tiistai 25. kesäkuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 4 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Venäläisellä ihmesadulla - niin kuin yleensäkin kansansadulla - on oma rakenteensa, mitä on mahdollista käyttää soveltaen myös omien tarinoiden rakentamiseen. Olkoon tämä yksi kokeilu siihen suuntaan...

      *     *    *

MATTI KOHTAA NÄKIN 

Liisa ja pikkuveli Matti lähtivät kodin lähellä olevalle uimarannalle kauniina kesäpäivänä heti Juhannuksen jälkeen.  Oli niin kuuma, että myöhään illallakin tarkeni istua ulkona rupattelemassa yhdessä isän ja äidin kanssa. Lapset olivat tällä kertaa kahdestaan kotona, sillä vanhemmat olivat kaupungissa asioilla. Äiti oli varoitellut Liisaa, että hänen täytyy koko ajan vahtia pikkuveljeä, jos käyvät rannassa uimassa. Mattia ei saa jättää edes lyhyeksi aikaa yksin. Äiti kertoi Näkin vieneen ennen Liisan syntymää pikkulapsia monena kesänä, kun lapsia oli ollut keskenään rannassa.

Liisa muisti äidin varoitukset vielä, kun pakkasi rantavarusteita ja pani uimapukua päälleen. Rannalle saavuttuaan Liisa kuitenkin jätti veljensä yksin rantaveteen.  – Älä mene sitten polvea syvempään veteen, sanoi Liisa käskevään sävyyn Matille. Hän oikein näytti, mihin asti vettä sai olla. Matti nyökytteli ymmärtävän näköisenä ja sanoi tottelevansa siskoaan.

Sitten Liisa meni hieman sivummalle tekemään hiekkalinnoja muiden tyttöjen kanssa. Ei mennyt aikaakaan, kun Liisa huomasi, ettei Mattia näkynyt missään. Liisalle nousi pala kurkkuun. Hän huusi Mattia nimeltä monta kertaa. Ei vastausta. Kukaan muukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut Matista mitään.

Yksi tytöistä sanoi, että ehkä hän oli lähtenyt kioskille hakemaan jäätelöä. Toinen tyttö sanoi, että hän on varmaan mennyt muiden poikien kanssa palloa pelaamaan läheiselle nurmelle. Kolmas tyttö arveli nähneensä, että kivellä istui oudon näköisen nainen, joka jutteli hetken aikaa Matin kanssa.  Hän ei ollut kuitenkaan ihan varma asiasta.

- Ehkä hän on mennyt tosiaan jäätelöä hakemaan, Liisa sanoi puoliääneen. Matilla oli ollut uimahousujen sisätaskussa muutama kolikko niin kuin hänellä itselläänkin.  Kioskin täti ei kuitenkaan ollut nähnyt Matin näköistä poikaa. Kioskilta Liisa käveli ripein askelin palloa pelaavien poikien luo. Matti ei ollut sielläkään.

Liisa palasi takaisin rannalle, istuutui kiven päälle ja itki. Häntä pelotti ajatus siitä, että Näkki oli vienyt Matin. Olihan yksi tytöistä nähnyt rannalla vieraan naisen. Siinä istuessaan Liisa ei huomannut, että viereiselle kivelle oli istuutunut nainen, joka kysyi, mikä hätänä.

Liisa säpsähti – ja sanoi vihaisesti.  – Sinä, tiedätkö sinä, missä pikkuveljeni on? Hän leikki vähän aikaa sitten tässä rannalla. Nainen sanoi arvanneensa, että Matti oli hänen veljensä. – Minne olet hänet vienyt? Liisa kovisteli naista. Nainen sanoi olevansa varma, että Näkki vei Matin. Näkki oli vienyt monta lasta samalta rannalta.  – Ei, ei! Ei Mattia! huudahti Liisa tuskaisesti.

Ennen kuin Liisa ehti tajuta, nainen oli hävinnyt. Häntä ei näkynyt enää missään. Liisa kahlasi veteen ja haroi vettä ja huusi Mattia nimeltä. Sitten Liisa huomasi kahahduksen läheisessä kaislikossa ja alkoi kulkea paikkaa kohti. Yllätyksekseen Liisa kuuli nimeään huudettavan. Sitten hän näki Matin kaislamaton päällä.

Matti sanoi jo odottaneensa häntä. Kiltti täti oli sanonut, että sisko tulee kohta hakemaan sinua. – Voi sinua, sanoi Liisa Matille ja halasi häntä. Matti ihmetteli, mikä Liisalla oli hätänä. Hänhän ei ollut ollut kuin vähä n aikaa poissa rannalta, sukellellut tädin kanssa, katsellut kaloja ja rapuja ja muita veden eläviä. Sitten täti oli tuonut hänet takaisin.

– Uinnit ja sukellukset saavat tältä päivältä riittää, sanoi Liisa Matille hieman ärtyneenä mutta helpottuneena. Enkö sanonut sinulle, että sinun pitää pysyä rannassa. Matti puolusteli itseään sanomalla, että eihän hän muuten, mutta kun se täti kysyi, haluanko nähdä vedenalista maailmaa ja minä halusin.

Liisa ei sanonut siihen mitään. Tai sanoi itsekseen: - Se oli Näkki. Sitten hän sanoi Matille, että tästä ei sitten puhuta äidille ja isälle mitään. Matti sanoi, että sitä samaa se tätikin oli sanonut. Se mitä hän oli nähnyt, oli heidän yhteinen salaisuutensa.

Liisa pyöritteli päätään ja tarttui veljeään kädestä; ja he lähtivät kulkemaan kohti poikia, jotka potkivat vielä palloa. Mattikin halusi peliin mukaan.  – Mene vaan, meillä on vielä paljon aikaa, sanoi Liisa ja kaivoi tyttökirjan laukustaan ja alkoi lukea puun alla. Aikansa potkittuaan palloa Matti tuli Liisan luo ja sanoi haluavansa jäätelön. Käsi kädessä he menivät jäätelökioskille – ja kävelivät jäätelöä syöden aina kotiin asti, jonne isä ja äiti olivat ehtineet tulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti