perjantai 30. elokuuta 2013

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 228: "Hieman humalainen Vivian soutaa saareen ja takaisin"


Motto:

[Screwed, Vivian rows to Björnklobben island, and back, and sings all the way old islanders' songs:]

"Ta mej till havet och gör mig till kung,
kung över sommar ́n och natten.

Ta mej till havet och stanna
tills natten blir dag.
 

Kanske något berusad fastän glasklar ändå
när ett sinne i taget fylls av allt jag kan få.
"
   
(Peter Lundblad - Ta mej till havet) 

      *      *      *

[Maahiset olivat olemukseltaan ikuisia optimisteja (..). Haltiat selviytyivät aina. Tavalla tai toisella.]

Sinä elokuun viimeisenä perjantai-iltana Vivian otti veneen rannasta, ja jätti Saran ja Rakelin nukkumaan, ja souti Björnklobbenin saareen.

Oli tyyni ja kuulas ilta. Ei pilvenhattaraakaan taivaalla. Lämmintäkin oli. Linnut olivat vetäytyneet yöpuulle luodoilleen. Jostain rannalta saattoi kuulua satunnainen ääni, näkyä yksinäinen valo - tai kuulua kuikan hyytävä kuik-koo.

Vivian souti tasaisesti, hänen ei tarvinnut katsoa taakseen pitääkseen venettä suunnassa. Hän osasi maamerkkien avulla soutaa juuri siihen kohtaan saarta kuin halusikin. Hän suuntasi länsirannalle, jossa ei ainakaan ollut muita ihmisiä - vaikka tuskin koko saarella oli muita -, sillä hän halusi nousta kallioiselle länsirannalle. Nousta kalliolle ja istua. Istua nuotion äärelle, jonka paikka oli siinä missä se oli aina ollut.

Matkaan ei mennyt kuin puolisen tuntia, eikä Vivianin tarvinnut soutaa edes kovin kovaa. Tasaisin pitkin vedoin hän vähitellen lähestyi saarta. Koko matkan veden pinta oli rasvatyyni. Pinnan rikkoi vain hänen oma veneensä, joka uursi haavaansa Västersandin (josta Vivian oli lähtenyt) ja Björnklobbenin (jonne hän oli pian saapumassa veneellä) välille. Haava oli kuin veden jumalattaren Wellamon vulva, jota ei ollut mutta jonka saattoi kuvitella olevan siellä missä muillakin.

Lisäksi vedenpintaan tunkeutuivat tasaisin väliajoin airojen lavat, jotka nekin vain hellästi koskettivat haavan kylkiä kuin veden jumalan Ahdin kaksihaarainen penis, jonka ei ollut tarkoituskaan muuta kuin olla jossain kohteensa lähettyvillä, ilman aikomusta tunkeutua sisään vaan vain jäädä hetkeksi haavan pintaan.

Alkumatkasta Vivianilla oli vielä vilun väristyksiä, mutta jo muutaman vedon jälkeen hän alkoi lämmetä, eikä öinen viileys enää tuntunut epämiellyttävältä. Soutaminen tuntui sekin miellyttävältä. Hän saattoi itse säännellä millä voimalla ja missä tahdissa veti vetojaan. Se tuntui hyvältä. Sai tehdä niin kuin parhaaksi katsoi.

Vene eteni vakaasti eteenpäin, työntö työnnöltä. Vivian ajatukset lepäsivät, katse lepäsi maisemassa. Oli mukava katsella loittonevaa Dragsfjärdin saarta. Ensin saarta ikään kuin ei ollut, koska se näytti niin isolta rannalta katsottuna - ja vähitellen etäältä katsottuna se sai muotonsa joka sillä oli siitä suunnasta katsottuna, jossa Vivian oli.

Airon hankaimet pitivät hiljaista, kitisevää ääntä, mitä Vivian ei ollut aluksi huomannut. Jossain vaiheessa ääni alkoi hieman ärsyttää. Hän nosti airot hetkeksi veneeseen ja lappoi kädelleen hankaimiin vettä, ja jatkoi sitten soutamistaan.

Vivianilla ei ollut veneessä mukanaan muuta kuin lappo, juotavaa ja kahvintekovälineet. Mökiltä hän oli ottanut nokipannun. Hän keittäisi saaressa kahvit, istuisi siellä hetken aikaa, ehkä torkahtaisi rantakiville ja tulisi sitten auringon kanssa samaa matkaa takaisin.

Aurinko oli juuri laskenut tai laskemassa Vivianin selän taakse. Samalla pimeys laskeutui kevyenä verhona meren - ja sen yläpuolelle kohoavien karien, luotojen ja saarten - ylle. Lopulta kaikki näytti melkein samalta mustalta. Varsinkin Dragsfjärd hävisi yön pimeyteen, tuntui ettei sitä lopulta enää ollut. Jos ei olisi tiennyt saaren olevan siinä paikassa missä se oli, koko saaren olemassaolo olisi ollut pelkästään uskon asia.

Vivian kuitenkin tiesi sen olevan siellä jossain. Hänen silmiensä edessä...

Toisin oli Björnklobbenin suhteen. Se näkyi yhä lähempänä veneen kokkaa mustana hahmona. Koska Vivian ei voinut käyttää enää maamerkkejä soutamisessa, hänen täytyi luottaa vain kykyynsä soutaa suoraan eteenpäin, siihen suuntaan mihin oli päättänyt soutaa.

Yllättäen vene karahti hiekkaiseen kohtaan rannalle, juuri siihen kohtaan josta kalliot alkoivat. Vivian nosti airot ylös ja otti kyyryssä muutaman askeleen kohti veneen kokkaa, nousi sitten veneestä ja veti venettä sen verran rannalle, etteivät mainingit pääsisi irrottamaan sitä rannasta.

Sitten hän otti etutuhdolta pannunsa ja poronsa, ja lähti kulkemaan rantaviivaa pitkin kohti nuotiopaikkaa. Reitti oli hänelle tuttu, joten hän tiesi pimeässäkin mihin kohtaan jalkansa asettaa. Maahisilla oli myös erinomainen kyky nähdä pimeässä, vaikka pilkkopimeässä hekään eivät tietysti nähneet mitään.

Vivian eteni verkkaisesti kohti kallion päällä olevaa rantakivistä kyhättyä leiripaikkaa. Välillä hän pysähtyi katselemaan ja kuulostelemaan merelle. Heti auringon laskettua oli pieni tuulen vire alkanut käydä saarelle päin. Niin kävi aina kun ilma vähänkin viilentyi.

Kun kyykistyi aivan veden partaalle saattoi jopa kuulla hennon liplattavan äänen, mutta vain hyvin hennon. Niin hennon että alkoi epäillä omia korviaan. Yhtä hyvin ääni saattoi tulla jostain mielen syövereistä, muistista. Mieli muisti kaikki kerrankin kuulemansa äänet. Ehkä ääni joka syntyi aaltojen kohdatessa rantakivet olikin pelkkä mieleenmuistuva tai mielikuvituksen tuotetta.

Mieli ikään kuin teki päätelmiä siitä mitä näki, ja johtopäätöksenä oli, että tässä tilanteessa tuli kuulua sellainen ja sellainen ääni, vaikkei oikeasti mitään kuulunutkaan. Vihdoin Vivian saapui perille. Rantakallioiden takaa hän löysi risuja ja kuivuneita puun karahkoja, joista taiteili itselleen nuotion. Kun hän oli saanut asetelmansa valmiiksi, hän otti taskustaan tulitikut ja sytytti rakennelman.

Vähitellen tuli levisi alimmista risuista ylöspäin ja sytytti lopulta kuivat tervaat tuleen. Sitten Vivian viritti kahvipannunsa nuotion yläpuolelle. Myös veden hän oli tuonut mukanaan muovipullossa, minkä hän kaatoi nokipannuun otettuaan ensin pullosta pitkän kulauksen. Sitten hän istui kiven päälle odottamaan veden kiehumista.

Vivian katseli nuotion keltaisena loimottavaa liekkiä, ja kaikkia muita värejä, sinisen ja punaisen sävyjä ja sekoituksia, joita liekissä näkyi. Samalla kun hän huomasi miten hänen kasvojaan alkoi kuumottaa, vesi alkoi kiehua. Vivian otti kahvinporot esiin ja kourallaan pani pannuun sopivan määrän karkeaksi jauhettuja kahvinpapuja. Kiehautti muutaman kerran kahviaan ja siirsi pannun sitten joksikin aikaa selviämään.

Nuotio alkoi jo hieman hiipua ja Vivian lisäsi siihen yhden ison kuivan karahkan, ja kävi sitten pitkäkseen rantakalliolle - ja katseli taivaalle. Taivaalla näkyi tähtiä ja Vivian etsi katseellaan kohdan, mitä reittiä satelliitit kiersivät maata ympäri. Parinkymmenen sekunnin kuluttua hän huomasi ensimmäisen liikkuvan kohteen, ja sitten pari muuta. Vivian ihmetteli miten valtavasti maata kiersi kaikenlaista romua, mistä suurin osa ihmisistä ei tiennyt mitään, niin kuin ei hänkään. Kumma kun eivät törmäilleet enemmän toisiinsa tai ehkä törmäilivätkin mutta niistä ei vain puhuttu. Mitä enemmän samalla kiertoradalla oli tavaraa, sitä suurempi riski tietysti oli, että jokin TV-satellitti saattoi törmätä johonkin avaruusromuun tai vakoilusatelliittiin, joka kiersi samaa rataa.

Vivian mietti tällaisia asioita vain muutaman minuutin ja sitten unohti koko jutun, koska se alkoi tuntua tylsältä. Mitä väliä sillä oli mitä siellä oli. Siellä lähiavaruudessa. Kunhan ei mitään pudonnut hänen tai kenenkään muunkaan niskaan.

Kahvi oli valmista. Vivian otti esiin kuksansa ja kaatoi siihen taivaallisen hyvälle tuoksuvaa ja maistuvaa kahvia. Otti pienen kulauksen pitäen silmiään kiinni. Pää täyttyi mielikuvista niistä kerroista, joina hän oli ollut saaressa sisarustensa ja kavereidensa kanssa. Myös niiden joita ei enää ollut samalla tavalla olemassa kuin hän itse.

Ainoa asia mitä Vivian tuolla hetkellä toivoi oli se, että Armas olisi ollut hänen kanssaan, siinä vieressä. Jos ei muuta niin lämmittämässä, sillä Vivianilla alkoi olla hieman kylmä, eikä hän ollut ottanut mukaan mitään pitkähihaista vaatetta. Ei ollut ajatellut, muistanut.

Linkki:

Christopher Cross - Sailing. YouTube
Peter Lundblad - Ta mej till havet. YouTube
Rod Stewart - Sailing. YouTube

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti