keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Eliassen: "Phenomena. Ennustuksen valitut" (2005)

Vanhan tarun mukaan maahislapset pelastavat maailman pahoilta voimilta. Maahislapsille Alkille ja Ilkelle selviää vähitellen, että he ovat ennustuksen tarkoittamat valitut lapset. Velho Sha-ran ja talvikarhu Arolin avulla Alk ja Ilke lähtevät taisteluun pahaa vastaan maailmaan, jossa seikkailevat julma valtias Tarkan, velhot, rohkeat maahiset ja monet muut olennot – niin hyvät kuin pahat."Ennustuksen valitut" on Ruben Eliassenin esikoisromaani ja 'Phenomena' -sarjan ensimmäinen teos. (Takakansi)

      *     *      *

Palkitun norjalaisen fantasiasarjan 'Phenomena' 1. osa "Ennustuksen valitut" (2005) mm. esittelee sarjan maailman ja sen keskeiset hahmot, jotka tällä kertaa ovat noin 10-vuotiaita maahislapsia, poika Alk ja tyttö Ilke.

Kirjailija Rube Eliassen astelee J.R.R. Tolkienin "Taru sormusten herra" -trilogian jättiläisen jälkiä, sillä tässäkin sarjassa pari mitättömän tuntuista rääpälettä, ei hobittia vaan maahista, pelastaa maailman. Sormuksen sijaan maagisena taikaesineenä on kaulakoru. Vastakkain on tässäkin tarinassa kaksi suurta, alun perin hyvää velhoa Sha-ra ja Tarkan, joista jälkimmäinen on joutunut pahan valtaan.

Myös Eliassen on luonut oman fantasia-maailmansa, joka on jokseenkin tavanomainen. Vuoria, laaksoja, autiomaata, metsiä, jokia, järviä ja merta ym. Erikoisuutena on, että maahiset ovat alun perin asuneet meren saaressa Ortissa, mutta mortokit - mikä kuulostaa jotenkin Mordorilta - tekivät heistä mantereella orjiaan. Ja koska kyse on maahisista, eivät hobitit niistä voi kovin kaukana olla, sillä nehän asuivat myös maakoloissa.

Frodo ja Alk muistuttavat hahmoina hieman toisiaan. Molemmat ovat sankareita, jotka kuulevat ääniä, jotka pyrkivät ohjaamaan heidän tekemistään. Velho Sha-ra jopa kehottaa Alkia tarkkaan kuuntelemaan mitä tällä omalla tunnolla on häelle sanottavaa.

Maahiset ovat vain yksi kansa muiden joukossa. Mantereella ei-alistettuja kansoja on koko joukko, joista osa on liittoutumassa hyvän ja osa pahan kanssa, kuinkas muuten. Ja kirjassa kerrotaan hyvän ja pahan kohtaamisista, mikä huipentuu jossain hamassa tulevaisuudessa massiiviseen yhteenottoon, joka ei tapahdu vielä tässä ensimmäisessä kirjassa, mutta mistä jo kerrotaan ennustusten perusteella.

Kirja ei ole äärimmäisen väkivaltainen, mutta fantasia-kirjoille tyypillinen mustavalko-ajattelu ja väkivaltaisuus kavahduttaa. Miksi tällaisia vanhatestamentillisia tarinoita halutaan yhä uudelleen kirjoittaa?

Aivan kuten hobitit lähtevät Konnusta, menninkäis-sisarukset lähtevät velhonsa Sha-ran ja talvikarhu Arolin luota ja johdolla vaellukselleen. Jääkarhu Arol muistuttaa häiritsevän paljon Philip Pullmanin "Kultaisen kompassin" Byrnisonia.

      *     *     *

Menninkäisten ja heidän seurueensa tehtävä on kaksijakoinen. Toisaalta heidän tarkoituksenaan on poistaa maailmasta hyvän ja pahan vastakohtaisuus, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ongelmana on, että pahat ajatukset ovat vallanneet eri kansojen mieliä. Toisena tehtävänä on menninkäisten vapauttaminen orjuudesta, joka jollain tavalla liittyy siihen, että he voisivat palata takaisin kotisaarelleen Ortiin.

Ensimmäisessä osassa nähdään ensimmäinen velhojen yhteenotto ja  viisauden kirja Phenomenan ensimmäisen ennustuksen toteutuminen, kun Ilke laulullaan tai musiikilla onnistuu lannistamaan alakynteen joutuneen Sha-ranin.

Haiko & Lämsä: "Pieni maahiskirja" (2002)

Saamenmaan maahiset heräävät henkiin kahden nuoren graafikon eloisasti kuvittamassa teoksessa. Teos on melalahtelaisen Minna Lämsän ja kouvolalaisen Nina Haikon graafisen suunnittelun opinnäytetyö.

Kirjan tarinat ovat piilotelleet yli 60 vuotta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa Helsingissä. Niitä ovat vuosina 1913-1938 kertoneet kerääjille utsjokelaiset Jouni Niittyvuopio, Pedar Jalvi ja Aslak Guttorm, enontekiöläiset Karoliina Kuru ja Elli Ketomella sekä karasjokelainen Piera Saara.

Tarinoiden päähenkilöitä ovat maahiset eli "gufittaret", jotka ovat keskeisiä hahmoja saamelaisessa tarinaperinteessä. Mukana vilahtavat myös pahansisuiset "staalot". Tarinat on kerrottu kerääjille omakohtaisina kokemuksina. Niitä ei ole tarkoitettu ainoastaan lapsille vaan myös vanhemmalle kuulijakunnalle. (Kustannus-Puntsin sivusto)

      *     *     *

Kahden nuoren naisen innovatiivinen opinnäytetyö on kiinnostavaa luettavaa - ja katsottavaa. He olivat siis tutustuneet SKS:n arkistojen joihinkin maahiskertomuksiin, ja saaneet aikaan kiinnostavan pienen kirjasen. Kirjan kuusi tarinaa ovat saamelaisten itsensä kertomia, joita sitten on muokattu sopivaan kuosiin.

Kirjassa tulee esiin joitain maahisiin ja heidän elämäänsä liittyviä piirteitä. Ensiksikin maahiset - niin maan alla kuin asuivatkin - eivät olleet mitään tyhjätaskuja vaan suhteessa ihmisiin vähintään yhtä varakasta väkeä. Heillä oli maan alla mm. lehmiä, mitä tietysti voi ihmetellä. Mutta maahisten maailmahan oli tunnetusti nurinkurinen. Joskus saamelaisten ja maahisten karjat sekoittuivat, mistä aiheutui omat ongelmansa kummallekin osapuolelle.

Saamelaiset tiesivät tempun, miten he saivat maahisten eläimet itselleen. Piti vain heittää veitsi oikean olkapään ylitse. Tämän jälkeen eivät lehmät enää päässeet takaisin maanalaisiin suojiinsa.

Erään kerran - edellä mainitun tempun jälkeen - saamelaisukko pääsi katsomaan, millaista oli elämä maahisten mailla. Maahisnainen yritti mm. hyvällä ruo'alla maanitella miestä antamaan lehmät hänelle takaisin. Tapauksesta seurasi se, että ukko kuoli vuoden kuluttua, kun puu kaatui hänen päälleen.

Ukko olisi voinut toimia myös toisin. Hän olisi voinut jäädä elämään maahisnaisen kanssa. Maahisen luota ukko taas pääsi pois vain kynsäisemällä itseään niin, että veri virtasi.

     *     *     *

Vaikka maahiset asuvat maanalla, voi heillä olla asumuksia myös maan päällä. Yhdellä maahisella eli kufittarella oli talo Iskurasjoella, joka tosin näkyi vain yöllä.

Muutenkin maahiset olivat ihmisten kanssa tekemisissä. He saattoivat houkutella myös lapsia mukaansa tai joskus jopa vaihtaa oman lapsen ihmislapseen. Maahisten luota pääsi aina pois niin halutessaan samalla tavoin kuin ukko oli päässyt maahisnaisen luota pois raapaisemalla itseään  verille.

Kufittarilla oli yliluonnollisia kykyjä, ja he saattoivat esimerkiksi unessa ilmestyä ihmiselle. Samoin he saattoivat antaa ihmiselle esimerkiksi näkijän kykyjä.

Eivät vain maahiset halunneet ottaa ihmisiä mukaansa maan alle vaan myös ihmiset saattoivat haluta muuttaa yhteen maahisten kanssa. Näin teki yksi saamelaispoika, joka nai maahisen. 

Anteroinen: "Maahiset" (2008)

Yliluonnollinen luonnonhistoria on tähän mennessä 6-osainen teossarja. Sami J. Anteroinen on kirjoittanut herkullisen hersyvällä tyylillä nämä ihanan valloittavat kirjat, joita ovat "Keijut", "Peikot", "Tontut", "Menninkäiset", "Maahiset" ja "Näkki". Lupsakan ja mielenkiintoisen kerronnan kruunaa Elena Klykovan aivan loistava kuvitus.

Kirjoissa kerrotaan jokaisesta muun muassa levinneisyys, historia, ulkomuoto, asuinympäristö, lisääntyminen, ruokavalio, viholliset ja niin edelleen. Kun näitä kirjoja alkaa lukea, alkaa ihan väkisinkin uskoa, että pakkohan niitä on olla olemassa. Kirjat ovat helppoja ja nopeita lukea. Ehkä jo siksi, että ne ovat kohdistettu lähinnä lapsille, mutta minä lukisin niitä mieluummin yhdessä lasten kanssa.

Nämä kirjat voisivat olla kotihyllyssä, sillä niihin voi aina palata. Ne ovat ikään kuin kansanperinteestä tehtyjä tietokirjoja. Teksti on olevinaan kuin tietokirjasta, mutta huumori vilkuttaa välissä, siksi ne ovat niin leppoisia.
(Kini, Kirjavinkit-sivusto)

     *      *      *

Ei vain norjalaisessa 'Phenomena' fantasia-kertomuksessa vaan myös Suomessa - ainakin jotkut maahisista - ovat lähtöisin saaresta. Erityisesti kraaterijärven saaret ovat olleet mennikäisten mielipaikkoja. Suomessahan suurin kraaterijärvi on tietysti Lappajärvi Etelä-Pohjanmaalla. Sen suurin saari on Kärnäsaari, jossa tiettävästi maahiset asuivat joukoittain myös maan päällä.

Tarinoiden perusteella on päätelty, että eniten maahisia on Pietarsaari - Lapua - Virrat - Jämsä vyöhykkeellä. Yksi tunnettu nykymaahinen on lähtöisin Turun saariston Dragsfjärdistä.  Oma muista erillinen maahisyhdyskuntansa ovat Lapin komeat kufittaret. Kufeista monet ovat menneet ihmisen kanssa yhteen, joten Lapissa on koko joukko tällaisia puolihaltioita. Tietysti myös muut haltiat ja maahiset saattoivat yhtyä keskenään. Joissain maahisissa on siten myös esimerkiksi peikon verta.

Ihmisten levittäytyminen yhä uusille alueille on kaventanut maahisten elintilaa, mistä on monesti aiheutunut yhteenottoja maahisten ja ihmisten välillä. Maahiset tekevät ihmisille monenlaista jäynää. Esimerkiksi monet verkko-ongelmat esimerkiksi palveluiden yllättävä katoaminen saattaa olla maahisten työtä.

Nykyaikana ihmiset ja maahiset ovat enemmän erillään kuin aiempina vuosisatoina ja -tuhansina. Mm. maahisten leimaaminen pakanauskoksi on leimannut suhdetta. Kirkot ovat kieltäneet maahisten olemassaolon.

     *      *      *

Miten maahiset poikkeavat ulkonäöltään ihmsistä? Ensiksikin he muistuttavat paljon ihmisiä, mutta ovat hieman pienempiä ja nykyaikana selvästikin pienempiä kuin maahiset. Maahisen askel on kevyt, jopa niin ettei se juuri jätä jälkiä esimerkiksi lumeen.

Heidän ihonsa on hieman tummempi ja paksumpi maan alla olemisen ja liikkumisen takia. Miehillä on usein pitkä - ja asemasta riippuen - mahdollisesti palmikoitu parta.

Monet asiat maahisten elämässä ovat nurinkurin tai väärinpäin verrattuna siihen, miten asiat ovat ihmisten maailmassa. Maahiset asuvat maan alla, siinä missä ihmiset asuvat maan päällä. Se on perusero. Maahisten maailma on myös ylösalaisin, ainakin ajatuksellisesti.

Esimerkiksi jos maahisen kanssa keskustelee, hän helposti kääntää sanotut asiat juuri päinvastoin, mistä on ongelmia keskustelussa, kun haluaa tehdä itsensä puolin ja toisin ymmärrettäväksi. Seurakumppaneina maahiset ovat iloisia ja vilkkaita. Mutta he suhtautuvat muukalaisin hyvin epäluuloisesti ja kyräillen.

      *      *       *

Maahisten maailma ei tiettävästi ole ainakaan samalla tavalla demokraattinen kuin ihmisten maailma vaan se muistuttaa enemmän entisaikojen feodaalijärjestelmää, vaikka esimerkiksi  orjuutta maahiset eivät tunne.

Heillä on kuitenkin hallitsijanaan kuningas tai kuninkaita ja kuningattaria (tai miksi heitä sitten kutsutaankaan), omaa ylimystöä ja sitten tavallisia maahisia suurin osa.

Maahiset ovat hyvinvoivaa ja suhteellisen varakasta ja työteliästä väkeä. He eivät näe puutetta mistään. Miten he suhtautuvat nykyteknologiaan, on tämän kirjan valossa arvoitus. On melkoisen varma, että he ovat joutuneet ottamaan kantaa esimerkiksi matkapuhelinten käyttöön. Luultavasti on kuitenkin niin, että maahisilla ovat vielä ihmisiä paljon tehokkaammat keskisen kommunikaation välineet esimerkiksi unien, etiäisten ja telepatian käyttö.

Yksi seikka mikä saattaa haitata pitkäaikaisten suhteiden luontia esimerkiksi ihmisten kanssa on se, että menninkäisnainen on parisuhteen aloittamisessa yleensä se, joka tekee aloitteen. Jos ihmismies ei oivalla tätä, siitä seuraa ymmärrysongelmia.

Yksi erityisominaisuus, joka maahisten kannalta kannattaa ehdottomasti mainita, on se että heillä on kyky muuttua näkymättömiksi tarvittaessa. Tässä he käyttävät apunaan erityistä päähinettä. 

     *     *     *

Maahiset syövät suunnilleen samaa ravintoa kuin ihmiset, mutta suurten eläinten lihaa he eivät syö, kalaa mielellään ja mereneläviä.

He ovat - ehkeivät kaikki hyviä ruoantekijöitä - mutta herkkusuita, jotka arvostavat hyvää ruokaa ja juomaa. Syödessä kerrotaan tarinoita ja seurustellaan. 

tiistai 30. heinäkuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 205: "Vivian - 2000-luvun maahinen"


Motto:

[A female imp sits under the ash tree:]

Mustaksi ne sanoivat. Pahan panijaksi panettelee.
Mustaksi ne sanoivat. Mustempi oli sanoja.


 (Värttinä:  Maahinen neito) 

     *     *     *

JATKUU...

[Viivi kääntää tuolinsa takaisin Aurajoelle päin, ja vastaa olkansa yli.

- Tulen.]

Armas nousee hämmentyneenä ja kiihdyksissään tuoliltaan, ja kolauttaa samalla polvensa pyöreän pöydän reunaan - ja onnistuu melkein kaataa täyden cappuccino-kuppinsa. Silmänräpäyksessä, juuri silloin kun Armas säheltää kahvinsa kanssa, Viivi katoaa. Häviää. On kerta kaikkiaan poissa. Poissa!

Armas siirtää tuolin sivuun ja ottaa askeleen pöydästä poispäin; ja pyörii hetken aikaa paikallaan näkemättä jälkeäkään Viivistä. Sitten hän palaa pöydän ääreen. Hänen katseensa osuu Viivin cappucino-kuppiin. Se on tyhjä, eikä siitä ole pisaraakaan läikkynyt lautaselle.

Armas vetää tuolin alleen ja istuutuu kädet polvien päällä, pää polvissa. Ajatukset ovat sekavat. Mitä oikein tapahtui? Onko hän kuvitellut kaiken? Terassin lähellä olevasta pensaasta kuuluu hiljainen kahahdus. Armas yrittää terästää katseensa, ja näkee tai kuvittelee näkevänsä pienen hahmon häviävän johonkin joen rantaan. 

Mieleen nousee valokuva vuosien takaa Viivistä ehkä 15-16-vuotiaana. Hän oli kuvannut itsensä haltiaksi, kuin joksikin Tolkienin fantasiahahmoksi ehkä Galadrieliksi. Haltiat ovat yleensä tummia, kuvankauniita naisia, iättömiä ja kuolemattomia. Juuri sellaiselta Viivi näytti siinä kuvassa.

Hän oli hankkinut jostain itselleen lateksista tehdyt pitkät suipot haltiakorvat. Korvat näyttivät siltä kuin ne olisivat Viivin omat korvat. Ainoastaan Armas huomasi, että kuvassa oli jotain outoa. Kun hän huomautti Viiville korvista tämä sanoi kujeillen, ettei hän olekaan mikään tavallinen kuolevainen vaan maahinen. Haltioiden kielellä Vivian. 

Ehkä Viivi todella oli Vivian - maahinen. Ei ollut ensimmäinen, eikä toinen kerta, kun Armas oli nähnyt Viivin jossain. Ja sitten hän oli yllättäen kadonnut noin vain. Niin kuin nytkin. Nähdessään Viivin ensimmäistä kertaa sattumalta Armas oli lumoutunut. Hän ei voinut irrottaa katsettaan hetkeksikään nuoresta naisesta. Niinhän maahiset tekevät, ne vetävät ihmisen huomion itseensä tai toisen haltian mukaansa omaan maailmaansa ja pitävät siellä, jos haluavat ja pystyvät siihen.

Maahiset asuvat maanalla, maailmassa, jossa kaikki on nurinkurista ja väärinpäin. Jos Viiville sanoi jotain kaunista, hän tulkitsi sen aina päinvastoin. Hän epäili, että takana oli jokin taka-ajatus. Jos käytti kovaa, gangsta-kieltä, ei sekään tosin ollut hyvä. Viivin kanssa oli niin, että oli niin tai näin tai teki mitä tahansa, mikään ei tuntunut toimivan. Toisin kuin tässä toisessa maailmassa, jossa kaikki asiat sujuivat aina jotenkin.

Jotain maagista Viivissä ja hänen maailmassaan kuitenkin oli. Voimaannuttavaa. Se imi itseensä voimaa ihmisistä kuin vetenä ja ravinteina maahan, mutta antoi voimaa vielä monin verroin enemmän takaisin maanpintaan. Maailma ei ollut sanojen ja puheiden vaan pienten eleiden ja tekojen maailma, josta rehotti monenkirjava kasvusto puineen, metsineen ja laaksoineen kaukaisten, saavuttamattomien vuorten ja vuoristojen välistä.

Siinä maailmassa kaikella, kaikilla vähäisillä ja vähäpätöisillä asioilla oli suuri ja suuren suuri merkitys. Eikä millään tavanomaisella ollut mitään merkitystä. Sillä mikä oli laillista tai laitonta, moraalista tai moraalitonta. Ne olivat pelkkiä tyhjiä sanoja.


... Viivi, Vivian, oli muuttunut näkymättömäksi, muuttanut muotoaan ja tullut taas pieneksi, pienen pieneksi vihreäksi naiseksi koivun lehdelle ...

Sellainen Vivian oli. Halusi olla suurimman osan ajasta omissa oloissaan, mutta kaipasi myös muita ja heidän hyväksyntäänsä. Kaiken muun lisäksi Vivianilla oli kyky lentää. Hän lensi yöllä uniin ja saattoi ilmestyä aamuyöstä hetkeksi parvekkeelle tekemään pahojaan. Kerran hän sytytti pienen tulipalon Armaksen parvekkeelle. Ihan vain viihdyttääkseen itseään ja nähdäkseen Armaksen ilmeet hänen herättyään. 

Armas tunsi itsensä yksinäiseksi ja petetyksi, mutta hän tiesi Vivianin aina palaavan hänen luokseen. Aina. Ja Vivian palasi takaisin silloin kun sitä vähiten odotti.

Linkki:

Värttinä. Maahinen neito. YouTube

Maahinen. Wikipedia

Bunyan: "Kristityn vaellus" (1925)

"Kristityn vaellus" on John Bunyanin kirjoittama allegorinen kristillinen romaani. Se on julkaistu vuonna 1678.

Bunyan kirjoitti kirjan ensimmäisen osan ollessaan vangittuna vuonna 1675. Häntä syytettiin tuolloin luvattomasta saarnaamisesta. Laki määräsi kaiken uskonnon harjoittamisen tapahtuvaksi Englannin anglikaanisen kirkon sisällä.

Teos on yksi kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se on käännetty englannista yli sadalle kielelle. Teos on todennäköisesti luetuin ja käännetyin alun perin englanniksi kirjoitettu kirja. (Wikipedia)

    *    *    *

Klassikkokirjojen TOP 10 -esittelyssä oli Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Naamakirjassa tällä kertaa vuorossa tämä teos:

"Millainen soppa syntyy, kun romaanin kirjoittaa täysin kouluttamaton saarnamies, joka ei ole lukenut elämänsä aikana muuta kuin Raamattua? John Bunyanin "Kristityn vaellus" on tällainen teos.

Mies kirjoitti kirjaa valtion täyshoidossa koleassa vankilassa vuonna 1675. Tuohon aikaan saarnaaminen oli luvanvaraista, eikä anglikaanikirkko katsonut hyvällä kilpailijoita saarivaltiossa. Kristityn vaellus on "
Raamatun" jälkeen luetuin englanniksi käännetty kirja, ja se on ilmestynyt yli 200 kielellä. Suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1809 ja viimeisin käännös on vuodelta 2009.

Kirja kuvaa nimensä mukaisesti kristityn miehen matkaa Turmelluksen kaupungista kohti päämäärää, jota symboloi Siionin vuori. Nykylukija ihmettelee, miten mies voi hylätä perheensä ja lähteä noin vain kohti Taivasten valtakuntaa. Kristitty perustelee valintaansa sillä, ettei perhe halunnut lähteä mukaan.

Mies kohtaa matkallaan monenlaisia hyveitä ja paheita, jotka ovat ruumiillistuneet matkalaisten hahmoihin. Maaliin saakka Kristityn kanssa pääsee vain Toivorikas, joka tosin ei ole aivan niin täydellinen ihminen kuin Kristitty, mutta niin hyvä, että pääsee elämän juoksukilpailussa maaliin voittajana. Palkintona ei ole enempää eikä vähempää kuin iänkaikkinen elämä.

Kirja on sisältönsä puolesta ajankohtainen, sillä Kristitty vaeltaa elämäänsä maallisista laeista, poliiseista ja jopa sivistyksestä piittaamatta. Matkalla yksi Kristityn hyvä kaveri tapetaan Turhuuksien torilla. Hän kun laittomasti julisti Jumalan sanaa. Kristitty on Uskollista juonimpi, eikä tapata itseään vaan taitavasti vaeltaa kaikessa rauhassa eteenpäin muina miehinä.

Pahimpana esteenä vaelluksella taisi olla Epäilys. Moni oli uponnut Epäilyksen suohon, missä Toivorikaskin rämpi, mutta loppujen lopuksi oli varmuuden vuoksi parempi uskoa kuin olla uskomatta. Sunnuntaikristittynä olemista Bunyan ei tuominnut, vaikka paheksui. Toki oli muistettava, että Jumala antoi Kristitylle pahimmatkin synnit anteeksi, kunhan tämä vain uskoi ja turvautui Jumalansa armoon.
"

Bulgakov: "Morfiini ja muita kertomuksia" (2011)


Nuoret lääkärit kamppailevat milloin oman morfiiniriippuvuutensa, milloin sukupuolitautien kanssa työskennellessään Venäjän syrjäseuduilla. Venäjän sisällissodan aikaisessa Ukrainassa ihmiset ajautuvat tappamaan, menemään järjiltään tai selviämään ihmeen kaupalla hengissä. Neuvostohallinnon alkuvuosina Moskovan yhteisasunnoissa ryypätään ja tapellaan, trokataan pontikkaa ja satuillaan lapsille. Äkkirikastuneet juhlivat, köyhät sankarit vaeltavat pitkin Moskovaa, toiset taas pitävät kynsin ja hampain kiinni asunnoistaan takavarikointiuhan alla.

Valikoima Mihail Bulgakovin lyhyttä proosaa kuljettaa lukijaa tekijän aiemmin suomennetusta tuotannosta tutuissa maisemissa. Mutta Bulgakov ei toista itseään. Hän kokeilee eri tyylejä ja saa tutut sisällöt muuttumaan kokonaan uusiksi. Rivien välissä hän kertoo myös itsestään. Morfinistin päiväkirjan taustalla ovat omakohtaiset kokemukset huumeriippuvuudesta. Yhteisasuntojen saatanallinen elämä puolestaan sai kirjailijan useiden tarkkojen kuvausten jälkeen sijoittamaan itsensä vanhan vihtahousun moiseen huoneistoon teoksessa "Saatana saapuu Moskovaan". (Takakansi)

     *     *     *

Mihail Bulgakovin lyhyet proosatekstit kokoelmassa "Morfiini ja muita kertomuksia" (2011) ovat vaikuttavia, ja vaikuttavia ennen muuta monien tekstien omaelämänkerrallisuuden takia. Bulgakov eli vallankumousvuodet Venäjällä, ja näistä teksteistä lukija saa yhdestä, yhden nuoren lääkärin näkökulmasta pilkahduksen tuon ajan tapahtumiin ja ihmisten arkiseen elämään.

Kokoelma sopii luettavaksi ennen kuin tarttuu Bulgakovin pääteokseen "Saatana saapuu Moskovaan" (1986), sillä näiden lyhyiden novellimaisten tekstien kautta aikakauden henki, niin kuin Bulgakov sen esittää, tulee tutuksi. Heti ensimmäinen novelli 'Morfiini' on kiinnostava, sillä se tuo välittömästi mieleen toisen samankaltaisen, mutta eri aikakauteen sijoittuvan kertomuksen eli William S. Burroughsin pienoisromaanin "Nistin" (1987). Kummissakin teksteistä kirjailija kertoo omakohtaisia kokemuksiaan huumeriippuvuudesta, loisteliaalla tavalla ja tyylillä.

Tekstit tulevat iholle, niin lähelle ja niin kammottavina, että niihin ei oikeastaan haluaisi edes koskea. Samalla tajuaa miten Bulgakov on yksi niitä harvoja, joka uskaltaa ja pystyy kohtaaman läheltä sen pahuuden, jota moderni yhteiskunta (ase)teknologioineen on tuonut ja tuo joka päivä ihmisten silmien eteen. Itsestäänselvyytenä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 204: "Viivi muuttuu onnen haltiaksi"


Motto:

[A female gangsta marries a man that she loves:]

Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.


[In english it's something like that:]

FUCK, fuck. How happy I'm, but tomorrow
is another day. But never mind, motherfucker.

 (Johanna Kurkela:  Häävalssi) 

     *     *     *

Viivi istuu Café Aulan terassilla, joen vastarannalla, ja juo tupla-cappuccinoaan. Aina kun Viivi haluaa mietiskellä jotain - tai unohtaa hetkeksi jonkin - hän tulee tänne  toiseen kerrokseen, vai oliko se kolmas kerros, ja istuutuu pöytään, josta näkee parhaiten Aurajoelle. 

Hän istuu suuren päivävarjon katveessa, mutta on kääntänyt tuolinsa pöydästä poispäin, niin ettei hän oikeastaan ole pöydän ääressä vaan istuksii yksinään ja katselee ohitse lipuvia veneitä, jotka iltahämärissä ovat valaistuja. Liikkuvat valot ja vaihteleva värien kirjo jaksavat aina kiinnostaa, valot ovat kuin pieniä majakoita, jotka etsivät ympäriltään jotain kiinnostavaa. Ja joskus onnistuvat valaisemaan jonkin kohteen.

Autojen kiihdytysäänet torin suunnasta kiinnittävät Viivin huomion, mutta vain sekunnin murto-osaksi.

Jokea katsellessa hänen sielunsa lepää. Aivan vastarannalla näkyy Turun uusi kaupunginkirjasto ja kaikki jo lapsuudesta tutut paikat. Kaikki on niin tuttua, ettei Viivin tarvitse ajatella mitään, miettiä mitä on missäkin.

Ilta on vielä nuori. Terassilla ei tuona iltana istu kuin yksi toinen Viivin lisäksi. Viivi tuntee miehen. He ovat usein sattumalta samaan aikaan terassilla, mutta eivät ole koskaan tehneet muuta kuin vaihtaneet katseita. 

Viivin mieli on tyhjä kaikista ajatuksista. Hän pysähtyy kuuntelemaan sisältä kuuluvaa musiikkia, mutta kyllästyy siihenkin. Hänen katseensa lipuu pitkin terassin lattiaa ristiin rastiin. Hän katselee laatoitettua terassia, ja näyttää mielessään laskevan laattojen lukumäärää. 

Sijoittaa neliönmuotoisten kivilaattojen sisään kirjaimia ikään kuin ratkaisisi jotain vaikeaa ristisanatehtävää tai tieteellistä ongelmaa. Kirjaimet ja kaikki mahdolliset merkit vilistävät pitkin laattoja laatalta toiselle ja muodostavat kummallisia yhdistelmiä. Tai voisivat jos vilistäisivät.

Viivi odottaa kuin .. merkkiä. Että jotain tapahtuu ja nopeasti. Jos ei jotain tapahdu nopeasti, ennen kuin hän laskee sataan, ei tuhanteen, hän lähtee pois koko paikasta. Viivi ehtii lukuun 42, kun mies asettaa kevyesti kätensä Viivin olkapäälle.

- Viivi onko kaikki kunnossa, mies kysyy. 

Viivi jäykistyy liikkumattomaksi ja kääntää päänsä toiselle puolen kuin missä mies on. Hän ei sano mitään. Miehen käsi ehtii tuskin sipaista Viivi olkapäätä, kun mies jo ottaa kätensä pois ja asettaa kätensä pöydän reunaa vasten.

Viivin katse kääntyy takaisin joelle päin. Hän on kuin miestä ei olisikaan. Äkkiä hän katselee ympärilleen kuin etsisi tarjoilijaa. Ketään ei kuitenkaan näy lähettyvillä. Tarjoilija on kuitenkin rekisteröinyt tilanteen ja tulee muutamien sekuntien kuluttua.

- Saisiko teille olla jotain, tarjoilija kysyy ja osoittaa sanansa yhtä paljon miehelle kuin Viiville. Mies vastaa kuin Viivin puolesta.

- Kaksi tupla-cappuccinoa ja kaksi Irish-coffeeta, kiitos, mies sanoo. Viivi höristää korviaan mutta ei sano mitään. Cappuccinon hän olisi vielä ymmärtänyt, mutta jatkoa ei.

- Saat juoda Irish-coffeesi, hän tokaisee tylysti miehelle.

- En olettanutkaan, että haluat muuta kuin cappuccinosi. Mutta jos muutat mielesi, voit ottaa toisen Irish coffeen, mies sanoo sovittelevasti.


- Pah, hyvä on. Otan toisen Irish coffeen, mutta maksan itse sen, Viivi sanoo.

Mies vastaa hieman ilkukurisesti toteamalla, ettei hän aikonutkaan tarjota Viiville muuta kuin toisen tupla-cappuccinon, mikä saa Viivin murahtelemaan ärtymyksestä.

Tarjoilija tulee ehkä viiden minuutin kuluttua. Viivi ja mies, Armas, ovat samassa asennossa kuin tarjoilijan lähdettyä. Viivi istuu ja Armas seisoo. Tarjoilija asettaa kahvikupit pöydälle. Toisen Viiville ja toisen Armakselle.

- Saan kai istua samaan pöytään kanssasi, Armas kysyy ja osoittaa sormella tarjoilijan pöytään tuomia kuppeja. Viivi kääntää katseensa pöytään päin ja tokaisee, että tule nyt sitten, kun kerta olet jo siinä. Armas istuutuu pöydän ääreen, mutta ei aivan Viivin viereen. Hän siirtää kuppinsa yhden tuolinvälin sivummalle kuin mihin tarjoilija on kahvit kattanut.

Samalla kun Armas siirtää kuppeja hän katsoo vaivihkaa Viiviä. Tämä vaikuttaa hyrisevän tyytyväisyyttä. Ehkä nyt on sitten se oikea hetki Armas miettii mielessään. Hänellä ja Viivillä ei ole mitään menetettävää.

- Viivi, Armas aloittaa. Saanko kysyä sinulta jotain. Viivi vastaa, että jos sinun on nyt ihan välttämätöntä jotain kysyä niin kysy sitten. Armas aloittaa uudestaan..

- Viivi. Olen saanut 1 000 origamia tehtyä. Tuhat kurkea. Muistathan mitä se tarkoittaa? Tulethan, Viivi, tulethan! Et ole vieläkään vastannut minulle mitään. Tiedät mitä minä haluan.

Viivi kääntää tuolinsa takaisin Aurajoelle päin, ja vastaa olkansa yli.

- Tulen.

Linkki:

Johanna Kurkela - Häävalssi. YouTube

Paul McCartney & Wings - Another Day. YouTube

Madness - Tomorrow's Just Another Day. YouTube

Thousand origami cranes. Wikipedia

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

RUNO ON VAPAA. Osa 115: "Ruususen unta..."



"Valo auringon
sisään säteinä saapuu
hiukset valaisee"
Sain tänään käsiini kummallisen kuvan, jonka oikeastaan haluaisin panna tähän blogiin - runoksi -, mutta en tiedä kenen se on ja mistä se on tullut. Ja onko sitä enää olemassakaan muuta kuin omassa mielikuvituksessani.

Kuvassa on tumma nainen, ei kovin vanha. Hän nukkuu, nukkuu ruususen unta. Hän on asennosta päätellen ilmetty prinsessa.

Naisesta näkyy kuvassa kuitenkin vain vähän, hyvin vähän. Pystyn kuitenkin mielessäni kokoamaan hyvin, hyvin pirstaleisen tai ehkä pitäisi sanoa suttuisen kuvan, sillä kuva on jostain syystä sotkettu mustalla ja harmaalla tussilla. 

"Lepää tyynyllä
Ruususen pää. Ikuisuus
siinä kuvattuna on"
Prinsessan pää on valkoisen kehän sisällä, jolla on leveä harmaa reunus ja koko kuvan reunus on puolestaan melkein musta. Prinsessan pää ikään kuin lepää kuvan oikeaa reunaa kuin tyynyä vasten.

Hän nukkuu syvää, rauhallista unta. Tosin kuvassa näkyy vain prinsessan toinen silmä. Toinenhan saattaa olla auki... Kasvoista ja päästä ei toisen, kiinni olevan silmän lisäksi näy kuin hiukset ja kiinni oleva suu.


Yhtä paljon kuin on näkyvissä päätä, on näkyvissä muuta kehoa, mikä on kuvan oudoin kohta. Itse asiassa kuvan päälle on liimattu osa toisesta kuvasta.

"Kun kainalossaan
on, on riemu rajaton.
Herätäkö vai ei?"
Toisessa kuvassa nuori nainen ilmeisesti seisoo ja on kääntyneenä suoraan katsojaan päin. Kuva on siinä määrin epäselvä, että aivan varma siitä ei voi olla. Kuvassa näkyy hieman naisen käsivartta ja kainalo - sekä rintaa ja rinnasta vain nännipiha. Nänni itse on sotkettu harmaalla värillä. 

Mitään muuta vartalosta ei ole näkyvissä.

Muu osa kuvasta on kuin pienen lapsen tekemää sotkua. Kuva on sotkettu ennen muuta mustalla värillä, mutta mustan lisäksi pään ympärillä on valkoista. Musta on kuvan pinnassa ikään kuin siihen keinotekoisesti tuotettua väriä, pohjalla oleva aito väri on valoisan valkoinen.  

"Lepää vielä, oi,
Ruusunen. Paina pääsi

uneen ihanaan"
Ruusunen odottaa. Odottaa. Odottaa.

Ruusunen odottaa. 

Ruusunen odottaa, että joku käsittelisi kuvaa hänestä. Häntä joka on prinsessan - tai ehkäpä suuren naisjumalattaren - kuva. Jumalansa kuva.

Ruusunen odottaa, että joku ottaa ja kaappaa kuvan, ja panee sen sellaisenaan esimerkiksi tähän blogiin ja sanoo: TÄMÄ ON MINUN PRINSESSANI.

"Nyt toivoa saan
ja toivon, että sinut
omaksi saan vaan"
Sanon: TÄMÄ ON MINUN PRINSESSANI.

Sanon: HÄVIÄ KAIKKI HARMAA JA MUSTAA. SAAVU VALO.

Sanon: HERÄÄ PRINSESSA HERÄÄ! ON JO AAMU! SINUN ON AIKA HERÄTÄ, JA ALOITTAA UUSI PÄIVÄ!

Sanon: TULE LUOKSENI. OTA VUOTEESI, JA KÄY LUOKSENI. ASUTAAN, ELETÄÄN YHDESSÄ.

Sanon: MENNÄÄN NAIMISIIN, JOS SITÄ HALUAT. 

Mutta arvaan. Prinsessa haluaa jatkaa uniaan. Niinhän prinsessa on tehnyt jo sata ja yksi vuotta.

Niin prinsessa tekee ikuisesti.

"Kova on kohta
kolmion. Kolme kulmaa

siinä aina on"
Sillä prinsessa uskoo ikuiseen elämään, iäisyyteen - vai miksi sitä sitten sanotaankaan. 

Prinsessa nukkuu kunnes, kai, kuolee kuin jonkin välivaiheen ohittaneena. Hän hyppää ilman heräämistä suoraan sinne, minne muut menevät vasta nukahdettuaan.

Prinsessan ei tarvitse nukahtaa ikiuneen. Hän nukkuu jo.

Nukkuu. Ja sen hän osaa tehdä paremmin kuin kukaan muu.

"Lepää, lepää vaan.
Aina on aikaa aina
odottaa omaa"
Ainakin kuvassa.

Mielikuvassa.

Valokuvassa.

Siinä sutussa.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 203: "Viivi ja rakkauden värisevä leikki kuin lepattava liekki"


Motto:

[A female gangsta croaks during sex act:]

Come on don't make me beg now' cause I'm not your regular girl!
Don't be shy!
Do you love me?


 (The Mighty Boosh:  Do You Love Me/Love Games.) 

     *     *     *

Joo. Gangsta on yksin kotona. Tai ei se oli yksin ... On sen kanssa joku, mutta ei se ole Oskari ... Eikä se ole kyllä sen velikään ... tai isä. Se on joku muu. En taida tuntea miestä ... onhan se kai mies. Ei se ainakaan koira tai jumala ole vaikka God is dog.


Joo. Viivi on ottanut taas jotain. Sen näkee sen silmistä. Sen silmistä näkee kaiken. Koko vitun universumin ja kaupungin haisevan viemärin. Ihan kaikki. Mäkin rakastan sitä. Kaikkee siinä. Sen haisevaa läpee, ja niitähän on kaikkiaan yhdeksän, sitäkin jota se ei viitsi pestä kuin joka viidennen käyttökerran jälkeen. 

Joo. Sellanen se on. Se asuu kuin jossain vitun sellissä. Ei sillä ole sänkyäkään. Pelkkä patja lattialla. "Silloin ei koskaan putoo korkealta." Niin se sanoo. Nyt se on ollut vähän aikaa sillä tuulella, että se menee vaan kontilleen sen patjansa päälle - ja alkaa huutaa vitusti. Se kiroilee koko ajan, eikä siinä mitään, mutta se saatallinen huuto, mikä siitä lähtee. Se on kun sikaa pistettäis, jos se ei saa sitä sisäänsä sillon kun se haluaa. Ja oikeeseen läpeen. Sellanen se on. Ja 'se' voi olla sitten mikä tahansa mikä sille riittää. Ja yleensä se haluaa siihen toiseenkin samaan aikaan jotain. Tai siis joskus. Tai en mä tiedä. Kunhan puhun! Kunhan puhun paskaa!

Joo. Mutta hei. Eihän sen kanssa nyt oo ketään. Mä vaan luulin. Se näytti ihan siltä kun sen kanssa olis joku. Mutta mä erehdyin. Se vaan kuivaharjoittelee. Voi vittu! Totakohan se on tehny koko kesän. On vaan puhunu miten se on ollu taas sen-ja-sen pelimannipellen kanssa. No, ei sillä oikeestaan ole mitään väliä kenen kanssa se on vai onko kenenkään. Se on sen oma asia mitä tekee. Mutta se on hirvee liiotteleen. Niinkun mäkin. Viivi useammin. Ja vielä kovempi se on puhumaan muuten paskaa.

    *     *     *

Joo. Mä tykkään siitä. Sen ulkonäöstäkin vaikka se on yks vitun luuviulu. Pelkkää törröttävää lonkkaa ja luuta ja nahkaa. Välillä se melkein säälittää. Sillä on liikaa pelimerkkejä tehdä mitä se haluaa. Se on sen ongelma. Se voi tehdä ihan mitä se haluaa - ja se saa aina tahtonsa läpi. Sellaseks se on opetettu. Kuin koira kuolaan, kun se näkee toisen koiran perseen tai luun tai jotain sellaista.

Joo näin on. Näin se näin.

Mä törmäsin siihen jokunen päivä ravintola Blankossa, Turussa. Vittu, eihän se mua tuntenu. Se oli niin saatanan sekasin. Se oli tullut sen toisen onnettoman, olemattoman Oskarin kanssa, mutta Oskaria ei päästetty sisään. Se kun oli vähän vilautellu, eikä sitä katsottu hyvällä. Viivi paskat välitti siitä, ja jätti sen poliisien käsiin. Yön Oskari kai sitten vietti putkassa, jos ei Viivi sitä sitten käyny sieltä hakemassa. Yleensä se hakee sen sieltä, jos se on sen sinne saanutkin. Nyt se oli kuitenkin niin pöhnässä, että se tuskin tajus mistä oli kyse, mitä oli tapahtunu.

Se meni vaan johonkin pöytään istuun, ja jäi siihen. Sen kanssa tuli joku toinen istuun siihen. Ja siinä ne istu tuntikaupalla. Siihen asti kunnes Blanko meni kiinni. Sitten ne jatko jonnekin muualle.

Linkki:

The Mighty Boosh - Do You Love Me/Love Games. YouTube
Simon & Garfunkel - Cecilia. YouTube 

Tontti: "Vedeeran taru" (2012)

Varo ihmisiä, pysy poissa heidän mailtaan, älä koskaan luota heihin. Näin Vaahterametsän haltijavaltakunnassa asuvalle Vedeeralle on opetettu niin kauan kuin hän muistaa. Lempipaikassaan joen rannassa hän kuitenkin tapaa ihmispoika Korilin, ja nuoret ystävystyvät.

Haltijoiden ja ihmisten suhteita kiristää arvokas helmisimpukkalöytö. Se kenelle simpukkasaari rikkauksineen kuuluu, ratkaistaan kilpa juoksulla vuoren huipulle. Sekä haltijoiden että ihmisten keskuudesta arvotaan yksi nuori edustamaan omaa maataan. Haltijoiden kuningatar vetää esiin Vedeeran nimen, ja äkkiä tytön käsissä on haltijavaltakunnan tulevaisuus. Mutta kehen voi luottaa, ja kenen puolesta taistella? Uskaltaako Vedeera toimia vastoin oppimiaan sääntöjä, jos tuntee ne vääriksi?
(Otavan sivusto)

     *     *     *

Runoilijana ehkä parhaiten tunnettu Jarkko Tontti on nyt tehnyt myös nuorten fantasiakirjan "Vedeeran taru" (2012). Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia, onhan kyse - ei vain ihmisistä - vaan myös haltijoista ja puolihaltijoista. Asetelma on sikäli kiinnostava, että kansanperinteessä ei ole myöskään nähtyä haltioiden ja ihmisten välillä ylittämätöntä kuilua, mitä ajatusta Tontti kirjassaan hyödyntää. Ihmisiin suhtaudutaan tarinoissa usein samalla tavalla kuin haltioihin henkisinä olioina.

Erot ihmiseen tulevatkin mm. siinä, että esimerkiksi maahiset ovat kooltaan pieniä tai jättiläiset ovat suuria. Jonathan Swiftin "Gulliverin matkojen" kohteena oli ensiksi Lilliputien maa ja sitten jättiläisten maa.

Tontin tarinassa voi nähdä jonkin verran allegorisuutta. Haltioiden maa voisi olla (Ruotsi-)Suomi ja ympäröivä Eurooppa ja / tai Venäjä ihmisten maata. Ihmisten ja haltioiden ohella tarinassa on pahoja tai syrjittyjä peikkoja, jotka rinnastuvat alkuperäiskansoihin (saamelaiset), romaneihin ja juutalaisiin.

      *      *      *

Itse tarina on hieman oudosti tai puutteellisesti rakentunut, mikäli sen oli tarkoitus olla aukoton kertomus. Ehkä tarkoituksena on kirjoittaa tukku samaan fantasia-maailmaan sijoittuvia teoksia, jolloin epäselvät kohdat vähitellen selviävät.

Kirjan keskiössä on ihmisten ja haltioiden alueiden välissä oleva Helmisimpukkasaari, josta taistellaan. Itse asiassa kirjan tapahtumat kulminoituvat taisteluun saaren herruudesta. Hallinta periaatteessa ratkaistiin kilpailulla, joka päättyi tasapeliin.

Kilpailu ei kuitenkaan olisi ratkaissut mitään, vaikka se olisi päätynyt jomman kumman puolen voittoon, mikä tekee tapahtumista epäselviä. Kaiken kukkuraksi - kesken kilpailun - saarella oleva tulivuori alkaa toimia ja koko saari rikkauksineen vajoaa jokeen / mereen tms.

Myös loppuratkaisu, sodan tai oikeastaan vain yhden rajakahakan, lopputulos jää sekin hieman epäselväksi. Lopussa kirjoitetaan silti rauhansopimus ihmisten ja haltioiden välille.

Asetelmaa hämmentää vielä tulkinta haltioiden ja ihmisten osittain yhteisestä historiasta. Suurten vaellusta saaga osoittautuu väärennökseksi, mutta tämä jää vain muutaman haltian tiedoksi. Lukijalle syntyy vaikutelma, että haltioiden ja ihmisten vastakkainasettelun taustalla on kahden muinaisen veljeksen Vercelin ja Faiselin, kahden ihmisen, välinen kiista haltiatar Veenasta, jonka kummatkin halusivat puolisokseen.

Loputon kostonkierre sai aikaan sotien historian, joka mahdollisesti päättyy kirjassa kuvattuun viimeisen sotaan ja sen synnyttämään "Vedeeran taruun". 

     *      *      *

"Vedeeran taru" herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mikä ei välttämättä ole huono juttu. Jännitys säilyy ensimmäisestä kirjasta eteenpäinkin.

Taru alkaa eräänä kesänä, kun 14-vuotias Vedeera jää koulujen päätyttyä yksikseen ja alkaa vaellella Rajajoella, missä hän kohtaa ihmispoika Korilin. Pari ystävystyy, vaikka kanssakäyminen haltioiden ja ihmisten välillä on kiellettyä. - Myöhemmin samana syksynä sama pari on sattumalta vastakkain kilpailemassa omiensa puolesta Helmisimpukkasaaren herruudesta.

Kirja kuvaa Vedeeran elämää kesästä aina myöhään syksyllä käytyyn kilpailuun - ja samaan aikaan sen kanssa syntyneeseen kahakkaan ihmisten ja haltioiden välillä Rajajoella.

      *       *      *

Suhteellisen suppeassa kirjassa fantasiakirjaksi, eli vajaassa 250 sivussa, on suuri joukko hahmoja, joiden läsnäolo on kuitenkin perusteltua. Vedeeran ja Korilin lisäksi keskeisiä hahmoja ovat peikko Grunt ja kissa Jatox. Suurimmaksi sankariksi kirjassa nousee Jatox, joka antaa Vedeeralle ja Korilille vihjeen siitä, miten he onnistuvat pääsemään pois Helmisimpukkasaarelta sen alkaessa vajota mereen.

Vaikka peikko Gruntia ei kukaan sankariksi nostakaan, hän on ehkä kaikkein suurin ja samalla näkymätön sankari, jonka olemassaolosta tietävät vain Koril ja Vedeera ja Vedeeran pari ystävää. Ilman auttavaista peikkoa Helmisimpukkasaaren kilpailijat olisivat päässeet hengestään monta kertaa.

Suurimmat vastakkainasettelut eivät "Vedeeran tarussa" ole ihmisten ja haltioiden välillä, sillä kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Haltioiden välillä ja sisällä on ankaraa valtataistelua, ja ulkoista sotaa oikeastaan käytetään sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseen.

Vastakkain on karkeasti sanottuna armeija, jota johtaa kenraali Imorthonin ja jonka tukena hovissa on valtaneuvos Lothied. Toisella puolen on perinnöllisesti valittu kuningatar Heeda sukuineen, jota tukee yläluokka ja kansa. Kuningattaren tukena ovat myös hänelle uskolliset rajaturvajoukot, ns. yönsilmät, jotka asuvat Vaahterametsässä. Metsä rajoittuu Rajajokeen, jonka toisella puolen asuvat ihmiset.

Kolmantena osapuolena ovat puoli-ihmisinä pidetyt  Quirenin asukkaat, jotka ovat yleensä jättäytyneet ihmisten ja haltioiden - ja myös sisäisten - kiistojen ulkopuolelle. Kuningatar asuu Vaahteralinna -nimisessä kaupungissa. Muuten haltiat ja niiden sotilaat ovat hajaantuneet ympäri valtakuntaa, metsiin, tasangoille ja vuorille, joilla ovat omat kenraalinsa ja yläluokkansa.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 202: "Viivi 'Pamela' Myntti - ja Lamborghini Miura"


Motto:

[A female gangsta shouts or sings her rap again from her lemon-colored retro sports car Lamborghini Miura:]

So make way here I come. It's the bitch that don't give a fuck. You make another move, you get fucked up. 'Coz that's the name of the game. It's to either kill or be killed.


 (Boss: I don't give a fuck) 

Tässä tarinassa ei ole mitään kummallista. Tavallinen perjantaipäivä pam-pam Pamelan elämässä. Keltainen retro-Lamborghini on ajettu torinalusparkista torin laitaan. Ja ei muuta kuin menoksi. 

Viivin tapana on kiertää toria ympäri. Loputtomiin ympäri myötäpäivään ja sitten pari kertaa vastapäivään. Lopulta hän pysähtyy johonkin kulmaan ja tulee 2-paikkaisesta autostaan ulos. Oskari Olematon jää autoon istumaan, mutta häntä ei huomaa, niin olematon hän on. 

- Älä sitten pissi autoon senkin luurankohissi, sanoo Viivi 'Pamela' Myntti aseenkantajalleen ja paukauttaa oven kiinni. Ja sitten alkaa gangsta-räppi. Viivi tanssii kuin heikkomielinen, mutta kukaan ei kiinnitä häneen huomiota. Häneen on jo totuttu niin kuin torin paskoviin puluihin, city-lokkeihin ja toripäivän helppo-Heikkeihin.

Aikansa väänneltyään itseään solmuun, hän hengästyy, kyllästyy, nälkiintyy ja tulee janoiseksi. - Nyt mennään syömään Meillä on 'Banco! kaikki pelissä'. Siis mennään Blankoon. Ja niin Viivi meni aseenkantajineen läheiseen raflaan ja jätti Lamborghinin torille. Aseenkantaja kannatteli tällä kertaa vain liian isoja hiphopparin housujaan, sillä Viivi ei antanut tarkoituksenmukaisuussyistä hänen käyttää vyötä tai henkseleitä. Ne oli jätetty pikkuoravien kuualukseen. 

Viivi eteni kuin spiidi-Gonzalez, ja hänen perässään ei pysynyt kukaan. Perillä hän pysähtyi oven eteen, jäi odottamaan ja viiden minuutin kuluttua saapui Oskari, joka avasi prinsessa Pamelalle oven, joka astui vihaisesti sisään Blankoon. 

Päästettyään kätensä irti housuista Oskarin housut valahtivat kinttuihin ja hän seisoi munasillaan oven edessä, eikä portsari tietysti päästänyt häntä sisään vaan Oskari joutui ulkoruokintaan, mutta siihen hän oli jo tottunut.Oskari katsoi erektioon noussutta penistään ja totesi enteellisesti - sen pituinen se.

Linkki:

Lamborghini Miura Concept worldwide debut. Autoblog

Jaakko Teppo. Pamela. YouTube

Hortto Kaalo. Oskari Olematon. YouTube.

Boss - I Don't Give A Fuck. YouTube

Swift: "Gulliverin retket" (1983)

"Gulliverin retket" (1983) on Jonathan Swiftin kirjoittama, neljään osaan jaettu satiiri merimiehen haaksirikoista kummallisiin maihin. Tunnetuimmat ovat kaksi ensimmäistä osaa, joista ensimmäisessä Gulliver joutuu kääpiöihmisten asuttamalle Lilliputin saarelle ja toisessa jättiläisten maahan. Synkimmässä neljännessä osassa Swiftin ihmisviha näkyy ihmisten kuvaamisena kuvottaviksi yahoo-olennoiksi. Etenkin ensimmäisistä osista tehtyjen lasten kuvakirjojen myötä Gulliverin retket mielletään usein lastensaduksi, mutta se on alun perin tarkoitettu satiiriksi hallitsijoista, politiikasta ja ihmisluonnosta. Benjamin Motte julkaisi "Gulliverin retket" kahdessa osassa vuonna 1726. (Wikipedia)

     *     *     *

Viimeksi vuonna 2010 "Gulliverin matkoista" on tehty Rob Lettermannin ohjaama elokuva ja tällöinkin se oli ensimmäisestä matkasta Lilliputtien maahan. Ensimmäinen elokuva vuodelta 1939 oli Max Fleischerin animoima Disney-tyyppinen piirroselokuva. Elokuvan tekijöitä sen kummemmin kuin kirjan kääntäjiä eivät ole kiinnostaneet kuin kaksi ensimmäistä matkaa. Gulliver teki kuitenkin kaikkiaan neljä matkaa.

     *      *      *

Muhittamisen jälkeen sain julkaistuksi tällaisen tekstin kaupunginkirjaston Facebookiin:

"'Gulliverin matkojen' kirjoittajasta, puritaanipapista Jonathan Swiftistä on mitä kummallisimpia käsityksiä. Häntä on pidetty niin nais- kuin ihmisvihaajana, mikä hänen tekstiensä perusteella tuntuu vähintäänkin kummalliselta. Totta kuitenkin on, että hänen satiirinsa on hyvin purevaa ja armotonta – ja varsinkin kristittyjen toimintaa ympäri maailmaa hän suomii armottomasti. Toki hän itsekin oli 1700-luvun alun tavan ja vaatimusten mukaan kristitty, muuten ei olisi voinut olla.

Välskäri tai lääkäri Lemuel Gulliver teki yhteensä neljä merimatkaa, jotka päätyivät aina johonkin fantastiseen paikkaan. Yleensä Swiftin kirjoittamista matkoista halutaan muistaa vain kaksi ensimmäistä. Eniten huomiota on saanut ensimmäinen matka pienten ihmistenkaltaisten olioiden maahan LilliputiIn. Tästä matkasta on viimeksi vuonna 2010 tehty Rob Lettermanin ohjaama lastenelokuva '
Gulliverin matkat'.

Alun perin tarinat olivat kirjoitettu aikuisille, vertauskuvalliseen sadun muotoon siksi, että näin hän vältti kirkon ja valtion syytteet ja vankila- ym. tuomiot. Saduissaan Jonathan Swift kuvaa niin aikansa yhteiskuntaa kuin kuvittelemaansa tulevaisuutta. Kolmas matka on tulevaisuusfantasia, joka on monin osin ajankohtainen juuri tänä päivänä, kun ihminen on yhä lähempänä fyysistä kuolemattomuutta nykyteknologian ansiosta.

Viimeinen neljäs matka suuntautuu maahan, jota eivät hallitse ihmiset vaan moraalisesti nykyihmistä korkeammalla tasolla olevat hevoset. He eivät tarvitse uskonnon pönkittämää moraalia ja valtioiden lakia tuekseen vaan pystyvät ystävälliseen ja myötätuntoiseen toimintaan toisiaan kohtaan muutenkin. Ihminen on tässä Houyhnhnmien maassa hieman hyeenan tapainen eläin, jota hevoset käyttävät hieman samalla tavoin kuin ihmiset 1700-luvulla käyttivät hevosia.

Toisella matkalla jättiläisten maassa Lemuel Gulliver on kummajainen, jota kohdellaan samalla tavalla kuin esimerkiksi kuuluisaa elefanttimiestä, ja kierretään turuilla ja toreilla ja sirkuksessa toisten jättiläisten pällisteltävänä. Gulliverille opetetaan kaikkia kivoja temppuja, mitä katsojat ihmettelevät.

Seuraavaksi sitaatti Swiftin kielenkäytöstä on viimeiseltä matkalta. Gulliver pohtii mitä hän on matkallaan oppinut uskovaisesta ja valistuneesta nykyihmisestä:

”[A]lkuasukkaat karkotetaan tai tuhotaan, heidän ruhtinaitansa kidutetaan, jotta he ilmaisisivat aarteensa, kaikkia epäinhimillisiä ja lihallisia himoja voidaan vapaasti tyydyttää, maa höyryää asukkaidensa verestä, ja tämä ylen hurskaassa tarkoituksessa lähetetty teurastajajoukkio on uudenlainen siirtokunta, jonka asiana on epäjumalia palvelevan raakalaiskansan käännyttäminen ja sivistäminen.”
"

Defoe: "Robinson Crusoe" (2012)

"Olen haaksirikkoutunut hirvittävälle autiolle saarelle vailla pienintäkään toivoa pelastumisesta. Olen kuitenkin elossa enkä hukkunut, kuten laivan koko muu miehistö."

Daniel Defoen seikkailukirja "Robinson Crusoe" (1719) on eurooppalaisen romaanin kypsän kauden ensimmäinen merkkiteos ja ilmeisesti maailman ensimmäinen aito bestseller. Tarinan suosio on jatkunut keskeytyksettä lähes kolmesataa vuotta, ja sitä ovat ylistäneet niin Jean-Jacques Rousseau, Karl Marx, James Joyce kuin Edgar Allan Poe.

Kolme sukupolvea suomalaisia on elänyt siinä uskossa, että kertomus päättyy, kun Robinson Crusoe pääsee takaisin kotimaahansa Englantiin. Tosiasiassa tähän päättyy vasta romaanin ensimmäinen osa. Juhani Lindholmin uusi suomennos on kirjan ensimmäinen lyhentämätön versio sitten vuoden 1911.
(Takakansi)


     *     *     *

Tänään oli vuorossa Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Naamakirja -esittelyssä tämä suurista klassikoista. Otin siihen vain yhden tiukan näkökulman:

"Maailman mahtikirjoista monetkaan eivät esittelyä kaipaa kuten Robinson Crusoe. Mutta tiesitkö missä Robinsonin saari sijaitsee? No, pitkään sen uskottiin olevan Juan Fernandezin saariryhmän saari Chilen edustalla. Daniel Defoen myös epäiltiin pitkään, tosin perusteettomasti, varastaneen tarinansa Alexander Selkirk –nimiseltä merimieheltä, joka oli haaksirikkoutunut tuolle asumattomalle saarella ja jonka tarina tunnettiin hyvin 1700-luvun alussa. Myöhempi kirjallisuuden tutkimus on tuonut esiin monia muitakin ns. robinsonadeja, joita tunnettiin ympäri Eurooppaa.

Defoeta kirjoineen on ylistetty Iso-Britanniassa vuosisatoja, mutta nykylukijalle kirja on joiltain osin todella outoa luettavaa. Tarina kaikessa fantastisuudessaan on epäuskottava vaikka uskottavasti kerrottu. Yksi mies rakentaa yksin kokonaisen kolonian eli siirtokunnan yksinäiselle saarelle ja pitää musketteineen villit loitolla. Pariksi viimeiseksi vuodeksi saarelle hän saa orjakseen mustan ihmissyöjämiehen, jonka hän nimeää Perjantaiksi.

Kirjasta syntyy vaikutelma, että keskeisin mustaa ja valkoista miestä erottava tekijä on juuri ihmissyönti. Villi syö mitä tahansa lihaa suurella sydämellä, eikä näe siinä mitään pahaa. Valkoinen mies taas voi tappaa, niin kuin Robinson tekee, kymmeniä ihmissyöjiä hyvällä omallatunnolla, eikä näe siinä mitään pahaa. Mutta ihmisen lihaan valkoinen mies ei koske, vaikka lihansyöjä onkin. Ihmissyönti myös oikeuttaa mustan miehen orjuuttamisen ja hänen kielensä ja kulttuurinsa hävittämisen.

Kansatieteilijät kuitenkin tietävät, että ihmissyönti on aina ollut symbolista. Ihmiset eivät ole syöneet toisiaan nälkäänsä. Kannibaalit eivät ole kannibaaleja vaan lihansyönti on aina ollut symbolista. Samalla tavalla kuin kristityille Jeesuksen veren juonti ja ruumiin syönti on symbolista, mikä ei-kristityistä on vastenmielistä edes symbolisesti tehtäväksi.

Mutta kristityt ovat syöneet hyvällä omallatunnolla toisiaan viimeisen vuosisadan aikana myös muulloin. Nykyihminen tietää, ettei ihminen äärioloissa ole pulmunen. Leningradin piirityksen aikaan ihmiset joutuvat veistämään palan pakastunutta kankkua kadulla. Andeille pudonneen lentokentän kristityt matkustajat popsivat nälkäänsä toisiaan. Luoteisväylän haaksirikkoutunut tutkimusretkikunta söi sekin kuolleitaan, mitä paikalliset eskimot jälkikäteen ihmettelivät. Jumala tietysti antoi häneen uskoville nämäkin synnit anteeksi.

Robinson Crusoe on myös länsimaisen yritteliäisyyden ja työnteon ylistystä. Ankaralla puurtamisella on mahdollista saada aikaan mitä vain. Jopa Karl Marx pääteoksessaan Pääoma viittaa Robinson Crusoeen. Daniel Defoe ymmärsi syvällisemmin kuin monet muut, mistä pääoman muodostuminen ja vaihtotalous lähtivät liikkeelle ja mikä oli rahan merkitys. Crusoe oivalsi, että tuotantovälineet ovat rahaa tärkeämpi asia, sillä ilman niitä ei voi tuottaa esimerkiksi uusia nokialaisia kännyköitä. Ja jonkun täytyy ne kännykät tehdäkin, eivät ne itsestään synny. Puhumattakaan siitä, että niille on onnellisia ostajia
."

torstai 25. heinäkuuta 2013

Guereschi: "Isä Camillon kylä" (1952)

"Isä Camillo" (1952) on italialainen satiirinen kirjasarja, jonka on kirjoittanut Giovanni Guareschi. Kirjoissa kuvataan Pojoen laaksossa olevaa pientä kylää ja sen henkilöitä, kirkkoherra Isä Camilloa ja kommunistista pormestari Pepponea. Sarjan alku on ajallisesti sijoittunut vuosiin heti toisen maailmansodan jälkeen.

"Isä Camillosta" on tehty useita elokuvia, joissa päähenkilöinä olivat Fernandel Isä Camillona ja Gino Cervi Pepponena. Elokuvat kuvattiin Brescellossa, jossa on myös niille omistettu museo. (Wikipedia)

     *     *     *

JATKUU...

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

de Cervantes: "Don Quijote" (2013)

Renessanssiajan ihanteita satirisoiva veijaritarina

Köyhä aatelismies menettää järkensä luettuaan liikaa ritariromaaneja ja päättää itsekin ryhtyä ritariksi. Hän ottaa nimekseen don Quijote Manchalainen, ryhtyy taistelemaan maailman vääryyksiä vastaan ja kelpuuttaa uskolliseksi aseenkantajakseen järkevän Sancho Panzan. Raihnainen Rocinante-kaakki kulkuneuvonaan tuo ”surkean hahmon ritari” taistelee jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan ja vannoo ikuista rakkautta ihanaksi otaksumalleen naapurin Dulcinealle.

Tragikoominen "Don Quijote" (2013) on ajaton klassikko, johon koko myöhempi kertomakirjallisuus vertautuu. Jyrki-Lappi Seppälän nykysuomennos saattaa 400 vuotta sitten ilmestyneen klassikon ansiokkaasti 2000-luvulle. Espanjalaista Miguel de Cervantes Saavedraa (1547–1616) pidetään länsimaisen romaanitaiteen isänä. Hän kirjoitti myös näytelmiä, novelleja ja runoelmia. (WSOY:n sivusto)

    *    *     *

"Don Quijote" on kirja, josta voisi sanoa paljonkin, mutta tämän vertaa en siitä kirjoittanut Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Facebookiin:

"Ihka ensimmäinen nykyaikainen romaani on espanjalaisen Miguel de Cervantesin kirjoittama "Don Quijote" (1605). Ja sanonpa suoraan, ettei kirja ole himpun vertaa vanhentunut vielä tähän päivään mennessä. Se on suurta maailmankirjallisuutta, jonka rinnalla Aleksis Kiven veljekset kalpenevat. Siitä on osoituksena mm. se, että kirja on ilmestynyt juuri suomeksi uutena käännöksenä.

Kirja on ihmisen ja hänen mielikuvituksensa ylistyslaulu, ja on hämmästyttävää, että tällainen kirja on voitu kirjoittaa aikana, jolloin katolinen kirkko inkvisitioineen poltti ihmisiä roviolla harhaoppisuudesta mitä kummallisimpien ilmiantojen perusteella.

Päähenkilönä on ikääntynyt, köyhä maalaisaatelinen Alfonso Quijano, joka nimeää itsensä uudelleen don Quijoteksi, sillä hän on päättänyt ryhtyä ritariksi. Ritariaika on kuitenkin kaukana takana, mutta Quijano on lukenut kasapäin keskiaikaisia ritariromaaneja, jotka ovat muokanneet miehen sisäistä maailmaa.

Vaeltava ritari valitsee aseenkantajakseen yksinkertaisen pienviljelijän Sancho Panzan, jonka hän saa mukaansa lupaamalla tälle oman saarekkeen jostain vaan, jolla hän voi tehdä mitä haluaa. Mutta ensin ritarin täytyy tehdä urotöitä, ja näistä surullisen hahmon ritarin toilailuista kirja kertoo. Hän mm. taistelee tuulimyllyjä vastaan, koska heikkonäköisenä luulee niitä jättiläisiksi - ja jättiläisiä ne ovatkin, hänelle.

Kaunis neito, jonka kunniaa don Quijote taisteluillaan puolustaa, on naapurin ikäneito Aldonza Lorenzo, joka ritarimaailmassa on nimeltään Dulcinea. Koska neito ei ole kovin kaunis, pahan velhon on täytynyt noitua hänet rumaksi, joten ritarin tehtävänä on tehdä asialle jotain.

Alfonso Quijanon ystävät, pappi, parturi ja sisaren tytär Antonia, jonka luona hän asuu, yrittävät toppuutella miestä, mutta huonolla menestyksellä. He mm. polttavat miehen koko kirjaston, mutta kaikki tarinat ovat miehen päässä, eivät kirjoissa.

Lopulta Alfonso Quijano alias don Quijote joutuu myöntämään, että hänen luomansa fantasia-maailma ei ole totta. Samalla kun hän vähitellen myöntää itselleen kaiken olleen vain kuvittelua, hän alkaa riutua ja lopulta kuolee elämän merkityksettömyyden edessä.

Kirjassa kuvataan monenlaista itsepetosta, joka antaa ihmisen elämälle tarkoitusta. Don Quijoten lisäksi kirjassa ovat mukana kansansatujen ja -tarinoiden taruolennot sekä tietysti kristinuskon samalla tavalla keinotekoinen maailma. Kun ihmiset uskovat mihin tahansa päättömiin tarinoihin, niistä alkaa tulla osa heidän todellisuuttaan – ja ne alkavat muokata niin ihmisten ajattelua kuin toimintaa. Kun tonttuihin uskoo, niitä alkaa nähdä ympärillään – ja muuttuu itsekin tontuksi.
"

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 201: "Viivi M*ntti - ja Suuret glönttipuheet"


Motto:

[A female gangsta shouts to someone in the street:]

STINK PUSSY HOE! I'm giving you a bath.
Thermometer in hand and I'm comin' for your ass.
Who you think you gettin' past?
'I see right through you', your whole shit is made of glass.


 (Black Friday) 

Ennen muuta naiset, jotka pitävät itseään feministeinä, mikä EI ole todiste siitä että he myös ovat feministejä, väittävät, että miehet ajattelevat alapäällään. - Kaunokirjallisuus todistaa kuitenkin toista. Heti ensimmäisestä romanttisesta viihdekirjasta Samuel Richardsonin "Pamelasta" lähtien, joka viihdytti ennen muuta naisia ja joka oli aikansa bestseller, nimenomaan nainen tai naiset ajattelivat alapäällään.

Viivi kulkee mielessään ilta illan jälkeen pitkin Brooklynin tai Turun katuja, pitkin Google Mapsin virtuaalisia reittejä. Todellisuudessa Viivi ei koskaan antautuisi kulkemaan kaduilla edes kotikaupungissaan, ainakaan yksin ja ainakaan ilman asetta. Kaikki vastaantulijat ovat vihollisia, potentiaalisia raiskaajia ja murhaajia. Paitsi poliisit. Viivi kiihottuu sinisistä virka-asuista ja lonkalla roikkuvista pistooleista, joka kerta niin, ettei hän voi olla sipaisematta jalkoväliään tai hieromatta jalkojaan yhteen kuin heinäsirkkakoiras. Samalla hän päästää hiljaisen vinkaisevan äänen, jonka vain vieressä laahustava toinen jengiläinen saattaa kuulla.

Eniten Viivi pelkää pussynsä puolesta, ja miksi ei pelkäisi? Pussy on samassa kunnossa kuin Richardsonin ikiteinillä Pamelalla 1700-luvulla, joka kulki peltojen laitaa vaan ei ilman paitaa vaan vahvasti vartioituna, vaikka mitään muuta vaaraa ei ollut kuin että Pamela saisi päähänsä päästää itsestään ilmat pihalle tai vahingossa porkkanalla tai lantulla tappaa jonkin vartijoistaan.

      *      *      *

Viivi kulkee tyttöjengissä pitkiä katuja, vaikka ei Viiviä voi parhaalla tahdollakaan sanoa tytöksi. Hän kun on kohta kolmikymppinen. Pää ja käytös ovat 14-vuotiaan. Viivin kielellinen kehitys on taantunut koko ajan. 75 % sanoista liittyy jollain tavalla alapäähän. Tällaisen sanavaraston käyttäjästä ei voi kovin paljon odottaa. Odottaa mitään hyvää, ja Viivi pitääkin itseään pahiksena. Ja on ylpeä siitä.

Viivi asuu kaiken keskellä, kaiken sen, jota hän omistaa tai hallitsee. Hän omistaa paljon, ja hän tietää sen. Suuren osan omistamastaan hän on perinyt tai kiristänyt sukulaisiltaan, mutta omaisuuttaan hän on myös paskapuheistaan huolimatta - tai juuri niiden ansiosta - onnistunut kartuttamaan moninkertaisesti. Hän onkin kaupunkinsa, ehkä koko maan varakkain kolmikymppinen. Vaan sitä ei moni tiedä. Vähiten hänen parhaat kaverinsa, harvat ystävänsä. Sillä sitä on vaikea uskoa, että sellaisilla avuilla kuin mitä Viivillä on, voi tehdä mitään kovin .. järkevää.

     *     *     *

Viivi leikkii räppäriä. Hän kuvittelee olevansa Se Gangsta, vaikka oikeasti hän on enemmän se toinen gangsta eli Al Capone. Hänen ihanne-Suomensa on se, millaiseksi hän itse ja hänenlaisensa sen pystyvät rakentamaan. Johtajuutta tarvitaan, kovia otteita ja korruptoituneita poliiseja ja oikeuslaitosta. Populistista politiikkaa, jolla raiskaajat ja murhaajat voidaan panna sähkötuoliin tai tappaa niin kuin länkkäreissä tai USA:n etelässä aikoinaan oman käden oikeudella.

Viivi leikkii peilin edessä räppäriä. Tanssii ja katsoo itseään. Ihailee anorektistä ruotoaan. Kylkiluut pilkottavat ohuen T-paidan läpi. Kuplavolkkariin mahtuisi viivejä enemmän kuin nälkää näkeviä sudanilaisia lapsia. Samalla hän addiktoituneesti tyydyttää itseään, milloin milläkin esineellä, jonka hän saa tungettua sisäänsä.

Viivi leikkii, leikkii - AAH! Fuck, fuck me.

     *     *     *

Viivi köyhäilee - tai sitten esiintyy ylellisellä glamour-tyylillä - tilanteen mukaan. Kaduille glamour ei sovi. Glamour sopii juhliin, joita Viivi kiertää kovalla tahdilla, kaikenlaisia yläluokan tapahtumia, joihin tavallisilla pameloilla ei ole asiaa. 

Juhlia olisi melkein jokaiselle vuoden päivälle, mutta Viivi miettii tarkkaan minne kannattaa mennä .. tekemään bisneksiä. Joskus Viivi tarkoituksella on menemättä esimerkiksi jonkin taidenäyttelyn avajaisiin. Silti hän saattaa ilmestyä paikalle jengeineen kyttäämään jotain tiettyä henkilöä.

Viivi ja hänen oikea kätensä Raakel tekevät etukäteen toimintasuunnitelman, minkä mukaan tehdään se mitä tehdään. Joskus paskapäänä pidetty henkilö saatetaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen nuijia tajuttomaksi - ja esimerkiksi kuljettaa kaatopaikalle. Jollain tavoin hyökkäyksen kohteita myös häpäistään esimerkiksi virtsaamalla hänen päälleen.

     *     *     *

Viivin varustuksiin kuuluu aina ja kaikkialla iPod ja kaksi kännykkää joista toinen pienen pieni ja on piilossa jossain hihassa tai sellaisessa paikassa mistä sen saa nopeasti tarvittaessa käsiinsä.

Viivi haluaisi ajaa Harley Davidsonilla tai Lamborghinilla, mutta hän pelkää ajamista, eikä luota muihin kuljettajiin, joten tavallisesti hän käyttää taksia ja julkisia kulkuvälineitä. Niin ja tietysti se Pussyn pyssy ja muut mahdolliset aseet ovat mukana.

Sanomattakin on selvää että Viivi on peliaddikti. Kaikki pelit käyvät, mutta retro kiinnostaa eniten. Vanhat Commodore-pelit ym. Ja kaikki mahdollinen konsoleilla ja verkossa pelattava. 

Sunnuntaisin Viivi käy katolisessa kirkossa, ja ripittäytyy säännöllisesti. Erityisesti silloin, jos joku on sattunut kuolemaan... Tosin tämän 2000-luvun inkvisiittorin silmissä asia ei tuota ongelmaa, no problem.

Linkki:

Lil' Kim - "Black Friday"

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Richardson: "Pamela vainottuna" (1919)

Samuel Richardsonin tunnetuin teos on romaani "Pamela" (Pamela, or Virtue Rewarded, suomennettu kahtena niteenä "Pamela vainottuna" ja "Pamela naimisissa"), joka julkaistiin vuonna 1740. Moraalikysymyksiä käsittelevä kirja koostuu päähenkilö Pamelan Andrewsin kirjoittamista kirjeistä.

Romaani oli omana aikanaan tunnettu bestseller, ja se synnytti monia mukailuja ja parodioita, kuten Henry Fieldingin kirjoittaman "Joseph Andrewsin", joka kertoo Pamelan veljestä. Pamelaa pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena rakkaus- ja kirjeromaanina. (Wikipedia)

     *     *     *

Seuraavanlaisen tekstin kirjoitin Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Facebookiin Pamelan ensimmäisestä osasta. Toista osaa kokoelmista ei sitten löytynytkään...

"Pamelasta se kaikki alkoi, romanttisten romaanien loputon suosio. Kirja oli myös ensimmäinen bestseller –teos. Samuel Richardsonin Pamela on tunteiden kiihkeää vuoristorataa, jonka kaikkia koukeroita on välillä suorastaan mahdotonta seurata saati sitten ymmärtää.

Tarina on niin yksinkertainen kuin vain voi olla. Rikas, nuori, komea isäntä rakastuu vielä paljon nuorempaan 15-vuotiaaseen kuvankauniiseen palvelustyttöön. Tyttö ei ole muutenkaan mikä tahansa palvelija, sillä hänen emäntänsä on kouluttanut häntä – syistä jota ei kerrota. Sitten emäntä kuolee, ja samaan aikaan nuori isäntä alkaa liehitellä palkollistaan.

Pamelan tarkkaa asemaa ei kirjassa kerrota, mikä tuo tietynlaista mystiikkaa tarinaan. Hän on ollut ilmeisesti edesmenneen emäntänsä kamaripalvelija, eikä ole joutunut tekemään paljonkaan töitä. Sellainen vaikutelma syntyy.

Lukija seuraa tapahtumien kulkua nuoren tytön silmin. Useammin kuin kerran tulee mieleen, missä määrin hänen puheisiinsa ja tuntemuksiinsa voi luottaa. Isäntä kahteen kertaan suutelee Pamelaa, mikä saa hänet pois tolaltaan. Hän pelkää menettävänsä neitsyytensä, mitä hän pitää kuolemaankin pahempana.

Suurin osa kirjasta on Pamelan välillä hyvinkin vainoharhaiselta tuntuvaa vuodatusta. Lukijaa uppoaa tytön tunteisiin ja kammottaviin pelkoihin raiskatuksi joutumisesta. Tilannetta ei yhtään helpota se, että isäntä vannoo rakkauttaan tyttöön. Tämä ei voi uskoa, että isäntä voisi olla oikeasti hänen kaltaiseensa nuoreen, köyhään tyttöön rakastunut.

Pamela ei puhu kirjassaan kuin muutamassa kohdin tunteistaan isäntäänsä kohtaan. Hän on selvästi korviaan myöten rakastunut mieheen, eikä voi kuvitella koskaan menevänsä kenenkään muun kanssa naimisiin. Silti hän demonisoi äärimmilleen miestä, ja pitää häntä suorastaan kaiken pahan ruumiillistumana.

Mies lupaa lopulta Pamelalle ja hänen perheelleen ummet ja lammet – rahaa, maatilan, vaatteita - jopa paperilla, mutta Pamela on niin irrationaalisten pelkojensa vallassa, että hän haluaa vain palata köyhien vanhempiensa luokse. Uskomattomien kuvioiden jälkeen Pamela vihdoin pääsee matkaan vanhempiensa luokse. Mutta hän ei luonnollisesti ole tyytyväinen siihenkään, mihin päättyy Pamelan 1. suomennettu osa, 2. osa Pamela naimisissa kertoo tarinan lopun.

Ennen kotiin lähtöä isäntä ja palvelija käyvät vielä jo aiemmin moneen kertaan käydyn keskustelun. Pamela toteaa isännälleen:
”Teidän palvelijatar-rukkanne on aivan arvoton sellaiseen kunniaan [= avioliitto]: mitäpä muuta siitä seuraisi kuin kateutta minua kohtaan ja häpeää teille? Sallikaa siis, arvoisa herra, minun palata köyhien vanhempieni luo. Muuta en pyyd
ä.”
"


Hickenlooper: "Factory Girl" (2006)

A beautiful, wealthy young party girl drops out of Radcliffe in 1965 and heads to New York to become Holly Golightly. When she meets a hungry young artist named Andy Warhol, he promises to make her the star she always wanted to be. And like a super nova she explodes on the New York scene only to find herself slowly lose grip on reality... (IMDb)

    *    *     *

Nuori, kaunis, rikas, kuvataiteilijaksi kouluttautunut ja mallin töitä tehnyt Edith (Edie) Sedwick tutustuu Andy Warholiin tultuaan takaisin New Yorkiin oltuaan vuosia opiskelemassa Englannissa ja Ranskassa.

Parin välillä on joitain kuukausia kestävä romanssi minä aikana Edie esiintyy muutamissa Warholin huonomaineisissa, pornahtavissa elokuvissa. Hän luulee saavansa uraansa taiteilijana potkua Warholin Factorysta, jossa kuuluisa taiteilija tekee pop-taidettaan ja elokuviaan. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Andyn ja Edien välit viilenevät, kun nuorella naisella on suhde kuuluisan folk-laulajan ilmeisesti mm. Bob Dylanin kanssa. Äkkiä nainen huomaa olevansa tyhjän päällä, kun hän luottaa siihen, että hänen on mahdollista rakentaa uraa Warholin avustuksella.

Warhol ei maksa näyttelijäntyöstä mitään näyttelijöilleen, ei edes Edielle. Rikkaalta isältään Edie saa rahaa vuokraansa, mutta ei sitäkään kokonaisuudessaan, joten hän tarvitsee tuloja. Edie on alkanut käyttää myös spiidiä ja heroiinia, mikä pahentaa tilannetta.

     *     *     *

Vaikeuksistaan huolimatta Edie pääsee ystävänsä avulla kuiville muutamaksi vuodeksi. Hänellä on jopa oma pieni taidenäyttely ja taideliike. Sitten hän retkahtaa, ja kuolee yliannostukseen 28-vuotiaana.

Pirsig: "Zen ja moottoripyörän kunnossapito" (1986)

Kulttikirjan asemaan noussut moderni klassikko. Isän ja pojan moottoripyörätrippi halki Yhdysvaltain laajenee huikeaksi matkaksi mielen syvyyksiin.
Huhtikuussa 1974 amerikkalainen kustantaja William Morrow julkaisi yhtä hurmaantuneena kuin huolissaankin kirjan, jonka 121 muuta kustantajaa oli jo hylännyt; kirjan, jolla oli omituinen nimi ja jonka sisin sanoma kiteytyi ajatukseen: Todellinen moottoripyörä, jonka parissa työskentelet, olet sinä itse.

Isän ja yksitoistavuotiaan pojan moottoripyörämatka yli vuorten ja preerioiden laajenee elämänarvojen kyselyksi – intensiiviseksi matkaksi ihmismielen syvyyksiin ja näkyvän tuolle puolen.

Robert M. Pirsigin tunnetuimmasta teoksesta on tullut myös yksi aikamme kirjallisuuden juhlituimpia bestsellereitä, joka on käännetty jo ainakin 27 kielelle.
(Takakansi)

     *     *     *

Tämä on kirja, jonka sisällöstä on vaikea sanoa mitään lyhyesti. Tosin kehyskertomus on yksinkertainen.

Tällaisen stoorin sain aikaan Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Facebookiin:

"Tämä on yksi harvoista kirjoista, jotka löytyvät 'Guinnessin ennätysten kirjasta'. 121 kustantajaa kieltäytyi julkaisemasta kirjaa, josta tuli kuitenkin heti ilmestyttyään bestseller ja sitä myytiin ympäri maailmaa yli viisi miljoonaa kopiota. Ja myydään edelleen.

Tämä kirja on suuri kirja, vaikka tarina on pienen pieni, sillä siinä kuvataan moottoripyörämatkalla USA:n halki länsimaisen kulttuurin ajatuksellinen ydin, lisäksi vielä moottoripyörä-vertauksin ja –analogioin. Länsimaista ajattelua kuvataan sellaisena kuin se oli ennen kuin juutalais-kristillinen perinne tai uskonto otti sen haltuunsa – ja myös millainen se oli sen jälkeen. Vastakkain kärjistetysti sanottuna ovat antiikin Kreikan filosofit Platon ja Aristoteles ja heidän oppilaansa aina tähän päivään asti.

Kristinusko omaksui aluksi platonisen ajatusmaailman, mikä näkyy vielä tämä päivänä. Oppiin kuuluu ajatuksia ja asioita, jotka ovat pyhiä ja joita ei sovi kyseenalaistaa. Esimerkiksi jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen ei sopinut tähän ajatteluun. Miehen ja naisen välinen liitto oli pyhä. Vain miehet saattoivat olla pappeja jne.

Myöhemmin 1200-luvulla kristinuskoon tulivat aristoteliset painotukset, mikä johti lopulta kiistoihin, jotka kärjistyivät uskonpuhdistuksessa. Kristityt olivat tässä Uudessa maailmassa ikuisia jumalansa epäilijöitä.

Robert M. Pirsig kuvaa taitavasti Faidros-nimisen amerikkalaismiehen kautta tätä ’hyvän ja pahan’ taistelua, ja hän tuo tämän asetelman aina tähän päivään asti, jopa itseensä ja 11-vuotiaaseen Chris-poikaansa saakka. Chris edustaa aristotelistä Faidrosta, jatkuvaa kyselijää, kun taas Pirsig itse (tai kertoja) yrittää metsästää ikuisia totuuksia ja toimii epätoivoisesti auktoriteettina pikkupojalleen.

Niin kuin Platonin kirjoituksessa, dialogissa
Faidros, myös tosielämässä ne, joille käy huonosti, ovat ne jotka kyselevät ja kyseenalaistavat liikaa. Elämän voittajia ovat kristityt paimenineen, jotka sauvoineen listivät isot pahat sudet ja pelastavat kadonneet lampaat. Nimi Faidros tarkoittaa kreikan kielessä sutta.

Teoksessa
'Kirja joka muutti elämäni' (2013) tulevaisuuden teknologioita ABB:ssä kehittelevä insinööri Jouni Ikäheimo (s. 1968) kertoo saaneensa kirjan käsiinsä aikoinaan opiskelukaveriltaan. Zen ja moottoripyörän kunnossapito on säilynyt hänen ajatuksissaan ”kirkkaasti valaisevana majakkana kertomassa ihmishengen loputtomista mahdollisuuksista”. Ikäheimo korostaa, miten kirja tuo esiin ennen muuta sen, miten tuotteen tekninen laatu, ihmisen kirjoittaman runon viehätys ja kukan tuoksun viehätys eivät ole erillisiä asioita."

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Rantanen: "Puolen tunnin loma" (2008)

Miten rakkaus alkaa? Usein silmänräpäyksessä. Näistä käänteentekevistä hetkistä koostuu Leena Rantasen uusin teos, joka antaa toivoa toivottomille. Mikä parasta, sen arkiset ja maagiset tarinat todistavat, että toinen ihminen on vain yhden askeleen päässä.

Leena Rantanen on asunut Pariisissa vuodesta 1987. Hän on julkaissut viisitoista kirjaa - lastenkirjoja, taidekirjoja, proosaa - ja saanut kaksi valtionpalkintoa.
Like on julkaissut häneltä aiemmin proosateokset "Kirjeitä jonnekin" (2005) ja "Vastaantulijoita" (2006) sekä suomennosvalikoiman "Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja" (2007). (Takakansi)

    *     *     *

"Puolen tunnin loma" (2008) on hienon hieno ja pienehko lyhytproosakokoelma. Sen tarinat ovat kuitenkin erinomaisia, ja osoittavat miten vähäisistä aineksista on mahdollista rakentaa täysiverinen kertomus, joka selittää itse itsensä eikä kaipaa enää mitään täydennyksiä.

Tällaiset tarinat muistuttavat satuja, mitä ne ovatkin. Aikuisten satuja. Rantasen monetkaan tekstit eivät kalpene esimerkiksi Daniil Harmsin lyhytproosan rinnalla vaan ovat yhtä nerokkaita lyhyitä tekstejä.

Rantanen yhä uudelleen palaa yhden kysymyksen äärelle, millä tavoin psyykkinen kontakti ihmisten välillä syntyy - ja miten se lopulta johtaa siihen, että ihmiset alkavat keskustella ja olla muulla tavoin vuorovaikutuksessa keskenään.

Tekstit ovat niin mainioita, että niitä voisi käyttää esimerkiksi sosiaalipysykologian peruskurssin oppimateriaalina. Ne ovat pieniä tutkielmia siitä, miten ihminen käyttäytyy ja hahmottaa ympäristöään, ulkopuolisen silmin usein järjettömältä näyttävällä tavalla ennen kuin tarkkailija onnistuu kehystämään (framing) tapahtumat sillä tavoin kuin ihmiset ovat itse sen tehneet.

      *       *      *

Tarinoissa on myös harmsmaista venäläisen ihmesadun logiikkaa ja fantasiaa mielin määrin niin kuin nimikertomuksessa 'Puolen tunnin loma'.  Mies on päättänyt pitää puolen tunnin loman, mistä hän kertoo tuiki tuntemattomalle naiselle, joka innostuu myös asiasta. Nainen oivaltaa heti, mistä on kyse ja pyytää saada osallistua lomaan. Ja lopulta mies ja nainen yhdessä puolen tunnin ajan ovat turistina omassa kaupungissaan!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 200: "Viivi M*ntti - mustan kaupan ylipapitar"


Motto:

You want to tell me what this is all about?
As I walk through the valley of the shadow of death
I take a look at my life and realize there's notin left
Cause I've been blastin' and laughin so long that
Even my ma'ma thinks that my mind is gone
(Gangsta's Paradise)


Ohessa jatkoa viime vuonna hahmottelemani tekstin 'Vihainen Viivi' jatkoksi. Seuraavaksi on tarkoitus pureutua pintaa syvemmälle. Siihen 'pahuuden' maailmaan, jossa Viivi on koko ikänsä elänyt, mutta joka ei ole näkynyt ulospäin juuri millään tavoin.

Viivi on rakentanut pitkään uraansa, joka on nerokkuudessaan vertaansa vailla. Hän aloitti busineksensä jo kouluaikana, ja vähitellen hän on vaivihkaa laajentanut toimintaansa yhä uusille aloille.

Suurimmaksi osaksi toiminta on peitetoimintaa kuten ravintoloita ja tanssipaikkoja, taidegallerioita sekä musiikki- ym. tapahtumien järjestämistä.  Yritykset harjoittavat näennäistä liiketoimintaa, mutta niiden tarkoituksena on toimia lähinnä rahanpesun paikkoina rahavirralle, jota tulee lukuisina pieninä noroina kymmenien  purojen kautta.

Systeemi on nerokkaan yksinkertaisesti rakennettu, ja systeemissä on varmaa ainoastaan se, ettei Viivi itse ja hänen kaverinsa voi koskaan jäädä mistään kiinni. Lisäksi hänellä on katutason pikkurikollisista lähtien takuumiehinään  joukko poliiseja, lakimiehiä ja tuomareita ym, joista jotkut ovat sukulaismiehiä ja -naisia, jotkut valmiita antamaan jopa henkensä nuoren, kauniin ja lahjakkaan sukulaistytön puolesta, jota kutsutaan lempinimellä Gangsta.

Pestyjä rahoja hän on vähitellen käyttänyt mm. kiinteistöjen hankintaan ja tietysti hänellä on sievoinen salkku suurten monikansallisten yritysten osakkaita, puhumattakaan varoista, jotka ovat siirretty tytäryhtiöihin mm. Jerseyn saarelle, Sveitsiin ja Kyprokselle.

     *     *     *

Ulkoisesti Viivi on ujo, kiltti ja viaton ikiopiskelijatyttö.  Hän on harras katolinen, joka hanakasti lainailee "Raamatun" säkeitä varsinkin Vanhasta testamentista ja esiintyy korkealla profiililla ja on kärkäs tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hänestä eivät edes hänen läheiset ystävänsä uskoisi sitä, mitä hän todellisuudessa on, jos eivät ole nähneet häntä toiminnassa. Esimerkiksi potkimassa oharin tehnyttä kaupustelijaa.

Vain muutama henkilö lähipiiristä tietää, mistä tässä kaikessa on kyse. Yksi näistä on hänen isänsä Lars, jonka jalanjäljillä tytär on. Äiti Kerttu ei halua tietää isän ja tyttären bisneksistä mitään, mutta ei voi sulkea korviaankaan kaikelta siltä, mitä ympärillä tapahtuu.

Rapatessa on roiskunut, ja hamaan menneisyyteen kuuluu myös valitettavia kuolemantapauksia, jotka ovat siirtyneet poliisin ö-mappiin selvittämättömien joukkoon.

Viivin suurin intohimo on maalaaminen, missä hän on - se on rehellisyyden nimissä sanottava - kurja. Adolf Hitler oli sata vuotta aiemmin, 1910-luvun Wienissä parempi ja menestyksekkäämpi postikorttimaalari. Siltä hän käyttää suurimman osan ajastaan räpin kuunteluun ja maalaamiseen. Sen mitä busineksiltä ja tanssimiselta - ja tanssin jälkeisiltä öisiltä tapahtumilta - on jäänyt jää aikaa.

Mutta rahalla saa ja bussilla pääsee. Hänellä on ollut jo muutamia 'taidenäyttelyitä', joihin hän on saanut ostettua töitään. Tosin muut eivät ole valitettavasti olleet hänen töistään kiinnostuneita. Hänen  ystävänsä ovat kuitenkin käyneet vaivihkaa ostamassa hänen töitään, Viiviltä salassa, mikä on nostanut nousevan taiteilijan itsetuntoa. Ja niistä muutamista 'myydyistä' töistä hän puhuu aina, kun vain saa tilaisuuden.