keskiviikko 28. elokuuta 2013

Vuorela: "Karikko" (2012)

”Oletetaan että toinen teistä nyt kuitenkin putoaa sen katon läpi ne kymmenen metriä alhaalla odottavalle asfaltille eikä häntä enää ole. Tähdet eivät silti sammu eivätkä kaupungit luhistu. Ihmiset jatkavat koneiston tavoin pyörimistä. Sen yön jälkeen, niin voidaan sanoa, et halua tulla ulos pimeästä. Sen yön jälkeen sinun täytyy päästäksesi pimeästä kertoa siitä tarina.”

Seita Vuorelan "Karikko" (2012) on tarina perheestä, joka ajaa leirintäalueelle ja juuttuu sinne kuin karille. Se on kertomus nuoruudesta, elämän rajallisuudesta ja kaiken tukahduttavasta surusta. Tragedian keskelle joutunut nuori Mitja etsii äitinsä ja veljensä kanssa uusia maamerkkejä kaukaa kotoa. Päämäärättömästi vaeltava kolmikko luulee päätyneensä Lands End -leirintäalueelle sattumalta. Mutta kun Mitja törmää rannalla villien rantapoikien yhteisöön ja kiehtovimpaan tapaamaansa tyttöön, hänen roolinsa seikkailussa tuntuu valmiiksi käsikirjoitetulta. Monisäikeinen tarina punoo lukijan osaksi mysteeriä, joka avautuu mestarillisesti kerros kerrokselta. (Takakansi)

      *     *     *

Uusimman suomalaisen kirjallisuuspalkinnon 'Tulenkantaja'-palkinnon saanut Seita Vuorelan "Karikko" (2012) on varmasti tunnustuksensa ansainnut. Kirja on sellainen joka sopii eurooppalaiseen makuun niin kuin hänen 'Seita Parkkola' -nimellä tekemänsä "Viima" (2006), joka oli pari vuotta sitten vuoden nuortenkirja Ranskassa.

Kirja ytimessä on realistinen kuvaus kahdesta veljeksestä Mitjasta ja Vladimirista. Erikoiseksi kuvauksen tekee se, että toinen veljeksistä on kuollut jo ennen kuin tarinaa aletaan kertoa, mikä tuo kirjaan ns. maagisen elementin. Kirjassa siis liikutaan elämän ja kuoleman rajalla, välitilassa ja tietyllä tavalla myös rajan toisella puolen.

Mukana on myös valkoisiin pukeutunut tyttö, ihan tavallinen nuoria poikia viehättävä tyttö, johon nuorempi pojista jopa rakastuu. Tytöllä on tehtävä, joka liittyy kuolemaan. Hänen tehtävänsä on valmistella kuolleita poikia lautturia varten, joka vie pojat merenrannalta jonnekin toiselle puolen.

Kirjassa kuvataan joukkoa poikia, joista osa on Mitjaa nuorempia, 10-15-vuotiaita poikia, ja jotka ovat kaikki kuolleita tai eivät ainakaan enää eläviä. He ovat kuolleet tehdessään huimapäisiä juttuja, mitä nyt tuon ikäiset pojat tekevät. Välitila jossa pojat ovat on juuri tuo merenranta, johon myös elävillä on pääsy. Poikien lisäksi tyttö asuu rannalla vanhassa, hylätyssä hotellissa, jonne säännöllisin väliajoin tulee poikia valmisteltavaksi lähtöä varten. Lopussa myös Mitja kavereineen astuvat lautalle.

Ainoa rannalla olevista elävistä, joka tapaa tytön, on Mitjan veli Vladimir. Tytön ja Vladimirin kohtaamisen voi ajatella tapahtuvan pojan mielessä. Veljensä kuoleman jälkeen hänen elämänsä menettää merkityksen, ja hän haluaa itsekin kuolla - ja joutuu tai pääsee välitilaan veljensä Mitjan luo, jossa hän tutustuu tyttöön.

      *      *      *

Kirja alkaa lomamatkalla autolla merenrannalle, joka osoittautuu samaksi paikaksi, jonne Mitja sitten jääkin. Mukana karavaanissa ovat Mitjan ja Vladimirin lisäksi heidän äitinsä. Isän on tarkoitus tulla myöhemmin perästä. Vähitellen selviää, että rannalla on muitakin samanlaisia perheitä, jotka ovat samassa tilanteessa.

Mitja lähtee saapumisensa jälkeen omille teilleen, ja kohtaa rannalla joukon poikia, jotka ovat muodostaneet jengin, johon Mitja pääsee mukaan. Hän kuitenkin palaa vielä reissuiltaan äidin ja Vladimirin luo, mutta pääasiassa hän seikkailee rannalle muiden poikien kanssa ja tekee, mitä nyt tuonikäiset pojat tekevät kolttosiaan, mm. varastelevat ruokaa syödäkseen.

Jotkut pojista ovat olleet rannalla pidempään kuin toiset siksi, että he eivät ole hyväksyneet sitä, missä tilanteessa he ovat. Että he ovat kuolleet, ja heidän tulisi matkata lopulta meren toiselle puolen, mitä siellä sitten onkaan.

      *       *       *

Tarinaan on sekoitettu monia ns. suuria uskontoja edeltäviä aineksia kuten pohjoismaista 'Edda'-mytologiaa ja Kalevalaa, muinaisten egyptiläisten uskomuksia sekä eurooppalaisia satuja, tarinoita ja myyttejä.  Kyse ei ole siis tavanomaisesta fantasiakirjasta, joista kirjastojen hyllyt pursuilevat. Kaikkea muuta. Kirja elvyttää kristinuskon aikana unohtunutta rikasta uskomus- ja kertomusperinnettä, missä mielessä kirja on kulttuuriteko.

Esimerkiksi poikien vaeltelu rannalla on rinnastettu kreikkalaiseen myyttiin Sisyfoksesta, joka vieritti suurta kiveä vuoren huipulle yhä uudestaan, ikuisesti. Kiven vierittämisen sijaan pojat toimivat rannalla niin kuin muinainen rosvojoukko, joka kyhäsi merenrannan läheisyydessä oleville luodoilla suuria kekoja risuja ja puita, joiden tarkoituksena oli öiseen aikaan toimia loistoina ja ohjata merellä liikkuvat laivat karikkoon.

Valkoisiin pukeutunut tyttö yritti saada pojat tajuamaan heidän tekemisensä turhuuden, mistä kirjassa syntyy kamppailu tytön ja poikien välille.  Aikoinaan merenrannalla asuneet ihmiset olivat tarinan mukaan saaneet elantonsa siitä, mitä he olivat löytäneet haaksirikkoutuneista laivoista. Pojat jostain syystä kuvittelivat, että he voivat jatkaa rannalla tätä perinnettä. - Siitäkin huolimatta että kukaan pojista ei koskaan ollut nähnyt ensimmäistäkään laivaa horisontissa, saati sitten että laiva olisi ajanut karille lomakylän edustalle.

      *      *      *

Seita Vuorelan kirja on sanalla sanoen loistava. Sisällöllisesti parempaa kirjaa on Suomessa tuskin kirjoitettu Mika Waltarin "Sinuhen" (1941) jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti