keskiviikko 28. elokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 227: "Vivian - Tuonen tyttö mustatukka"


Motto:

[Vivian walks on the bank of the sea, and sings silently sad songs, and then suddenly sees a ferry in the horizon:]

"Tuonen tyttö musta tukka,
Tuonen tyttö musta tukka.

Manalan matala neiti,
manalan matala neiti.

Souti rannalle, souti toiselle
souti suurelle merelle.
"
   
(Kardemimmit. Tuonen tyttö) 

      *      *      *

[Vivian on huomannut, että jotkut ihmiset ovat samanlaisia kuin maahiset. On ihmisiä, jotka ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavoin kuin hänen kaltaisensa haltiat.]

Kalevalan Viidesviidettä runossa kerrotaan ilkeästä Tuonen tytöstä, tumma tukasta. Vivian näkee itsessään usein samoja piirteitä kuin mitä on tuossa tytössä, mistä Seita Vuorela niin kauniisti kirjoittaa Karikko -kirjassaan. Kalevalan kuva tytöstä on synkkä, mutta tähän on vaikuttanut kristinusko, jonka aikana vanhoihin runoihin on tullut uusia kerroksia. Kirkko - ja Elias Lönnrot - on halunnut nähdä pakanalliset naiset pahempina kuin nämä ovat olleet.

Tuonen tyttö ja Jeesus ovat tarinoissa tietyllä tavalla samassa roolissa, sekä parantajina ja välittäjinä suhteessa siihen, mitä on kuoleman jälkeen. Tätä on uskovien tietysti vaikea niellä. Että nainen olisi tärkeämpi kuin kiltti, nuori ja komea hipsterinoloinen mies. Kiistan runossa ratkaisee vaka vanha Väinämöinen viisaudellaan, joka syrjäyttää Tuonen neidon Jeesuksen tieltä. Alkuperäisessä runossa, ennen kristinuskoa, tällaista ei tietysti voinut tapahtua!

Tällaisia Vivian pohdiskelee, ja toivoo, että ihmiset järkiintyisivät - ja kirjoittaisivat Kalevalan uudelleen. Parasta olisi aloittaa alkutekijöistään, ja kirjoittaa koko eepos mieluummin kokonaan uudella nimelläkin. - Miten olisi Maahistytön tarina? Vivian sanoo itsekseen istuessaan rannalla Dragsfjärdissä ja katsellen Saaristomeren kansallispuiston suuntaan. Tänä viikonvaihteena Vivian on vuokrannut muutaman ystävänsä kanssa mökin Meripesästä, jonka länsirannan uloimmat mökit ovat aivan kansallispuiston reunassa.

      *     *     *

Tuonen tyttönä Vivian oli usein kohdannut veljensä Annorin, joka oli jäänyt pitkäksi aikaa merenrannalle, eräänlaiseen välitilaan odottamaan pääsyä meren toiselle puolen. Annorille oli vaikea asia kuolla yllättäen nuorena, syöpään jota ei voinut parantaa. Hän jäikin melkein vuodeksi maahissaari Dragsfjärdin rannoille, lapsuutensa kesien maisemiin yhdessä muutaman muun nuorena kuolleen maahis- ja ihmisnuoren kanssa.

Siksi myös Vivian usein tuli käymään saarella, vaikka ei hänen olisi tietysti tarvinnut fyysisesti mennä sinne, mutta hän halusi. Hän halusi olla samoilla rannoilla kuin Annor ja hänen perheensä oli ollut niinä idyllisinä lapsuuden kesinä, joita ei mikään voinut ylittää. Jolloin maahinen eli täysimmillään, jolloin kaikki elämässä oli uutta ja ihmeellistä. Toki lapsuuteenkin liittyi isovanhempien ja sukulaisten kuolemia, mutta he olivat olleet kaikki iäkkäitä ja valmiita siirtymään manan maille.

- Mikähän saari se on jonne Tuonen rannoilta sitten siirrytään? kysyy Vivian toisinaan, vaikka vastaus oli loppujen lopuksi ilmeinen ja hieman paradoksaalinen. Totta kai se saari oli juuri tämä sama saari, jossa hän juuri oli! Siirtyminen merenrannalta - toiselle puolen - oli symbolista. - Mutta myös niin todellista!

Maahiset niin kuin eivät esimerkiksi viikingitkään haudanneet ruumiitaan maahan vaan polttivat ne. Polttivat tuhkaksi, joka levitettiin minne vainaja oli halunnut tuhkan levitettävän. Sinänsä sillä ei ollut merkitystä minne tuhka levitettiin, mutta paikan ajateltiin olevan sen Tuonelan joen vastaranta, jonne sielu saattoi öisillä vaelluksillaan palata.

Vivian oli juuri sillä rannalla, lähellä sitä paikkaa, jonne Annorin tuhkat olivat myrskytuulen mukana levitetty ja jonne hän palasi toistuvasti niin kuin Annorkin.

      *      *      *

Toisin kuin ihmisille, maahisille kuolema ei ollut kovin ihmeellinen asia. Maahinen vain siirtyi esi-isiensä pariin niin kuin oli aina ollut. Vivianin oli vaikea ymmärtää, miksi ihmiset yrittivät ehdoin tahdoin mutkistaa luonnollista tapahtumaa - ja jopa sangen iloista tapahtumaa. Sillä, totta vie, sitä piti olla iloinen, että vaikkapa Vivianin isoäiti oli päässyt oman äitinsä luokse ikuisille ja loputtomille marjamaille, paikkaan jossa ei tarvinnut kärsiä vilua eikä nälkää.

Ehkä eniten Vivian suri sitä, miten esimerkiksi Saaristomeri ympäristöineen oli nopeasti muuttunut. Tämä merkitsi sitä, etteivät vainajat enää kovin mielellään tulleet manan mailtaan käymään elävien luona. Heistä oli ikävä nähdä, miten heidän rakkaille rannoilleen, niityille ja hiekoille, metsille ja pyhille puille oikein oli käynyt.

Vivian tiesi nämä elämän, kuoleman ja välitilan asiat hyvin, sillä hän - todellakin - oli Tuonen tyttö, tyttö joka eli elämäänsä samaan aikaan rajan kummallakin puolella. Hän pystyi vapaasti liikkumaan puolelta toiselle, ja tiesi mitä mieltä esi-isät olivat maailman menosta. Ja he olivat hieman huolissaan. Huolissaan siitäkin, että olisiko tulevaisuudessa enää maahisia ja ihmisiä, jotka haluavat toimia välittäjinä niin kuin Vivian halusi. Aina oli olemassa vaara, että jokin uusi uskonto tai ideologia tulisi ja ajaisi ihmisten, maahisten ja muiden haltioiden elämän lopullisesti hunningolle. 

Maahiset olivat olemukseltaan ikuisia optimisteja. He eivät uskoneet, että heidän kotinsa Maa olisi uhattuna. Ennemmin ihmiset toiminnallaan vaaransivat itsensä. Haltiat selviytyivät aina. Tavalla tai toisella.

Linkki:

Kardemimmit. Tuonen tyttö. YouTube
Rumien Miesten Liitto. Tuonen tyttö umpisilmä. ListenMusic

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti