lauantai 31. elokuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 32 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Myöhästyin taas hieman, sillä viime keskiviikkona oli jo viimeinen osa näyttelijä Stephen Fryn "Sanojen planeetta" -ohjelmasarjasta (5/5). Ja jostain ihmeen syystä aiempia osia ei voi katsoa enää YLE Areenan kautta verkosta. Tämä viimeinen osakin on enää pari päivää siellä.

'Sanan mahti' -otsikoidussa jaksossa Fry kertoo sanan mahdista, mikä tarkoittaa mm. sitä, että hän kertoo suosikkikirjoistaan, jotka osoittavat sanan mahtin tässä tai Stephen Fryn anglo-amerikkalaisessa maailmassa.

Fry nostaa esiin kaksi ehdotonta klassikkoa ja kolme nykykirjailijaa eli Homeroksen ja W. Shakespearen, J. JoycenP.G. Wodehousen ja G. Orwellin.

Pisimmäksi aikaa ohjelmassa juututaan Shakespearen "Hamletiin".  - Ollako vai eikö olla? Siinäpä kysymys. Vaivihkaisella, hienostuneella tavalla Hamlet kysyy itseltään, kannattaako eläminen. Kannattaako tähän hetkeen tarttua?

Fry jostain syystä kierrättää Hamletiaan ympäri planeettaa, ja kysyy mitä mieltä niin Ranskassa kuin Kiinassa ollaan tästä klassikkonäytelmästä.

Tällöin paljastuu mielenkiintoinen kielellinen erikoisuus kiinan kielen osalta. Tässä kielessä ei ole 'olla' -verbia, joten käännös on täytynyt tehdä suoraan; eli kysymys kuuluu 'Etsimmekö elämää vai kuolemaa?' Tällöin kysymyksen sävy on tietysti aika lailla erilainen kuin Shakespearella vaikka sisältö on sama.

Ranskassa puolestaan pohdittiin sävyä sanojen painotuksen kannalta. Painottamalla sanoja puheessa hieman eri tavalla siihen saatiin lisäsävyjä. Tietyllä tavallahan Hamlet pohtii itsemurhan mahdollisuutta, mikä siis voidaan nostaa esiin vain painottamalla sanoja hieman toisin.

     *      *     *

Fryn kirjavalinnat ovat aika yllätyksettömiä. P.G. Wodehouse saattaa olla suomalaisille tuntematon kirjailija, mutta  yläluokkainen koheltaja Bertie Wooster ja hänen uskollinen palvelijansa Reginald Jeeves ovat tulleet suomalaisille tutuiksi BBC:n sarjan "Kyllä Jeeves hoitaa" kautta, joka on näytetty useita kertoja vuosien varrella.

Ohjelmassa Bertien koomista ja ehkä hieman tyhmää hahmoa luonnehditaan Zelig - hahmoksi (Woody Allenin "Zelig" -elokuvan mukaan).  Zelighän oli ihmiskameolontti, joka mukautuu kaikkeen mitä ympärillä tapahtui, eikä mikään jättänyt häneen mitään jälkiä. Oli sodan tai rauhanaika, hän oli aina pohjimmiltaan samanlainen, ja piittaamaton siitä mitä ympärillä tapahtui.

'Sanan mahti' -jaksossa on ote  "Kyllä Jeeves hoitaa" -sarjan tyypillisestä kohtauksesta, jossa Bertiellä on ongelmia naisten kanssa. Ei pidä kuitenkaan luulla, että hän harjoittaa heidän kanssaan seksiä tms. Kaikkea muuta.

Bertie on kuitenkin ihastunut tyttöön, ja hän konsultoi Jeevesia, mitä hänen tulisi tehdä, kun hän kohtaa naisen pelottavan äidin, joka ei halua tyttärensä olevan tekemisissä hulttiomaisen Bertien kanssa.

"- Olettakaamme että käyskentelet valtavan viidakon uumenissa, ja kohtaat tiikerinpennun.

- Erittäin epätodennäköistä, sir.

- Oletetaan silti. Ja oletetaan että sinä nappaisit pennun kainaloosi. Sana siitä kiirisi emon korviin. Millaiseksi odottaisit emon reaktion?

- Varmaan kokisin lievää paheksuntaa emon taholta.

- Loistavaa, Jeeves. Erittäin hyvin sanottu!
"

Byatt: "Riivaus. Romanttinen kertomus" (2008)

A. S. Byattin tunnetuin teos "Riivaus" (2008). Romanttinen kertomus on omaperäinen ja rikas romaani, rakkaustarina ja jännityskertomus, joka sijoittuu kahteen eri aikakauteen ja moneen eri maailmaan.

"Riivaus" kertoo 1800-luvulla eläneistä englantilaisista runoilijoista, Christabel LaMottesta ja Randolph Henry Ashista, sekä kahdesta nuoresta 1980-lukulaisesta kirjallisuudentutkijasta, Maud Baileystä ja Roland Michellistä. Bailey ja Michell löytävät sattumalta runoilijoiden välisen kirjeenvaihdon, joka paljastaa intohimoisen, salaisen rakkaustarinan. Tämä löytö vaikuttaa ensin ainoastaan Baileyn ja Michellin akateemiseen tutkimukseen, mutta joutuessaan syvemmälle unohtuneen rakkaustarinan maailmaan vaikutukset näkyvät heidän elämässään yhä voimakkaammin.

"Riivaus" on hämmästyttävän monitasoinen kudelma rakkaudesta, omistamisesta ja pakkomielteistä. Kriitikoiden ja lukijoiden kiittämässä romaanissa sadut, runot, myytit, viktoriaanisen ajan Englanti ja nykyaika, sekä kaikenmuuttava rakkaus hengittävät sivuilla elävästi.

Byatt taituroi eri aikakausien ja tyylien välissä päästämättä lankoja käsistään hetkeksikään. Arkinen maailma limittyy kirjallisuudentutkimukseen, vallan halu ja intohimoinen rakkaus säilyvät samanlaisina vuosisadasta toiseen. Riivaus on romaani ihmisen loputtomasta kaipuusta johonkin – kunniaan, toisen lähelle, eri aikakauteen, osaksi jotain suurempaa. (Teos -kustantajan sivusto)

      *     *     *

'Booker' -palkittu teos, joka on siten nostettu nykykirjallisuuden arvoasteikossa korkeimpaan mahdolliseen kastiin. Koin kirjan lukemisen työlääksi, ja pääsin siihen sisään vasta sadan ensimmäisen sivun jälkeen. En tiedä, miten suhtautuisin tällaisiin kirjoihin, mutta hyvin mielenkiintoinen tapaus tämä joka tapauksessa on; ja Byatt on käsittämättömän taidokas kirjoittaja. Mutta, mutta - ajatellaanko tässä lukijaparkaa ollenkaan? Onko kirjan muoto sellainen, jonka keskivertolukija (kuka, mikä? = minä) pystyy kohtuudella lukemaan. Ei, ei ole. Ei tätä kirjaa ole tarkoitettu ihan jokaiselle luettavaksi, vaan niin kai on mahdollista sanoa mistä tahansa kirjasta.

Joten joudun palaamaan lähtöruutuun. Jos olet kiinnostunut runoudesta, lyyrikoista ja heidän elämästään ja elämänkerroistaan, ehkä myös kirjallisuuden tutkimuksesta, silloin tämä kirja on sinulle.  Kirja hienolla tavalla valaisee sitä, miten jotkin runot voidaan löytää uudelleen kymmenien vuosien kuluttua - ja ne osoittautuvat tuoreiksi ja ajankohtaisiksi, mitä ne eivät ehkä omana aikanaan olleet. Tällaisia olivat A.S. Byattin "Riivauksen" (2008) fiktiivisen 1800-luvun puolivälin runoilijan Christabel LaMotten runot, joita on mahdollista lukea kirjan sivuilta, tosin Byattin sepittäminä.

Lukija on mielenkiintoisessa tilanteessa suhteessa romaanin kuvaamaan todellisuuteen. Kirjassa kuvataan toisaalta tämän päivän kirjallisuuden tutkijoiden elämää, ja sitä miten he tutkivat lyriikkaa. Fiktion sisään on siis upotettu fiktiota ja kuvitteellista kirjallisuuden tutkimusta. Tekstit ovat vähintään kaksinkertaisesti sepitteellisiä. Lisäksi ne ovat kuvatun aikakauden pastisseja, ts. ne olisivat voineet olla runoja, joita 1800-luvulla on kirjoitettu. Eniten lukijaa tietysti hämmentää Byattin taito kirjoittaa hyviä toisen aikakauden runoja.

Tämän kirjan kanssa lukija ei todellakaan pääse helpolla, vaan lukija joutuu miettimään mikä lopulta on totta ja todellista. Mitkään yksioikoiset näkemykset eivät toimi tässä tapauksessa. Lukija joka on fiksoitunut johonkin kapea-alaiseen maailmankatsomukseen ei pysty tätä kirjaa lukemaan. Kirjailija pakottaa lukijan ottamaan jopa mielikuvitusolennot tosissaan!!

     *     *     *

Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti, hieman ironinen, rakkauskertomus, mutta myös dekkarimainen jännityskertomus, jossa ei kuitenkaan tehdä murhia kuin ehkä symbolinen murha, tosin kuolleiden kanssa ollaan tekemisissä ja jopa hautoja kaivellaan. Siis kirjan lajityypin määritys on oikeastaan mahdoton tehtävä niin kuin yleensäkin tämän tason romaaneissa.

Kirja on myös ilmeisen postmoderni. Se on täynnä eri tyyppisiä tekstejä, mistä syntyy päällisin puolin pirstaleinen vaikutelma. Monet tekstit eivät liity juoneen juuri mitenkään, mutta kuitenkin sopivat kokonaisuuteen ja ovat itsessään kiinnostavia.

Tapahtumat, joita tutkijat sata vuotta myöhemmin tutkivat, käynnistää toinen kirjan fiktiivisistä runoilijoista eli Randolph Henry Ash ja hänen teoksensa "Ragnarök" (1840), joka pohjautuu muinaisskandinaavisiin myytteihin, Edda-runoihin ja Saagoihin. Ash ja LaMotte alkavat kirjeitse keskustella muun muassa näistä runoista.

Christabel LaMotte kirjoittaa kirjeessään Ashille seuraavasti:

"Teidän suuri runonne Ragnarök aiheutti minun yksinkertaisessa uskonelämässäni suorastaan pahimman kriisin, mitä olen milloinkaan kokenut tai haluaisin kokea. Ettehän Te koko runossa missään kohden hyökkää Kristillistä uskoa vastaan - joka itse asiassa jätetään runossa kokonaan mainitsematta." (s. 233)

Myöhemmässä kirjeesssään LaMotte kysyy Ashiltä:

"Sanokaa, että Te tiedätte - ja ettei asia ole yksinkertainen - eikä sitä voi yksinkertaisesti vain torjua - sanokaa, että Mielikuvituksen totuus on olemassa."

Niin R.H. Ashin runoelma kuin Christabel LaMotten omat taruolennot, erityisesti "Keijukainen Melusina" [1860], panevat naisen miettimään, mikä loppujen lopuksi on totta. Voiko keksitty tai sepitetty olla myös totta? LaMotte eksyy jopa poluille, joihin harvoin törmää kirjallisuudessa. Hän epäilee jopa, onko protestanttinen usko muuttanut kristinuskon totuuden toiseksi, ohjannut sen kaupallisuuden kautta materialismin ja ateismin suuntaan.

Vastaavasti myyttinen hahmo Melusina on niin Ashille kuin LaMottelle kuin kirjallisuuden tutkijoille Roland Michelille ja Maud Baileylle totta. Se ei ole vain runoilijan keksintöä vaan vaikuttaa heidän elämäänsä. Keijuja on olemassa siinä missä ihmisiä, jumalia tai kristinuskon Jumala. Ja kaikkein olennaisinta on, että keijut ja taruolennot elävät samalla tavoin kuin kaikki muutkin elävät olennot, eivät vain ihmisen päässä (saduissa, tarinoissa, runoissa ym.), vaan myös luonnossa.

 R.A. Ashin "Ragnarök" (1840) on sen sijaan, että se on vain runoutta, jossa on käytetty aineksina islantilaisten saagoja, myös kertomus muinaisten viikinkien jumalien ja kristinuskon jumalan välisestä taistelusta, jonka viikingit hävisivät - ja heistä tuli tavanomaisia, norjaa ja islantia, puhuvia eurooppalaisia samoine, omituisine, vieraine, suuhun sopimattomine "Raamatun" [136] tarinoineen.

     *     *     *

R.A. Ashin ja Christabel LaMotten aiemmin muuta kuin kirjojen sivuilta tuntematon, salattu maailmaa, paljastuu heidän kirjeenvaihdostaan, jonka tutkijapari vahingossa löytää LaMotten entisestä kotitalosta, jonka lähelle runoilija on myös haudattu. Itse asiassa tutkijat tekevät kirjassa salapoliisityötä, joka alkaa British Museumin kirjastosta, kun Roland löytää vahingossa kirjan välistä paperin, joka antaa viitteitä, että kahdella kirjailijalla kenties oli suhde, josta ei aiemmin tiedetty mitään.

Kirjan aikana Roland ja Maud kulkevat pitkin Englantia 1800-luvun runoilijoiden jalanjäljillä ja tekevät mielenkiintoisia havaintoja. Sen lisäksi että runoilijoiden maailmankuvaan kuuluvat olennaisina osina mm. Grimmin saduista tutut taruolennot, joita he käyttävät runoudessaan, myös se, että varsinkin R.A. Ash kiinnostuu luonnosta myös luonnontieteellisestä ja -historiallisesta näkökulmasta. Tiede ja myytit alkavat tarinoissa vähitellen sekoittuvat toisiinsa, runot rikastuvat uudella tieteellisellä tiedolla.

Tärkeää on, ettei tähän keitokseen tarvita "Raamatun" viisauksia, jotka ovat ennemmin häiritseviä tekijöitä, jotka eivät kuulu alun perin eurooppalaiseen ajatteluun ja uskomuksiin. Maud ja Roland uppoavat niin tutkimiensa runoilijoiden maailmaan, että unohtavat samalla ympäröivän maailman. Ja heille käy samalla tavoin kuin runoilijoille - hekin rakastuvat toisiinsa, mutta eivät esimerkiksi harrasta seksiä keskenään, vaikka saattavat nukkua ja istua kiinni toisissaan.

Myös rakkaustarinan loppu lienee samankaltainen. Rakastuneet eivät ehkä koskaan lopullisesti löydä toisiaan, vaan jatkavat omaa elämäänsä, omien partnereidensa kanssa. Ikuiseksi salaisuudeksi R.A. Ashille jää, että hänellä oli myös tytär, jonka hän sai Christabelin kanssa. He kun olivat päättäneet, etteivät enää yhdessä vietetyn ajan ja kirjeenvaihdon jälkeen tapaa toisiaan.

      *      *     *

Lopussa paljastuu, sen  lisäksi että runoilijaparille syntyi yhteinen lapsi, että toinen tutkijoista Maud Bailey on sukua kummallekin runoilijalle. Sen hän tiesi jo etukäteen, että oli monen sukupolven takaa sukua Christabelille. Nyt hän sai tietää olevansa sukua Ashillekin.

Byattin kirjassa vainajat heräävät mielenkiintoisella tavalla yli sadan vuoden jälkeen  uudelleen eloon, ja alkavat vaikuttaa tämän päivän ihmisten elämään. Sykäyksenä heräämiselle on kirjan välistä sattumalta löytynyt lappunen, joka johtaa koko kirjeenvaihdon löytymiseen toiselta puolen Englantia.

Vainajista tulee itsestään, uusien sukupolvien roolihenkilöitä, jopa esikuvia ja ihanteita, jotka alkavat elää samanlaista elämään kuin heidän runojensa ja kirjojensa taruolennot.

Jos joku vielä väittää, ettei kirjoilla ja kirjallisuudella ole merkitystä, A.S. Byattin "Riivaus" todistaa, että tämä ei pidä paikkaansa, ainakaan tässä tapauksessa. Kaikille ihmisille ja vaikkapa maahisille kirjallisuudella, vanhemmilla, ja esivanhemmilla ei ehkä ole merkitystä. Jotkut tyytyvät zombimaiseen Kristukseen tai vain itseensä ja omaan peilikuvaansa.

     *      *      *

Näin alkaa Byattin mukaan  Christabel LaMotten runoelma:

KEIJUKAINEN MELUSINA 

Hän mikä oli siis - tuo Keiju Melusina?
Kerrotaan, että öisin linnantornin luona
tummuva ilma värjyy, lepattaa, kun sitä
lentävän, pitkän madon siivet hämmentää
pyrstönsä jäntevän ja sulkain nahkaisten
taivasta ratki haljennutta paukuttaessa,
pilvien riekaleisten myötä kiitää se
tummunpuhuvana niin - ja kohta taas
viiltävän, puistattavan huudon tuuli tuo:
tuskan ja menetyksen vaikerruksen -
viimasta kieppuu hetkisen, ja poissa on.

perjantai 30. elokuuta 2013

Vuori: "Näkijän tytär" (2012)

"Paetkaa, rouva! Paetkaa", huusi renki Matias ja löi piiskallaan Margareeta Starkin ratsua lautasille. Tamma hypähti ja ryntäsi holtittomaan laukkaan takaisin tulosuuntaansa. Jossakin siellä, vielä toivottoman kaukana, olivat Teinperin kivitornit, koti ja turva.

Eletään keskiaikaa 1200-luvun Suomessa. Ryöväri käy Margareeta-rouvan kimppuun ja näin saa alkunsa Eira, tulitukkainen tyttö. Lapsen syntyperästä ei puhuta sillä isoisä, Teinperin herra Ulf Stark ei sitä sallisi. Kun neito varttuu, tulee muutakin vaiettavaa. Hän tuntuu perineen isältään näkijän ja shamaanin paheksutun lahjan.

Kristinusko ja pakanuus lyövät yhteen Hämeessä, eikä kukaan ole turvassa. Vaarojen keskellä Eiran kiihkeä, itsepäinen sydän sykkii kiellettyä rakkautta Rikhardiin, sukulaiseen. Mutta hänen uniinsa ilmestyy aivan toinen mies, vieras, pelottava, sotaisa ja - vastustamaton
. (Takakansi)

    *     *      *

Enpä voinut jättää kesken... Luin tänään tämän viehättävän historiallisen romaanin, joka oli kirja minun makuuni. Toivottavasti kirjan lukevat mahdollisimmat monet suomalaiset. Monet asiat olisin tehnyt toisin, mutta tämä ei olekaan minun vaan Kristiina Vuoren "Näkijän tytär" (2012).

Kirjassa vilahtelee minulle kovin tuttuja paikkoja, mm. tuo melkein edessäni pilkottava Katumajärvi Mantereenlinnoineen.

"Me kadumme kastetta. Kuuletko, pappi?"

Vedessä polvillaan seisova pappi roikkui hämäläisen käsissä löysänä, tahdottomana myttynä. Pappi yski, oksensi vettä ja itki. Iso koura tarrasi häntä uudestaan niskasta ja ravisti kuin märkää kissanpentua.

"Alahan mölistä loitsusi. Sen minkä olet vedellä antanut, sen voit myös vedellä poistaa. Peruuta kasteesi!" (s. 234)

Äsken kävin poistamassa omalta iholtani tuota samaa saastaa - samassa järvessä - kuin muinaiset talonpojat 1200-luvulla. Toivottavasti järvestä tulee Suomen ja Euroopan ykkösmatkailukohteita. Nyt kun EU, tai ainakin osa sitä, on romahtamassa taloudellisesti, ei tarvita enää edes uskontoa, joka yhdistää maita ja sen valtioita toisiinsa. Yhtä hyvin voidaan tyytyä kiinalaiseen kommunismiin tai tiibetiläiseen buddhalaisuuteen tai mieluiten omaan ekologiseen ja tieteellistä ajattelua muistuttavaan muinaisuskoon.

      *     *       *

Niin hullulta kuin tämä saattaa kuulostaakin, keskiaikana, jota Kristiina Vuorela ansiokkaasti kuvailee Suomen näkökulmasta, Eurooppa sai ensimmäistä kertoo eräänlaisen unionin muotonsa, jota Martti Luther ja muut uskonpuhdistajat alkoivat oppeineen romahduttaa muutama sata vuotta myöhemmin. Luther oli katolisen kirkon kannalta katsottuna ensimmäinen ateisti, joka ei perustanut uskoa enää "Raamattuun" vaan jokainen kristittynä itseään pitävä tulkitsi asioita omalla tavallaan.

Uusi tilanne mahdollisti mm. sen, että 1800-luvulla syntynyt (kansallis)romanttinen liike nosti kansantarinat ja -uskomukset uudelleen kiinnostuksen kohteiksi. Vaikka kirkko - ruotsinkielisen yläluokan avustuksella - oli pyrkinyt totaalisesti hävittämään kaiken vanhan ja hyväksi koetun, oli hämmästyttävää miten paljon siitä oli kuitenkin vielä jäljellä suullisena perinteenä. Monin verroin enemmän oli kuitenkin ehditty hävittää monenlaista tarpeellista ja hyödyllistä tietoa ja osaamista.

      *      *      *

Kristiina Vuoren "Näkijän tytär" (2012) sijoittuu aikaan, jolloin katolisen kirkon huomio oli syrjäisessä pohjolassa. Paavilta ja hänen alaisiltaan kardinaaleilta ja Suomen piispa Tuomaalta lähti ukaaseja siitä, että hämäläisille talonpojille, joiden sukua Eira, näkijän tytär, oli, tarttis tehrä jotain. Siitä alkoi Birger Jaarlin 2. ristiretki Suomeen. Kirja tarkalleen ottaen päättyy Ruotsin mahtimiehen saapumiseen Vanain linnaan (nykyiseen Hämeenlinnaan).

Loppuhuipennuksen paikka on samainen linna, jonne myös Suomen korkea-arvoisin virkamies piispa Tuomas Turusta saapuu. Samalla Eiran sotkuinen elämä selkiytyy siinä määrin kuin se on selkiytyäkseen. Piispa Tuomas saa petoksella haltuunsa Teinperin kartanon Maskusta, jonka laillinen perijä Eira oli, mutta jonka testamentin kopion piispa tahallaan hävittää saaden näin naisen omaisuuden kirkon haltuun.

Eira on kuitenkin selviytyjä Hämeesstä, Ilvesten shamaanisukua, ja hänellä on B-suunnitelma, joka on lähes yhtä hyvä kuin alkuperäinen. Eira on kihlattu Lauttian kartanon herralle, tosin tahtonsa vastaisesti, mutta hän lopulta tyytyy kohtaloonsa. Elämänsä loppuun asti Eira on sekä kristitty että Ukko Ylisen palvoja. Hänet kasvatettiin Teinperin kartanossa kristityksi, mutta taustaltaan hän oli tietäjien suku synnynnäisine parantajan ja näkijän taitoineen.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 228: "Hieman humalainen Vivian soutaa saareen ja takaisin"


Motto:

[Screwed, Vivian rows to Björnklobben island, and back, and sings all the way old islanders' songs:]

"Ta mej till havet och gör mig till kung,
kung över sommar ́n och natten.

Ta mej till havet och stanna
tills natten blir dag.
 

Kanske något berusad fastän glasklar ändå
när ett sinne i taget fylls av allt jag kan få.
"
   
(Peter Lundblad - Ta mej till havet) 

      *      *      *

[Maahiset olivat olemukseltaan ikuisia optimisteja (..). Haltiat selviytyivät aina. Tavalla tai toisella.]

Sinä elokuun viimeisenä perjantai-iltana Vivian otti veneen rannasta, ja jätti Saran ja Rakelin nukkumaan, ja souti Björnklobbenin saareen.

Oli tyyni ja kuulas ilta. Ei pilvenhattaraakaan taivaalla. Lämmintäkin oli. Linnut olivat vetäytyneet yöpuulle luodoilleen. Jostain rannalta saattoi kuulua satunnainen ääni, näkyä yksinäinen valo - tai kuulua kuikan hyytävä kuik-koo.

Vivian souti tasaisesti, hänen ei tarvinnut katsoa taakseen pitääkseen venettä suunnassa. Hän osasi maamerkkien avulla soutaa juuri siihen kohtaan saarta kuin halusikin. Hän suuntasi länsirannalle, jossa ei ainakaan ollut muita ihmisiä - vaikka tuskin koko saarella oli muita -, sillä hän halusi nousta kallioiselle länsirannalle. Nousta kalliolle ja istua. Istua nuotion äärelle, jonka paikka oli siinä missä se oli aina ollut.

Matkaan ei mennyt kuin puolisen tuntia, eikä Vivianin tarvinnut soutaa edes kovin kovaa. Tasaisin pitkin vedoin hän vähitellen lähestyi saarta. Koko matkan veden pinta oli rasvatyyni. Pinnan rikkoi vain hänen oma veneensä, joka uursi haavaansa Västersandin (josta Vivian oli lähtenyt) ja Björnklobbenin (jonne hän oli pian saapumassa veneellä) välille. Haava oli kuin veden jumalattaren Wellamon vulva, jota ei ollut mutta jonka saattoi kuvitella olevan siellä missä muillakin.

Lisäksi vedenpintaan tunkeutuivat tasaisin väliajoin airojen lavat, jotka nekin vain hellästi koskettivat haavan kylkiä kuin veden jumalan Ahdin kaksihaarainen penis, jonka ei ollut tarkoituskaan muuta kuin olla jossain kohteensa lähettyvillä, ilman aikomusta tunkeutua sisään vaan vain jäädä hetkeksi haavan pintaan.

Alkumatkasta Vivianilla oli vielä vilun väristyksiä, mutta jo muutaman vedon jälkeen hän alkoi lämmetä, eikä öinen viileys enää tuntunut epämiellyttävältä. Soutaminen tuntui sekin miellyttävältä. Hän saattoi itse säännellä millä voimalla ja missä tahdissa veti vetojaan. Se tuntui hyvältä. Sai tehdä niin kuin parhaaksi katsoi.

Vene eteni vakaasti eteenpäin, työntö työnnöltä. Vivian ajatukset lepäsivät, katse lepäsi maisemassa. Oli mukava katsella loittonevaa Dragsfjärdin saarta. Ensin saarta ikään kuin ei ollut, koska se näytti niin isolta rannalta katsottuna - ja vähitellen etäältä katsottuna se sai muotonsa joka sillä oli siitä suunnasta katsottuna, jossa Vivian oli.

Airon hankaimet pitivät hiljaista, kitisevää ääntä, mitä Vivian ei ollut aluksi huomannut. Jossain vaiheessa ääni alkoi hieman ärsyttää. Hän nosti airot hetkeksi veneeseen ja lappoi kädelleen hankaimiin vettä, ja jatkoi sitten soutamistaan.

Vivianilla ei ollut veneessä mukanaan muuta kuin lappo, juotavaa ja kahvintekovälineet. Mökiltä hän oli ottanut nokipannun. Hän keittäisi saaressa kahvit, istuisi siellä hetken aikaa, ehkä torkahtaisi rantakiville ja tulisi sitten auringon kanssa samaa matkaa takaisin.

Aurinko oli juuri laskenut tai laskemassa Vivianin selän taakse. Samalla pimeys laskeutui kevyenä verhona meren - ja sen yläpuolelle kohoavien karien, luotojen ja saarten - ylle. Lopulta kaikki näytti melkein samalta mustalta. Varsinkin Dragsfjärd hävisi yön pimeyteen, tuntui ettei sitä lopulta enää ollut. Jos ei olisi tiennyt saaren olevan siinä paikassa missä se oli, koko saaren olemassaolo olisi ollut pelkästään uskon asia.

Vivian kuitenkin tiesi sen olevan siellä jossain. Hänen silmiensä edessä...

Toisin oli Björnklobbenin suhteen. Se näkyi yhä lähempänä veneen kokkaa mustana hahmona. Koska Vivian ei voinut käyttää enää maamerkkejä soutamisessa, hänen täytyi luottaa vain kykyynsä soutaa suoraan eteenpäin, siihen suuntaan mihin oli päättänyt soutaa.

Yllättäen vene karahti hiekkaiseen kohtaan rannalle, juuri siihen kohtaan josta kalliot alkoivat. Vivian nosti airot ylös ja otti kyyryssä muutaman askeleen kohti veneen kokkaa, nousi sitten veneestä ja veti venettä sen verran rannalle, etteivät mainingit pääsisi irrottamaan sitä rannasta.

Sitten hän otti etutuhdolta pannunsa ja poronsa, ja lähti kulkemaan rantaviivaa pitkin kohti nuotiopaikkaa. Reitti oli hänelle tuttu, joten hän tiesi pimeässäkin mihin kohtaan jalkansa asettaa. Maahisilla oli myös erinomainen kyky nähdä pimeässä, vaikka pilkkopimeässä hekään eivät tietysti nähneet mitään.

Vivian eteni verkkaisesti kohti kallion päällä olevaa rantakivistä kyhättyä leiripaikkaa. Välillä hän pysähtyi katselemaan ja kuulostelemaan merelle. Heti auringon laskettua oli pieni tuulen vire alkanut käydä saarelle päin. Niin kävi aina kun ilma vähänkin viilentyi.

Kun kyykistyi aivan veden partaalle saattoi jopa kuulla hennon liplattavan äänen, mutta vain hyvin hennon. Niin hennon että alkoi epäillä omia korviaan. Yhtä hyvin ääni saattoi tulla jostain mielen syövereistä, muistista. Mieli muisti kaikki kerrankin kuulemansa äänet. Ehkä ääni joka syntyi aaltojen kohdatessa rantakivet olikin pelkkä mieleenmuistuva tai mielikuvituksen tuotetta.

Mieli ikään kuin teki päätelmiä siitä mitä näki, ja johtopäätöksenä oli, että tässä tilanteessa tuli kuulua sellainen ja sellainen ääni, vaikkei oikeasti mitään kuulunutkaan. Vihdoin Vivian saapui perille. Rantakallioiden takaa hän löysi risuja ja kuivuneita puun karahkoja, joista taiteili itselleen nuotion. Kun hän oli saanut asetelmansa valmiiksi, hän otti taskustaan tulitikut ja sytytti rakennelman.

Vähitellen tuli levisi alimmista risuista ylöspäin ja sytytti lopulta kuivat tervaat tuleen. Sitten Vivian viritti kahvipannunsa nuotion yläpuolelle. Myös veden hän oli tuonut mukanaan muovipullossa, minkä hän kaatoi nokipannuun otettuaan ensin pullosta pitkän kulauksen. Sitten hän istui kiven päälle odottamaan veden kiehumista.

Vivian katseli nuotion keltaisena loimottavaa liekkiä, ja kaikkia muita värejä, sinisen ja punaisen sävyjä ja sekoituksia, joita liekissä näkyi. Samalla kun hän huomasi miten hänen kasvojaan alkoi kuumottaa, vesi alkoi kiehua. Vivian otti kahvinporot esiin ja kourallaan pani pannuun sopivan määrän karkeaksi jauhettuja kahvinpapuja. Kiehautti muutaman kerran kahviaan ja siirsi pannun sitten joksikin aikaa selviämään.

Nuotio alkoi jo hieman hiipua ja Vivian lisäsi siihen yhden ison kuivan karahkan, ja kävi sitten pitkäkseen rantakalliolle - ja katseli taivaalle. Taivaalla näkyi tähtiä ja Vivian etsi katseellaan kohdan, mitä reittiä satelliitit kiersivät maata ympäri. Parinkymmenen sekunnin kuluttua hän huomasi ensimmäisen liikkuvan kohteen, ja sitten pari muuta. Vivian ihmetteli miten valtavasti maata kiersi kaikenlaista romua, mistä suurin osa ihmisistä ei tiennyt mitään, niin kuin ei hänkään. Kumma kun eivät törmäilleet enemmän toisiinsa tai ehkä törmäilivätkin mutta niistä ei vain puhuttu. Mitä enemmän samalla kiertoradalla oli tavaraa, sitä suurempi riski tietysti oli, että jokin TV-satellitti saattoi törmätä johonkin avaruusromuun tai vakoilusatelliittiin, joka kiersi samaa rataa.

Vivian mietti tällaisia asioita vain muutaman minuutin ja sitten unohti koko jutun, koska se alkoi tuntua tylsältä. Mitä väliä sillä oli mitä siellä oli. Siellä lähiavaruudessa. Kunhan ei mitään pudonnut hänen tai kenenkään muunkaan niskaan.

Kahvi oli valmista. Vivian otti esiin kuksansa ja kaatoi siihen taivaallisen hyvälle tuoksuvaa ja maistuvaa kahvia. Otti pienen kulauksen pitäen silmiään kiinni. Pää täyttyi mielikuvista niistä kerroista, joina hän oli ollut saaressa sisarustensa ja kavereidensa kanssa. Myös niiden joita ei enää ollut samalla tavalla olemassa kuin hän itse.

Ainoa asia mitä Vivian tuolla hetkellä toivoi oli se, että Armas olisi ollut hänen kanssaan, siinä vieressä. Jos ei muuta niin lämmittämässä, sillä Vivianilla alkoi olla hieman kylmä, eikä hän ollut ottanut mukaan mitään pitkähihaista vaatetta. Ei ollut ajatellut, muistanut.

Linkki:

Christopher Cross - Sailing. YouTube
Peter Lundblad - Ta mej till havet. YouTube
Rod Stewart - Sailing. YouTube

torstai 29. elokuuta 2013

Jaoui: "Albert Camus'n elämä" (2009)

Nobel-kirjailija Albert Camus'n kuolemasta tulee tänä vuonna sata vuotta, joten hänen nimensä nousee julkisuudessa esiin varmasti vielä useasti syksyn aikana. Hänen ehkä kuuluisin romaaninsa oli esikoiskirja "Sivullinen" (1942).

YLE Teema näytti torstai-iltana Jaurent Jaouin elokuvan "Albert Camus'n elämä" (2009), jossa kuljetaan läpi kirjailijan viimeiset kymmenen vuotta. Aina siihen asti kunnes hän kuolee vuonna 1960 traagisesti auto-onnettomuudessa lähellä Pariisia.

     *     *     *

Elokuvassa korostuu muutamat seikat hänen elämässään. Camus'n terveys heikkeni uusiutuneen tuberkuloosin takia. Hän suunnitteli useaan otteeseen itsemurhaa niin ampumalla kuin hukuttautumalla, mihin suunnitelmiin kolari toi ironissävytteisen lopun.

Mies piti itseään uskollisena partnerina, vaikka hänellä oli koko ajan rakastajattaria. Tosin vain yksi kerrallaan. Vaimonsa kanssa hän ei ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä, ja elokuvassa on kohtaus, missä Camus kuvaa heidän suhdettaan sisaren ja veljen suhteeksi.

Viimeiset kymmenen vuotta olivat tuotteliasta aikaa, mutta sitä ennen hänellä oli ollut kuuden vuoden putki, jolloin hän ei ollut kirjoittanut - tai julkaissut - riviäkään. Viimeisiin vuosiin sijoittuu myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaminen, jonka hän sai 44-vuotiaana. Vain Rudyard Kipling on saanut palkinnon häntä nuorempana.

Myös politiikka on elokuvassa vahvasti mukana. 50-luvulta lähtien afrikkalaiset siirtomaat taistelivat itsenäisyydestään, ja julkisuudessa oltiin kiinnostuneita tunnetun kirjailijan näkemyksistä. Olihan hän Jean-Paul Sartren ja Simone Beauvoirin ohella Ranskan johtavia älykköjä.

Varsinkin vasemmisto syytti Camus'ta konservatiivisista kannanotoista, Sartren johdolla, niin ystäviä kuin he olivatkin. Camus ei liputtanut Algerian itsenäisyyden puolesta vaan hän puolusti olemassaolevaa hallintoa. Hän ei kuitenkaan ollut sen kummemmin Ranskan armeijan kuin algerialaisten vapaustaistelijoiden puolella vaan piti vastakkainasettelua ja aseellista taistelua turhana. Asiat hänen mielestään olisi selvitettävä sovittelemalla. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Kainulainen: "Tokio Baby" [2010]

Anna ja Aino Lappalaisen käsikirjoittama ja Tommi Kainulaisen ohjaama lyhytelokuva "Tokio Baby" [2010] on joka suhteessa onnistunut elokuva animen, mangan ja cosplayn maailmassa elävästä teinitytöstä Saarasta.

Tyttö asuu vanhempiensa kanssa jossain Suomen maaseudulla, satojen kilometrien päässä Helsingistä. Kesäloma on juuri alkanut, ja Saara haluaisi suureen Cosplay Culmination -tapahtumaan Kaapelitehtaalle, mutta vanhemmat eivät halua päästää nuorta tyttöä yksin Helsinkiin.

Elokuva kertoo mitä sitten tapahtuikaan, kun sukset voimakastahtoisen ja fantasiamaailmassaan vahvasti elävän Saaran ja vanhempien kanssa menevät täysin ristiin. Vanhemmat eivät ole täysiä tyranneja, mutta varsinkin täysin työkeskeisesti elävän isän on vaikea ymmärtää lapsensa tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa maailmaa.

Isä tiukentaa otetta tyttärestään - ja hän joutuu ensin kotiarestiin ja sitten nettiyhteydetkin katkaistaan, mutta siitä sitten riemu vasta alkaakin. Saara alkaa pitää kotona omaa kolmipäiväistä Cosplay Culmination -tapahtumaa. Avukseen hän saa mielikuvituksessaan luomansa hahmon, japanilaisen samanikäisen Aikon, joka ei osaa Suomea.

Aikon kanssa Saara mm. tuunaa vaatteita ja esittelee niitä. He myös harrastavat buddhalaista mietiskelyä, ja Saara pyrkii valaistumiseen kävelemällä yläkerran parvekkeen kapeaa kaidetta pitkin, mikä saa isän raivoihinsa. Lopulta Saara saa tarpeekseen ja karkaa Aikon kanssa polkupyörällä bussipysäkille, mistä isä saa heidät - tai Saaran - kiinni.

Isä raahaa tytön väkisin autoon, mutta ei lähdekään ajamaan kotiinpäin vaan Helsinkiin. Aamulla he ovat Kaapelitehtaalla, jonne isä jättää Saaran päiväksi - ja käy illalla hakemassa kotimatkaa varten. Sopu ja tasapaino isän ja tyttären välille on löytynyt, ainakin hetkeksi.

Sillitoe: "Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun" (1962)

Mielestäni on suotta tähdennelty tämän esikoisteoksen päähenkilön "nuorta vihaa" ja kapinallisuutta, sillä se kauna, mitä tämä työläisnuorukainen tuntee olevia oloja tai tehdastyötään kohtaan, on lopultakin vain nulikkaiästä miehuuteen siirtyvän riehakkaan pojan purnausta ja vikurointia, kun hän totuttelee elämän asettamaan vastuuseen ja yhteiskunnan säännöksiin. Ei edes nuorukaisen taipumus suhteisiin naimisissa oleviin naisiin ole missään mielessä yhteiskuntakaunan sävyttämä, koskapa hän aikanaan on sangen sävyisästi valmis sopivan tytön tavattuaan ottamaan perheenisän aseman ja vastuun. Romaani on värikäs ja sangen mehevä kuvaus kohtalaisen hyvin toimeentulevan työläisluokan elämänarjesta, tarpeista ja tyydykkeistä. Tämä osuus on siinä parasta, täyteläistä, osuvaa ja jopa paljon sanovaa. (Kerttu Manninen, Arvosteleva kirjallisuusluettelo 6/ 1962)

     *     *      *

Tämä on kiinnostava kuvaus ensimmäisen kapinallisen nuorisosukupolven, lättähattujen ajan nuorista. Kirjan päähenkilöä Arthuria yhdessä kohdassa nimitellään lättähatuksi, vaikka tuskin hän mikään sen kummoisempi lättähattu oli. Elokuvissa hän kuitenkin kävi ahkerasti, ja oli varmasti nähnyt 'James Deaninsa'. Käytös oli pääasiassa röyhkeää ja törkeää, ja se oli kostautua, sillä lopulta kahden naisen miehet hakkasivat 24-vuotiaan Arthurin melkein sairaalakuntoon, mistä hän selvästikin oppi, että kannattaa keskittyä omaan tyttöystävään Doreeniin. Ja juopotellakin voisi ehkä vähän vähemmän.

     *      *     *

Vaikka kirjassa kuvataan 50-luvun nuoria aikuisia, yhtä hyvin kirja voisi olla tätä päivää. Tosin ehkä tämän päivän työläisnuoret ovat enemmän kiinnostuneita koulutuksesta ja omasta elämänurasta. 50-luvulla tällaiset asiat eivät tulleet senkään takia mieleen, koska mahdollisuuksia oli vähemmän - ja sodan jälkeen kaikilla aloilla oli huutava työvoimapula.

Kirja panee miettimään ja ihmettemään, miten pienissä ympyröissä elämä oikein pyörii - tai voi pyöriä - suurella osalla ihmisistä. Töihin - kotiin /pubiin - töihin. Ja viikonvaihde yhtä ryyppäämistä ja juhlimista aamusta iltaan. Sekö tekee elämästä mielekästä?

Kesäviikonloppujen jäljiltä oman taloni roskikset ovat täynnä oluttölkkejä, niitä on todella paljon. Enemmän kuin koskaan. Määrät joita tässä talossa juodaan ovat niin valtavia, etten uskalla edes arvioida määrää. 

Olen ehkä rajoittunut, mutta en vain ymmärrä miksi niin pitää tehdä. Toki ihmiset samalla seurustelevat, riitelevät - harvemmin tappelevat, itse asiassa hyvin harvoin on mitään sellaista, mitä Sillitoen kirjassa "Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun" (1962) tapahtuu. Ihmiset eivät käy toisiinsa kiinni, vaikka aina puhutaan miten väkivaltaisessa maassa elämme. Tosin neljän seinän sisällä voi tietysti tapahtua mitä tahansa, mutta tämä kesä on ollut ainakin sen suhteen hyvin siisti. - Poliiseja ei ole näkynyt kuin partioimassa Hämeenlinnan pahamaineisimmalla asuinalueella.

- Vai ryyppäämään! huudahti Brendan ystävätär. Varmaan ette pysty juomaan niin kuin tuo Arthur Seaton - hän nyökkäsi Arthurin pöydänpäätä kohti. Vasta kakskymmentäyks ja pystyy imemään kuin kala. Mä en ymmärrä, mihin se saa sen kaiken mahtumaan.

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 31 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Eilen alkoi TV2:lla 12-osainen "Docventures" -dokumenttiohjelma- ja elokuvasarja.

Ohjelmaa mainostetaan "ajattelevan ihmisen moderniksi elokuvakerhoksi", mutta valitettavasti varsinkin Riku Rantala on ohjelmassa varsinainen kristinusko-addikti Jeesus-masturbantti ja tyhjäpää, josta modernin ihmisen kyky ajatella omilla aivoillaan on kaukana. Onneksi Tunna Milonoff tasapainottaa muuten täysin överiksi menevää ohjelmaa.

Ensimmäinen näytettävä dokumentti - jolla ei ole mitään tekemistä itse keskusteluohjelman tekijöiden kanssa - oli Vikram Gandhin ohjaama ja käsikirjoittama "Kumare" (2011). Toisin kuin Rantala yrittää elokuvan mainoksessa latistaa elokuvaa, dokumentti ei ole hulvattoman hauska. Se on yhtä vakava asia kuin on esimerkiksi kristinusko. Jos kristinusko on huijausta ja pelleilyä, sitten tämäkin elokuva on - todella - hulvattoman hauska.

Ja siinä missä Vikram Gandhi alias guru Kumare on huijari, on elokuvasta keskusteleva Kallion seurakunnan pastori Teemu Laajasalo myös hurskasteleva huijari.

Oli niin tai näin: dokumenttielokuvan valitsijoille täydet pisteet elokuvavalinnasta. Keskustelu oli vain valitettavasti täyttä paskaa, ja ehtoollisviiniä TV:ssä juopottelevan Kallion kirkkoherran voisi minun puolestani paljastaa valeguruksi. Ja jos ollaan rehellisiä: hän teki sen itse.

     *     *     *

Surullisinta keskusteluohjelmassa, Gandhin "Kumare" -elokuvan jälkeen, oli ettei keskustelijoista kukaan tuntunut tai halunnut ymmärtää, mistä elokuvassa oli kyse.

Katsoja tunsi myötähäpeää kuunnellessan ja katsellessaan varsinkin pastori Laajasalon koulujen tunnustuksellisen  uskonopetuksen puolustamista. Se oli pahinta ihmisten loukkaamista ja aliarvioimista mitä olen vähään aikaan kuullut ja nähnyt. - Hän yritti alhaisella tavalla kääntää uskonnonopetuksen manipuloinnin ja piilovaikutuksen päälaelleen väittäessään, että KAIKKIEN muiden uskontojen ja katsomusten kuin kristinuskon opetus on haitaksi ihmisille. Se vain sekoittaa lasten päätä, kun he eivät tiedä mikä on totuus tms.

Ehkä yhden ajatuksen pastorin puheesta voisi nostaa ylitse muiden. Nähtyään elokuvan "Kumare" hän jossain vaiheessa korosti, että uskomiseen kuuluu epäily. Tämähän tarkoittaa jo itsessään sitä, että on mahdollista, että esimerkiksi kristinusko voi olla huijausta. Emme voi olla koskaan varmoja, onko kristinuskon mainostamaa jumalaa olemassa vai ei. Siis kristinuskonkin mukaan on mahdollista ettei jumalaa ole olemassa! Tämä panee todella miettimään asioita - joten miettikää ja heittäkää kolikkoa. Kumpi tuli?

Illan lähetyksen aikana enemmistö suomalaisista sanoi, ettei jumalaa ole. Myös ne jotka kuuluivat luterilaiseen kirkkoon, ja joilla ei ole aikomustakaan erota kirkosta. Mitähän tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella?

keskiviikko 28. elokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 227: "Vivian - Tuonen tyttö mustatukka"


Motto:

[Vivian walks on the bank of the sea, and sings silently sad songs, and then suddenly sees a ferry in the horizon:]

"Tuonen tyttö musta tukka,
Tuonen tyttö musta tukka.

Manalan matala neiti,
manalan matala neiti.

Souti rannalle, souti toiselle
souti suurelle merelle.
"
   
(Kardemimmit. Tuonen tyttö) 

      *      *      *

[Vivian on huomannut, että jotkut ihmiset ovat samanlaisia kuin maahiset. On ihmisiä, jotka ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavoin kuin hänen kaltaisensa haltiat.]

Kalevalan Viidesviidettä runossa kerrotaan ilkeästä Tuonen tytöstä, tumma tukasta. Vivian näkee itsessään usein samoja piirteitä kuin mitä on tuossa tytössä, mistä Seita Vuorela niin kauniisti kirjoittaa Karikko -kirjassaan. Kalevalan kuva tytöstä on synkkä, mutta tähän on vaikuttanut kristinusko, jonka aikana vanhoihin runoihin on tullut uusia kerroksia. Kirkko - ja Elias Lönnrot - on halunnut nähdä pakanalliset naiset pahempina kuin nämä ovat olleet.

Tuonen tyttö ja Jeesus ovat tarinoissa tietyllä tavalla samassa roolissa, sekä parantajina ja välittäjinä suhteessa siihen, mitä on kuoleman jälkeen. Tätä on uskovien tietysti vaikea niellä. Että nainen olisi tärkeämpi kuin kiltti, nuori ja komea hipsterinoloinen mies. Kiistan runossa ratkaisee vaka vanha Väinämöinen viisaudellaan, joka syrjäyttää Tuonen neidon Jeesuksen tieltä. Alkuperäisessä runossa, ennen kristinuskoa, tällaista ei tietysti voinut tapahtua!

Tällaisia Vivian pohdiskelee, ja toivoo, että ihmiset järkiintyisivät - ja kirjoittaisivat Kalevalan uudelleen. Parasta olisi aloittaa alkutekijöistään, ja kirjoittaa koko eepos mieluummin kokonaan uudella nimelläkin. - Miten olisi Maahistytön tarina? Vivian sanoo itsekseen istuessaan rannalla Dragsfjärdissä ja katsellen Saaristomeren kansallispuiston suuntaan. Tänä viikonvaihteena Vivian on vuokrannut muutaman ystävänsä kanssa mökin Meripesästä, jonka länsirannan uloimmat mökit ovat aivan kansallispuiston reunassa.

      *     *     *

Tuonen tyttönä Vivian oli usein kohdannut veljensä Annorin, joka oli jäänyt pitkäksi aikaa merenrannalle, eräänlaiseen välitilaan odottamaan pääsyä meren toiselle puolen. Annorille oli vaikea asia kuolla yllättäen nuorena, syöpään jota ei voinut parantaa. Hän jäikin melkein vuodeksi maahissaari Dragsfjärdin rannoille, lapsuutensa kesien maisemiin yhdessä muutaman muun nuorena kuolleen maahis- ja ihmisnuoren kanssa.

Siksi myös Vivian usein tuli käymään saarella, vaikka ei hänen olisi tietysti tarvinnut fyysisesti mennä sinne, mutta hän halusi. Hän halusi olla samoilla rannoilla kuin Annor ja hänen perheensä oli ollut niinä idyllisinä lapsuuden kesinä, joita ei mikään voinut ylittää. Jolloin maahinen eli täysimmillään, jolloin kaikki elämässä oli uutta ja ihmeellistä. Toki lapsuuteenkin liittyi isovanhempien ja sukulaisten kuolemia, mutta he olivat olleet kaikki iäkkäitä ja valmiita siirtymään manan maille.

- Mikähän saari se on jonne Tuonen rannoilta sitten siirrytään? kysyy Vivian toisinaan, vaikka vastaus oli loppujen lopuksi ilmeinen ja hieman paradoksaalinen. Totta kai se saari oli juuri tämä sama saari, jossa hän juuri oli! Siirtyminen merenrannalta - toiselle puolen - oli symbolista. - Mutta myös niin todellista!

Maahiset niin kuin eivät esimerkiksi viikingitkään haudanneet ruumiitaan maahan vaan polttivat ne. Polttivat tuhkaksi, joka levitettiin minne vainaja oli halunnut tuhkan levitettävän. Sinänsä sillä ei ollut merkitystä minne tuhka levitettiin, mutta paikan ajateltiin olevan sen Tuonelan joen vastaranta, jonne sielu saattoi öisillä vaelluksillaan palata.

Vivian oli juuri sillä rannalla, lähellä sitä paikkaa, jonne Annorin tuhkat olivat myrskytuulen mukana levitetty ja jonne hän palasi toistuvasti niin kuin Annorkin.

      *      *      *

Toisin kuin ihmisille, maahisille kuolema ei ollut kovin ihmeellinen asia. Maahinen vain siirtyi esi-isiensä pariin niin kuin oli aina ollut. Vivianin oli vaikea ymmärtää, miksi ihmiset yrittivät ehdoin tahdoin mutkistaa luonnollista tapahtumaa - ja jopa sangen iloista tapahtumaa. Sillä, totta vie, sitä piti olla iloinen, että vaikkapa Vivianin isoäiti oli päässyt oman äitinsä luokse ikuisille ja loputtomille marjamaille, paikkaan jossa ei tarvinnut kärsiä vilua eikä nälkää.

Ehkä eniten Vivian suri sitä, miten esimerkiksi Saaristomeri ympäristöineen oli nopeasti muuttunut. Tämä merkitsi sitä, etteivät vainajat enää kovin mielellään tulleet manan mailtaan käymään elävien luona. Heistä oli ikävä nähdä, miten heidän rakkaille rannoilleen, niityille ja hiekoille, metsille ja pyhille puille oikein oli käynyt.

Vivian tiesi nämä elämän, kuoleman ja välitilan asiat hyvin, sillä hän - todellakin - oli Tuonen tyttö, tyttö joka eli elämäänsä samaan aikaan rajan kummallakin puolella. Hän pystyi vapaasti liikkumaan puolelta toiselle, ja tiesi mitä mieltä esi-isät olivat maailman menosta. Ja he olivat hieman huolissaan. Huolissaan siitäkin, että olisiko tulevaisuudessa enää maahisia ja ihmisiä, jotka haluavat toimia välittäjinä niin kuin Vivian halusi. Aina oli olemassa vaara, että jokin uusi uskonto tai ideologia tulisi ja ajaisi ihmisten, maahisten ja muiden haltioiden elämän lopullisesti hunningolle. 

Maahiset olivat olemukseltaan ikuisia optimisteja. He eivät uskoneet, että heidän kotinsa Maa olisi uhattuna. Ennemmin ihmiset toiminnallaan vaaransivat itsensä. Haltiat selviytyivät aina. Tavalla tai toisella.

Linkki:

Kardemimmit. Tuonen tyttö. YouTube
Rumien Miesten Liitto. Tuonen tyttö umpisilmä. ListenMusic

Vuorela: "Karikko" (2012)

”Oletetaan että toinen teistä nyt kuitenkin putoaa sen katon läpi ne kymmenen metriä alhaalla odottavalle asfaltille eikä häntä enää ole. Tähdet eivät silti sammu eivätkä kaupungit luhistu. Ihmiset jatkavat koneiston tavoin pyörimistä. Sen yön jälkeen, niin voidaan sanoa, et halua tulla ulos pimeästä. Sen yön jälkeen sinun täytyy päästäksesi pimeästä kertoa siitä tarina.”

Seita Vuorelan "Karikko" (2012) on tarina perheestä, joka ajaa leirintäalueelle ja juuttuu sinne kuin karille. Se on kertomus nuoruudesta, elämän rajallisuudesta ja kaiken tukahduttavasta surusta. Tragedian keskelle joutunut nuori Mitja etsii äitinsä ja veljensä kanssa uusia maamerkkejä kaukaa kotoa. Päämäärättömästi vaeltava kolmikko luulee päätyneensä Lands End -leirintäalueelle sattumalta. Mutta kun Mitja törmää rannalla villien rantapoikien yhteisöön ja kiehtovimpaan tapaamaansa tyttöön, hänen roolinsa seikkailussa tuntuu valmiiksi käsikirjoitetulta. Monisäikeinen tarina punoo lukijan osaksi mysteeriä, joka avautuu mestarillisesti kerros kerrokselta. (Takakansi)

      *     *     *

Uusimman suomalaisen kirjallisuuspalkinnon 'Tulenkantaja'-palkinnon saanut Seita Vuorelan "Karikko" (2012) on varmasti tunnustuksensa ansainnut. Kirja on sellainen joka sopii eurooppalaiseen makuun niin kuin hänen 'Seita Parkkola' -nimellä tekemänsä "Viima" (2006), joka oli pari vuotta sitten vuoden nuortenkirja Ranskassa.

Kirja ytimessä on realistinen kuvaus kahdesta veljeksestä Mitjasta ja Vladimirista. Erikoiseksi kuvauksen tekee se, että toinen veljeksistä on kuollut jo ennen kuin tarinaa aletaan kertoa, mikä tuo kirjaan ns. maagisen elementin. Kirjassa siis liikutaan elämän ja kuoleman rajalla, välitilassa ja tietyllä tavalla myös rajan toisella puolen.

Mukana on myös valkoisiin pukeutunut tyttö, ihan tavallinen nuoria poikia viehättävä tyttö, johon nuorempi pojista jopa rakastuu. Tytöllä on tehtävä, joka liittyy kuolemaan. Hänen tehtävänsä on valmistella kuolleita poikia lautturia varten, joka vie pojat merenrannalta jonnekin toiselle puolen.

Kirjassa kuvataan joukkoa poikia, joista osa on Mitjaa nuorempia, 10-15-vuotiaita poikia, ja jotka ovat kaikki kuolleita tai eivät ainakaan enää eläviä. He ovat kuolleet tehdessään huimapäisiä juttuja, mitä nyt tuon ikäiset pojat tekevät. Välitila jossa pojat ovat on juuri tuo merenranta, johon myös elävillä on pääsy. Poikien lisäksi tyttö asuu rannalla vanhassa, hylätyssä hotellissa, jonne säännöllisin väliajoin tulee poikia valmisteltavaksi lähtöä varten. Lopussa myös Mitja kavereineen astuvat lautalle.

Ainoa rannalla olevista elävistä, joka tapaa tytön, on Mitjan veli Vladimir. Tytön ja Vladimirin kohtaamisen voi ajatella tapahtuvan pojan mielessä. Veljensä kuoleman jälkeen hänen elämänsä menettää merkityksen, ja hän haluaa itsekin kuolla - ja joutuu tai pääsee välitilaan veljensä Mitjan luo, jossa hän tutustuu tyttöön.

      *      *      *

Kirja alkaa lomamatkalla autolla merenrannalle, joka osoittautuu samaksi paikaksi, jonne Mitja sitten jääkin. Mukana karavaanissa ovat Mitjan ja Vladimirin lisäksi heidän äitinsä. Isän on tarkoitus tulla myöhemmin perästä. Vähitellen selviää, että rannalla on muitakin samanlaisia perheitä, jotka ovat samassa tilanteessa.

Mitja lähtee saapumisensa jälkeen omille teilleen, ja kohtaa rannalla joukon poikia, jotka ovat muodostaneet jengin, johon Mitja pääsee mukaan. Hän kuitenkin palaa vielä reissuiltaan äidin ja Vladimirin luo, mutta pääasiassa hän seikkailee rannalle muiden poikien kanssa ja tekee, mitä nyt tuonikäiset pojat tekevät kolttosiaan, mm. varastelevat ruokaa syödäkseen.

Jotkut pojista ovat olleet rannalla pidempään kuin toiset siksi, että he eivät ole hyväksyneet sitä, missä tilanteessa he ovat. Että he ovat kuolleet, ja heidän tulisi matkata lopulta meren toiselle puolen, mitä siellä sitten onkaan.

      *       *       *

Tarinaan on sekoitettu monia ns. suuria uskontoja edeltäviä aineksia kuten pohjoismaista 'Edda'-mytologiaa ja Kalevalaa, muinaisten egyptiläisten uskomuksia sekä eurooppalaisia satuja, tarinoita ja myyttejä.  Kyse ei ole siis tavanomaisesta fantasiakirjasta, joista kirjastojen hyllyt pursuilevat. Kaikkea muuta. Kirja elvyttää kristinuskon aikana unohtunutta rikasta uskomus- ja kertomusperinnettä, missä mielessä kirja on kulttuuriteko.

Esimerkiksi poikien vaeltelu rannalla on rinnastettu kreikkalaiseen myyttiin Sisyfoksesta, joka vieritti suurta kiveä vuoren huipulle yhä uudestaan, ikuisesti. Kiven vierittämisen sijaan pojat toimivat rannalla niin kuin muinainen rosvojoukko, joka kyhäsi merenrannan läheisyydessä oleville luodoilla suuria kekoja risuja ja puita, joiden tarkoituksena oli öiseen aikaan toimia loistoina ja ohjata merellä liikkuvat laivat karikkoon.

Valkoisiin pukeutunut tyttö yritti saada pojat tajuamaan heidän tekemisensä turhuuden, mistä kirjassa syntyy kamppailu tytön ja poikien välille.  Aikoinaan merenrannalla asuneet ihmiset olivat tarinan mukaan saaneet elantonsa siitä, mitä he olivat löytäneet haaksirikkoutuneista laivoista. Pojat jostain syystä kuvittelivat, että he voivat jatkaa rannalla tätä perinnettä. - Siitäkin huolimatta että kukaan pojista ei koskaan ollut nähnyt ensimmäistäkään laivaa horisontissa, saati sitten että laiva olisi ajanut karille lomakylän edustalle.

      *      *      *

Seita Vuorelan kirja on sanalla sanoen loistava. Sisällöllisesti parempaa kirjaa on Suomessa tuskin kirjoitettu Mika Waltarin "Sinuhen" (1941) jälkeen.

tiistai 27. elokuuta 2013

Mantila: "Yksinen" [2008]

Auli Mantilan ohjaamassa draamassa "Yksinen" (2008) arkkitehti ja silmälääkäri, joka tilasi arkkitehdin suunnittelemaan talon, alkavat riidellä verisesti autiolla luodolla – juuri siinä missä piti olla hulppean uudistalon paikka.

Kunnianarvoisa ja terävä-kielinen silmälääkäri Hilpi (Seela Sella) haukkuu nuoren, itsestään tarkan ja kunnianhimoisen arkkitehdin Juulia (Leea Klemola) niin, että tämä ehdottomasti haluaa lähteä kotiin juuri nyt.

Ja sitten pettää perämoottori. Miten ihminen selviää? Laura Ruohosen käsikirjoitus on älykäs tilannekomedia siitä, miten ihminen selviää, kun kaikki arkea kannatteleva tekniikka yhtäkkiä pettää.

Se kertoo suurista elämänvalinnoista hilpeästi, käytännönläheisesti ja julmasti. Se on kertomus yhdessä olemisen mahdottomuudesta, mutta myös siitä, miten lähellä toinen ihminen, lajitoveri oikeastaan on – juuri nyt.  (Yle TV1:n juttuarkisto)

      *      *      *

Pidin tästä TV:n draamaelokuvasta. Sen dialogi on aivan uskomatonta tykitystä, joka pitäisi kuunnella useaan kertaan, jotta pääsee sisään kielen ja sanonnan kaikkiin hienouksiin.

Kaksi naista saapuu idylliselle Turun saariston luodolle iloisina ja innoissaan, mutta heti kun he alkavat tutustua tähän Yksinen -nimiseen paikkaan, heillä menevät sukset ristiin. Ensimmäisestä lauseesta lähtien.

- Tähän minä haluan huvilan, sanoo Hilpi levittäen kätensä.
- Tähänkö, sanoo Juulia ihmeissään.
- Tähän! Tässä minä seison ja katson, kun kuusi miljoonaa haahkaa lentää ohi. Tuolta tulivat viikingit, ja tuolta tuli ryssä. Ja täällä mätäni lepratautiset. Me ollaan aivan tapahtumien keskipisteessä, selittää Hilpi ja Juulia tuijottaa epäuskoisena karttaa, jonka oli saanut Hilpiltä.
- Siis tän kartan mukaan. Tämä näyttää jotenkin oudolta...
- Mutta kun se on vähän muuttunut.
- Mikä?
- Tää saari on vähän niinku eri saari. Tai siis tavallaan tää saari on eri saari kuin silloin kun lähetin tuon kartan sinulle.

Arkkitehdille, joka on tullut suunnittelemaan hammaslääkärille eläkepäivien huvilaa riittää jo se, että toinen ilmoittaa, että luoto onkin aivan eri paikka kuin minkä Hilpi oli hänelle etukäteen ilmoittanut. Ja jo rantaan astuessaan hän huomasi, että paikka oli luultavasti sellainen, ettei siihen voinut muutenkaan rakentaa, koska saarella oli selvästi muinaismuistoja.

Lähteminen takaisin ei kuitenkaan onnistu tuosta vaan, sillä moottorivene ei käynnisty ja vene on sellainen, ettei sillä voi soutaa pitkiä matkoja. Yksinen on jonkin sortin ulkoluoto yli 10 kilometriä maista. Joten naiset joutuvat jäämään pimenevään iltaan luodolle. Draama kertoo heidän toilailuistaan yhden illan, yön - ja aamun aikana tuolla luodolla.

Vielä elokuvan loputtua he ovat tuolla karulla Itämeren luodolla, ja suunnittelevat (kuin suunnittelevatkin) huvilaa sen korkeimmalle kohdalle. Ja odottavat pelastajaa, jonka yöllä saareen harhautunut saaristolainen Tor heille päivän aikana mitä todennäköisimmin lähettää.

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 30 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Suomalaiset helposti ylpeilevät saaristollaan, ja kaunis saaristo onkin. Saaristo kuitenkin jatkuu myös vedenpinnan alle, ja se ei ole ihan samassa kunnossa kuin karit, luodot ja saaret.

Sukeltava, biologi-toimittaja Lena Avellan esittelee tietoiskunomaisessa "Itämeri pintaa syvemmältä" -sarjan kymmenessä osassa Itämerta ja sen tilaa. Tähän mennessä jaksoja on tullut kolme joista viimeisin eilen, missä hän kertoi meren tavallisimmasta ja tärkeimmästä levästä rakkolevästä.

Uskon että lähes jokainen tietää jo uutislähetysten perusteella, ettei Itämeren tila ole kummoinen. Monin paikoin pohja on kuin kuun maisemaa. Avellanin avulla katsoja pääsee hienolla tavalla sukeltamaan pinnan alle ja näkemään, miltä siellä juuri tällä hetkellä näyttää.

Saaristomeren kansallispuiston aluetta, jolla Lena Avellan sukelteli, ei uskoisi kansallispuistoksi, sillä saarien välinen merenpohja on ikävää katseltavaa. Toki levämetsiäkin vielä löytyy, ja rakkolevä voi kasvaa toista metriä pitkäksi, vedessä huojuvaksi, elämää kuhisevaksi eliösysteemiksi.

Sen lisäksi että levät tuottavat veteen esimerkiksi kalojen ja äyriäisten tarvitsemaa happea ne tarjoavat turvaa näille eläimille. Monin paikoin rihmalevät ovat kuitenkin vallanneet paikat, joissa on ennen elänyt rakkoleviä. Kun rakkolevä on joltain paikalta hävinnyt, se ei tule enää samalle paikalle.

Rihmalevät takertuvat rakkoleviin ja tukahduttavat ne. Rihmat estävät valon saannin, ja lopulta rakkolevät ilmakuplineen, jotka ovat niiden kellukkeita, romahtavat meren pohjalle - ja kuolevat.

Miksi näin on päässyt käymään? Vastaus on yksinkertainen: ihmisen aiheuttama veden rehevöityminen. Rakkolevän tilasta voi tehdä päätelmiä mm. veden pintaan nousevan harsomaisen massan perusteella, mikä koostuu rihmalevien rihmoista.

Karu: "Nuori luotsi" (1927)

"Nuori luotsi" (Den unge lotsen) on vuonna 1927 valmistunut suomalainen mykkäelokuva, joka perustuu Yrjö Weijolan saman nimiseen näytelmään. Elokuvan on ohjannut Erkki Karu, ja pääosissa ovat Lillan Järnefelt ja Joel Rinne, joka näytteli ensimmäistä kertaa valkokankaalla pääroolissa.

Elokuvassa esiintyvä kallioluoto on todellisuudessa Kirkkonummen Porkkalan edustalla sijaitseva Rönnskär, jonka tunnistaa muun muassa majakasta, joka jäi pois käytöstä 1928. Saarella toimi 1970-luvun loppupuolelle saakka luotsiasema. Tämän jälkeen saari on ollut puolustusvoimien hallussa ja se kuului Mäkiluodon linnakkeeseen. Saarella toimii myös yksi Suomen vanhimmista lintuasemista. (Wikipedia)

     *     *     *

Elokuussa on TV1:ltä tullut sarja vanhoja kotimaisia elokuvia, joista yksi on Erkki Karun "Nuori luotsi" (1927). Karu on suomalaisen elokuvan uranuurtajia, ja tämä elokuva on yksi hänen  mykistä filmeistään. Oman mielenkiintonsa elokuvaan toivat sen kaksi pääosien esittäjää. Esimerkiksi 'Komisario Palmu' -elokuvista sittemmin tutuksi tullut Joel Rinne on tässä elokuvassa parikymppisenä nuorena miehenä ensimmäistä kertaa merkittävässä roolissa valkokankaalla. Lillan Järnefelt on puolestaan kuuluisan 'Järnefeltien' -taiteilijasuvun vesa - ja kirjailija Arvid Järnefeltin tytär.

Ylinäytelty melodraama koukutti siinä määrin, että katsoin elokuvan loppuun asti. Tavallisesti vanhojen suomi-leffojen katselu jää ensimmäisiin kohtauksiin. Niitä vain ei pysty katsomaan. Vahvasti maskeerattu elokuvan Annikki (Lillan J.) oli uskottava saaristolaistyttö, siinä missä Eero (Joel R.) nuori luotsi, jotka olivat lapsuudesta lähtien tunteneet toisensa - ja suunnittelivat yhteistä elämää.

Vaan kuinkas sitten oli käydäkään, kun saarelle eräänä kesänä kesävieraiden joukossa saapui elosteleva taiteilija Viklund (Sven Hildén) ja ylioppilas Kanerva (Paavo Costiander), jotka viehättyivät saariston luonnonlapsista. Viklund vietteli Annikin, mutta ei saanut sentään kellistettyä rantakiville tai ainakin niin Annikki Eerolle sanoi. Elokuvassa oli happy end, sillä lopulta tietysti Eero ja Annikki saivat toisensa - ja taiteilija Viklund pitkän nenän, kun Eero uitti häntä veneen perässä pitkin saaristoa.

      *    *    *

Elokuvan saaristo- ja ihmiskuvaus on ohutta, ja elokuvan keskiössä on rakkaustarina. Toki elokuvassa saaristoa ja saaristolaiselämääkin kuvataan, mutta kovin niukasti. Eniten elokuvassa on tanssikohtauksia. Syystä tai toisesta juhlitaan milloin juhannusta, milloin uuden veneen valmistumista, mitkä ovat oivia tilanteita tyttöjen tanssittamiseen ja pääsemiseksi (laulun sanoin) suhteeseen intiimiin.

Elokuva on tehty teknisesti taidokkaasti, vaikka siitä tietysti näkyy, miten kamerat ovat suuria ja raskaita ja vaikeasti liikuteltavia, eikä objektiiveja ole käytössä kuin 3-4 kappaletta.

maanantai 26. elokuuta 2013

Eagleton: "Miksi Marx oli oikeassa?" (2012)

Liikkeellä on kummallinen käsitys, että Marx ja hänen teoriansa voidaan nyt turvallisesti haudata – ja vielä sen jälkeen kun kapitalismi on juuri kokenut yhden historiansa tuhoisimmista kriiseistä.”

Maailman talouden, ympäristön ja tasa-arvon järistessä on hyvä tutustua perusteltuihin vaihtoehtoihin nykyjärjestelmälle. Terry Eagleton tarjoaa niitä kosolti paljastamalla väärinkäsitykset, joita marxismista edelleen levitetään. Teos on selkeä ja helposti lähestyttävä johdanto Karl Marxin ajatteluun niille, jotka eivät hänen tuotantoaan tunne. (Takakansi)

     *     *     *

Olen hämmästyneenä seurannut suomalaisten puolueiden ideologista rapistumista. Vielä 90-luvun alussa vihreissä, vasemmistossa ja sosialidemokraateissa oltiin kiinnostuneita omista taustaideologioista. Tänä päivänä poliittinen keskustelu on rapistunut päivänpoliittiseksi hallituspaikoista nahisteluksi ja mitään sanomattomaksi juupas-eipäs -keskusteluksi, jossa ei ole sijaa esimerkiksi kansalaistulo-keskustelulle. Tulonsiirtojärjestelmien yksinkertaistamisella valtio ja kunnat säästäisivät vuosittain todennäköisesti miljardeja ja samalla huono-osaisimman viidenneksen taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet kohenisivat. Puhumattakaan ideologisten valtiokoneistojen kuten armeijan ja vankiloiden purkamisesta, joista saataisiin kaikkien puolueiden tänä päivänä toivomia rökälemäisiä säästöjä.

Terry Eagletonin kirja on tarpeellinen ja kiinnostava puheenvuoro nopeasti, viimeisen 20 vuoden aikana unohdettuihin asioihin. Jotta voisimme ymmärtää nykyistä maailmaa ja mihin suuntaan se on mahdollisesti muuttumassa, meidän on ymmärrettävä ns. historiallista materialismia. Mitkä aineelliset ehdot kehityksen taustalla ovat.

Kaiken taustalla on ihminen lajina. Ihminen ikuisessa suhteessaan ja vaihdannassaan luonnon kanssa. On helppo unohtaa, että ihminen on riippuvainen luonnosta - ja ennen muuta maasta, josta ihminen saa ajasta ikuisuuteen, niin kauan kuin ihmisiä on, ravintonsa.

Tämän kirjan pohjalta nousee esimerkiksi sellainen luonnollinen ajatus, minkä takia maa ei vielä tänä päivänäkään kuulu kaikille. Miksi huono-osaisimmat maksavat ravinnostaan kaikkein kailleimman hinnan, niin ettei heillä jää rahaa välttämättä mihinkään muuhun?

Eikö ihmisen perusoikeutena tulisi olla saada hyvää ravintoa riittävästi, ilman että hän maksaa siitä mitään. Maastahan ravinto saadaan, tosin raaka-aineet täytyy tietysti jalostaa. Ruoka täytyy tehdä ja tuottaa, mikä tietysti nostaa sen hintaa, mutta jokainen pystyy itse oppimaan ruoan tekemisen taidot. Siitä ovat esimerkkinä esimerkiksi tämän päivän lukuisat ruokaohjelmat ja -kirjat.

     *     *     *

Terry Eagleton kirja nostaa mieleen joitain kotimaisia kirjoja, joita suomalaisten olisi ehdottomasti luettava - suomalaisen kapitalismin synnyn ja muotoutumisen kuvauksia. Esimerkiksi Santeri Alkion "Metsäherran herjaaja" (1912) kertoo karua kieltä, miten 1860-1880-luvuilla suuret metsäyhtiöt härskisti ryöstivät suomalaisia talonpoikia ja heidän maitaan (tai keiden maita ne sitten loppupeleissä ovatkaan). Satuin näkemään tuon näytelmän 1990-luvun lopulla kesäteatteriassa Suomussalmella, jossa kolmasosa aikuisväestöstä oli työttömänä.

Samaan syssyyn kannattaa lukea Suomussalmella asuneen Ilmari Kiannon "Ryysyrannan Jooseppi" (1924), mikä on kuvaus siitä, miten kommunismin haamu saavutti suomalaiset syrjäkylätkin ja sen köyhät torpparit. Sen olen nähnyt TV-elokuvana ties montako kertaa.

Kaikista kiinnostavin kuvaus on kuitenkin Arvid Järnefeltin dokumentaarinen "Maa kuuluu kaikille! – Matkoiltani Laukon lakkomailla" (1909). Jos Järnefeltiä olisi kuunneltu aikoinaan, Suomessa olisi vältetty monet kurjat tapahtumat kuten sisällissota. Mutta maahisten maita pitivät maanomistajat ominaan, vaikka legaalisesti tuohon aikaan kaikki maa kuului tarkalleen ottaen Venäjän tsaarille.

      *      *     *

Ilman muuta - näiden kirjojen jatkoksi - on luettava Karl Marxin "Pääoma" (1867) ja ennen muuta sen ensimmäinen osa, jossa puhutaan myös maan omistamisesta ja  maankoron kehittymisestä, josta kapitalistinen kehitys länsimaissa lähti liikkeelle - ja kansan sorto Suomessakin. Toki oli markkinatalouden kehityksessä hyvätkin puolensa, eikä esimerkiksi Marx vastustanut markkinataloutta. Kapitalismista, siinä muodossa kun se länsimaissa kehittyi (ja kehittyy edelleen), on tullut kuitenkin globaali ongelma.

Tänä päivänä on unohdettu, että Marx oli 1800-luvun merkittävin taloustieteilijä, joka oli muita paremmin paneutunut aikansa talouteen ja taloustieteeseen. 1900-luvulla kehittyneet mikro- ja makrotaloustieteeksi kutsutut suunnat monine teorioineen ovat jatkoa Marxin ym. klassikoiden työlle, mutta klassisilla opeilla on edelleen paikkansa taloustieteen perustana. Kansantaloudet toimivat 2000-luvulla samalla tavoin kuin 1800-luvullakin.

JATKUU.. 

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 226: "Vivian salaliiton uhrina?"


Motto:

[Vivian steps out the door, stands for a while in place, looks many times around, and then starts walking briskly forward:]

"Every single day
Every word you say
Every game you play
Every night you stay


I'll be watching you
"
   
(Every Breath You Take. YouTube  ) 

[Maahisia pidettiin pakanoista pahimpina, ehkä siksi, että he asuivat maan alla. ...]

      *      *     *

Aurinkoinen elokuun päivä. Elämä hymyilee. Vivian venyttelee niin kuin vain maahinen voi, ja nostaa haltian-kevyen kehonsa käsilleen, koukistas hieman lattiaa vasten olevia käsiään ja hetkauttaa sitten itsensä kyykkyyn ja siitä pystyyn. Kuinka kepeästi kaikki käykään! Ilman mitään ponnistuksia.

Vivian seisoo talonsa takaovella ja raottaa varovasti ovea. Hän ei ole vielä tottunut uuden kotinsa lähiympäristöön, ja siinä on paljon sellaista, jota hänen tulee vielä opetella tuntemaan. Mikä paikka on missäkin. Keitä ihmisiä ja haltioita talossa asuu.Tuntuu turvalliselta kun voi takakautta sujahtaa katuvilinään, hiljaa ja huomaamatta.

Vivianin kaikki aistit ovat kuitenkin valppaina, hän kuulee ja näkee paljon ääniä ympärillään. Äänetkin hän näkee kuvina, kummallisina värillisinä hahmoina, jos vain haluaa. Joitain kovia, metallisia, kiivaita, kiihkeitä ääniä ja liikkeitä hän kavahtaa ja ne saavat hänet jäykistymiään paikoilleen.

Vivian pelkää, hän pelkää aina. Ei maahisia, mutta ihmisiä joiden keskellä hän elää. Toisaalta hän rakastaa asua ihmisten keskellä, rakastaa jopa pelkoaan niin kuin pelottavan jännityskirjan lukemista. Todellisuudessa on vain se huono puoli, että se on todellista. Keskellä kaupunkia saa koko ajan oikeasti pelätä jotain, jos ei muuta niin autoja, jotka saattavat ennalta-arvaamattomasti kaahata päälle.

Lopulta pelon tunne aina häipyy, kun Vivian on hahmottanut ympäristönsä ja sen mahdolliset uhat. Ja hän voi alkaa kulkea rennosti mutta nopeasti ja rytmikkäästi kadulla eteenpäin. Niin nopeasti että jos joku sattuisi seuraamaan häntä, hän aistisi tämän heti. Ihmisen huohottavan hengityksen tai jonkin muun merkin, joka on jotenkin epäilyttävää.

Toisinaan Vivian pysähtyy tarkastelemaan ympäristöään tarkkaan. Jokin hänessä sanoo, että hänen on pysähdyttävä ja katsottava johonkin suuntaan, johonkin sellaiseen suuntaan, josta hän kohtaa tuijottavan katseen. Harvoin Vivian erehtyy, sillä aina jossain joku katselee jotain - usein Viviania - mutta ihminen saattaa katsellaan etsiä myös jotain toista kohdetta, minkä tajuaa muutaman sekunnin murto-osan jälkeen ja voi jatkaa turvallisesti matkaansa.

     *      *      *

Maahisten karu historia, joutuminen ihmisten vainoamiksi, selittää, miksi Vivian ja maahiset vielä tänä päivänäkin ovat hieman vainoharhaisia. Suhteet ihmisiin ovat vain vähitellen, hyvin, hyvin hitaasti parantuneet ja välillä taas heikentyneet. Ihmiset, varsinkin valkoinen, arjalaisena itseään pitävä rotu, on osoittautunut harvinaisen epäluotettavaksi kumppaniksi, eikä vain maahisia ja muita haltioita vaan myös toisia ihmisiä kohtaan.

Tilannetta ei yhtään helpota se, että maahisten kanssa ei muutenkaan ole helppo keskustella saati sitten neuvotella tai päätyä mihinkään molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Maahiset ovat harvinaisen yksioikoisia ja oman arvonsa tuntevia otuksia, jotka ajattelevat asioita tiukasti omasta puunjuurinäkökulmastaan.

Tuhansia ja taas tuhansia vuosia jääkausien jälkeen - ja jääkausien välisinä aikoina - rauhassa pohjoisilla alueilla asuvien kansojen keskuuteen levisi ajatusrutto, joka sai alkunsa liki tuhat vuotta sitten silloisen Rooman valtakunnan alueelta. Rutto tarttui ihmisiin ja sai heidät sokeiksi ja kuuroiksi maailmalle - metsille, vesille, maalle, ilmalle, vuorille - kaikille niille paikoille, joissa he olivat siihen asti eläneet sopuisasti kaikkien muiden elävien olioiden kanssa. Haltioihin tauti ei tarttunut, mutta rutto teki haltiat ihmisille näkymättömiksi.

Vaikka maahinen olisi keskiaikaisen Turun kadulla kävellyt ihmistä vastaan, tämä ei nähnyt siinä maahista. Kristityksi itseään kutsuva ihminen joko ei nähnyt mitään, sanoi ettei nähnyt mitään tai hän ei todellakaan nähnyt mitään, kun oli päättänyt ettei näe mitään, kun näkee maahisen. Näin ihminen siis henkisesti taantui. Sama ilmiö näkyy vielä tänä päivänä ihmisten maailmassa. Jotkut ihmiset ovat toisille syystä tai toisesta ei-mitään, eivät heidän uskontonsa mainostamia 'lähimmäisiä'. Heille voi tehdä mitä vain (Vietnam, Irak, Ruanda ym).

     *     *     *

Ihmisten taantumisella oli dramaattisia vaikutuksia kaikkeen. Kristityt kansat juutalaisilta lainattuine jumalineen kuvittelivat, että juuri heidän kansansa oli valittu kansa, eivätkä missään tapauksessa ainakaan juutalaiset olleet heidän jumalansa valitsema, valittu kansa, jonka tuli täyttää maa. Ja eihän siitä sitten tullut yhtään mitään. Asiat menivät aina vain pahempaan suuntaan.

Tilannetta pahensi myös se, että mahtavimmat eurooppalaiset kansat olivat yhä riippuvaisempia juutalaisista rahasuvuista, jotka rahoittivat valtioiden käymiä turhia sotia muita eurooppalaisia kansoja vastaan, joita käytiin oman kansan jumalan nimissä. Ainoat jotka sodista hyötyivät olivat niitä, jotka pyörittivät sotataloutta. Tämä syvensi katkeruutta yläluokan hyväntekijöitä, toiminnan rahoittajia kohtaan.

Lopullinen käänne tässä sotkussa saavutettiin 1900-luvulla, kun eurooppalaiset kansat tuhosivat massoittain toisiaan ja siinä sivussa suuren osan juutalaisista. Ihmiset eivät enää hallinneet missään määrin kehittämäänsä teknologiaa, vaan teknologia oli aina vain tuhoisampaa ja kerralla saatiin tapettua kokonaisia 100 000 asukkaan kaupunkeja, ydinpommilla (Hiroshima, Nagasaki), muilla pommituksilla (Dresden) sekä kaasulla (Loosin taistelu ym.). Ja näistä teoista oltiin, valitettavasti, vielä sodan jälkeenkin ylpeitä...

       *     *     *

Ehkä on liioiteltua tänä päivänä sanoa, että Vivian on henkilökohtaisesti (sen kummemmin kuin muutkaan maahiset) minkään salaliiton uhri tai kohde. Tosin heitä ei voi nostaa esiin maan alta myöskään muut kuin he itse. - Salaliitto, jos sellaisesta voi puhua, on ennemminkin harha Vivianin omien korviensa välissä. Surullista tässä on se, että ajattelu on kopioitu ihmisten maailmasta.Vivian ei osaa ajatella elämää maahisena vaan hän ajattelee asioita ihmisten kautta ja ihmisten lailla.

Ihmiset, varsinkin miehet, ovat ikään kuin salaliitossa maahisnaisia vastaan. Miehet eivät halua muuta kuin seksiä maahisnaisilta, ja kun ovat saaneet mitä ovat halunneet, hylkäävät heidät. Lopullisena tavoitteena salaliitossa on kohteen lopullinen tuhoaminen, niin ettei maahinaisia enää ole ensimmäistäkään maan alla tai saarilla, joista maahiset ovat lähtöisin. Tähän on helppo todeta, että jos näin totaalista tuhoa olisi haluttu saada aikaan, yhtään maahista tuskin enää olisi olemassa.

Salaliittoteoriaan kuuluu etsiä koko ajan ympäriltään merkkejä, jotka vahvistavat teoriaa ja jotka sulkevat mielen ulkopuolelle kaiken sellaisen, joka on teorian kanssa ristiriidassa. - Tilanne on paradoksi. Usko salaliittoon johtaa siihen, ettei Vivian uskalla tutustua ihmisiin, koska pelkää mitä he tekevät hänelle. Toisaalta teorian testaaminen edellyttää riskin ottamista, muutoin teoria on samanlainen uskonoppi kuin "Siionin viisaiden pöytäkirjat". Mutta, aivan totta, miten voi luottaa, kun kaikki merkit viittaavat siihen, etteivät ihmiset ole vähäisimmänkään luottamuksen arvoisia.

      *     *     *

Onkin palattava kauas, kauas lapsuuteen, jotta voi miettiä voiko tälle Vivianin tilanteelle ylipäätään tehdä yhtään mitään. On palattava aikaan maahiselämässä jolloin ei vielä ollut mitään .. ennakkoluuloja ja kummallista uskoa olemattomiin asioihin. Jokainen maahislapsikin syntyy jokseenkin viattomana tähän maailmaan. Tosin on sanottava, että maahislapset kehittyvät huomattavasti ihmislapsia nopeammin, ja on mahdollista, että maahisen aivot ovat rakentuneet hieman eri tavoin kuin ihmisen aivot. Ne ovat, sanoisinko, jossain määrin kehittyneemmät.

Käytännössä tämä maahisten kehittyneisyys tarkoittaa sitä, että heillä on ilmeisesti jo heti synnyttyään mielessään valmiina koko maahisten historia tarinoina. Käyttäessään oikealla tavalla aivojaan he voivat vähän kerrassaan tuottaa näitä tarinoita, kertoa niitä ääneen. Ja jokainen sukupolvi tuottaa omat tarinansa, jotka jo ennen äidinmaitoa siirtyvät lapsille.

Kun elämään tulevat pelot ja uhat, alkaa ajattelu muokkaantua niiden mukaan. Jokaiselle pelottavalla ja uhkaavalle asialle on keksittävä selitys ja vastavoima, jokin keino jolla asiaan on mahdollista yrittää vaikuttaa. Kaikki se mistä emme tiedä mitään pitää yllä pelkoa pahimmasta ja pahasta.

Otetaan esimerkiksi karhu, jonka kanssa ihmiset ovat pohjoisilla alueilla opetelleet elämään sovussa, ja elivätkin kutakuinkin sovussa aina 1900-luvulle asti. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, miten karhujen kanssa tulee toimeen, ja se opittiin vähitellen. Syntyi - ei salaliittoteoria - vaan käyttöteoria siitä, millä tavoin voidaan elää tasapainoissa näiden voimakkaiden otusten kanssa.

       *      *      *

Ongelmana oli, mitä tehdä kun ihminen ja karhu kohtaavat metsässä, ja syntyy käsirysy, jossa toinen kuolee tai haavoittuu. Miten tällaiseen tulee suhtautua? Karhu on ihmistä voimakkaampi, joten sitä täytyy jo senkin takia kunnioittaa. Se syö samaa ravintoa kuin ihminen, ja niukkoina aikoina nahistellaan samoista marjoista ja sienistä.

Ennemmin tai myöhemmin tulee tilanne, jossa toinen tappaa toisen. Kun karhu on kuollut, karhu on pelkkä lihakasa, niin kuin ihminenkin. Jotain siitä mitä se oli ennen kuolemaansa on poissa. Se on menettänyt henkensä. On luonteva ajatella, että ruumiista erotettu henki saattaa suuttua siitä, että siltä on viety ruumis. Joten henkeä täytyy lepyttää ja karhulta tulee pyytää anteeksi.

Samalla tavalla kuin ihmisellä - ja myös maahisilla - oli suhde eläimiin, heillä oli myös suhde toisiinsa. Jos toista vahingoitti, siitä olivat aina seuraamuksensa. Koska ihmisellä ja karhulla ei ollut yhteistä puhekieltä, oli asia hoidettava rituaalein karhunpeijaisissa.

Kun karhulta oli pyydetty, ja saatu, anteeksi, saattoi karhun lihan käyttää ravinnoksi itselleen. Olisihan outoa olla käyttämättä kelpo lihaa, joka saattoi pelastaa ihmishenkiä. Vastaavalla tavalla ihmiset suhtautuivat myös toisiinsa. Jos syystä tai toisesta toinen kuolee, ei ole mitään syytä olla käyttämättä toista ravinnoksi varsinkin jos ravinnosta on huutava pula. Kun henki on paennut ruumiista, on ruumis vain pelkkä tomumaja, jolla ei ole mitään arvoa hengelle.

      *      *      *

Nykyihmisen ajattelu on kääntynyt kummallisesti nurinpäin. Ihminen voi surutta mm.  "Siionin viisaiden pöytäkirjat" -tyylisiin asiakirjoihin vedoten tappaa, ja olla kunnioittamatta toisten ihmisten henkeä. Ja lihalla on vielä paljon vähäisempi arvo kuin ravinnolla.

Kun kansa on jumalan valittu kansa, esimerkiksi saksalaiset tai ranskalaiset, sen perusteella on oikeus tappaa joukottain toisia, jotka eivät ole samalla tavalla jumalan kansaa. Taantuminen menneistä ajoista on mitä ilmeisintä, vaikka ihmiset vielä tänä päivänä aktiivisesti kieltävät ja torjuvat koko ajatuksen. Ikään kuin tieteellis-teknologinen kehitys oikeuttaisi kohtelemaan muita olioita kuin 'meitä' millä tavalla tahansa.

Maahisilla ja haltioilla ei ole samoja ongelmia kuin ihmisillä, sillä ne vain käyttävät hyväkseen ihmisen luomia teknologioita siinä määrin, kun katsovat sen mielekkääksi. Heille ei tulisi mieleenkään alkaa lahdata ihmisiä tai toisia maahisia niin kuin ihmiset tekevät, ja se on heille täysin käsittämätön asia. Samalla tavoin kuin murhat, joita ihmiset katselevat töllöttimistään ilta illan jälkeen. Maahiset eivät näe siinä mitään järkeä.

Vivian on tosin huomannut, etteivät kaikki ihmiset ole tässä suhteessa samanlaisia. On ihmisiä, jotka ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavoin kuin maahiset.
 
Linkki:

Diana Ross - I'm Watching You. YouTube

sunnuntai 25. elokuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 29 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
- Aina on olemassa tunne, että jos pelkää jotain liian paljon, ja joku sanoo: ”Älä ole huolissasi”, niin se tapahtuu. Tietenkin tapahtuu! Tietenkin.

Näin vitsaili kirjailija John Irving Kirjaohjelmassa Siss Vikille. Ohjelma tuli Yle Fem -kanavalta jo toisena iltana peräkkäin. Nyt aiheena oli "Mikä meitä pelottaa?" Näkökulmina pelkoon oli läheisen menettämisen pelko ja mitä lapset pelkäävät.

     *     *     *

Irving käsittelee pelkoja usein kirjoissaan, mutta tällä kertaa aiheesta keskusteltiin hänen viimeisimmän kirjansa "Viimeinen ilta Twisted Riverillä" (2010) kautta. Kirja sijoittuu vaaralliseen tukkilaisympäristöön, ja se on kertomus isästä kokki Domicistä ja pojasta. Äiti oli hukkunut jäälautan alle ja myös pojalle on käydä huonosti.

Kirjailija lukee lyhyen otteen kirjastaan.  

”Nuori kanadalainen, joka oli korkeintaan 15-vuotias, oli epäröinyt liian kauan. Hänen jalkansa olivat jääneet paikalleen jokialtaassa kelluvien tukkien päälle. Hän liukui pinnan alle, ennen kuin kukaan ehti tarttua hänen ojennettuun käteensä.

Irving sanoo testaavansa tekstejä itsellään. Jollei se mitä hän kirjoittaa kuohuta, hämmennä - ja pelota - häntä itseään, hän ei voi olettaa sen vaikuttavan lukijoihinsa. Toisin sanoen kirjoitetun pelon on tartuttava häneen itseensä, jotta syntyisi hyvää tekstiä.

Lisäksi hän pitää tärkeänä kirjoittaa juuri peloista, jotka usein ovat pakkomielteitä, joita ihmisillä on  ja jotka kuuluvat elämään. Irving korostaa, ettei hän valitse pakkomielteitään, joista kirjoittaa. Ne valitsevat hänet, ajatus tulee ja hallitsee.

Irvingin kirjojen sympaattisille hahmoille usein sattuu kaikenlaista kauheaa, sillä kirjailijan mukaan kirjoissa täytyy tapahtua tällaisia asioita. Ainakin hän itse pitää sellaisista kirjoista, mutta ei tietysti toivo, että hänelle itselleen tai hänen läheisilleen (tai kelleen) tapahtuu ikäviä asioita.

     *      *      *

Ohjelmassa oli John Irvingin lisäksi väläyksiä kolmen norjalaisen naiskirjailijan teoksiin, joista monet olivat vasta tekeillä.

Mirjam Kristensenin esikoisromaani ”Päivät ovat läpinäkyviä” (2000) oli näistä kuohuttavin. Kirja alkaa pikkuveljen kuolemasta, jolloin Sofie jää yksin perheen ainoaksi lapseksi. Kehitysvammainen poika putoaa vahingossa kaivoon ja hukkuu, kun isovanhemmat puuhaavat muita asioita.

Yhtenä päivänä minun veljeni kuolee. Se on onnettomuus. Hän putoaa vanhaan kaivoon. Kukaan ei näe eikä kukaan kuule. Ei näe, että hänen pieni hahmonsa häviää mustaan aukkoon. Ei äiti, isä, enkä minä, sillä me emme ole paikalla. Vain isoäiti ja isoisä ovat. Eivätkä hekään ole. He istuvat mökin verannalla eivätkä näe sieltä kaivoa. He eivät näe että veli on mennyt kaivolle, jonka kansi on laho.”

Kirjassa katoaa ja kuolee muitakin ihmisiä, isoäiti kuolee.

Ehkä yllättäen Kristensen ei korosta kuoleman traagisuutta tms. vaan ajattelee juuri toisinpäin. Aina kun ihminen menettää jotain, hän saa jotain muuta tilalle. Siss Vik ei purematta niele tätä ajatusta vaan kysyy että onko näin? "En usko että on vain menetyksiä. Siitä saakin jotain. Jotain uutta mitä ei ollut ennen. Ei sen tarvitse olla hirveää."

Ihmiset vain epätoivoisesti pitävät kiinni kaikesta jo saamastaan ja saavuttamastaan. Silti kaikki lopulta katoaa. Vuodenajat. Maailma muuttuu. Tietysti ihmiset myös pelkäävät menettävänsä varsinkin läheisiään. Ja jokaisella ovat pakkomielteensä.

Eco: "Prahan kalmisto" (2012)

1800-luvun lopun Eurooppa kihisee selkkauksia, salaliittoja ja mystisiä menoja. Hallitsijoiden, jesuiittojen ja vapaamuurareiden juonittelujen keskipisteessä vilahtelee Simone Simonini, mestarillinen väärentäjä ja kavala vakooja milloin vallankumouksellisen, milloin kirkonmiehen asussa. Liukasliikkeisen keinottelijan ura ampaisee kiitoon, kun hän alkaa levittää asiakirjaa, joka väittää juutalaisten suunnittelevan maailmanvalloitusta.

Kaiken aikaa Simoninin omaa päiväkirjaa täydentää salaperäinen apotti Dalla Piccola, joka tietää hämmentäviä tosiasioita tapahtumista, jotka Simonini on unohtanut.

Romaani perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Myös kaikki sen henkilöt ovat olleet olemassa – yhtä lukuun ottamatta. Simonini tapaa useita 1800-luvun merkkihenkilöitä ja onnistuu puuttumaan tapahtumiin, jotka enteilevät seuraavan vuosisadan kipupisteitä.
"Prahan kalmisto" (2012) on juonenkäänteiden runsaudensarvi, jossa kylmääväksi labyrintiksi kietoutuvat kysymykset identiteetistä, muistista ja historiankirjoituksesta.  (Takakansi)

     *     *     *

Umberto Econ "Prahan kalmisto" (2012) on saanut kriitikoiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton. Kirjaa on pidetty vaikeaselkoisena, mitä sen juonenkulku tietyllä tavalla onkin. Juoni noudattaa samankaltaista logiikkaa kuin ihmiselämä, joka on koukeroista ja kertomuksessa on juonteita, jotka eivät johda oikein minnekään.

Silti kirjassa on kaikkien rönsyen alla myös selkeä juoni, mikä siitä on hyvin helppo havaita, kunhan lukija ei uppoa liikaa kirjan lillukanvarsiin. Kirja kertoo jotain olennaista eurooppalaisten ihmisten ajattelusta ja toiminnasta, ja se mitä Eco sanoo, ei ole kovin kaunista kerrottavaa vaikka rumemminkin näistä maailmanvalloittajista voisi kirjoittaa.

Paradoksaalista on, että kirjailijaa voi syyttää samasta kuin hänen romaanihenkilöään ja historiallisia henkilöitä, joita hän on käyttänyt kirjansa hahmoina eli kaikkea ajattelua jollain tavalla kummallisesti hallitsevasta juutalaisvastaisuudesta, eikä vain juutalaisvastaisuudesta vaan ajattelumallista, joka johtaa syrjimään kaikki vähemmistöjä ja tänä päivänä esimerkiksi työttömiä ja huono-osaisia ihmisiä. Tämä seikka yhdistää esimerkiksi kaikkia Suomen poliittisia puolueita, mikä on aika hämmästyttävää ja jopa pelottavaa.

      *      *      *

Econ kirjan rakennetta on arvosteltu, sitä on pidetty liian postmodernina tai epäonnistuneena. Milloin minäkin. Rakenne on kuitenkin toimiva, siinä on rakenne, joka tosin voisi olla toisenkinlainen.  "Prahan kalmisto" -kirjan rakenne osoittaa kömpelyydellään, ettei ole olemassa oikeaa tai hyvää rakennetta. On vain rakenteita, joiden kautta esitetään erilaisia asioita, todellisia ja kuviteltuja.

Naivilla tavalla niin Kertoja kuin Lukija on kirjassa tehty näkyviksi, mikä ovelalla tavalla etäännyttää lukijan kirjan varsinaisesta kertojasta Simone Simoninista. Kirjailija onnistuu yksinkertaisella tempullaan pitämään itsensä erosta antisemitistisestä, rääväsuisesta päähenkilöstään - tai tämän yhdestä alter egosta. (Egoja on useita, sillä Simonini luo itselleen tarpeen mukaan sivupersoonia, kun ei tule alkuperäisen kanssa enää toimeen.)

Kirjaa pitää kasassa kertomus kirjan kirjoittamisesta. Kirja, dokumentaari tai historiallinen asiakirjaväärennös, jota kirjan aikana kirjoitetaan, on "Siioninin viisauden pöytäkirjat", joilla ei ole ollut tunnettua tekijää ennen Umberto Econ romaania. Tässä mielessä Econ ainoa romaanihenkilö on hänkin todellinen historiallinen henkilö, jonka nimeä ei vain satuta tietämään ja todennäköisesti kirjoittajia on ollut useita.

     *     *      *

Kirja on ajatusten aarreaitta, ja tekstit avaavat näkökulmia moniin asioihin esimerkiksi eurooppalaiseen kansallisvaltioon. Valtioiden (Italia, Ranska, Saksa, Venäjä) toiminta osoittautuu vähintäänkin ongelmalliseksi kansalaisten ja varsinkin vähemmistöjen kannalta.

Paljon ei ole muuttunut sadassa vuodessa, vaikka välissä on kaksi (eurooppalaista) maailmansotaa. Ajatellaan vaikkapa viime vuosien romanikeskustelua. Samaan aikaan puhutaan kovaanääneen ihmisoikeuksista. Yksittäiset yksilöt ovat tärkeämpiä Euroopan eliitille kuin 10 miljoonan romanin vähemmistö ja sen oikeudet. Jostain syystä minulle tulee ikävä olo, kun rinnastan tämän päivän keskustelun ja Econ kirjan kuvauksen toisiinsa. Samanlaisia "Siionin viisaiden pöytäkirjoja" suomalainen media, poliitikot ja suojelupoliisi kirjoittavat koko ajan romanikerjäläisistä.

Suosittelen jokaista - jos ei nyt lukemaan niin ainakin - selailemaan "Prahan kalmisto" -teosta. Se voi avartaa tietoisuutta yllättävällä tavalla.

Linkki:

Siionin viisaitten pöytäkirjat. Juutalaisten salainen ohielma maailmanvaltiuspyrkimystensä toteuttamiseksi.

lauantai 24. elokuuta 2013

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 28 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Eilisen Yle Femin Kirjaohjelman otsikkona oli "Umberto Eco ja salaliitot", mikä tarkoittaa sitä, että norjalaisen Siss Vikin kirjailijavieraana oli semiootikko-kirjailija Umberto Eco. Tai ennemmin Vik oli Econ vieraana tämän kotona, joka on entinen hotelli. Yhdessä ainoassa kerroksessa hänellä on huoneisto, jossa on yli 30 000 kirjaa, mikä on yhtä paljon kuin mitä on kirjoja Hämeenlinnan suurimmassa lähikirjastossa.

Myönnän etten ole mikä Eco-asiantuntija, mutta "Ruusun nimen" (1983) olen lukenut pariin kertaan, ja se sai minut kiinnostumaan semiotiikasta, jota harrastin monta vuotta. "Foucaltin heiluria" (1990) olen yrittänyt lukea muutaman kerran, mutta se ei ole oikein .. napannut. En löytänyt kirjasta sitä sieltä täältä selailemalla kohtia, jotka olisivat minua kiinnostaneet. - Ja muita hänen kaunokirjojaan en ole ottanut edes käsiini.

Viimeisimmän kirjan "Prahan kalmiston" (2012) kohdalla aion tehdä poikkeuksen ja hankkia kirjan itselleni. "Umberto Eco ja salaliitot" -ohjelma sai minut vakuuttumaan, että kirja saattaa olla sekä sisältönsä että muotonsa puolesta kiinnostava.

Joten aion tarttua siihen kuin hetkeen, heti kun saan sen käsiini - ja joko lukea sen tai ainakin panna tyynyn alle. Kenties jotain siitä siirtyy silloin minuun.

     *     *     *

Ohjelman perusteella en ole täysin vakuuttunut Econ tavasta tehdä päätelmiä käsittelemistään asioista. Hänessä on tiettyä ylimielisyyttä, mitä en ole koskaan voinut sietää, mikä tuli taas kerran esiin - ja se näkyy myös tavassa jolla hän kirjoittaa.

Päällimmäisenä mielessäni on yksi kirjan keskeisistä aiheista, joiden väitetään liittyvän olennaisesti 1900-luvun eurooppalaiseen historiaan, vaikka itse teos sijoittuu 1800-luvulle. Siis mistä oikein on kyse. Kyse on väitetystä ja ehkä olemassaolleesta juutalaisesta salaseurasta ja sen todellisista / väärennetyistä pöytäkirjoista eli "Siionin viisauden pöytäkirjoista".

Pöytäkirjat todistettiin väärennöksiksi 1920-luvulla, mutta esimerkiksi Adolf Hitler viittasi "Taisteluni" (1925) -teoksessa näihin pöytäkirjoihin. Hän oli tietoinen siitä, että pöytäkirjat olivat osoitettu väärennetyiksi, mutta Hitler - oman logiikkansa mukaisesti - piti tätä ennemminkin todisteena siitä, että asiakirjoissa oli jotain perää. Ei savua ilman tulta.

Lopullista totuutta asian suhteen tuskin saadaan koskaan. Eikä olennaista olekaan, olivatko pöytäkirjat aitoja tai väärennettyjä. Tässä Hitler valitettavasti oli oikeassa ja Eco väärässä. Olennaistahan oli vain se, että väitetty aitous vaikutti siihen, millä tavoin pöytäkirjoihin suhtauduttiin.

Ja tässä tulemme koko asian ytimeen: eurooppalaisten kristittyjen, kansan enemmistöllä oli halu uskoa, että pöytäkirjassa esitetyt väitteet olivat totta. Ja kristittyjen halu uskoa pahaa juutalaisista taas liittyi moniinkin seikkoihin, mutta ennen muuta siihen, että juutalaisten takia kristittyjen jumala Jeesus tapettiin. Jos asiaa ajattelisi järkevästi, koko asiassa ei olisi mitään mieltä, sillä eihän kristinuskoa olisi olemassa ilman ristillä kuollutta Kristusta. Mutta tälläisia uskonasioita ei ajatellakaan järjellä ja tunteella - ja nimenomaan tähän asiaan liittyvät voimakkaat vihantunteet.

perjantai 23. elokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 225: "Vivian maahisena kotikaupungissaan"


Motto:

[Vivian walks with her hands, with Lól, on the bank of the River Aurajoki, and sings stupid imp song. The following song is not that song:]

"Still round the corner there may wait
A new road or a secret gate,
And though we pass them by today,
Tomorrow we may come this way
And take the hidden paths that run
Towards the Moon or to the Sun. 
"
   
(The Walking Song. YouTube  ) 

     *     *     *

[Vivian sai esityksestään ansaitut aplodit, mutta keskustelua esitys ei enää saanut aikaan....]

Aurinkoisena loppukesän päivänä, viikinkien jumalan Odinin päivänä, Vivian uskaltautui ulos linnastaan. Hänen maahisia suuresti arvostava ystävänsä Lól oli vierailulla, ja hän halusi näyttää tälle, millä tavoin maahiset liikkuvat hänen kotikaupungissaan maahisina.

Maahisena liikkumisessa ovat omat ongelmansa ja vaaransa, mutta nykypäivänä monet ihmiset ajattelevat ja toimivat usein hyvin samalla tavalla kuin haltiat, joten maahiseksi paljastumisen riski ei ole kovin suuri. Vivian on jopa ajatellut, mitä väliä sillä on, vaikka olisi julki-maahinen. Perinteisesti maahiset ovat olleet näkymättömiä ja varovaisia, eivätkä ole paljastaneet itseään ihmisille, mihin ovat historialliset syynsä.

Toisaalta nykymaailma on monella tavalla vaarallisempi ja pelottavampi kuin koskaan, mutta se on yhtä vaarallinen niin ihmisille kuin haltijoille.  Ihmiset ja haltijat eivät ole enää vastakkain niin kuin tuhat vuotta aiemmin, jolloin maahiset ajettiin maan alle. Tosin maahisten kannalta katsottuna ihmiset ovat aina arvaamattomia, eikä heidän suhtautumistaan ole helppo ennustaa.

Vivian ja Lól kuljeskelivat koko keskiviikkopäivän pitkin Turun keskustaa, ja pysähtyivät aina välillä istumaan johonkin heitä kiinnostavaan paikkaan. Toisin kuin ihmiset, maahiset eivät halua vaeltaa pitkiä matkoja. He mielellään kiertävät kaupunkien keskustoja yhä uudelleen ympäri ja vaihtelevat koko ajan kulkureittejään.

Eniten Vivian piti siitä, että sai kävellä Itäistä rantakatua pitkin käsillään. Katu oli suhteellisen hiljainen iltapäivällä, joten hän ja Lól saattoivat rauhassa kulkea jalat tukevasti ilmassa pitkin Aurajoen rantaa. Lólille käsillä kävely tosin tuotti ongelmia, mutta hän yritti aina välillä pysyä Vivianin perässä. Unohtumattoman elämyksen Lól ikuisti digikamerallaan ja aikoi panna kuvan kehyksiin kotinsa seinälle.

Aikansa kierrettyään keskustaa ja sen lähialueita, joen kumpaakin puolta ristiin rastiin, he luonnollisesti lopulta lopettivat kaupunkivaelluksensa.  Sen sijaan että he olisivat käyneet ulkona syömässä, he kävivät Vivianin luona syömässä, ensin lounaan, sitten päivällisen ja vielä päiväkahvinkin he kävivät Vivianin luona juomassa. Tämä oli tietysti mahdollista siksi, että he koko ajan vaeltelivat samoja reittejä, jotka koukkasivat toisinaan sopivasti torin kulmalta, missä Vivian asui.

Alkuillaksi Vivian ehdotti, että he menisivät nykytaiteen museolle Ars Novalle kuuntelemaan Susanna Välimäen luentoa Idylli ja eko-apokalypsi: miten nykytaide kuuntelee luontoa? Maahismaiseen tyyliin Vivian ja Lól eivät suinkaan menneet Factory-luentosaliin luennon alettua vaan jäivät istuskelemaan ulos. Samaan aikaan kun Välimäki piti luentoaan sisällä, Vivian kertoi samat asiat Lólille ulkona. Miksi mennä sisään, jos saman asian voi tehdä myös ulkona? Maahisloogista.

Kun luento sitten loppui, ja ihmiset alkoivat tulla rakennuksesta ulos, myös Vivian lopetti oman luentonsa ja hän ja Lól nousivat ylös. He olivat istuneet keskellä sivusisäänkäyntiä, joten heidän täytyi jo siksikin nousta ylös, jotta eivät olisi yleisönä olleiden ihmisten tiellä. Vivian halusi ehdottomasti olla näkemässä ihmiset, jotka tulivat ulos luentosalista, sillä hän halusi nähdä Armaan. Sitä hän ei tosin ollut Lólille kertonut, mutta juuri Armaan takia hän oli halunnut tulla seuraamaan luentoa.

Kun Armas sitten muun yleisön joukossa tuli ovesta ylös, Vivian kävi vaivihkaa antamassa suudelman hänen poskelleen, minkä jälkeen hän palasi Lólin kanssa kaupungin keskustaan. Ja Armas palasi oman matkasuunnitelmansa mukaisesti takaisin Hämeenlinnaan.

Vivian halusi vielä ennen lähtöä Ars Novalta käydä historiallisen museon Aboa Vetuksen puolella. Aina käydessään tällä paikalla hän ei voinut olla käymättä keskiaikaisen kaupungin raunioilla, joita on kaivettu esiin Aboa Vetuksen sisälle yleisön nähtäväksi. Erityisesti Vivian halusi käydä kappelin raunioilla, jotka olivat maahisten vuosituhantisen alistamisen symboli. Vivian halusi raunioilla tuntea esiäitiensä ja esi-isiensä hiljaisen läsnäolon.

Kappelin rakentamisen aikoihin maahisilla ei ollut tulemista maan pinnalle, sillä heitä saattoi kohdata julma kuolema.  Maahisia pidettiin pakanoista pahimpina, ehkä siksi, että he asuivat maan alla, mikä muinaisille suomalaisille oli Tuonelan paikka ja kristityille maanpäällinen - tai siis alinen - helvetti. Maahiset olivat paholaisesta seuraavia, jonkinlaisia pikkupiruja.

Linkki:

The Imp Song. YouTube
The Walking Song. YouTube