torstai 27. kesäkuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 6 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Venäläisellä ihmesadulla - niin kuin yleensäkin kansansadulla - on oma rakenteensa, mitä on mahdollista käyttää soveltaen myös omien tarinoiden rakentamiseen. Olkoon tämä jo kolmas kokeilu siihen suuntaan...

      *     *    *

MIMI JA KULTAINEN KEHRÄÄJÄ

Aleksanterin kaupungissa, se oli kaupungin nimi, asui kerran perhe, jossa oli kolme tytärtä. Perhe asui ihan tavallisessa, eikä niin kovin uudessa, omakotitalossa, jossa oli parasta sen piha ja aika suuri omenatarha, mistä isä oli ylpeä. Siellä oli monia hienoja vanhoja venäläisiä lajikkeita, jotka kestivät hyvin pakkasta.

Aina keväisin muutamaan omenapuuhun, muutamaan oksaan, ilmestyi kummallisia, mustia omenoita, joiden päällä oli hienon hienoa kultapölyä. Omenat maistuivat ihan tavallisilta omenoilta, jopa paremmilta kuin muut omenat, mutta ne olivat kummallisen värisiä. Pöly omenien pinnalla oli ihan oikeaa kultaa, mutta sitä oli niin vähän, että siitä ei isä vuosienkaan jälkeen saanut tehtyä muuta kuin sormukset tyttärilleen ja vaimolleen.

Erään kerran isä sanoi kolmelle tyttärelleen, että hän haluaa selvittää, mikä tämä hänen Kultaiseksi kehrääjäksi nimittämänsä omenankukkien pölyttäjä oikein oli ja missä se eli. Isä näki joka kevät vilaukselta tämän hieman pääkallokiitäjän näköisen, mutta sitä kaksi kertaa suuremman perhosen, joka oli perhoseksi tosi iso. Se oli suurempi kuin mikään eurooppalainen perhonen tai mikään muu perhonen koko maailmassa. Tosin siitä isä ei ollut ihan varma.

Isä oli hankkinut perhosta varten radiolähettimen, jonka hän halusi kiinnitettävän perhosen selkään. Vastaanottimilla tyttäret saattoivat sitten seurata perhosen liikkeitä. Isä oli nähnyt televisiossa ohjelman, jossa monarkkiperhosiin oli kytketty sellaisia lähettimiä.

Ensimmäisenä yönä, kun omenapuut olivat täydessä kukassa, puita tarkkaili vanhin tyttäristä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, eikä myöskään seuraavina öinä. Perhonen liikkui vain öiseen aikaan. Seuraavaksi perhosen yritti saada kiinni keskimmäinen tytär. Hän oli isosiskoa ovelampi ja kiinnitti puuhun veppikameran ja saikin kuvattua kehrääjän monta kertaa. Hän ei kuitenkaan onnistunut pyydystämään perhosta millään - ei verkoilla, haaveilla tai ansoilla.

Viimeiseksi Kultaista kehrääjää yritti ottaa kiinni nuorin tytär Mimi. Hän ajatteli, että perhonen tuli hänen luokseen, jos oli tullakseen ja se oli sitten siinä. Mimi asettui yhden omenapuun alle, jossa oli ollut niin kauan kuin Mimi oli ollut olemassa mustia omenoita. Hetken kuluttua hän nukahti puun alle ja näki unta miehestä, jonka hän tunnisti heti rakastetukseen, vaikka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt miestä. Mimi kuvitteli unessa suutelevansa miestä puun alla ja heräsi äkkiä kesken kiihkeän syleilyn – ja huomasi heti herättyään perhosen räpyttelevän siipiään aivan hänen vieressään.

-Siinäkö sinä nyt sitten olet, Mimi sanoi perhoselle. Perhonen lopetti siipien räpyttelyn ja tuli Mimin käden ulottuville. Mimillä oli radiolähetin valmiina taskussaan. Hän otti lähettimen kaikessa rauhassa esiin ja samalla kertoi perhoselle mitä aikoi tehdä. Perhonen levitti siipensä ja oli liikkumattomana paikallaan ja Mimin oli helppo kiinnittää lähetin perhosen selkään. Kun hän oli saanut lähettimen kiinnitettyä, perhonen lehahti lentoon ja jatkoi meden keräämistä omenankukista.

Mimi jäi istumaan puun alle ja katseli haltioissaan perhosta. Se oli todella komea ja värikäs, vaikka sen väritystä ei iltahämärissä kovin hyvin nähnytkään. Vasta aamulla Mimi kertoi ensin siskoilleen ja sitten isälleen, että lähetin oli kiinnitetty perhosen selkään. Joten perhosen jäljittämisen saattoi aloittaa!

Tyttäret keräsivät retkivarusteet reppuihinsa ja jokainen otti mukaan oman vastaanotinlaitteen, joilla he jäljittäisivät perhosen liikkeitä. Matkaan he lähtivät vanhimman tyttären mustalla pakettiautolla. Päiviä ja viikkoja kuljettuaan perhosen perässä he tulivat lopulta Juhannuspäivänä meren rantaan, valkoisille dyynimäisille hiekoille. Sitten signaali äkkiä katosi. Siskokset kulkivat rantaa edestakaisin ja keskustelivat kovaäänisesti, mitä heidän oikein tuli tehdä. Vanhin tyttäristä halusi lähteä pohjoiseen, sillä hän uskoi perhosen jatkaneen matkaansa pohjoiseen. Muiden mielestä pohjoisessa oli liian kylmää ja karua. Keskimmäinen taas uskoi, että perhonen oli lentänyt etelään, mihin muut eivät uskoneet, sillä perhonen oli heidän mielestään tullut etelästä eikä siksi voi olla matkalla sinne.

Mimi taas uskoi, että Kultainen kehrääjä oli jossain lähettyvillä, vaikka ympärillä oli vain valkoista hiekkaa. Tai sitten perhonen oli lähtenyt kohti Suurta valtamerta, mihin Mimi itsekään ei uskonut, mutta mahdollista sekin oli. Tyttäret kulkevat aikansa dyynejä ristiin rastiin, ja lopulta kukin lähti omille teilleen. Yksi pohjoiseen, toinen etelään ja Mimi jäi vielä paikoilleen.

-Ehkä perhonen löytää minut toistamiseen, ajatteli Mimi mielessään. Aikansa mietittyään Mimi kävi läheisessä rantaravintolassa ja haki itselleen omenasiiderin, ja heittäytyi sitten pitkäkseen aurinkoiselle rantahietikolle. Ja nukahti kuunnellessaan MP5-soittimeltaan musiikkia.

Perhonen tuli kuin tulikin Mimin luokse, mutta niin myös mies, joka väitti omistavansa perhosen ja pani sen kultaiseen häkkiin, jonka se sanoi olevan perhosen häkin. Mimi ei voinut muuta kuin kysyä, miten hänen olisi mahdollista saada perhonen mieheltä.  Mies sanoi että helposti. Mimin tuli vain hankkia hänelle Suuren valtameren toiselta puolen Road racer - moottoripyörä, jolla pystyi ajamaan turvallisesti huikeilla yli 250 kilometrin tuntinopeuksilla vaikka suomalaisella sorateillä. Pyörässä oli älykäs tietokoneohjelmisto ja siinä oli monenlaista huipputeknologiaa.

-Paljonpa et pyydäkään, sanoi Mimi kuivasti miehelle, mutta lupasi palata asiaan. Mimi ei tiennyt ollenkaan mitä tekisi, mutta jotain hänen oli tehtävä, jotta hän saisi perhosen itselleen.  Hän tajusi kuitenkin että ilman apua perhosen hankkiminen ei onnistu.

Mimi  heittäytyi taas makaamaan valkoisille hiekoille, dyynin päällä, ja mietti mitä voi tehdä vai vaiko tehdä enää mitään. Toistamiseen Mimi meni rantaravintolassa ja haki kylmän omenasiiderin ja palasi sitten takaisin rannalle. Hetken aikaa hän kuljeksi pitkin rantoja, ja nukahti sitten ajattelemisesta väsyneenä rannalle.

Mimi näki unta ja unessa hän tapasi saman miehen kuin nukkuessaan omenatarhassa. Mies sanoi auttavansa häntä, tosin Mimikin joutuisi aikanaan auttamaan häntä. Mimi ei ymmärtänyt yhtään mitä mies puhui, mutta kysyi, miten ihmeessä hän sai käsiinsä sellaisen maantiekiitäjän, RR-pyörän, jollaista mies vaati häneltä. Mies, Ivan-nimeltään, sanoi ettei Mimin pidä huolehtia siitä asiasta. Sen kun vain lähdettiin ja haettiin pyörä sieltä missä niitä oli eli Lännenmaasta, Suuren valtameren toiselta puolen.

Ja niin he kiisivät yhdessä valon nopeudella ainakin ties minne ja tulivat paikkaan, jossa oli hienoja moottoripyöriä myytävänä, sellaisia joita ei oltu Euroopassa koskaan nähty eikä tehty, mitä ihmeellisimpiä virityksiä. Varsinainen motoristin taivas.

Ivan meni liikkeeseen ja kysyi miten Mimin tarvitseman pyörän saisi omakseen.  – Sen saa vain vaihtokaupalla, myyjä sanoi Ivanille. Mimin oli yksinkertaisesti jäätävä tähän kummalliseen maahan jonkinlaiseksi prinsessaksi, jolloin Ivan saisi moottoripyörän.

Mimi katseli Ivania alistuneen näköisenä ja ihmeissään.  Ivan oli sanonut myyjälle että vaihtokauppa onnistui, eikä Mimi ollut sillä hetkellä ollenkaan varma miten tässä tuli käymään. Myyjä oli luvannut tuoda pyörän satamaan missä vaihto voitaisiin tehdä.

Kun Mimi ja Ivan olivat kahden, Mimi kysyi mitä Ivan oikein aikoi. – Ole huoleti, en minä sinua vaihda mihinkään. Luota minuun. Mimin oli vaikea ymmärtää mitä Ivanilla oli mielessä, mutta hän antoi asian olla.

Satamassa Ivan kertoi mitä Mimin tuli tehdä.  - Mies, joka tulee satamaan tekemään vaihtokauppaa, luulee minua sinuksi ja hänelle paljastuu totuus vasta, kun se on liian myöhäistä, Ivan selitti Mimille. Eikä hän edes tajua, että häntä on petetty. Hän vain luulee, että katoat jonnekin. Mimi nyökkäili ymmärtäväisen näköisenä.

Kaikki sujui niin kuin Ivan oli kertonut. Mimi löysi lopulta itsensä keskeltä hiekkadyynejä moottoripyörän kanssa – ja jää sinne odottamaan Ivania.  Matka oli sujunut yhtä nopeasti yli Suuren valtameren kuin toiseenkin suuntaan oli sujunut.

Odotellessaan Ivania Mimi meni vanhasta muistista vielä kerran käymään rantaravintolaan ja haki sieltä itselleen omenasiiderin ja jäi makoilemaan rantahiekoille – ja katseli merelle haaveillen Ivanista ja elämästä hänen kanssaan.

Joidenkin tuntien päästä Ivan vihdoin tuli virnistellen. – Siinä se nyt sitten on, Ivan sanoi ja katsoi Road racing -pyörää. Vaan enpä mielelläni luovu tuollaisesta menopelistä - vaan täytyyhän sinun ja siskojesi saada se perhonen.

Hehän olivat luvanneet tuoda isälle perhosen jos vain suinkin pystyivät, ja nyt Kultainen kehrääjä oli miltei Mimin hyppysissä, tosin jo toistamiseen, sillä keväällähän Mimi oli  kiinnittänyt lähettimen perhosen selkään. Ivanilla ei ollut aikomustakaan asettua vastahankaan ja vaatia perhosen vaihtamista moottoripyörään.

Joten Mimi ja Ivan menivät miehen luo, jolla perhonen oli hallussaan, kultaisessa häkissä. – Tässä tämä nyt sitten on, Ivan sanoi miehelle ja osoitti sormellaan pyörää. – No, niinpä näkyy, mies vastasi silmät kiiluen. Mitäpä minä perhosella enää teen, kun minulla on tuollainen motskari. Ja mies antoi perhosen häkkeineen Ivanille ja Mimille enää edes vilkaisematta koko otukseen.

Ivan pyysi Mimiä lähtemään yksin perhosen kanssa. Hän jäisi vielä miehen kanssa katselemaan pyörää.  Mimi arvasi että Ivanilla oli taas jotain mielessään. Seuraavana aamuna Ivan tuli pyörän kanssa. – Haluanpa nähdä miehen ilmeen, kun hän yrittää lähteä liikkeelle pyörineen, Ivan sanoi Mimille. Pyörä on muuten samanlainen kuin tämä pyörä, mutta siinä ei ole samaa tekniikkaa ja älyohjelmia. Ivan oli vaihtanut pyörän vaivihkaa toiseen halpapyörään, jonka oli tuonut mukanaan Lännenmaasta.

Kun perhonen vihdoin viimein oli Mimin hallussa, hänelle tulivat mieleen sisaret. Heille täytyi ilmoittaa missä mentiin ja varsinkin perhosesta. – Missähän siskot oikein ovat, Mimi mutisi itsekseen. Jutellessaan niitä näitä Ivanin kanssa Mimi huomasi ensin vanhemman siskonsa ja sitten toisen, sen keskimmäisen tyttären, mustan pakettiauton luona rannan tuntumassa.

-Hei, tuollahan siskot taitavat ollakin, Mimi huudahti iloisesti. Siskot kertoivat saaneensa aamulla vastaanottimilleen signaalin, jota he olivat lähteneet seuraamaan – ja päätyivät takaisin samalle rannalle josta olivat joitain päiviä aikaisemmin lähteneet omille teilleen.

Siskot katselivat hieman kateellisina Mimiä, perhosta, RR-pyörää ja varsinkin Mimin sulhasta, mutta olivat samalla iloisia siskonsa puolesta. Ja iloisia myös siksi että isä saisi vihdoin pitkään toivomansa Kultaisen kehrääjän, jonka hän tosin lopulta päästäisi vapauteen – vain jäljittääkseen uudelleen, mistä perhonen oikein olikaan kotoisin… Sitähän tyttäret eivät olleet onnistuneet selvittämään hyvästä yrityksestä huolimatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti