sanoi melkein oikeat sanat ja vielä oikeassa järjestyksessä. Ajoitus oli kuitenkin väärä ja läheltä piti -tilanteita ei oteta tässä testissä lukuun.Viimeisenä paikalle saapui se hölmö, joka ajatteli, ettei hänellä ole enää mitään menetettävää.

Kun muutkaan eivät olleet onnistuneet, hän voisi yhtä hyvin myös kokeilla onneaan. Veljekset, jotka olivat olleet jo monta viikkoa torin kulmalla, naureskelivat paikalle saapuneelle hölmölle. Myös muut miehet kyselivät, mitä hölmö täällä teki.Hölmö ei vastannut epäilijöilleen mitään.

Hölmö vain sulki silmänsä, ja tunsi henkensä laajenevan. Se ikään kuin lähti liikkeelle ja kiemursi kohti kaupungin kauneimman tytön ikkunaa - ja luikahti raollaan olevasta ikkunasta sisään. Tyttö istui juuri - ja itseasiassa odotti - että joku tulisi  häntä hakemaan.

Äkkiä hän huomasikin henkäyksen huulillaan. Hän lipaisi kielellään huuliaan, ja tunsi samalla lämmön valuvan sisäänsä. Sitten hän kuulu ulkoa hölmön äänen: Annan henkeni sinun käsiisi, eteeni ilmesty ja siihen sitten pysähdy! Annan henkeni sinun käsiisi, eteeni ilmesty ja siihen sitten pysähdy! Annan henkeni sinun käsiisi, eteeni ilmesty ja siihen sitten pysähdy!

Kaupungin kaunein tyttö sanoi itsekseen, että ei voi olla totta. Hän ei oikeasti uskonut, että tätä hetkeä tulisi koskaan hänen elämässään. Mutta se tuli. Tuli kuin tulikin. Tyttö oli hetken paikallaan ja kuulosteli itseään - ja ääniä ulkoa. Mitään ei kuulunut. Kaikki tuntuivat odottavan, mitä tyttö tekisi seuraavaksi.

Kaikkien hämmästykseksi, ensimmäisen kerran viikkojen, kuukausien ja vuosien aikana, tyttö saapui ikkunaan ja kutsui hölmön luokseen. Ja jokainen arvaa helposti, miten siinä sitten kävi.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 7 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
 Seuraava tarina on mukaelma todellisesta tapahtumasta, jonka kuulin tänään. Se ei ole ehkä samalla tavalla ihmeellinen kuin edelliset, mutta omalla tavallaan se on vielä muitakin ihmeellisempi.

Venäläisellä ihmesadulla - niin kuin yleensäkin kansansadulla - on oma rakenteensa, mitä on mahdollista käyttää soveltaen myös omien tarinoiden rakentamiseen. Olkoon tämä jo neljäs kokeilu siihen suuntaan...

      *     *    *

MILIISIN POIKA JA TYTTÖ

Silloin elettiin aikaa jolloin poliisit – tai miliisit miksi niitä myös kutsuttiin – eivät vielä osanneet lukea ja kirjoittaa. Joten ei ole ihme, että jotain sellaista tapahtui mitä tapahtui, vaikka olen kuullut, että vielä tänä päivänäkin tapahtuu tällaista, mutta se on jo toisen tarinan paikka.

Se tapahtui, sanotaan yksinkertaisuuden vuoksi, erään yläkoulun bileiden aikana. Ei, ei! Älkää luulko, että näissä juhlissa oli poliiseja mukana, mutta sen toisen poliisin poika oli. Tiedättehän, se kiltti poika siellä tanssisalin nurkassa, joka vähän viinaa saatuaan unohtaa estonsa ja pilaa viimeisetkin mahdollisuutensa.

Poliisin poika tuli myöhään kotiin mustelmilla, silmät mustana kuin Mustanaamiolla. Ensin riemastui äiti, sitten isä siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Poika sanoi lakonisesti Liisan lyöneen häntä. Ei poika osannut siitä paljon enempää sanoa, jotain riitaa oli kai ollut. Eivät pitäneet muutenkaan toisistaan.  Aina sanailivat koulussakin keskenään, eivätkä voineet sietää toisiaan. Poliisin poika ja kirjastovirkailijan tytär, sen yksinhuoltajan.

Isä, poliisi kun oli, ei halunnut jättää asiaa sikseen. Täytyihän asialle voida tehdä jotain. Ei poliisin poikaa – tai ketä tahansa – voi noin vain lyödä saamatta siitä asianmukaista rangaistusta. Oikeusvaltiossa – jos sellaisesta voi tässä yhteydessä puhua (ennemmin poliisivaltiosta) - täytyi oikeudenmukaisuuden toteutua niin isossa kuin pienessä asiassa. Eikä tämä ollut poliisin mielestä edes pieni asia, sillä koskihan se häntä itseään henkilökohtaisesti. Alekseilta olisi voinut mennä silmä tai mitä tahansa olisi voinut sattua. Poika olisi voinut kuolla.

No, poliisi otti yhteyttä opettajaan ja vaati Liisan erottamista koulusta - tai ainakin siirtämistä toiseen kouluun. Hän ei halunnut, että hänen poikansa joutui enää mihinkään tekemisiin tällaisten väkivaltarikollisenalkujen kanssa. Opettaja lupasi selvittää asiaa, ja järjestää yhteistapaamisen, jossa olisivat läsnä niin Liisan äiti kuin Aleksein vanhemmat sekä opettaja ja rehtori.  Poliisi olisi halunnut välittömiä toimenpiteitä, mutta tyytyi sitten opettajan ehdotukseen.

Sitten tuli se päivä, jolloin Liisan kohtalo oli määrä ratkaista. Pyöreän pöydän ympärillä olivat poliisit (sillä Aleksein isä oli ottanut vaimonsa sijaan toisen virka-asuisen miliisin mukaansa), opettaja, Liisan äiti ja rehtori. Lapset odottivat neuvotteluhuoneen ulkopuolella, Aleksei opettajanhuoneessa ja Liisa luokassa. Heitä näet saatettaisiin vielä kuulla asiassa.

Aleksein isä aloitti: Joko Liisa on siirretty toiseen kouluun. Ei tällaisen jälkeen lapsia voi enää pitää samassa koulussa. Ja jotenkin Liisaa on rangaistava. Aleksei on saanut muutenkin traumoja tapahtumasta, ja kärsii nyt sitten vielä siitä, että joutuu päivittäin näkemään Liisan koulun käytävillä ja pihassa ja kuuntelemaan tämän suunsoittoa.

Opettaja kysyy isältä tyynesti: Niin, mitä se Aleksei oikein kertoi siellä koulun bileissä tapahtuneen? Jos kerrattaisiin vielä.

Isä:  Eiköhän tätä asiaa ole puitu jo riittävään moneen kertaan. Aleksei on sanonut sanottavansa ja hänen sanansa pitää. Onhan hän sentään minun poikani, poliisi poika.

Opettaja: Niinpä, ja sitä suuremmalla syyllä kysynkin, mikä on Aleksein tarinan viimeisin versio.

Isä: Väitätkö poikaani valehtelijaksi?

Opettaja: En väitä mitään. Haluan vain tietää, onko hänen näkemyksensä muuttunut viikon varrella.

Isä: Minä en halua kuunnella tuollaista. Rehtori, sanokaa jotain tuolle naiselle. Hän halventaa virkavaltaa.

Rehtori: Krhm. Niin, opettajalla uskoakseni on ollut syytä hieman esitutkia tätä asiaa, eikä luottaa vain yhden osapuolen ja hänen tovereidensa puheisiin.

Isä: Vaadin että esitätte todisteenne, jos teillä on jotain asiaan liittyvää, jotain sellaista jota en vielä tiedä.

Rehtori: Opettaja varmaan kertoo tietonsa, kun sen aika on.

Opettaja: Kyllä kerron. Halusin vain ensin kuulla mitä Alekseilla ja hänen isällään on sanottavana. Mitä uutta on ehkä tullut esiin, mitä olisi ehkä palautunut viime päivien aikana Aleksein mieleen.

Isä kärsimättömästi: Pyydetään Aleksei sisään. Hän saa itse toistaa sen, mitä on tähänkin asti sanonut.
 

Aleksei tulee sisään ja isä kehottaa häntä puhumaan: Onko sinulla, Aleksei, vielä jotain sanottavaa tähän asiaan.

Aleksei hämmästyneen näköisenä: Miten niin, isä?

Isä: Oletko kertonut kaiken, mitä silloin perjantai-iltana koulun bileissä tapahtui?

Aleksei: Kyllä, kai… Kaikki mitä muistin. Olen voinut muistaa jotain väärinkin…

Isä sanoo ärsyyntyneenä: No, mitähän se väärin muistaminen voisi sitten olla.

Aleksei epävarmana: Siellä oli pimeää. Ja sellaista. En nähnyt kaikkea ihan tarkkaan.

Isä kääntää katseen pöydän ympärillä oleviin aikuisiin ja sanoo: Eiköhän selvitetä tämä asia. Olen pojan isänä jäävi käsittelemään tätä asiaa, mutta otin virkavallan edustajan mukaani, miliisi Syreenin. Hänen läsnäolollaan haluan korostaa tapahtuman selvittämisen merkitystä. Väkivaltaan, jota koulussa esiintyy, on heti puututtava ennen kuin paha saa vallan. Mikäli vanhemmat ja koulu eivät pysty kasvattamaan lapsiaan, on poliisin puututtava asioihin.

Opettaja: Olen ihan samaa mieltä siitä, että vanhempien olisi tarkemmin tiedettävä, miten heidän teininsä vapaa-aikaansa viettävät ja mitä myös siitä kertovat niin vanhemmille kuin opettajille. Poliisille nämä asiat eivät kyllä mielestäni kuulu. Aleksein isä paisuttelee ja liioittelee yksittäistä tapahtumaa koulun bileissä.

Isä kuohahtaa ja nousee ylös lähteäkseen ulos: Syreeni, puhu sinä järkeä näille ihmisille, kun minua ja lastani ei kuunnella. Minun täytyy nyt valitettavasti poistua hetkeksi rauhoittumaan. Harkitsen vakavasti oman poikani poistamista tällaisesta koulusta, jossa asioihin ei suhtauduta vakavasti.

Opettaja ei voi olla sanomatta puoliääneen: Saattaa olla kannatettava ajatus…

Isä kuulee opettajan sanat ja mulkaisee, ja mennessään ulos läimäyttää oven kiinni.

Miliisi Syreeni: Niin, tuota.  Jos Liisa olisi ollut vain vähän vanhempi, olisi asiasta tehty miliisin esitutkinta ja tapaus olisi mennyt syyteharkintaan..

Liisan äiti: Vai vielä käräjille olisitte vieneet, jos olisitte voineet. Ja kattia kanssa! Myös minä luotan tyttäreeni, ja hän on yksiselitteisesti sanonut, ettei ole ollut missään tekemisissä bileiden aikana poliisin pojan kanssa. Piste.

Miliisi Syreeni: Teidän on vihdoinkin ymmärrettävä, hyvä nainen, ettei tässä ole kyse ollenkaan, että punnittaisiin sanaa sanaa vastaan. Meillä on selkeä näyttö siitä, mitä Liisa on tehnyt. Olen itse henkilökohtaisesti jutellut Aleksein kavereiden kanssa. He eivät usko Aleksein valehtelevan.

Liisan äiti: Miten niin eivät usko? Eihän tämä ole mikään uskon asia niin kuin itse sanoitte. Missä on näyttö siitä, että juuri Liisa olisi tehnyt jotain sellaista, mitä poliisin poika väittää.

Tässä vaiheessa opettaja puuttui peliin.

Opettaja: Ehkä minun on tässä vaiheessa syytä kertoa, mitä olen saanut selvitettyä haastateltuani niin koululla tuolloin olleita valvovia opettajia kuin oppilaita.

Kukaan ei ollut nähnyt Liisaa koko illan aikana lähelläkään Alekseita, joten Aleksei ei jostain syystä nyt puhu totta vaan päästää sammakoita suustaan. Totta on vain se, että jotenkin Aleksei on saanut silmänsä mustiksi. Kaikki muu on hänen kuvitteluaan. En väitä, että Aleksei tahallaan valehtelee. Hän ei vain ehkä tiedä, miten hän oli saanut silmänsä mustiksi.

Valitettavasti Aleksein isä ei nyt ole paikalla, mutta sanon muille läsnäolijoille, muutamia tietooni tulleita seikkoja, jotka ehkä hieman valottavat tapahtumia.

Ensiksikin Aleksei käyttäytyi jossain vaiheessa iltaa sopimattomasti muutamia tyttöjä kohtaan. Tytöt myös kertoivat Aleksein hengen haiskahtaneen alkoholille. Joten Aleksei on voinut juovuspäissään kävellä vaikka seinää päin, eikä ehkä muista mitään.

Illan aikana Aleksei oli pitkään yhdessä tytön kanssa, jonka nimi on Anna. Tapahtuma jota nyt puimme tapahtui juuri sinä aikana, kun Anna ja Aleksei olivat yhdessä. Edes Anna ei huomannut mitä ja milloin tapahtui. Hän vain äkkiä huomasi, että Aleksein silmät alkavat turvota ja muurautua umpeen. Anna auttoi sen jälkeen Alekseita, juotti tälle muun muassa kahvia ja pyysi hänen kavereitaan viemään Aleksein kotiin ennen kuin tapahtuu mitään pahempaa.

Jotkin seikat saivat minut epäilemään, että Aleksei oli ehkä hieman ihastunut Liisaan, ja halusi tehdä tähän vaikutuksen. Ja kun ei saanut muuten huomiota, järjesti tällaisen aika ikävän draaman. Kenties Liisan pukeutuminen bileisiin provosoi Alekseita, sillä Liisa ei todellakaan koko illan aikana suonut silmäystäkään Alekseihin. Ja Liisa itse oli oikea bileiden prinsessa, jota pojat koko ajan pyysivät tanssimaan ja juttelemaan kanssaan. Aleksei luultavasti oli hieman mustis muille pojille.

Ja voin kai sen tässä sanoakin: Aleksei myönsi minulle kahdenkeskisissä keskusteluissa olevansa ihastunut Liisaan, mutta lupasin, etten kerro sitä kelleen. Nyt se on kai syytä sanoa ääneen.


Liisan äiti: Vai, sillä tavalla. Enpä olisi sitä ihan heti arvannut!

torstai 27. kesäkuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 6 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Venäläisellä ihmesadulla - niin kuin yleensäkin kansansadulla - on oma rakenteensa, mitä on mahdollista käyttää soveltaen myös omien tarinoiden rakentamiseen. Olkoon tämä jo kolmas kokeilu siihen suuntaan...

      *     *    *

MIMI JA KULTAINEN KEHRÄÄJÄ

Aleksanterin kaupungissa, se oli kaupungin nimi, asui kerran perhe, jossa oli kolme tytärtä. Perhe asui ihan tavallisessa, eikä niin kovin uudessa, omakotitalossa, jossa oli parasta sen piha ja aika suuri omenatarha, mistä isä oli ylpeä. Siellä oli monia hienoja vanhoja venäläisiä lajikkeita, jotka kestivät hyvin pakkasta.

Aina keväisin muutamaan omenapuuhun, muutamaan oksaan, ilmestyi kummallisia, mustia omenoita, joiden päällä oli hienon hienoa kultapölyä. Omenat maistuivat ihan tavallisilta omenoilta, jopa paremmilta kuin muut omenat, mutta ne olivat kummallisen värisiä. Pöly omenien pinnalla oli ihan oikeaa kultaa, mutta sitä oli niin vähän, että siitä ei isä vuosienkaan jälkeen saanut tehtyä muuta kuin sormukset tyttärilleen ja vaimolleen.

Erään kerran isä sanoi kolmelle tyttärelleen, että hän haluaa selvittää, mikä tämä hänen Kultaiseksi kehrääjäksi nimittämänsä omenankukkien pölyttäjä oikein oli ja missä se eli. Isä näki joka kevät vilaukselta tämän hieman pääkallokiitäjän näköisen, mutta sitä kaksi kertaa suuremman perhosen, joka oli perhoseksi tosi iso. Se oli suurempi kuin mikään eurooppalainen perhonen tai mikään muu perhonen koko maailmassa. Tosin siitä isä ei ollut ihan varma.

Isä oli hankkinut perhosta varten radiolähettimen, jonka hän halusi kiinnitettävän perhosen selkään. Vastaanottimilla tyttäret saattoivat sitten seurata perhosen liikkeitä. Isä oli nähnyt televisiossa ohjelman, jossa monarkkiperhosiin oli kytketty sellaisia lähettimiä.

Ensimmäisenä yönä, kun omenapuut olivat täydessä kukassa, puita tarkkaili vanhin tyttäristä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, eikä myöskään seuraavina öinä. Perhonen liikkui vain öiseen aikaan. Seuraavaksi perhosen yritti saada kiinni keskimmäinen tytär. Hän oli isosiskoa ovelampi ja kiinnitti puuhun veppikameran ja saikin kuvattua kehrääjän monta kertaa. Hän ei kuitenkaan onnistunut pyydystämään perhosta millään - ei verkoilla, haaveilla tai ansoilla.

Viimeiseksi Kultaista kehrääjää yritti ottaa kiinni nuorin tytär Mimi. Hän ajatteli, että perhonen tuli hänen luokseen, jos oli tullakseen ja se oli sitten siinä. Mimi asettui yhden omenapuun alle, jossa oli ollut niin kauan kuin Mimi oli ollut olemassa mustia omenoita. Hetken kuluttua hän nukahti puun alle ja näki unta miehestä, jonka hän tunnisti heti rakastetukseen, vaikka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt miestä. Mimi kuvitteli unessa suutelevansa miestä puun alla ja heräsi äkkiä kesken kiihkeän syleilyn – ja huomasi heti herättyään perhosen räpyttelevän siipiään aivan hänen vieressään.

-Siinäkö sinä nyt sitten olet, Mimi sanoi perhoselle. Perhonen lopetti siipien räpyttelyn ja tuli Mimin käden ulottuville. Mimillä oli radiolähetin valmiina taskussaan. Hän otti lähettimen kaikessa rauhassa esiin ja samalla kertoi perhoselle mitä aikoi tehdä. Perhonen levitti siipensä ja oli liikkumattomana paikallaan ja Mimin oli helppo kiinnittää lähetin perhosen selkään. Kun hän oli saanut lähettimen kiinnitettyä, perhonen lehahti lentoon ja jatkoi meden keräämistä omenankukista.

Mimi jäi istumaan puun alle ja katseli haltioissaan perhosta. Se oli todella komea ja värikäs, vaikka sen väritystä ei iltahämärissä kovin hyvin nähnytkään. Vasta aamulla Mimi kertoi ensin siskoilleen ja sitten isälleen, että lähetin oli kiinnitetty perhosen selkään. Joten perhosen jäljittämisen saattoi aloittaa!

Tyttäret keräsivät retkivarusteet reppuihinsa ja jokainen otti mukaan oman vastaanotinlaitteen, joilla he jäljittäisivät perhosen liikkeitä. Matkaan he lähtivät vanhimman tyttären mustalla pakettiautolla. Päiviä ja viikkoja kuljettuaan perhosen perässä he tulivat lopulta Juhannuspäivänä meren rantaan, valkoisille dyynimäisille hiekoille. Sitten signaali äkkiä katosi. Siskokset kulkivat rantaa edestakaisin ja keskustelivat kovaäänisesti, mitä heidän oikein tuli tehdä. Vanhin tyttäristä halusi lähteä pohjoiseen, sillä hän uskoi perhosen jatkaneen matkaansa pohjoiseen. Muiden mielestä pohjoisessa oli liian kylmää ja karua. Keskimmäinen taas uskoi, että perhonen oli lentänyt etelään, mihin muut eivät uskoneet, sillä perhonen oli heidän mielestään tullut etelästä eikä siksi voi olla matkalla sinne.

Mimi taas uskoi, että Kultainen kehrääjä oli jossain lähettyvillä, vaikka ympärillä oli vain valkoista hiekkaa. Tai sitten perhonen oli lähtenyt kohti Suurta valtamerta, mihin Mimi itsekään ei uskonut, mutta mahdollista sekin oli. Tyttäret kulkevat aikansa dyynejä ristiin rastiin, ja lopulta kukin lähti omille teilleen. Yksi pohjoiseen, toinen etelään ja Mimi jäi vielä paikoilleen.

-Ehkä perhonen löytää minut toistamiseen, ajatteli Mimi mielessään. Aikansa mietittyään Mimi kävi läheisessä rantaravintolassa ja haki itselleen omenasiiderin, ja heittäytyi sitten pitkäkseen aurinkoiselle rantahietikolle. Ja nukahti kuunnellessaan MP5-soittimeltaan musiikkia.

Perhonen tuli kuin tulikin Mimin luokse, mutta niin myös mies, joka väitti omistavansa perhosen ja pani sen kultaiseen häkkiin, jonka se sanoi olevan perhosen häkin. Mimi ei voinut muuta kuin kysyä, miten hänen olisi mahdollista saada perhonen mieheltä.  Mies sanoi että helposti. Mimin tuli vain hankkia hänelle Suuren valtameren toiselta puolen Road racer - moottoripyörä, jolla pystyi ajamaan turvallisesti huikeilla yli 250 kilometrin tuntinopeuksilla vaikka suomalaisella sorateillä. Pyörässä oli älykäs tietokoneohjelmisto ja siinä oli monenlaista huipputeknologiaa.

-Paljonpa et pyydäkään, sanoi Mimi kuivasti miehelle, mutta lupasi palata asiaan. Mimi ei tiennyt ollenkaan mitä tekisi, mutta jotain hänen oli tehtävä, jotta hän saisi perhosen itselleen.  Hän tajusi kuitenkin että ilman apua perhosen hankkiminen ei onnistu.

Mimi  heittäytyi taas makaamaan valkoisille hiekoille, dyynin päällä, ja mietti mitä voi tehdä vai vaiko tehdä enää mitään. Toistamiseen Mimi meni rantaravintolassa ja haki kylmän omenasiiderin ja palasi sitten takaisin rannalle. Hetken aikaa hän kuljeksi pitkin rantoja, ja nukahti sitten ajattelemisesta väsyneenä rannalle.

Mimi näki unta ja unessa hän tapasi saman miehen kuin nukkuessaan omenatarhassa. Mies sanoi auttavansa häntä, tosin Mimikin joutuisi aikanaan auttamaan häntä. Mimi ei ymmärtänyt yhtään mitä mies puhui, mutta kysyi, miten ihmeessä hän sai käsiinsä sellaisen maantiekiitäjän, RR-pyörän, jollaista mies vaati häneltä. Mies, Ivan-nimeltään, sanoi ettei Mimin pidä huolehtia siitä asiasta. Sen kun vain lähdettiin ja haettiin pyörä sieltä missä niitä oli eli Lännenmaasta, Suuren valtameren toiselta puolen.

Ja niin he kiisivät yhdessä valon nopeudella ainakin ties minne ja tulivat paikkaan, jossa oli hienoja moottoripyöriä myytävänä, sellaisia joita ei oltu Euroopassa koskaan nähty eikä tehty, mitä ihmeellisimpiä virityksiä. Varsinainen motoristin taivas.

Ivan meni liikkeeseen ja kysyi miten Mimin tarvitseman pyörän saisi omakseen.  – Sen saa vain vaihtokaupalla, myyjä sanoi Ivanille. Mimin oli yksinkertaisesti jäätävä tähän kummalliseen maahan jonkinlaiseksi prinsessaksi, jolloin Ivan saisi moottoripyörän.

Mimi katseli Ivania alistuneen näköisenä ja ihmeissään.  Ivan oli sanonut myyjälle että vaihtokauppa onnistui, eikä Mimi ollut sillä hetkellä ollenkaan varma miten tässä tuli käymään. Myyjä oli luvannut tuoda pyörän satamaan missä vaihto voitaisiin tehdä.

Kun Mimi ja Ivan olivat kahden, Mimi kysyi mitä Ivan oikein aikoi. – Ole huoleti, en minä sinua vaihda mihinkään. Luota minuun. Mimin oli vaikea ymmärtää mitä Ivanilla oli mielessä, mutta hän antoi asian olla.

Satamassa Ivan kertoi mitä Mimin tuli tehdä.  - Mies, joka tulee satamaan tekemään vaihtokauppaa, luulee minua sinuksi ja hänelle paljastuu totuus vasta, kun se on liian myöhäistä, Ivan selitti Mimille. Eikä hän edes tajua, että häntä on petetty. Hän vain luulee, että katoat jonnekin. Mimi nyökkäili ymmärtäväisen näköisenä.

Kaikki sujui niin kuin Ivan oli kertonut. Mimi löysi lopulta itsensä keskeltä hiekkadyynejä moottoripyörän kanssa – ja jää sinne odottamaan Ivania.  Matka oli sujunut yhtä nopeasti yli Suuren valtameren kuin toiseenkin suuntaan oli sujunut.

Odotellessaan Ivania Mimi meni vanhasta muistista vielä kerran käymään rantaravintolaan ja haki sieltä itselleen omenasiiderin ja jäi makoilemaan rantahiekoille – ja katseli merelle haaveillen Ivanista ja elämästä hänen kanssaan.

Joidenkin tuntien päästä Ivan vihdoin tuli virnistellen. – Siinä se nyt sitten on, Ivan sanoi ja katsoi Road racing -pyörää. Vaan enpä mielelläni luovu tuollaisesta menopelistä - vaan täytyyhän sinun ja siskojesi saada se perhonen.

Hehän olivat luvanneet tuoda isälle perhosen jos vain suinkin pystyivät, ja nyt Kultainen kehrääjä oli miltei Mimin hyppysissä, tosin jo toistamiseen, sillä keväällähän Mimi oli  kiinnittänyt lähettimen perhosen selkään. Ivanilla ei ollut aikomustakaan asettua vastahankaan ja vaatia perhosen vaihtamista moottoripyörään.

Joten Mimi ja Ivan menivät miehen luo, jolla perhonen oli hallussaan, kultaisessa häkissä. – Tässä tämä nyt sitten on, Ivan sanoi miehelle ja osoitti sormellaan pyörää. – No, niinpä näkyy, mies vastasi silmät kiiluen. Mitäpä minä perhosella enää teen, kun minulla on tuollainen motskari. Ja mies antoi perhosen häkkeineen Ivanille ja Mimille enää edes vilkaisematta koko otukseen.

Ivan pyysi Mimiä lähtemään yksin perhosen kanssa. Hän jäisi vielä miehen kanssa katselemaan pyörää.  Mimi arvasi että Ivanilla oli taas jotain mielessään. Seuraavana aamuna Ivan tuli pyörän kanssa. – Haluanpa nähdä miehen ilmeen, kun hän yrittää lähteä liikkeelle pyörineen, Ivan sanoi Mimille. Pyörä on muuten samanlainen kuin tämä pyörä, mutta siinä ei ole samaa tekniikkaa ja älyohjelmia. Ivan oli vaihtanut pyörän vaivihkaa toiseen halpapyörään, jonka oli tuonut mukanaan Lännenmaasta.

Kun perhonen vihdoin viimein oli Mimin hallussa, hänelle tulivat mieleen sisaret. Heille täytyi ilmoittaa missä mentiin ja varsinkin perhosesta. – Missähän siskot oikein ovat, Mimi mutisi itsekseen. Jutellessaan niitä näitä Ivanin kanssa Mimi huomasi ensin vanhemman siskonsa ja sitten toisen, sen keskimmäisen tyttären, mustan pakettiauton luona rannan tuntumassa.

-Hei, tuollahan siskot taitavat ollakin, Mimi huudahti iloisesti. Siskot kertoivat saaneensa aamulla vastaanottimilleen signaalin, jota he olivat lähteneet seuraamaan – ja päätyivät takaisin samalle rannalle josta olivat joitain päiviä aikaisemmin lähteneet omille teilleen.

Siskot katselivat hieman kateellisina Mimiä, perhosta, RR-pyörää ja varsinkin Mimin sulhasta, mutta olivat samalla iloisia siskonsa puolesta. Ja iloisia myös siksi että isä saisi vihdoin pitkään toivomansa Kultaisen kehrääjän, jonka hän tosin lopulta päästäisi vapauteen – vain jäljittääkseen uudelleen, mistä perhonen oikein olikaan kotoisin… Sitähän tyttäret eivät olleet onnistuneet selvittämään hyvästä yrityksestä huolimatta.

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 5 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Venäläisellä ihmesadulla - niin kuin yleensäkin kansansadulla - on oma rakenteensa, mitä on mahdollista käyttää soveltaen myös omien tarinoiden rakentamiseen. Olkoon tämä toinen kokeilu siihen suuntaan...

      *     *    *

ANDREIN RAKKAUS HALTIATAR MARJAAN

Matin ja Liisan isä Andrei ajaa autolla hieman liian kovaa kapeaa mutkikasta mökkitietä. Soratien hiekka vain pölisee. – Isä unohdin lainakirjani mökille, sanoo Liisa yllättäen. Isä lyö jarrut pohjaan, eikä sano mitään. Kääntää vain auton ja ajaa takaisin mökille.

Hieman ennen kuin auto kääntyy pihatielle, kuuluu kopsahdus. Joku on osunut auton puskuriin. Isä pysäyttää auton. – Se oli varmaan joku pieni eläin, sanoo Matti. Isä Andrei nousee autosta ja katselee ympärilleen. Tien pientareella auton takana on lintu, jonka Andrei tunnistaa tilheksi. – Tilhi, hän sanoo ihmeissään. –Isä, mikä se oli huutavat lapset autosta. Andrei kertoo, että jokin pikkulintu, joka on loukannut siipensä.

Andrei ottaa linnun käsiinsä ja harkitsee hetken, että vääntää siipirikolta linnulta niskat nurin.  Äkkiä hän kuulee linnun sanovan kuin se olisi lukenut hänen ajatuksensa. – Älä tapa minua vaan vie ennemmin mökille – ja anna olla siellä.

Lapset eivät kuule linnun puhetta, ja isäkin epäilee aluksi korviaan. Sitten hän sanoo lapsille. – Odottakaa autossa niin vien linnun mökille, ja katson onko se kunnossa. Tuon samalla Liisan kirjat. Isä pitää lintua hellästi kämmenissään ja laskee sen ylimmälle porrasaskelmalle ja istuu itse viereen.

Tilhi nostelee varovasti vasenta siipeään, ja muuttuu Andrein silmien edessä nuoreksi kauniiksi kultakutriseksi naiseksi. - Annathan minun jäädä mökillesi? kohta on syksy ja mökki jää tyhjilleen. Vain sinä käyt täällä ennen ensi kesää sienestämässä ja marjastamassa.

Andrei on hämmentynyt tilhen tiedoista, mutta lupaa että Marja saa jäädä mökille, kunhan on poissa silloin kun perhe saapuu paikalle. Marja lupaa. Marja on sen tilhen tai naisen nimi. Marja hyppää iloissaan Andrein kaulaan ja suutelee tätä ensin poskelle ja sitten suoraan suulle.

Andrein sisällä roihahtaa ja hän puristaa naista itseään vasten mutta irrottautuu sitten. - Minun täytyy lähteä, mutta käyn heti huomenna katsomassa miten voit. Andrei hakee kirjat ja menee autolle – ja ajaa lasten kanssa kaupunkiin. Lapsille hän kertoo, että jätti linnun mökille, kun oli ensin sitonut sen siiven.

Kun Andrei tulee seuraavana päivänä rohtoineen, hän huomaa yllätyksekseen, että Marja on jo täysin kunnossa. - Käytin metsästä löytämiäni rohtoja, hän kertoo Andreille. Samalla hän kertoo vanhemmistaan. Hänen äitinsä ei ole enempää eikä vähempää kuin haltiatar joka asustaa pihlajissa, maan emonen, jota ihmiset kutsuvat myös Rauniksi ja Ukko on hänen isänsä.

Andrei ei oikein tiedä, mitä ajattelisi Marjan jutuista, mutta siitä hän on varma, että jotain jumalaista tässä pienikokoisessa ja eläväisessä naisessa on. Jotain sellaista minkä takia hän on, koska tahansa valmis jättämään kaiken muun. Marja tekee selväksi, että hän haluaa elää ihmisenä elämäänsä Andrein kanssa. Mies on sanaton.

Andrei alkaa käydä lähes päivittäin Marjan luona. Perheelleen hän kertoo milloin mitäkin syyksi, minne hän on menossa. Yleensä hän sanoo vain lähtevänsä mökille.

Eräänä kertana Marja pyytää itselleen maalaustarvikkeita. Hän haluaa alkaa maalata. Hän haluaa myös tietokoneen ja verkkoyhteydet, mitkä Andrei hänelle hankkii. - Älä ole huolissasi saat sijoituksesi pian moninkertaisena takaisin, sanoo Marja rahattomalle Andreille, joka ostaa luotolla naiselle tämän tarvitsemat esineet.

Nopeasti Marja maalaa mitä mielikuvituksellisimpia teoksia, joista pääkaupungin galleristit riitelevät verissä päin ja tieto uuden lahjakkaan taiteilijan töistä kantautuu pian kauas maan ääriin asti. Kaikki haluavat tietää, kuka on tämä ihmeellinen nainen. Andrei ei voi sanoa muuta kuin, että eräs Marja joka haluaa pitää henkilöllisyytensä ja olinpaikkansa salassa.

Yhden kerran Marja on Andrein mukana tuomassa taulujaan galleriaan, kun yksi perhetuttu näkee Marjan ja Andrein yhdessä. Toisella kertaa heidät näkee Andrein anoppi ja vihdoin sana on kiirinyt myös Andrein vaimon korviin.

Andrein ja vaimon ollessa kaksin autossa moottoritiellä vaimo alkaa kysellä kautta rantain miehensä mökillä käynneistä. Andrei kertoo linnusta, joka muuttui Marjaksi – ja jota hän käy auttamassa. Vaimon tunteet kuohahtavat pintaan ja hän tarttuu kovassa vauhdissa rattiin – ja Andrein auto ohjautuu siltapilaria päin. Vaimo lentää ennen osumaa autosta ulos ja selviää muutamilla ruhjeilla , mutta Andrei jää murskautuvan auton sisään ja loukkaantuu pahasti.

Tuulettaret kiidättävät tiedon tapahtumasta Marjalle, joka saapuu silmänräpäyksessä paikalle. Yhdessä äitinsä avustuksella Marja elvyttää Andrein ennen kuin ambulanssi ja palokunta ehtivät paikalle. Palomiehet ovat ihmeissään, miten mies on oikein päässyt autosta ulos, eikä hänellä ole edes mitään vammaa. Andrei ja vaimo kuljetetaan kuitenkin varmuuden vuoksi sairaalaan tutkittaviksi.

Kotona Andrei ja vaimo eivät puhu enää keskenään. Kun Andrei lähtee töihin niin kuin joka aamu, vaimo päättää lähteä käymään mökillä. Mukaansa hän ottaa ärhäkän norjalaisen metsäkissan Bajunin, ja päättää tehdä selvää mökillä majailevasta tilhestä.  Mökillä Bajun kuitenkin ottaa jalat alleen ja pakenee tilhiparven nähtyään läheiseen metsikköön. Mökillä ei näy jälkeäkään Marjasta tai hänen tavaroistaan. Vain yksi hänen tekemänsä taulu on seinällä. Musta neliö jonka keskeltä vaimo on erottavinaan erilaisia hahmoja jotka ikään kuin liikkuvat.  Vaimo repii taulun seinältä ja polkee sen jalkoihinsa ja lähtee takaisin kotiin.

Illalla Andrei tulee Marjan luo ja sanoo, ettei kerta kaikkiaan enää tiedä mitä tekisi ja minne menisi. Hänen perheensä ei halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. Marja sanoo, ettei huolta.  He selviäisivät hallussaan olevien kolmen taikakeinon avulla.

Andrei katsoo ihmeissään Marjaan ja kysyy, mistä tämä oikein puhuu. - Niin, aloittaa Marja, sinulla on tietysti minut ja me tulemme toimeen tekemällä sitä mitä tähänkin asti. Minä teen tauluja, joita sinä myyt. Voimme rakentaa rahoilla hirsilinnan tänne rannalle. Jos haluamme lähteä pois, meidän on mahdollista lentää tuuletarten mukana minne vain. Maailma vain on rajana, ja sen takana on toisia maailmoja.  Ja jos joku tulee meitä häiritsemään voimme lentää lintuina pihlajaan ja odottaa kunnes voimme taas olla rauhassa häiritsijöiltä.

Ja niin Marja ja Andrei päättivät elää elämänsä yhdessä pienen lampareen rannalla. Ja jos Andrein lapset halusivat, he saattoivat tulla koska tahansa käymään ja olemaan heidän linnaansa. Eivätkä Marja ja Andrei käännyttäneet oveltaan ketään, joka hyväntahtoisena tuli heidän portistaan sisään, eivät edes Andrein entistä vaimoa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 195: "Pienille lapsille kirjoja susista"

Aiemmin tässä blogissa kerroin Suvi Vehmasen "Lapsen oma petokirja" (2011) - kirjasta, jossa on tarinoita suden lisäksi muistakin petoeläimistä.

Aivan pienille lapsille löytyy myös kuvatietokirjoja susista, joissa ei ruokita tämän hetkistä susivainoa niin kuin suomalaisessa julkisuudessa ja viranomaistoiminnassa. Susien jatkuvaa salametsästystä katsotaan läpi sormien.

      *     *    *

Vähäisellä vaivalla löysin mm. seuraavat kaksi kuvatietokirjaa kirjaston hyllystä:

- Melinda Julietta & Lucia Guarnotta: "Me olemme susia" (2000)
- Anu Jaantila & Timo Viljakainen: "Anni ja susi" (2000)

Toinen kirjoista on kanadalainen ja toinen on suomalainen eli kirjat ovat maista, joissa susi vielä elää luonnonvaraisena. Kuvatietokirjojen tyyli on samankaltainen. Sudet ovat inhimillistetty ja ne puhuvat kuin ihmiset.

Anu Jaantilan tarinassa pikkutyttö lähtee kävelylle metsään, jossa hän kohtaa suden. Tyttö juttelee eläimen kanssa, ja eläin auttaa hänet löytämään tien ulos metsästä. Kirjan lopussa on tiivistelmä suden historiasta ja lopuksi todetaan, että susi on ihmiselle vaaraton.

Melinda Juliettan kirjassa ihminen tarkkailee sivullisena susiperheen elämää. Kirja keskittyy lähinnä sudenpentuihin ja siihen, miten susiäiti pitää pennuistaan huolta. Ihmisiä eläimet eivät kohtaa.

Rönns: Perin erikoinen muna - Det vidunderliga äget" (2012)

"On ihanan lämmin kesäpäivä. Minä leikin siskoni Elinan kanssa rannalla hiekkaleikkejä kuten yleensäkin, äiti ottaa aurinkoa ja lukee dekkaria ja isä ja Reija polskivat vedessä. Juuri tämä on parasta kesässä. Kenelläkään ei ole kiire ja kaikki saavat tehdä sitä mistä tykkäävät eniten. Silloin tapahtuu jotakin erikoista. Löydän hiekasta jotain hyvin jännittävää. Kaikki tulevat katsomaan sitä. Se näyttää munalta."

Isän mielestä muna ei voi olla oikea, koska se on niin suuri. Ei mikään eläin muni niin isoja munia. Äiti päättää viedä munan kotiin koristeeksi. Yhtenä kauniina päivänä muna menee rikki, ja siitä kuoriutuu merkillinen pikku otus – eläin jota edes eläintieteen professori ei tunnista! (Schildts & Söderströmsin sivusto)

     *     *    *

Christel Rönnsin lastenkuvakirja "Perin erikoinen muna" (2012) voitti Junior Finlandian viime vuonna, joten kyse on lastenkirjavaliosta.

Kirjassa kuvataan keskiluokkaisen perheen arkea, kun perhe on yhdessä kotona. Arkeen sekoittuu omituisen otuksen ansiosta aimo annos fantasiaa, joka huipentuu kirjan loppua kohden. Eläin, jota ei onnistuta tunnistamaan kirjaston tietokirjojen eikä edes Luonnonhistoriallisen museon avulla miksikään olemassaolevaksi lajiksi, paljastuu lopulta - ei enempää eikä vähempää - kuin Loch Nessin hirviöksi!

Todella mainio peto- ja hirviötarina siitä, millaisia tällaiset suuret ja pelottavat eläimet voivat oikein olla.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 4 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Venäläisellä ihmesadulla - niin kuin yleensäkin kansansadulla - on oma rakenteensa, mitä on mahdollista käyttää soveltaen myös omien tarinoiden rakentamiseen. Olkoon tämä yksi kokeilu siihen suuntaan...

      *     *    *

MATTI KOHTAA NÄKIN 

Liisa ja pikkuveli Matti lähtivät kodin lähellä olevalle uimarannalle kauniina kesäpäivänä heti Juhannuksen jälkeen.  Oli niin kuuma, että myöhään illallakin tarkeni istua ulkona rupattelemassa yhdessä isän ja äidin kanssa. Lapset olivat tällä kertaa kahdestaan kotona, sillä vanhemmat olivat kaupungissa asioilla. Äiti oli varoitellut Liisaa, että hänen täytyy koko ajan vahtia pikkuveljeä, jos käyvät rannassa uimassa. Mattia ei saa jättää edes lyhyeksi aikaa yksin. Äiti kertoi Näkin vieneen ennen Liisan syntymää pikkulapsia monena kesänä, kun lapsia oli ollut keskenään rannassa.

Liisa muisti äidin varoitukset vielä, kun pakkasi rantavarusteita ja pani uimapukua päälleen. Rannalle saavuttuaan Liisa kuitenkin jätti veljensä yksin rantaveteen.  – Älä mene sitten polvea syvempään veteen, sanoi Liisa käskevään sävyyn Matille. Hän oikein näytti, mihin asti vettä sai olla. Matti nyökytteli ymmärtävän näköisenä ja sanoi tottelevansa siskoaan.

Sitten Liisa meni hieman sivummalle tekemään hiekkalinnoja muiden tyttöjen kanssa. Ei mennyt aikaakaan, kun Liisa huomasi, ettei Mattia näkynyt missään. Liisalle nousi pala kurkkuun. Hän huusi Mattia nimeltä monta kertaa. Ei vastausta. Kukaan muukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut Matista mitään.

Yksi tytöistä sanoi, että ehkä hän oli lähtenyt kioskille hakemaan jäätelöä. Toinen tyttö sanoi, että hän on varmaan mennyt muiden poikien kanssa palloa pelaamaan läheiselle nurmelle. Kolmas tyttö arveli nähneensä, että kivellä istui oudon näköisen nainen, joka jutteli hetken aikaa Matin kanssa.  Hän ei ollut kuitenkaan ihan varma asiasta.

- Ehkä hän on mennyt tosiaan jäätelöä hakemaan, Liisa sanoi puoliääneen. Matilla oli ollut uimahousujen sisätaskussa muutama kolikko niin kuin hänellä itselläänkin.  Kioskin täti ei kuitenkaan ollut nähnyt Matin näköistä poikaa. Kioskilta Liisa käveli ripein askelin palloa pelaavien poikien luo. Matti ei ollut sielläkään.

Liisa palasi takaisin rannalle, istuutui kiven päälle ja itki. Häntä pelotti ajatus siitä, että Näkki oli vienyt Matin. Olihan yksi tytöistä nähnyt rannalla vieraan naisen. Siinä istuessaan Liisa ei huomannut, että viereiselle kivelle oli istuutunut nainen, joka kysyi, mikä hätänä.

Liisa säpsähti – ja sanoi vihaisesti.  – Sinä, tiedätkö sinä, missä pikkuveljeni on? Hän leikki vähän aikaa sitten tässä rannalla. Nainen sanoi arvanneensa, että Matti oli hänen veljensä. – Minne olet hänet vienyt? Liisa kovisteli naista. Nainen sanoi olevansa varma, että Näkki vei Matin. Näkki oli vienyt monta lasta samalta rannalta.  – Ei, ei! Ei Mattia! huudahti Liisa tuskaisesti.

Ennen kuin Liisa ehti tajuta, nainen oli hävinnyt. Häntä ei näkynyt enää missään. Liisa kahlasi veteen ja haroi vettä ja huusi Mattia nimeltä. Sitten Liisa huomasi kahahduksen läheisessä kaislikossa ja alkoi kulkea paikkaa kohti. Yllätyksekseen Liisa kuuli nimeään huudettavan. Sitten hän näki Matin kaislamaton päällä.

Matti sanoi jo odottaneensa häntä. Kiltti täti oli sanonut, että sisko tulee kohta hakemaan sinua. – Voi sinua, sanoi Liisa Matille ja halasi häntä. Matti ihmetteli, mikä Liisalla oli hätänä. Hänhän ei ollut ollut kuin vähä n aikaa poissa rannalta, sukellellut tädin kanssa, katsellut kaloja ja rapuja ja muita veden eläviä. Sitten täti oli tuonut hänet takaisin.

– Uinnit ja sukellukset saavat tältä päivältä riittää, sanoi Liisa Matille hieman ärtyneenä mutta helpottuneena. Enkö sanonut sinulle, että sinun pitää pysyä rannassa. Matti puolusteli itseään sanomalla, että eihän hän muuten, mutta kun se täti kysyi, haluanko nähdä vedenalista maailmaa ja minä halusin.

Liisa ei sanonut siihen mitään. Tai sanoi itsekseen: - Se oli Näkki. Sitten hän sanoi Matille, että tästä ei sitten puhuta äidille ja isälle mitään. Matti sanoi, että sitä samaa se tätikin oli sanonut. Se mitä hän oli nähnyt, oli heidän yhteinen salaisuutensa.

Liisa pyöritteli päätään ja tarttui veljeään kädestä; ja he lähtivät kulkemaan kohti poikia, jotka potkivat vielä palloa. Mattikin halusi peliin mukaan.  – Mene vaan, meillä on vielä paljon aikaa, sanoi Liisa ja kaivoi tyttökirjan laukustaan ja alkoi lukea puun alla. Aikansa potkittuaan palloa Matti tuli Liisan luo ja sanoi haluavansa jäätelön. Käsi kädessä he menivät jäätelökioskille – ja kävelivät jäätelöä syöden aina kotiin asti, jonne isä ja äiti olivat ehtineet tulla.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Ivan-tsarevits ja Harmaa susi. Kirjassa: "Venäläisiä kansansatuja" (2008)

Ainutlaatuinen venäläisten kansansatujen kokoelma maineikkaan kuvittajamestarin, Aleksander Lindebergin, tulkitsemana. Upea, värikäs lahjakirja täynnä jännittäviä tarinoita, taikuutta ja ihmeitä.

Ainutlaatuinen venäläisten kansansatujen kokoelma maineikkaan kuvittajamestarin tulkitsemana. (Takakansi)

      *     *      *

Venäläiset ihmesadut, joista tämän kirjan sadut koostuvat, ovat maailmankuuluja mm. venäläisen modernin kirjallisuuden edeltäjinä ja vaikutteiden antajana.

Satuja on myös tutkittu paljon, ja venäläisen formalistin Vladimir Proppin teos "Kansansadun rakenne" (1928) syntyi näitä satuja tutkimalla. Propp löysi saduista yhteensä 25-31 funktiota tai toimintoa, jotka tosin eivät esiinny kaikissa saduissa välttämättä samaan aikaan. Lisäksi saduissa funktiot seuraavat toisiaan  yleensä tarkkaan tietyssä järjestyksessä.

Lisäksi sadun hahmot ovat tietyissä rooleissa, joita ovat konna, lahjoittaja, auttaja, etsitty, ja hänen isänsä, lähettäjä, sankari ja väärä sankari. Sama hahmo voi sadussa olla vaihtelevissa rooleissa.

     *     *     *

Satu 'Ivan-tsarevits ja Harmaa susi' on kertomus tsaarista ja hänen kolmesta pojastaan, joista nuorimmainen on otsikon Ivan. Tsaari Berendeillä on ongelma sillä hänen omenatarhastaan, joku varastaa omenoita. Pojista Ivan onnistuu selvittämään, että kyse on Tulilinnusta.

Tulilintu jää vaivaamaan tsaarin mieltä, ja hän lähettää poikansa etsimään lintua - ja tuomaan sen hänelle. Nuorimmainen Ivan luonnollisesti löytää Tulilinnun Harmaan suden avustuksella. Harmaa susi vahingossa suo Ivanin hevosen ja hyvityksenä siitä hän auttaa poikaa.

Monen mutkan jälkeen Tulilintu on vihdoin Ivanilla ja hän on viemässä Harmaan suden kanssa sitä isälleen Berendeillä. Paluumatkalla hän kohtaa vanhemmat veljensä, jotka murhaavat veljensä ja ottavat häneltä tämän matkoiltaan tuomat lahjat isälleen mm. Tulilinnun häkkeineen.

Vielä kerran Harmaa susi auttaa Ivania. Susi tappaa veljet ja herättää Ivanin elämän- ja kuolemanvesillä. Sitten Ivan jatkaa matkaansa isänsä tsaari Berendein luo ja kertoo tälle, mitä matkalla tapahtui. Isä suree aikansa poikiaan, mutta ymmärtää mitä oli tapahtunut.

     *     *      *

Sadusta on helppo heti nähdä, ketkä ovat tarinan konnia. Niitä ovat vanhemmat veljekset, jotka murhaavat veljensä. Tarinan tekee tietysti mielenkiintoiseksi se, että Harmaan suden avulla Ivan toisaalta hänkin tappaa veljensä. Joten puntit ovat siltä osin tasan. Tietyllä tavalla sadussa ei ole esim. kristinuskon tarinoihin tuomaa hyvän ja pahan asetelmaa.

'Ivan-tsarevits ja Harmaa susi' tuo esiin ikiaikaisen totuuden, joka liittyy ihmiselämään. Ei ole hyviä eikä pahoja ihmisiä, on vain taitavasti tai taitamattomasti toimivia. Tästä tarinasta ja sen maailmasta voi oppia paljon, sellaistakin mitä siinä ei ole sanottu. - Kaikista veljeksistä ei voinut tulla isänsä seuraajaa, tsaaria. Vanhimmat veljekset olivat lähtökohtaisesti etusijalla, mutta löydettyään Tulilinnun nuorin veli sai etulyöntiaseman suhteessa muihin veljiin.

Toiset veljekset olisivat voineet tyytyä tappioonsa, mutta tällöin heistä olisi lopulta tullut nuoremman veljensä alamaisia. Kuolemankin uhalla he nousivat veljeään vastaan ja hävisivät yhteenoton. Ivanin kannalta veljien kuolema oli tietysti onnellinen sattumus, sillä näin hän saattoi loppuelämänsä elää kaikessa rauhassa ilman uhkaa veljistään.

Toinen vaihtoehto veljille olisi ollut miettiä tsaariksi ryhtymistä johonkin toiseen valtakuntaan, joita sadussa vilahteli. Kenties tätä ei pidetty realistisena vaihtoehtona, koska oletettavasti muilla tsaareilla oli myös poikia, mikä olisi sekin merkinnyt valtataistelua - ja mahdollisesti sotaa naapureita vastaan. Ja sodan aloittamiseen ei pojilla isänsä alamaisina tietysti ollut valtuuksia. Ja koska on kyse sadusta, isä mitä ilmeisimin oli hyvyyden tai hyveellisyyden ruumiillistuma, joka kaikin keinoin yritti välttää ristiriitoja naapureiden kanssa. Hieman niin kuin myyttinen kuningas Arthur ritareineen.

     *     *      *

Vladimir Proppin "Kansansadun rakenne" (1928) -kirjasessa on esimerkkinä käyty läpi satua 'Hanhi-hanhiset'. Samalla tavalla on mahdollista yrittää löytää sadun 'Ivan-tsarevits ja Harmaa susi' rakenne tai mistä samanlaisista osista se koostuu.

Satu alkaa alkutilanteen kuvauksesta. Jokin rikkoo rauhaa, ja tässä se on varasteleva Tulilintu. Seuraava toiminto se, että tsaari lähettää poikansa liikkeelle (A). Harmaa susi ottaa Ivanin matkalla hänen isänsä tsaarin roolin. Ivan rikkoo suden antamia ohjeita, mistä aiheutuu ongelmia Tulilinnun hankkimisessa (B). Ivan itse saa ehkä yllättäen matkan aikana konnan roolin, kun Harmaa susi ja Ivan matkustelevat toisten tsaarien mailla varastelemassa muutakin kuin Tulilintua.

Vihdoin Harmaa susi ja Ivan voivat lähteä paluumatkalle (C). Matkan aikana veljet yllättävät Ivanin ja vievät Tulilinnun ym (D). Tämän jälkeen Harmaa susi maagisilla kyvyillään auttaa Ivania (E) jne. Ja lopulta paluu kotiin (P). 

Merestänousijaneito. Kirjassa: "Suomalaisia kansansatuja" (1980)

Suurin osa kansansaduistamme on yhteistä eri variaatioina muiden kansan kansansatujen kanssa. Ne ovat siirtyneet kerrottuina henkilöiltä toisille ja seuduilta toisille. Mm. Grimmin veljesten satukokoelma on koottu näistä kiertävistä saduista.

Suomalaisia kansansatuja kokosi ensimmäisenä yhteen Eino Salmelainen vuosina 1852 - 1866. Tämän kirjan sadut on poimittu SKS:n arkistoista. (Kirjan esipuheesta)

     *      *      *

Poimin aikalailla satunnaisen sadun 'Merestänousijaneito'. Kylpijäneitoja ym. on suomalaisessa kansanperinteessä muuallakin kuin saduissa. "Kalevalan" Aino pakenee Väinämöistä veteen.

Keskeisenä hahmona sadussa on Syöjätär, josta Wikipedia kertoo seuraavaa:

Syöjätär on noita-akkaa muistuttava perinteinen hahmo lastensaduissa ja aikuistenkin tarinoissa. Syöjätär on paha ja vaarallinen aikuinen tai vanha nainen. Joissain tarinoissa se kykenee uskomattomiin taikuuksiin, ja voi syödä hetkessä monta ihmistä, toisissa se taas tyytyy viettelyyn ja juonitteluun. Joillakin syöjättärillä on jopa piirteitä eri muinaisuskontojen naispaholaisista. Suomalaisten kansansatujen syöjättärellä on yhteneväisyyksiä Pohjolan emäntään Louheen.

Syöjätär on mielenkiintoinen hahmo, sillä hän on se, jota ilman koko tarinaa ei olisi edes olemassa tai sillä ei olisi enää mitään kiinnostavuutta.

Ilman Syöjätärtä tarina kulkisi tähän malliin:

Tarina alkaa kertomuksella köyhistä vanhemmista, joilla on tyttö ja poika. Poika lähtee kotoa töihin ja pääsee linnan paimeneksi. Kuninkaanpoika saa tietää pojan kauniista sisaresta, ja haluaa hänet vaimokseen. Veli lähtee veneellä hakemaan sisartaan ja tuo sisaren kuninkaanpojan luo. Sisko ja kuninkaanpoika menevät naimisiin.

Mitä tapahtuu, kun kuvaan tulee mukaan jokin Syöjättären kaltainen, sanoisinko, Paha Henki tai pikkupiru? Kyse on yksinkertaisesti siitä, että kuninkaanpoika ei saa tyttöä helpolla vaan siinä on mutkia matkassa. Sigmund Freudin tai jonkun muun analyytikon mielessä herää epäilys, mitä matkalla veneessä oikein tapahtui? Oliko siskon ja veljen lisäksi veneessä ihan oikeasti vielä joku kolmaskin vai olivatko he veneessä vain kaksin?

Vaikeaa asiaa on helpompi käsitellä keksimällä tilanteeseen joku kolmas, joka on merkitty pahantekijäksi, sillä näin sisko ja veli itse säästynyt ikäviltä leimoilta. Kaikki pahuus, tabujen rikkominen, voidaan käsitellä. Syöjättären kautta. Tarinassa vihjataan tai viitataan siihen, että siskon ja veljen suhde oli hyvin tiivis jos ei sitten intiimi ja rutsainen.

Luultavasti veli kävi siskoon käsiksi joko veneessä tai rannalla matkan varrella. Kenties he olivat rakastavaisia, mutta tiesivät, etteivät voi saada toisiaan vaan veljen on luovutettava siskonsa jollekin toiselle? Ehkä sisko surusta hukuttautui tai veli tappoi siskonsa. Mitä tahansa on voinut tapahtua sellaista mikä ei kestä päivänvaloa.

Ainoa varma asia on, että veli tuli ilman sisartaan linnaan. Sisaren sijaan hän tarjosi kuninkaanpojalle Syöjättären, joka oli pukeutunut siskoksi. On helppo kuvitella, että siskon sijaiseksi ei olisi ollut vaikea houkutella ketä tahansa muuta tyttöä kuin siskoa.

     *     *     *

Sadussa tapahtuu paljon. Aluksi tyttö koettelee veljensä hermoja ja asettaa lähtemiselleen ehtoja, jotka veli pystyy vaivoin täyttämään. Rivien välistä on luettavissa, että tytön mielestä hänen vanhempansa tarvitsevat häntä vielä vuosia, eikä hän sen takia voi lähteä.

Matkalla sisko ja sen veli kohtaavat Syöjättären, joka useaan kertaan pyrkii heidän veneeseensä. Vasta kolmas yritys tuottaa tulosta. Veli päästää Syöjättären veneeseen, vaikka sisko ei olisi sitä halunnut.  Syöjätär tekee ensiksi sisarukset kuuroiksi toistensa puheille, ja saa siskon tekemään sellaista, minkä hän luulee olevan veljensä tahdon mukaista ja jota hän haluaa noudattaa.

Syöjätär saa siskon riisuutumaan alasti ja lopulta hyppäämään veneestä veteen. Syöjätär myös estää veljeä pelastamasta siskoaan vedestä. Jos Syöjättären poistaa tarinasta, jäljelle jää veli ja sisko ja se mitä heidän välillään oikein tapahtui, mitä ei sadussa haluta tarkkaan kertoa.

     *       *      *

Sadussa siskon ei anneta kuolla - ja tässä vaiheessa kuvaan tuleen sadun sisäinen fantastinen elementti. Sisko pääsee vedenalaisen valtakunnan prinssin morsiameksi. Valtakunnastaan käsin hän lähettää kuninkaanpojalle lahjoja. Tietäjänaisen avulla kuninkaanpoika saa tietää, millä tavoin hän saa tytön itselleen veden valtakunnasta.

Kun kuninkaanpoika on vihdoin saanut morsiamensa, vapauttaa hän veljen vankeudesta, jossa on tätä petoksen takia pitänyt. Näin tarina saa onnellisen lopun. Syöjätär voidaan haudata elävältä maahan tms.

Lopussa Syöjätär paljastuu muuksi kuin todelliseksi henkilöksi!! Koko tarinan voi ajatella olevan veljen mielessä tapahtuvaa kuvittelua. Kertomalla tällaisen tarinan itselleen hän välttää syyllisyyden tunteen siitä, että on mahdollisesti aiheuttanut sisarensa kuoleman.

"365 satua, lorua ja muuta tarinaa" (2012)

Tuttuja ja tuntemattomia tarinoita yli 20:ltä kertojalta. 365 satua, lorua ja muuta tarinaa on värikäs lastenkirja, jota voi lukea joko lapsen kanssa tai antaa jo lukutaitoiselle vähän isommalle itselleen lueskeltavaksi. 

Tiina Eskola on lokalisoinut kirjan suomalaisiin oloihin sopivaksi. Mukana on siis myös paljon kotimaisia kansanrunoja, hokemia ja loruja. Ihan 365 päivälle kirjasta tuskin riemua riittää, sillä merkittävä osa loruista ja runoista on hyvin lyhyitä. Päivi Rekiaron vastuulla on puolestaan ollut pidempien satujen kääntäminen. Kovin pitkiä nekään eivät ole. Jos lapsi viihtyy kirjojen parissa enemmän, suosittelisin ehkä ennemmin jotain hieman perinteisempää satukirjaa
. (Hannu Sinisalo, Kirjavinkit -sivusto)

      *     *     *

Niin kuin Kirjavinkeissä todetaan tekstit ovat lyhyitä tai ehkä pitäisi sanoa lyhennelmiä mm. monista tunnetuista Grimmin veljesten ja H.C. Andersenin saduista. Sinänsä mielenkiintoinen yritelmä äärimmilleen tiivistää muutenkin niukkoja satuja. Varsinkin vanhojen satojen lyhentely on vaativa tehtävä, jos ei sitten mahdoton, eikä siinä ole kovin hyvin onnistuttu.

"365 satua, lorua ja muuta tarinaa" (2012) on kuin satujen Kirjavaliot. Joka pitää lyhennnellyistä romaaneista ym. teksteistä yhteenkoottuna, pitää ehkä näistäkin. Kirjoitetaanhan niitä minuuttinovellejakin, miksei sitten parin minuutin satuja saisi kirjoittaa!

Jos jotain erityisen positiivista kirjasta haluaa sanoa, kirja on ikään kuin hakemisto varsinaisiin kertomuksiin, jotka voi kaivaa muualta esiin, jos lyhennelmät tuntuvat torsoilta.

Kirja on käännetty englannista suomeksi, ja se brittiläisen Parragon Booksin tuotantoa, joten kulttuuritausta näkyy satuvalikoimassa ja niiden kuvituksesta.

 JATKUU...

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

HOWL eli Suruttoman talon tarinoita. Osa 8. "Pienen pojan masennus"

CC by  Dave Bledsoe (Ennuipoet)
Mielessäni on aihe saduksi, karkea mielikuva siitä millainen satu ehkä voisi olla.

Pieni, 5-6-vuotias poika, joka haluaa mennä kouluun, mutta ei sitten pääsekään vaan joutuu vielä vuoden odottamaan.

Satuun liittyy eksistentiaalinen oivallus siitä, että kun on kerran kouluun mennyt, sitä sitten kestää ja kestää. Sekö on elämän keskeinen sisältö: uuden oppiminen. Ja entä sitten. 

Entä kun tiedät, jo pienenä lapsena, että et voi saada samaa kuin jotkut muut ikäisesi. Sinulla ei tule olemaan mahdollisuuksia samanlaisiin harrastuksiin. Elämän mahdollisuudet ovat hyvin rajalliset.

Toinen oivallus jo lapsena, se että ajattelee kuin aikuinen. Enemmän kuin monet aikuiset. Käyttää omia aivojaan ja mielikuvitustaan rajattomasti. Ja samalla on hyvin, tuskallisen tietoinen omista rajoistaan, sekä ulkoisista että mielen sisäisistä.

Miltä tuntuu kun ei saa iloa ja nautintoa mistään. On vain tahdoton lihamöykky, jota liikutellaan paikasta toiseen. Tärkeintä on että pysyy paikallaan ja on hiljaa.

     *     *      *

Asuipa kaljupäisen presidentin aikaan Suomessa pikkupoika, joka tunnisti nimen Antti. Antti oli ihan tavallinen pikkupoika. Kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja sinä kesänä Anttikin oli kalju. Hän nimittäin halusi samanlaisen kaljun kuin isoisän isällä Tahvolla oli. Tahvon lapsuudessa pienet pojat ajoivat päänsä aina muliksi.

Seuraavana talvena Tahvo kuoli, myös Tahvon poika Antin isoisä Teuvo. Keväällä kuoli vielä isomummo Anna-Mari. Koko talvi oli yhtä hautajaista. Sitten tuli huhtikuu ja muuttolinnut palasivat. Västäräkistä oli enää vähäsen kesään, ja jo pääsiäisenä saattoi kulkea pihalla polvihousuissa.

Surut oli surtu ja perhe eli arkeaan. Antin äiti Aino ja isoäiti Helena olivat menneet kevään aikana töihin. He tekivät siivoustöitä läheisessä sairaalassa. Vähäiset eläimet, joita pienellä tilalla oli ollut, oli myyty pois. Vähäiset pellot vuokrattu naapureille. Tuloja tuli jostain saada, ja nyt jäljelle jäänyt perhe pärjäsi hyvin.

Antti odotti syksyä ja koulua, mutta sitten tapahtui jotain, jota pieni poika ei osannut aavistaa. Hän kävi äitinsä Ainon kanssa ensin tutustumassa kouluun, ja se näytti kiinnostavalta, vaikka vähän pelottavan isolta paikalta.  Sitten he kävivät koulun vieressä olevassa neuvolassa, jossa äiti jutteli neuvolan hoitajan kanssa.

Ennen neuvolaan menemistä äiti kysyi Antilta, halusiko tämä varmasti jo kouluun. Antti oli vasta 6-vuotias. Antti sanoi, että haluaa, mihin äiti ei vastannut mitään. Neuvolassakin vielä äiti ja hoitaja, kysyivät häneltä mitä hän halusi.

Silti kun Antti ja äiti Aino lähtivät neuvolasta oli käynyt niin, että oli sovittu, että Antti ei menisi vielä kouluun vaan vasta seuraavana syksynä. Antista tuntui, kun hänen pieni maailmansa olisi romahtanut. Näin pahalta ei ollut tuntunut edes silloin kuin isoisä Teuvo oli kuollut. Antti ei silti sanonut mitään. Hän ei itkenyt tai kiukutellut. Hän nieli surunsa ja pettymyksensä, sillä muuta hän ei voinut.

Seuraavat viikot kuluivat madellen, mutta sitten Antti ei enää pohtinut päivien kulumista tai miettinyt koko asiaa. Hän vain antoi olla. Hän istui yksin ja teki mitä parhaiten osasi. Leikki legoilla. Yhä uudelleen hän rakensi ja rakensi ja rakensi. Taloja ja torneja ja kaikkea mitä hänen mieleensä tuli. Rakensi ja hajotti. Hajotti.

Sitten hän kuuli että naapurin Kerttu oli lähdössä kouluun. - Vai niin, Antti vain totesi, ja hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei olisi halunnut enää jäädä yksin kotiin. Hän halusi oppia uusia asioita. Kotona harvoin luettiin edes satuja. Antti tajusi miten paljon maailmassa olisi asioita, jotka vain odottivat sitä, että hän pääsisi niihin käsiksi.

Jossain vaiheessa hän tajusi myös sen, että koulun käynnissä oli myös toinen puoli. Olisiko elämä koulun alkamisen jälkeen yhtä koulun käyntiä? Täytyisi elämässä kai muutakin olla? Antti tiesi, ettei hänellä olisi mahdollisuuksia mihinkään hienoihin harrastuksiin.

Lopulta vuosi kului kohti loppuaan. Antti oli tuskallisen tietoinen siitä, että vuosi oli mennyt hukkaan, mutta hän yritti olla ajattelematta asiaa. Sitten tuli kouluun lähdön hetki. Anttia jännitti hieman kaikki se mitä koulu toisi mukanaan, jännitti enemmän kuin edellisenä vuonna. Toisaalta häntä ei enää yhtään pelottanut, sillä ei ollut mitään pelättävää. Pahin pelko kun oli vuosi sitten jo toteutunut. Se ettei hän silloin ollut päässyt kouluun.

Ensimmäinen vuosi koulussa meni Antin mielestä aikalailla surkeasti. Antti oli vielä apea edellisestä vuodesta. Koulukin merkitsi monenlaisia pettymyksiä. Eniten hän ihmetteli, miksi vielä koulussa täytyi kuunnella satuja. Tyhjänpäiväiset sadut herättivät vihan tunteita, varsinkin kun uskontotuntien saduista ei sopinut keskustella, eikä niitä voinut kyseenalaistaa. Eikä niiltä edes voinut sulkea korviaan, vaikka olisi halunnut. Piti vain alistua ja olla - niin kuin kotona.

Andersen: "Satakieli" (alk. 1844)

"Täällä on kuulemma hyvin merkittävä lintu, jota kutsutaan satakieleksi", sanoi Kiinan keisari eräänä päivänä hovimarsalkalleen. Satakielestä hän oli lukenut kirjoista, ja nyt hän halusi, että tuo lintu tuotaisiin laulamaan hänelle.

Tämä satu kertoo siitä, kuinka pieni vaatimaton lintu tuli hoviin ja lumosi keisarin laulullaan ja siitä, kuinka kaikki lopulta ymmärsivät, ettei mekaaninen leikkikalu voi koskaan korvata elävän linnun kaunista laulua. (Takakansi)

     *    *      *

Kirjallisuuslehti Onnimanni 3 / 2012 oli lastenkuvakirjallisuuden teemanumero. Yhdessä artikkelissa oli mm. listattu 15 seikkaa, jotka kuvakirjaa arvioitaessa on otettava huomioon. Pointtina oli se, että yleensä kritiikeissä kuva jää vähemmälle huomiolle.  Esimerkiksi H.C. Andersenin satu "Satakielestä" tai "Keisarista ja satakielestä" on kuvitettu monin eri tavoin, mutta tarina on pysynyt periaatteessa samana.

Käsissäni ei ollut kuin yksi kuvitus, joten en päässyt vertailemaan eri kuvituksia suhteessa tekstiin, mutta tsekkiläisen Josef Palacekin kuvitus on yksi tunnetuimmista Andersenin satujen kuvittajista. Ja kuvittaja on tunnettu töistään ympäri maapalloa. - 2000 -luvulla ei ainakaan Hämeenlinnan kirjastoissa kirja ole ollut lasten - tai ehkä ennemmin päiväkotien - suosiossa. Uudet kirjat ja kirjasarjat ovat jyränneet vanhat sadut.

Tosin monet uudet ja hyvät kirjat jäävät nekin helposti huomiota vaille, sillä kirjojen määrä on massiivinen. Vastaavasti kirjastoon hankitaan esimerkiksi paikallisten kirjailijoiden tekemiä liukuhihnakirjoja, vaikka edellisiäkään ei ole kertaakaan lainattu, eivätkä ne lapsia ja aikuisia kiinnosta.

     *     *      *

Lukemani kirjan käännös on Tuula Korolaisen, joka sattuu olemaan itse lastenkirjailija ja vielä Onnimanni -lehden päätoimittaja, joten ammattilaisen työstä myös tekstin osalta "Satakielessä" (1989) on kyse.

Googlettaessani kirjaa jäin silti ihmettelemään joitain hajanaisia mainintoja kirjaan ja sen kohtiin, joita en ollut mielestäni lukenut sadusta. Lukiessani tekstin toistamiseen huomasin, että käännöksessä oli aukkoja. Siitä oli tarkoituksellisesti jätetty mielestäni tähdellisiä kohtia pois.

Sadun ainoa lapsi on keittiötyttö, joka johdattaa hovimarsalkkan satakielen luokse. Tytön taustasta ei käännössadussa kerrota sanallakaan.

- Voi, kyllä tunnen satakielen oikein hyvin. Se osaa todella laulaa. Joka ilta minulla on lupa mennä kotiini sairaan äitini luokse ja viedä hänelle ruoantähteet. Äiti asuu lähellä merenrantaa; kun kävelen väsyneenä kotiin, istun metsään lepäämään ja kuuntelen satakielen laulua. Silloin tulevat kyyneleet silmiini, ja se tuntuu samalta kuin äitini suutelisi minua.

Tytön kyynelillä on sadun kannalta suuri merkitys. Kun satakieli näkee kyyneleet keisarin silmissä, hän tietää, että sen laulu on vaikuttanut samalla tavalla keisariin kuin pikku tyttöön.

      *     *     *

Tähän kohtaan voisi muutenkin pysähtyä. Satu kertoo aikansa luokkayhteiskunnasta. Kun H.C. Andersen kirjoitti satunsa, viimeinen Qing-dynastia oli vielä vallassa - aina vuoteen 1912, jolloin Kiinasta tuli tasavalta. Myös Euroopassa oli 1800-luvulla keisarikuntia ja keisarien johtamia suurvaltoja: Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari. Tosin valta oli Euroopassa 1840-luvulla jo vaihtumassa, ja uudet yhteiskuntaluokat, työväestö ja porvaristo, nousemassa valtaan.

Miksi Tuula Korolainen haluaa häivyttää muistutuksen siitä, ettei valta on edelleenkin joillakin, ja joillakin sitä sitten taas ei ole? Kenties kyse on siitä, ettei haluta nähdä eroa A- ja B-kansalaisten välillä, joka on varsinkin viimeisen 20 vuoden aikana syventynyt entisestään.

Lapsityövoiman käyttö on ikävä muistutus siitä, että lapsia käytetään edelleenkin yleisesti työvoimana, kun tuotetaan Eurooppaan kulutustavaroita. Ja köyhien maiden - ja perheiden - talous riippuu siitä, ovatko lapset töissä vai eivät. Vaihtoehtona on perheen kurjistuminen entisestään ja lasten joutuminen kadulle tms.

     *     *      *

Toistakin kohtaa sadussa kääntäjä oli sensuroinut, mikä liittyy ajatuksellisesti yhteen edellisen poiston kanssa. Aivan sadun alusta Korolainen on poistanut seuraavanlaisen lauseen.

Mutta kun kalastajat palasivat verkoilleen, he unohtivat satakielen aina seuraavaan yöhön asti. Sitten he kuulivat sen taas, ja huudahtivat: "Voi, miten kaunis on sen laulu!"

Sadussa työn tekeminen on se, joka keskeyttää luonnosta ja sen antimista nauttimisen. Köyhien kalastajien on työskenneltävä ankarasti saadakseen itselleen ja perheellensä toimeentulon. Ylemmät luokat, keisarikunnan virkamiehet ja muut, sen sijaan saattoivat keskittyä nauttimaan niin linnunlaulusta kuin runojen lausumisesta ja kirjoittamisesta ym. Muun muassa satakielestä tehtiin keisariaikaan paljon runoja.

Samalla tavalla kuin kalastajat pieni keittiötyttö saattoi kuulla ja kuunnella satakieltä vain pysähdyttyään, keskeytettyään työnsä ja työmatkansa väsymystään. - Sadun viesti lukijalle on varsin selvä, mutta - niin kuin sanottu - tämän viestin on kääntäjä siitä tarkoituksellisesti poistanut. Se ei sovi luterilaiseen työnetiikkaan ja keskiluokkaiseen ajatteluun.

      *      *       *

Yksi viidestätoista kysymyksestä, joita Onnimannin numerossa 3 /2012 esitettiin oli, MIKSI satu on kirjoitettu. Kenelle se on kirjoitettu? Kenties vastauksen tähän antavat lapset - tai nuoret - itse, sillä netissä eräät lukiolaiset ovat viitanneet siihen, että satakieli sadussa on eräänlainen Kristus-hahmo.

Luulen että ajatus osuu lähelle oikeaa, ja lisäksi satakielessä on H.C. Anderseniä itseään, joka oli hyvä laulaja ja köyhän perheen poika, joka lähes aina tavalla tai toisella sijoitti itsensä satuihinsa. Satakielen suuhun on pantu myös ainoa viittaus jumalaan, kun se sanoo keisarille, että

- Olen nähnyt kyyneleet keisarin silmissä. Jumala tietää, että siinä on minulle palkkiota kylliksi.

Keisarin ja pikku tytön liikutus linnunlaulun edessä yhdistyvät. Laulu on viittaus jumalan sanaan tai pyhään henkeen tms, joka on ikään kuin laskeutunut laulua kuunnellessa ihmisten ylle. Satakielen säveliä kuunnellessaan valtakunnan pienin, pikku tyttö ja maan mahtavin keisari ovat samassa asemassa. Samalla tavoin kuin kuoleman edessä.

Erityiseksi ja epäsovinnaiseksi sadun tekee se, että siinä ylistetään nautintoa, josta ei periaatteessa ole pitkä matka mihin tahansa esimerkiksi seksuaaliseen nautintoon. Ja kaikki nautinto pohjimmiltaan jopa on seksuaalista. Joten ei ole ihme, että tekstin joitain kohtia helposti halutaan rukata uudelleen.

Varsinkin pienen tytön nautinto ei saa olla seksuaalista. Sehän viittaa suorastaan siihen, että satakieli käyttää häntä hyväkseen tms. Tuhma Kristus.

Ehkä Andersenin satu sisälsi vaivihkaista kritiikkiä oman aikansa yhteiskuntaa kohtaan. Sävy oli saatu aikaan vain muutamalla tarkkaan harkitulla lauseelle, jotka suomalaisesta käännöksestä onnistuttiin poistamaan.

Linkki: Fairy Tales of H. C. Andersen. Project Gutenberg

lauantai 22. kesäkuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 194: "Nuoria neitoja rannalla"


Nuoria neitoja rannalla, on tässä tapauksessa uutinen, sillä rannalla ei ole tänä kesänä vielä neitoja näkynyt. Nämä saapuivat kumiveneellä reilun kilometrin päästä ja nousivat kylmissään lämmittelemään laiturille. Aurinko tuli juuri sopivasti pilvien takaa esiin. Sanoin heille että taisitte tuoda auringon mukananne.

Nostivat veneensä laiturilla, ja miettivät mitä tekisivät. Sitten päättivät uida. Ottivat kevyet kesävaatteet päältä, joiden alla oli uimapuku. Toinen tytöistä jätti valkoisen t-paidan päälleen. Aikoi uida varmuuden vuoksi paita päällä, sillä vesi oli edellisenä päivänä tuntunut vielä kylmältä.

Mutta eivät uskaltaneet tulla veteen. Toinen tuli portaita pitkään vedenrajaan asti ja kastoi varpaansa - ja nousi heti ylös. Toinen jäi seisoskelemaan aivan laiturin reunaan, paikkaan josta olin vähän aikaa aiemmin heidän veneensä vierestä hypännyt veteen.

Sain houkuteltua toisen hyppäämään, sen jolla oli paita päällä. Lohdutin, että kolmannella kerralla vesi tuntuu jo lämpöiseltä. Kannattaa uida vähän matkaa ja liikutella voimakkaasti käsiään, niin tulee lämmin. Vihdoin toinenkin tytöistä uskaltautui veteen, mutta minä olin siinä vaiheessa jo lähtemässä rannasta.

Tyttö heitti kumiveneen veteen, ja aikoi mennä itse perästä. Hänen veteen menemistään en enää jäänyt katselemaan. Sanoin heille vain 'Hei, hei!', mihin he vastasivat hymyillen. Olivat paikallisia tyttöjä, mutta en tunnistanut kumpaakaan kasvoista. Olen saattanut nähdä joskus aiempina vuosinakin rannalla. Toinen asui Katuman toisessa päässä, siellä mistä he tulivat veneellään. Toinen asui vähän matkan päässä Käikälässä.

RUNO ON VAPAA. Osa 106: "Hän nukkui huonosti"


Hän nukkui huonosti
Oli talossa yksin 
keskellä metsää
ja katseli ikkunasta 
Kaukana kaikesta, lähellä
maailman rajaa.

Hän nukkui huonosti
Katseli ikkunasta 
ulos purolle
jossa kukki mansikka.
Kaukana kaikesta, lähellä
maailman rajaa.

Hän nukkui huonosti
Hyvin huonosti nukkui hän,
ei jaksanut istua.
Tuolilla olla enää.
Kaukana kaikesta, lähellä
maailman rajaa.

Hän nukkui huonosti
Mutta hänellä oli 
vanhan vanha tietokone
ja verkkoyhteydet.
Kaukana kaikesta, lähellä
maailman rajaa.

Hän nukkui huonosti
Ei jaksanut istua
ja kirjoittaa ystävälleen,
viestiä ystävälleen.
Kaukana kaikesta, lähellä
maailman rajaa.

Hän nukkui huonosti
Tuolilta alas valui,
näkyivät vain silmät pöydän 
reunan yli. Niin väsynyt.
Kaukana kaikesta, lähellä
maailman rajaa.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Newell: "Rakkautta koleran aikaan" (2007)

Colombiassa Etelä-Amerikassa 1. maailmansodan jälkeen vanha mies putoaa tikkailta, ja vielä kuollessaan ylistää vaimoaan ja heidän keskistä rakkauttaan.

Heti hautajaisten jälkeen eräs mies kuitenkin ottaa yhteyttä leskeen - mutta leski torjuu miehen vihaisesti.  Yhteydenotto tuo mieleen 50 vuoden takaiset tapahtumat, kun nuori lennätinpoika Florentino Ariza rakastuu Fermina Dazaan, muulikauppiaan tyttäreen.

Florentino on jääräpäinen ja kirjoittaa jatkuvasti Feminalle, soittaa serenadeja ja puhuu runollisesti rakkaudesta. Tytön isä yrittää pitää nuoret erillään, ja sitten eräänä päivänä Femina tajuaa, että rakkaus on vain illuusiota ja hylkää Florentinon.

Isän toiveiden mukaisesti hän nai kulturellin lääkärin Urbinon. Vuosia Florentino kärsii, mutta saa sitten lohtua muista naisista, joita hänellä on lopulta paljon. Urbinon kuoleman jälkeen Femina ja Florentino kuitenkin lopulta löytävät toisensa - vanhuksina. (IMDb:sta mukaillen käännetty)

      *      *      *

Hauskan traaginen tarina miehestä, joka nuorena lennätinpoikana rakastuu kaupunkiin saapuneeseen tyttöön, jonka hän saa lopulta itselleen yli 53 vuoden odotuksen ja yli 600 toisen naisen jälkeen. Eletään Brasiliassa, katolisessa maassa, joten miehen suoritus on melkoinen. Jotain maagista tässä Gabriel Garcia Márquezin miehessä on - ja myös naisessa johon hän rakastuu.

Florentino suree syvästi sitä, että hänen rakastettuna naitetaan toiselle miehelle, lääkärille. Hän sanoutuu työstäänkin irti, ja äitinsä ja sukulaistensa avustuksella hänet lähetetään maan ääriin, josta hän kuitenkin palaa heti takaisin vain huomatakseen, että hänen rakastettunsa on pitkällä häämatkalla Pariisissa.

Lohdukseen hän ensin vahingossa, sitten tarkoituksella alkaa maata muiden naisten kanssa, joihin yhteen hän rakastuu. Tämä nainen vain sattuu olemaan naimisissa mustasukkaisen miehen kanssa, joka tappaa naisen. Florentino selviää tapauksesta ilman että hänen nimensä nousee missään vaiheessa esiin.

Sitten Feminan aviomies kuolee, ja heti hautajaisten jälkeen vanhukseksi muuttunut Florentino on kärppänä paikalla, mistä Femina suuttuu miehelle verisesti. Hän ei halua nähdäkään miestä. Florentino lähettää hänelle sitkeästi kirjeitä, jotka tuovat lohtua Feminan suruun. Ja lopulta hän suostuu yhteiseen laivamtkaan jokilaivayhtiön aluksella, jonka mies nyt omistaa.

Laivamatkalla pari löytää vihdoin toisensa ja Florentina itsensä Feminan vierestä sängyssä.