perjantai 31. tammikuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 285: "Arzac tänä lauantaina"

En ole saanut vielä Lofficierin veljesten kirjaa käsiini, mutta hällä väliä. Kuvittelen mitä Arzac tekisi tavallisena lauantaipäivänä, jos olisi eksynyt tähän maailmaan. En ole suunnitellut tätä mitenkään. Tuijotan vain tyhjää näyttöä, ja kirjoitan...

     *     *     *

Tai sitten en kirjoita....

Itse asiassa  eksyin kesken kirjoittamisen aloittamisen YouTubeen. Yritin etsiä "Arzak rhapsody" (2003) animaatiota dupattuna tai tekstitettynä kielellä jota ymmärrän. En löytänyt.

Tai kirjoitanpas. Älä väitä, että muutan mielipidettä, joka 15 minuutti.

     *     *     *

Arzac, Arzac, A-r-Z-a-C-?-O. Löysinpä hauskasti, melkein, oman nimeni kirjainten joukosta. Tietysti liioittelen.  

Samalla logiikalla sarjakuvasta / animaatiosta pitäisi löytyä myös joku I-?-s-?-i-?-s tai vähäisempi prinsessa. Arzac joka tapauksessa tässä elokuvakäsikirjoituksessa etsii itselleen myös naista - joskin hän vaikuttaa aika fatalistiselta tai melkein luovuttaneelta sen suhteen että löytäisi jonkun -, vaikka kai hän melkein löysikin jonkun. Luulen että muun muassa siniset silmät vetosivat häneen, ainakin animaation perusteella voisi väittää jotain sellaista.

Yhden prinsessan Arzac elokuvassa ottaa syliinsä, ja se on Noshka. Kuka tai  mikä Noshka on, sitä en tiedä. Arzac kuitenkin pelasti prinsessan Hirviön kynsistä. Toinen prinsessa taas oli päästää Arzacin päiviltä - olikohan hän niitä katkeria ja kateellisia galaksin kruununprinssin vaimoja vai mitä lie?

Ja sitten oli se sinisilmäinen, tumma, kaunis nainen, joka vain vilahti yhdessä kohtauksessa... Ai, niin ja tietysti vielä se robo-nainen, jonka avulla Arzakin pää yritettiin pudottaa valtatien varren kuppilassa, mutta hän ei ollut niin vain huijattavissa.

Arzacilla olisi ollut vientiä naismaailmassa, mutta hän haki elämäänsä niin kuin ympärilleen jonkinlaista .. harmoniaa (?) Mutta, vaikuttaa siltä, aika huonolla menestyksellä.

     *     *     *

... lauantaistahan minun piti kirjoittaa. Arzac, Arzac tuskin teki mitään lauantaisin, sillä työehtosopimuksen mukaan, mitä hänellä tuskin oli konfederaation kanssa, hänen ei tarvinnut työskennellä viikonloppuisin.

Mutta mitä olisi se 'ei-mitään', mitä Arzac ei tehnyt lauantaisin? Kenties hän vain oli, oli ja mietiskeli. Kirjoitti raportin edelliseltä viikolta ja suunnitteli seuraavaa viikkoa, sen mitä hän nyt ylipäätään suunnitteli. Lähinnä hän vain lensi tai liiteli paikasta toiseen.

     *     *     *

Jos voisi tehdä korjauksia käsikirjoitukseen, keskittyisin siihen pieneen, tummaan, hieman saamelaisen näköisen noitanaiseen ja panisin hänet lentämään Arzakin kanssa .. kuin noidan. Minun puolestani he saisivat lentää joka viikonloppu ympäri autiomaata ja nauttia toistensa seurasta. Voisivat he poiketa autiomaan ulkopuolellakin välillä kun siltä tuntuu.

Eikä heidän tarvitse mitään puhua keskenään. Ei sanaakaan, ei koskaan. Heille riittää se, että he saavat olla lähellä toisiaan. Kiinni toisissaan. Tuntea että toinen on siinä lähellä. Kosketusetäisyydellä. Niin lähellä että he voivat aistia sanoitta toistensa mielen liikkeet.

Luulen että - sanotaan nyt vaikka Sisiz - mielellään laskeutuu aina sopiviin paikkoihin ja rakentaa maastoon valtavia kuvioita, ehkä eläinhahmoja, jotka näkyivät vielä vuosituhansien päästä avaruudesta.

Suurimman kuvion hän tekee kuitenkin itsestään ja Arzakista, joka on koko hänen valtakuntansa kokoinen ja joka mahtuu hänen mieleensä.

Linkit:

Randy & Jean-Marc Lofficier. Arzach. The novel.  
Randy & Jean-Marc Lofficier. The Legends of Arzach. The comic books.

Parker (toim.): "Haamutarinoita. Maailman kuuluisimmat kummitusjutut" (2006)

Kaikille lapsille tulee se vaihe, jolloin on kerta kaikkiaan pakko päästä kummitusjunaan, leikkiä taskulampulla pilkkopimeässä, säikäytellä ihmisiä karmeilla ötököillä ja kuulla niin jännittäviä juttuja, että selkäpiitä karmii – ”eikä pelota yhtään!”

Nuorten jännitysjanoa sammuttavaan haamutarinakirjaan on koottu kummitusjuttuja maailman kuuluisimmilta kirjailijoilta Edgar Allan Poesta Robert Louis Stevensoniin ja Mary Shelleysta Charles Dickensiin, mutta myös vähän tuntemattomammilta kauhukertojilta. Tarinat ovat toinen toistaan karmivampia, joukossa mm. klassikot Dracula, Frankenstein ja Baskervillen koira.

Muhkea, nelivärikuvitettu haamutarinakirja kokoaa vihdoin yhteen kauhukirjallisuuden kuuluisimmat hahmot ja kummitusjuttujen suosituimmat aiheet. Kokoelma sopii mainiosti niin nuorten hurjapäiden lukutuokioihin kuin aikuistenkin halloween-iltoihin! (Takakansi)

      *     *     *

Haudan takaa:
- Don Munio Sancho de Hinojosan legenda (Washington Irving)
- Usherin talon tuho (Edgar Allan Poe)
- Olipa kerran mies, joka asui kirkkomaan vieressä (M.R. James)
- Paljastava sydän (Edgar Allan Poe)
- Pohjaton hauta (Ambrose Bierce)
- Tornihuone (E.F. Benson)

Kummitusten vainoamat:
- Sleepy Hollow'n taru (Washington Irving)
- Cantervillen kummitus (Oscar Wilde)
- Kertomus kummituskädestä (J. Sheridan Le Fanu)
- Kummitteleva nukkekoti (M.R. James)
- Joululaulu (Charles Dickens)
- Laiva joka näki kummituksen (Frank Norris)
- Dorian Grayn muotokuva  (Oscar Wilde)

Kirotut olennot:
- Tohtori Jekyllin ja herrra Hyden merkillinen tapaus (Robert Louis Stevenson)
- Frankenstein  (Mary Shelley)
- Dracula (Bram Stroker)
- Miehen kokoisena marmorissa (E. Nesbit)
- Baskervillen koira (Sir Arthur Conan Doyle)
- Carmilla (J. Sheridan Le Fanu)

Tuhoon tuonitut:
- Ruuvikierre (Henry James)
- Saksalaisen ylioppilaan seikkailu (Washington Irving)
- Aavevaunut (Amelia B. Edwards)
- Ratavartija (Charles Dickens)
- Punaisen surman naamio (Edgar Allan Poe)

      *     *     *

Vajaa puolet kirjan tarinoista on ennakkoon tuttuja, joten kirja kannattaa kahlata läpi; ja nekin jotka ovat tuttuja ovat tuttuja vuosien takaa ennen muuta 'Kirotut olennot'.

E. Nesbitin 'Miehen kokoisena marmorissa' vaikutti nimen perusteella vieraalta, mutta olin lukenut senkin aiemmin jostain. Kaiken lisäksi se on 'Pyhäinpäivä / Halloween' -tarina, joita olen koonnut koonnut pienen kokoelman. Halloween-kauhun klassikko Washington Irvingin 'Sleepy Hollow'n taru' (tai 'Päätön ratsumies') on sekin tässä kokoelmassa.

      *     *     *

'Miehen kokoisena marmorissa'. Kertoja ja Laura, nuori aviopari, jotka ovat taiteilijoita, joista toinen kuvataiteilee ja toinen kirjoittaa, ovat köyhyyttään muuttaneet maalle, mistä ovat löytäneet halvan mökin, jossa asua. - Heillä on jopa taloudenhoitaja rouva Dorman, joka hoitaa kaikki kotityöt, ja he voivat itse keskittyä omaan tekemiseensä.

Eräänä  maanantaina, muutamaa päivää ennen Pyhäinpäivää, joka on torstaina, rouva Dorman sanoo haluavansa lähteä heidän luotaan, mikä järkyttää kohta 3 kuukautta yhdessä ollutta avioparia. He eivät voi ymmärtää, mistä on kyse sillä kaikki on mennyt hyvin siihen asti. Lopulta rouva Dorman sanoo, että hän voi kyllä palata takaisin seuraavalla viikolla, jolloin kertoja ja Laura huo'ahtavat helpotuksesta.

Jotain kummallista asiassa on, ja lopulta rouva Dorman suostuu kertomaan paikallisesta legendasta. Kirkossa on kahden seudulla ryöstelleen (ja raiskanneen) katolisen ritarin patsasta, jotka heräävät Pyhäinpäivän yönä henkiin - ja tulevat kotiinsa, joka sattuu olemaan juuri se mökki, jossa kertoja ja Laura asuvat.

Nuoret eivät usko vanhojen  mummojen tarinoihin. Torstai-iltana kertoja on kävelyllä ja päättää uteliaisuuttaan poiketa kirkossa katsomassa näitä marmorisia hahmoja, ja järkytyksekseen huomaa, että patsaiden jalustat ovat tyhjät. Hän ryntää kotiinsa, ja törmää matkalla kylän lääkäriin, joka rauhoittelee miestä ja saa tämän järkiinsä. Yhdessä he palaavat kirkkoon, ja patsaat ovat kuin ovatkin paikoillaan.

Mies palaa helpottuneena kotiinsa, mutta löytää vaimonsa retkottamasta pöydän päällä kuolleena, kasvot hirveässä irvistyksessä. Toisessa kädessä hän puristaa marmorista sormea, joka puuttui kirkon patsaalta.

     *     *     *

'Carmilla'. Tämä J. Sheridan Le Fanun tarina on luullakseni yksi tarina satojen ja taas satojen vampyyritarinoiden joukossa, joita on kerrottu itäisessä Euroopassa vielä 1800-luvun lopulla kansantarinoina. Eikä kyse ole ollut vain tarinoista. Samalla tavalla kuin muualla Euroopassa on poltettu noitia, Itä-Euroopassa on tapettu ihmisiä vampyyreinä. Tämä tarina kertoo niukasti yhdestä kappelissa järjestetystä vampyyrioikeudenkäynnistä.

Oikeudenkäyntiin osallistui pappi, vanha kenraali, paroni (kiertävä vampyyrinmetsästäjä tms) ja talon isäntä, jonka rauniokappelista Carmillan muistomerkki arkkuineen löytyi. - Kaikki tapahtuu näennäisesti siksi, että miehet suojelevat talon neitoa, joka kertoo tarinaa, joutumasta vampyyrin kynsiin. - Kertoja on houkutellut kenties kauneudellaan ja viattomuudellaan Carmillan vainoamaan talon tytärtä, mutta vanha kenraali ehti ensin - ja onnistui sillä kertaa ritarillisesti karkoittaa vampyyrin.

Carmilla oli jo sata vuotta kiusannut kylän asukkaita, ja nyt oli tilaisuus päästä hänestä eroon. Sopivana päivänä Carmillan arkku kaivetaan esiin, ja arkusta löytyy viehko, terveen näköinen nainen, joka todetaan vampyyriksi. Hänen sydämensä läpi lyödään terävä puuvaarna, pää hakataan irti ja ruumis poltetaan. Näin kylä pääsi eroon riesastaan.

     *     *     *

Etukäteen vieraimmat tarinat löytyvät kirjan alusta 'Haudan takaa' -osastosta. 'Usherin talon tuhon' olen lukenut jostain  Edgar Allan Poen kauhutarinakokoelmasta. Nykylukijalla Poen tarinat eivät ole erityisen kauheita, mutta outoja ne ovat niin kuin tämäkin, joka kertoo kahdesta sisaruksesta Madelinesta ja Usherista, jonka vieraana kertoja on.

Vierailun aikana Madeline kuolee - lääkärit toteavat hänet kuolleeksi -, ja veli ystävineen vie sisaren ennen lopullista hautaamista väliaikaiseen holviin. Usher ei pidä sisartaan kuolleena, ja haluaa pitää häntä siksi pari viikkoa luonaan tms.

Usher menee surusta sekaisin sisarensa takia. Sisar oli hänelle enemmän kuin sisar, kenties myös rakastettu. Usherin tila saa hänen ystävänsä levottomaksi, jopa kauhun valtaan. Mies on varma että hänen sisarensa elää, ja sitten päivien kuluttua Madeleine saapuukin oven taakse.

"- Minä sanon sinulle, että hän seisoo nyt oven takana!

Aivan kuin tämän huudahduksen energia olisi saanut aikaan saman vaikutuksen kuin loitsu (..) mutta oven takana todellakin seisoi lady Madeline Usherin ylväs käärinliinoihin kiedottu hahmo."

Ennen tarinan loppua sattuu jotain vieläkin järisyttävämpää. Madeline kaatuu veljeään vasten, ja tällä kertaa kertojan mukaan lopullisesti kuolee veljensä syliin. Ystävä pakenee kauhuissaan ulos talosta, ja talo hänen takanaan sortuu hirveästi ryskyen.

     *     *     *

'Don Munio Sancho de Hinojosan legenda'. Ennen Poe edellistä tarinaa kerrotaan kirjan ensimmäinen  kummitusjuttu, jossa espanjalainen (risti)ritari miehineen muuttuu haamuiksi taisteltuaan urhoollisesti vainolaista, maureja, islaminuskoisia vastaan. Tosin he olivat vain vähän aikaa aiemmin olleet ryöstöretkellä samaisten vainolaisten luona.

Legendaksi miehet muuttuvat, kun he kuolemansa hetkellä muuttuvat haamuiksi, joiden nähtiin saapuvan pyhään maahan Jerusalemiin, jonne he olivat suunnitelleet matkaa mutta jonne eivät koskaan päässeet, elävinä. - Tarina on osoitus siitä, miten mieleltään sairaiksi kristillinen uskonto eurooppalaiset teki. Se on kauheinta tässä tarinassa, se mitä ei sanota ääneen.

     *     *     *

'Paljastava sydän'. Tämä Poen tarina ennakoi moderneja psykologisia salapoliisikertomuksia, joissa murhaajista tehdään järjestäen psykopaatteja. Tosiasia kuitenkin on, että paljon tavallisempaa on joutua esimerkiksi perheväkivallan uhriksi (ehkä vielä omaa syytään) tai kuolla suojatiellä auton yliajamana (ilman että kukaan sitä ihmettelee toisin kuin veitsen kanssa tehtyä tappoa).

Tarinasta tekee kauhean (kiinnostavan) se, että kertoja on murhaaja. Tai lain edessä hän tuskin olisi murhaaja, koska ei tiedä mitä tekee. Hän on selvästi täysin syyntakeeton. Mies tai nainen, josta ei kerrota mitään, tappaa vanhan miehen, jonka luona asuu.

Syy tappamiseen on hänen silmänsä, jota kertoja pitää jotenkin pahana. Asiassa ei ole sinänsä mitään outoa, sillä pahasta silmästä puhutaan vielä tänä päivänä yleisesti katolisissa maissa. Jos jollakin on oikein paha silmä (= paha pakana?), miksipä tätä ei voisi tappaa, sillä kyllähän Jumala varmasti ymmärtää, jos ihmiset eivät ymmärrä... Siis todella herkullinen lähtökohta.

Murha - syyntakeettomuudestaan huolimatta - on täysin harkittu ja suunniteltu, mikä murentaa uskoa lakiin ja oikeuteen, joka pitää nimenomaan tällaisia murhia kaikista pahimpina. - Tarina päättyy, niin kuin aina modernit salapoliisikertomukset, siihen että poliisit kolkuttelevat oven takana.

Psykopaatti onnistuu antamaan poliiseille uskottavan selityksen vanhuksen katoamiselle ym. Ja ovat jo poistumassa, kun mies paljastaa itsensä. Hänen kristillinen omatuntonsa, joka on kaikean länsimaisen ihmisen hyvyyden ja moraalin taustalla, alkaa kolkuttaa. Hyvät ihmiset aina paljastavat itsensä ja tekonsa. Ja psykopaatti todistaa näin, ettei ollut psykopaatti, vaikka  lukija häntä ehkä sellaisena piti... Tosi outoa.

     *     *     *

Muut kolme 'Haudan takaa' -osaston tekstiä tuntuvat aika keppoisilta, ja niitä on kenties lyhennelty niin paljon, että kertomus ja sen sisältö on kärsinyt siitä. Jokaisessa tarinassa päähenkilö on mies, joka kohtaa jonkun joka nousee haudastaan ja siitä aiheutuu kauhua. M.R. Jamesin lyhyt kummitustarina on joka tapauksessa perinteistäkin perinteisempi kummitusjuttu. Pihi leskimies John Poole asuu hautausmaan reunassa, ja näkee ikkunastaan rikkaan rouva Wilkinsiä haudattavan. Pappi heittää lesken perään tämän kirkolle lahjoittaman rahapussin. Yön aikana mies selvästi, tätä ei sanota, käy kaivamassa rahat haudasta. Joidenkin päivien päästä rouvan haamu tulee hakemaan saataviaan..

Ambrose Biercen tarinassa parodioidaan kummitusjuttuja, mutta kertomus menee sen verran överiksi, ettei sillä ole kirjallisia ansioita, eikä se edes viihdytä. Psyko-äiti tappaa isän, ja saa poikansa tappamaan kuolinsyytutkijan. Poika joutuu tutkintavankeuteen, mutta saa hyvän puolustusasianajajan, joka muistuttaa tuomaria kaikista tämän tekemistä rötöksistä, ja tuomari joutuu pitkin hampain vapauttamaan pojan. Ja tarina muuttuu edetessään aina vain oudommaksi. Lopulta isä ilmestyy haamuna, ja aiheuttaa perheelle katastrofin, jota tarinaa kertova poika pitää vähintäinkin rikollisena.

E.F. Bensonilla uni, enteet ja todellisuus sekoittuvat. Kertoja näkee toistuvasti unta tornihuoneesta, joka on hänen ystävänsä Jack Stonen kotona. Ja erään kerran kertoja majoitetaan hänen ollessaan vierailulla tähän huoneeseen. Vuosien päästä kun Jackin äiti on jo kuollut, ja vain hänen muotokuvansa on tornihuoneen seinällä, kertoja on jälleen majoitettuna huoneeseen. Vihdoin unen enne toteutuu ja kuvan nainen tulee mätänevänä haamuna huoneeseen, ties mistä syystä, mutta kauheaa on.

Edellisiä kertomuksia yhdistää kristittyjen paradoksaalisesti kokema kuoleman pelko, vaikka heitä odottaa kuolemansa jälkeen ikuinen elämä ja taivas. Ristiriitaista on sekin, että sielun ja ruumiin nähdään olevan kietoutuneet toisiinsa, mistä haamuissa on kyse. Ruumiin kuolema ja mätäneminen on ikään kuin sama asia, mikä tapahtuu sielulle...

     *     *     *

'Kummitusten vainoamat' -osaston tarinat poikkeavat edellisistä siinä, että kummitukset ovat  näissä tarinoissa osa ihmisten arkea. Ehkä paras esimerkiksi on Oscar Wilden 'Cantervillen kummitus', joka ei käytökseltään juuri poikkea ihmisistä ja elää heidän kanssaan. - Tämän kirjan versiossa Wilden tarinasta on poistettu pedofiliaan tms viittaava kohta, jossa kummitus viettää salaisessa kammiossa teini-ikäisen tytön Virginian kanssa useita päiviä. Lukijan likainen mielikuvitus pannaan tarinassa liikkeelle, vaikka mitään sellaista ei voi itse tarinasta suoraan päätellä. Ennemmin päinvastoin. Virginia käytöksellään vapauttaa kummituksen kuoleman rauhaan, mikä tekee tietysti tarinan kohdasta kaksinverroin pahan ja paheellisen.

Myös toinen tarina 'Päättömästä ratsumiehestä' on mm. "Sleepy Hollow" (2013) -TV-sarjan ansiosta tullut viime viikkoina tutuksi ja juuri tämän tarina kurpitsasta saatiin loihdittua kaikkien tuntema Halloweenin kurpitsapää. 'Dorian Grayn muotokuva' on puolestaan Oscar Wilden ainoa romaani ja kirjallisuuden klassikko. Aivan samoin on klassikko Charles Dickensin 'Joululaulu', sillä hänen tarinansa oli mm. vaikuttamassa siihen, että nykymuotoinen Joulu tuli takaisin protestanttisiin maihin pitkän tauon jälkeen.

     *     *     *

'Kirotut olennot' ovat viimeistä J. Sheridan le Fanun 'Carmillaa' lukuunottamatta hyvin tuttuja tarinoita ('Tohtori Jekyll & Mr Hyde', 'Frankenstein', 'Dracula' ja 'Baskervillen koira'), sillä kaikista on tehty esimerkiksi lukuisia elokuvia, mikä ei tietysti tarkoita sitä, että alkuperäinen tarina ja tarinan alkuperä olisivat kovin tuttuja.

'Tuhoon tuomitut' sisältää ainakin kaksi paljon erilaisissa kokoelmissa vilahtelevaa tarinaa, joista toinen on Henry Jamesin 'Ruuvikierre', josta on tehty myös elokuva ja toinen on Charles Dickensin 'Ratavartija', joita olen käsitellyt aiemmin tässä blogissa. 

torstai 30. tammikuuta 2014

Macdonald: "Esirippu. Poirotin viimeinen juttu" (2013)

Viimeisessä 'Hercule Poirot' -elokuvassa nivelreumaa sairastava mestarisalapoliisi palaa 1. murhansa tapahtumapaikalle Stylesin kartanoon uskollisen ystävänsä kapteeni Hastingsin kanssa liki 30 vuotta 1. murhamysteerin ratkaisemisen jälkeen.

Syynä Poirotin paluulle murhapaikalle on nerokas ja häikäilemätön sarjamurhaaja, jota ei ole saatu kiinni - häntä ei ole osattu edes epäillä - ja joka on taas tekemässä uutta taidokasta murhaansa. Tällä kertaa Hercule Poirot aikoo estää miehen yrityksen. (IMDb) 

"Esirippu. Poirotin viimeinen juttu" (2013) on Agatha Christien 1940-luvun alussa kirjoittama salapoliisikirja. Christie kirjoitti "Esiripun" 2. maailmansodan aikana turvatakseen tyttärelleen elannon mikäli itse kuolisi pommituksessa.

Kirja suljettiin kassakaappiin ja julkaistiin vasta 1975 juuri ennen Christien kuolemaa. Christie tappoi Poirotin, jottei hänen salapoliisilleen kävisi kuten Sherlock Holmesille, eli joku toinen kirjailija kirjoittaisi kirjoja samalla hahmolla. Kirjan julkaiseminen sai New York Timesin julkaisemaan etusivullaan Poirot'n kuolinilmoituksen, joka on sittemmin jäänyt ainoaksi laatuaan kyseisessä lehdessä. (Wikipedia)

     *     *     *

Vaikka en ole hirveän innostunut näistä elokuvista, katselen niitä siinä missä muitakin. Erityisesti tämä viimeinen on 'must'-elokuva, eikä vähiten siksi, että se on järkyttänyt jopa monia kovaksikeitettyjä 'Hercule Poirot' -faneja.

Viimeinen osa, jossa Hercule Poirot kuolee, ei ole lähtökohtaisesti sen kummoisempi kuin muutkaan TV-elokuvat. Poirotin lisäksi jaksossa kuolee  kaksi muuta henkilöä Barbara Franklin ja Stephen Norton. Hastingsin tytär on Barbaran miehen tutkija-tohtori John Franklinin tutkimusavustaja, ja tapahtumat kiertyvät kohti loppu siten, että Hastings epäilee omaa tytärtään Barbaran murhasta. Kun tytär ilmoittaa lähtevänsä lähes heti Barbaran kuoleman jälkeen yhdessä Johnin kanssa Afrikkaan - ja vielä tämän puolisona - Hastings on yhä vakuuttuneempi asiasta.

Hercule Poirot saapuu kuitenkin haudan takaakin auttamaan vanhaa ystäväänsä, ja hän kertoo mistä kaikessa oikein oli kyse. - Sivujuonteena elokuvassa on oikeudenkäynti, jossa ruoditaan Barbara Franklinin kuolemaa, joka Poirotin harhaanjohtavan todistuksen ansioista todetaan itsemurhaksi, vaikka siitä ei ollut kyse. Jo tämä on omiaan järkyttämään Hercule Poirotin tinkimättömään lainkuuliaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen uskovia kannattajia. Hän tietoisesti rikkoi lakia, eikä edes katunut tekoaan.

Eikä tässä vielä kaikki. Varsinainen murhaaja on jaksossa esiintyvien nuorten tutkijoiden ystävä Stephen Norton, joka on jonkin sortin yliälykäs psykopaatti, joka saa muut ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Jopa kapteeni Hastings on - viittä vailla - tehdä murhan, jollei Hercule Poirot tässäkin tilanteessa olisi tullut hieman yksinkertaisen poliisimiehen apuriksi. Uskomaton juonikuvio, ja Agatha Christietä nerokkaimmillaan!

Kuolemaa tekevä mestarisalapoliisi laittaa hieman ennen loppuaan kaikki peliin ja pelaa korkeimmilla mahdollisilla panoksilla. Hercule Poirot tajuaa, ettei sen kummemmni Scotland Yard kuin tavallisetkaan poliisit pysty saamaan kiinni Stephen Nortonia, jonka kontolla on jo koko joukko murhia, jotka ovat menneet muiden piikkiin ja joista vain Poirot tietää ja jotka hän on pystynyt mielessään päättelemään.

     *     *     *

Poirot paljastaa kirjeessään, jonka kapteeni Hastings lukee useita kuukausia tämän kuoleman jälkeen, mikä on hänen osuuteensa Stephen Nortonin kuolemaan, joka oli lavastettu itsemurhaksi.

Ja luulenpa, että kaikkien suureksi yllätykseksi Hercule Poirot teloitti miehen! Kyllä! Poirot kutsui eräänä iltana Sykesin kartanossa miehen luokseen ja juotti tälle kaakaojuomaa, jossa oli unilääkettä. Tämän jälkeen hän vaivihkaa kuljetti miehen tämän omaan huoneeseen, ampui hänet siellä ja lavasti ampumisen itsemurhaksi. - Hän meni jopa niin pitkälle, että oli etukäteen teettänyt miehen huoneen avaimesta itselleen vara-avaimen, jolloin kukaan ei epäillyt sitä, etteikö mies olisi vakaasti harkiten ollut ampunut itseään.

Itseasiassa Poirotin suunnitelma oli vielä paljon häikäilemättömämpi. Koko hänen tulemisensa Sykesin kartanoon perustui siihen, että hän halusi murhata Stephen Nortonin ennen omaa kuolemaansa. Hän jopa tekeytyi liikuntakyvyttömäksi rammaksi, joka liikkui pyörätuolissa vain saadakseen siitä etua suhteessa Nortoniin ja päästäkseen vakoilemaan muiden tekemisiä kartanossa.

     *     *     *

Jotain ennenkuulumatonta elokuvassa on siinäkin että - aiemmin tieteellisiä tutkimusmenetelmiä käyttänyt  ja muodollisen oikeuden rajoissa toiminut salapoliisi - yhä useammin ohittaa kaiken sen, mikä hänelle on koko hänen uransa aikana ollut tärkeää.

Hän toistuvasti pyytää Jumalaltaan anteeksi, jos se vain on mahdollista (!) sitä, mitä hän aikoo tehdä ja tekeekin.  Siltikään hän ei kadu tekojaan. Hän jättää yksinkertaisesti katolisen, belgialaisen Jumalansa päätettäväksi, lähettääkö tämä hänet helvettiin vai mitä tekee. - Poirotille ei ole mitään väliä edes sillä, mitä mieltä hänen Jumalansa on hänen teoistaan. Tämä on jotain aivan posketonta.

Lovecraft: 'Juhlapäivä'. Kirjassa: H.P. Lovecraft: "Varjo menneisyydestä ja muita kertomuksia" (2010)

H. P. Lovecraft on kulttihahmo anglosaksisessa kauhukirjallisuudessa. Hänen novelliensa aihepiiri ulottuu haudanryöstäjistä kuolleiden henkiin herättäjiin ja ihmissyöjistä Uuden Englannin takametsissä Atlantiksen raunioihin meren pohjalla. Lovecraft loi 'Cthulhu' -mytologian, johon useat myöhemmät kirjoittajat ovat kirjoittaneet jatkoa.

H. P. Lovecraftin koottujen teosten toinen osa sisältää kokoelman Varjo menneisyydestä kokonaisuudessaan sekä novelleja kolmesta muusta kirjasta. Osa novelleista on suomennettu uudelleen.

Kokoelmassa on useita keskeisiä 'Cthulhu' -novelleja, jotka kuuluvat Lovecraftin keskeiseen tuotantoon. (Takakansi)

    *     *     *

Tässä kertomuksessa palataan reilu kuukausi ajassa taaksepäin, päivään jolloin oli talvipäivänseisaus. Päivä on ollut tuhansia vuosia, kauan ennen nyky-Joulua juhlapäivä, mistä tämä tarina kertoo.

Juhlaa ei kuitenkaan vietetä missään hamassa menneisyydessä vaan nykyisyydessä. Vanhat uskomukset ja muinaisuskonnot elävät keskuudessamme alkuperäisessä muodossa, ainakin mikäli tähän kertomukseen on uskominen.

Jopa sana 'Joulu' on varastettu ja sanan alkuperäinen sisältö on muutettu toiseksi. Jule-juhla on ikiaikainen eurooppalaisten, pohjoisten kansojen juhla, jolle valloittajat ja uudet vallanpitäjät antoivat omat merkityksensä.

    *     *     *

Kertoja viettää ensimmäistä kertaa esi-isiensä Jule-juhlaa, mikä herättää hänessä lähinnä pelkoa, jopa inhon- ja kauhuntunteita. Hän ei ole itse asunut tässä pienessä kaupungissa, mutta on muinaisten ennustusten takia saapunut juhlapaikalle.

Tarina sijoittuu ehkä Suomeen, Dragsfjärdin saarelle tai muualle vanhan Hiittisten pitäjän alueelle. Kuitenkin itäisen meren rannalle, joka muistuttaa tätä saaristoa ja sen pieniä kyliä ja kaupunkeja.

Esi-isät ovat kutsuneet kertojaa ja hän ei ole voinut olla saapumatta paikalle. Orionin tähtikuvion, 4-kulmainen vyö, egyptiläisten Osiris toimii kertojan oppaana.

Kertoja tietää, että myös hänen omat poikansa saapuvat aikanaan samalla tavalla Jule-juhlaan, ja ehkä ajattelevat samanlaisia ajatuksia kuin heidän isänsä.

    *     *     *

1600-luvulla kertojan, miehen sukulaisia on hirtetty noitina paikoilla joissa mies käveli, mikä tuntui epämiellyttävältä. Kaikkialla on jälkiä kristillisestä nykyisyydestä ja menneisyydestä, mutta maan alla on toisin, missä on Jule-juhlan pitopaikka.

Mies koputtaa ovelle, jonka tietää olevan jonkin sukulaisensa, jota hän ei kuitenkaan tunne. Hän kohtaa vanhan naisen ja kai toisenkin, jotka lähtevät kuljettamaan häntä läpi kaupungin sinne, minne hän on menossa. He eivät kysy mitään, puhu mitään. 

Mies tunsi hyvin menneisyytensä, vanhat legendat ja ennustukset. Kaikki oli kirjoitettu kirjoihin ja kansiin. Hän oli tutkinut myös karttoja ja tiesi, missä oli mitäkin. Aika tuntui seisahtuneen aikaan, jolloin protestantit olivat kohdelleet kaltoin miehen sukulaisia, jonnekin 1500 - 1600-lukujen välille.

    *     *     *

Näiden ihmisten maailma oli pakosta maan ja meren alla, missä oli loputtomasti käytäviä, ja se mihin mies oli menossa oli ikivanha hautakammio, jossa juhlaseremoniat vietettiin. Kaikki tuntui kertojasta pahaenteiseltä. Aitoa goottilaista kauhua.

Mies alkaa toivoa, etteivät vainajat olisi kutsuneet häntä näihin menoihin, mikä on turha toive. Sitten he saapuvat miehen sanojen mukaan Manalaan.

Tuohon jättiläismäisten myrkkysienten valtaamaan jumalattomaan Manalaan, jossa on tulta ja tulikiveä, liejuista vettä ja valtavasti kaapuihin pukeutuneita ihmisiä.

Itse riittiä mies luonnehtii vanhemmaksi kuin mitä on ihmiskunta ja se on määrätty kestämään pidemmän aikaa kuin mitä on ihmisiä. Kaikesta kauheudestaan huolimatta kyse on kevään odotuksen riitistä - uuden elämän alkamisen toivosta. Jule-juhla on "Tulen ja ikuisen vehreyden, valon ja musiikin juhla."

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 284: "Katoava ja karvakätinen liftari"

Niin kuin sanoin, vai sanoinko, etten saa mitään aikaan. En saa mitään aikaan, vaikka minun pitäisi kirjoittaa muutama sivu yksinkertaista tietotekstiä.

Arpa osui kummitustarinoihin. Aion kirjoittaa muutaman sivun tietotekstin, jonkinlaisen esseen, kummituksista, mikä ei taida olla yllätys niille, jotka ovat ehkä viime viikkoina seuranneet tätä blogia.

Idea on yksinkertainen. Poimin SKS:n kansanrunousarkiston aineistojen pohjalta kootuista teoksista liikkumiseen (reki, kärryt, auto) liittyviä uskomustarinoita - siis sellaisia tarinoita, jotka ovat niitä kummitustarinoita, minkä ei pitäisi olla tyhjäpäiselle kirjoittajallekaan kohtuuton tehtävä. Mekaaninen kirjojen plaraus ja sopivien tekstien valikointi ja lukeminen, referointi ja mitä-sitä-nyt-sitten-kirjoittaakaan niistä näistä.

Niin pitkälle olen päässyt, että olen seulonut toistakymmentä tarinaa ja memoraattia, ja huomannut, että niiden kautta pääsee käsiksi kahteen urbaaniin legendaaan eli nykytarinaan.  'Katoava liftari' (The Vanishing Hitchhiker) ja 'Karvakätinen liftari' (The Hairy-Armed Hitchhiker) löytyvät siis idullaan vanhoista kansantarinoista.

     *     *     *

Asetelma meni heti aluksi mutkikkaaksi ja suorastaan sotkuiseksi. Tarinoista löytyy kolmenlaisia liftareita:

1) valekuolleita, jotka eivät ole oikeasti kummituksia,
2) pikkupiruja, piruja tai peräti paholaisia ja
3) tietysti niitä vainajia.

Eniten tarinoita on vainajista, sellaisista vainajista joita kuljetetaan haudattavaksi. Tarinoiden kaava on aika erikoinen. Ensin muutamalla sanalla kuvataan millainen vainaja oli, millainen syntisäkki. Sitten tapausta lähdetään kuljettamaan kohti määränpäätä. Jossain vaiheessa matkaa lasti on niin raskas, ettei hevonen pysty sitä enää kiskomaan, minkä jälkeen ongelmaan haetaan ratkaisua.

Reki tai kärryt on tarinoissa saatu liikkeelle ainakin seuraavilla tavoilla:

1) loitsuilla (kun paikalla sattui olemaan noita)
2) rukouksilla, Raamatun lukemisella (kun paikalla sattui olemaan pappi)
3) nokkeluudella (kun kyse oli maallikosta) tai
4) taakka jätettiin siihen, mihin hevonen pysähtyi.

     *     *     *

Aina ei vainaja ole kuitenkaan arkussa retuutettava syntisäkki.

Katilan isäntä ajoi reellä kirkolta kotiaan kohti, kun hän kohtasi metsätaipaleella naapurin isännän Majamäen Matin. Isäntä ottaa naapurinsa kyytiin, ja he istuvat matkan ääneti, mitä isäntä hieman ihmettelee. Vihdoin he saapuvat tienristeykseen, josta Matti pääsee kotiinsa. Matti ei edes kiitä kyydistä. Katilan isäntä jatkaa matkaansa ja ajaa kotiinsa. Kotona hän saa tietää, että Matti oli kuollut aamupäivällä.

Tarina muistuttaa urbaanilegendaa, jota kutsutaan 'Katoavaksi liftariksi', mistä on maailmalla lukemattomia variaatiota. Yleensä liftari on nuori nainen, joka on tulossa yksinään illalla tansseista kotiin. Hän ei itse aktiivisesti pyri autoon. Kun hänelle tarjotaan kyytiä, hän suostuu siihen heti ja hän vaikuttaa kiitolliselta. Kuskattava istuu hiljaa koko matkan ajan, mutta saattaa vastata lyhyesti kysyttäessä. Legendassa se, että tyttö on kuollut, paljastuu siten, että häneltä jää esimerkiksi laukku autoon, minkä kuljettaja palauttaa osoitteeseen, jossa nainen sanoi asuvansa. Ovella on kuitenkin vanhus, joka kertoo tyttärensä kuolleen vuosia sitten.

     *     *     *

Toisinaan kummitus ei ole ihminen eikä edes vainaja vaan piru, pikkupiru tai itse paholainen.

Nuori poika Edvin ajoi iltahämärissä hiljalleen töiden jälkeen hevosella kotiin. Hevonen kulki omaa tahtiaan. Sitten Edvin havahtui, kun takaa kuului huohottavia ja läähättäviä ääniä, mutta mitään ei näkynyt. Poikaa pelotti ja hän lisäsi vauhtiaan, mikä ei auttanut vaan äänet lähenivät. Edvin yritti laulaa virsiä ja pitää ääntä ja vaikka mitä, mutta mikään ei auttanut. Sitten takaatulija tarttui kiinni rattaiden perälautaan. Kun poika katsoi taakseen, hän näki sen mustan, karvaisen käden. Piru yritti kiivetä rattaille, mutta Edvin sivalsi piiskallaan kaikin voimin useita kertoja – ja lopulta kummitus putosi kovassa vauhdissa takaisin tielle.

Tämä tarina muistuttaa toista urbaanilegendaa 'Karvakätinen liftari'. Kummassakin tarinassa on keskeistä se, että ajaja tunnistaa liftarin käden karvaisuuden perusteella. Legendassa liftari on keski-ikäinen tai vanha nainen, jolla on laukku mukanaan. Kesken matkaa hän kuitenkin osoittautuu mieheksi, jolla selvästi kyseenalaisia aikomuksia kuljettajan suhteen. Hänellä on näet ase laukussaan, mikä paljastuu vahingossa. Oveluudella kuljettajan onnistuu houkutella liftari ulos autosta. Kun liftari on työntämässä autoa liikkeelle, kuljettaja käynnistää auton ja kaasuttaa tiehensä. Liftarin laukku jää autoon.

     *     *     *

On helppo nähdä, mikä on kummitustarinoiden ja nykytarinoiden olennaisin ero. Nykytarinoissa ei ole enää samanlaista persoonallista pahuutta, pirua tai paholaista. Toisaalta eivät ne kovin kaukanakaan ole toisistaan. Pahuus on vain siirretty ihmiseen ja hänen välineisiinsä (ase, auto).

Vanhoissa tarinoissa ihminen saattoi olla syntinen, mitä kummitustarinoissa osoitellaan sormella. Paha hän ei kuitenkaan ollut samanlaista kasvottomuutta kuin moderneissa tarinoissa, mikä tekee urbaanilegendoista mustavalkoisempia kuin mitä olivat kummitustarinat.

Ihmisen syntinä saattoi kuitenkin olla vain se, että hän oli yksinäinen nainen ja eli oman kyläyhteisön ulkopuolella. Vaikka hän työllään hyödytti yhteisöä, paimensi heidän lehmänsä, häntä ei haluttu haudata samalle hautausmaalle muiden kanssa. Yksi tarinoista antaa vihjeitä siitä, että yksilö saatettiin tuomita kristittyjen jumalan edessä, vaikka ei ollut mitään näyttöä hänen syntisyydestään.

RUNO ON VAPAA. Osa 150: "Ajattelen sinua koko ajan"


Ajattelen sinua
koko ajan
niin
että
sydäntäni
särkee.

Mitä tekisin
tälle
risalle
sydämelle?

En voi lukea, en kirjoittaa.
En voi lukea, en kirjoittaa.

Ajattelen sinua
niin
että
sydäntäni
särkee
aamusta iltaan.

Mitä tekisin
näille
sydämen
riekaleille?

Lovecraft: 'Viileää ilmaa'. Kirjassa: "Majatalo ja muita kauhukertomuksia" (2000)

Kauhun maailmassa ollaan tekemisissä pahuuden voimien kanssa. Ihmisellä on aina ollut tarve luoda maailmoja, joita ei voi järjellä selittää ja jotka ylittävät arkikokemuksen rajat. Kauhutarinat kertovat siitä, mitä ihminen ei itse halua kokea mutta mihin hän haluaa eläytyä.

Kauhutarinassa pahuus voi ruumiillistua piruna, noitana, hirviönä tai aaveena tai kasvaa jostain sinänsä viattomasta tapahtumasta suunnattomiin mittasuhteisiin. Viime kädessä kauhu ja pelko asuvat aina ihmisen sisällä, eikä kukaan voi niitä välttää.

"Majatalo ja muita kauhutarinoita" (2000) sisältää valikoiman kauhua Edgar Allan Poesta Robert Blochiin. (Takakansi)

     *     *     *

H.P. Lovecraft on Stephen Kingin ohella yksi tämän hetken arvostetuimpia kauhukirjailijoita, vaikka hän kuoli jo 1930-luvulla. Eläessään hänen novellejaan ei juuri arvostettu, mutta sittemmin hänen merkityksensä on tunnustettu. Muutaman viime vuoden aikana hänen tuotantonsa on suomennettu, mitä en tosin ole vielä lukenut.

Tämä yksittäinen novelli 'Viileää ilmaa' antaa jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen kirjoittaja Lovecraft on. Ihan tavanomainen kauhukirjoittaja mies ei ole vaan hän kehittelee tarinaansa pitkään, ja hänellä on oma omalaatuinen huumorinsa.

     *     *     *

Novellin alussa kirjailija / kertoja puhuttelee lukijaa kuin kaveriaan, ja sanoo ettei kauhun tarvitse liittyä pimeyteen, yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, mistä esimerkiksi perinteiset kummitusjutut sikiävät.

Kertoja on kirjailija, niin kuin H.P. Lovecraft itse, ja vielä köyhä sellainen. Hän on asunut muutaman viikon nykyisessä asunnossaan. Hänen terveytensä on heikko, ja hän saa jopa sydänkohtauksen. Miehen onneksi yläkerrassa on kuitenkin lääkäri, joka on kuitenkin ennemmin Tohtori Jekyll -tyylinen lääkäri kuin ihan tavallinen lääkäri.

     *     *     *

Jos kertojan kunto on heikko, ei lääkäri, tohtori Muinoz tunnu voivan paljon paremmin. Kertoja joutuu yhä enemmän auttamaan miestä kaikissa arkisissakin askareissa, kun tämän kunto heikkenee. Hän siivoaa, käy kaupassa ja jopa hankkii tälle kylmälaiteasentajia ja -korjaajia.

Itseasiassa ei ole aivan varma edes, miten hengissä tohtori on. Hän näet on selvästikin hengissä vain siksi, että hänen kylmälaitteensa toimivat moitteettomasti, ja kun laitteet menevät epäkuntoon, hänelle käy ikävästi. Hän siis kuolee.

     *     *     *

Jotain kokeitakin lääkäri teki, ja hänellä oli laboratorio sitä varten. Yläkerran kirjailija-apulaiselleen hän antaa lupauksia tämän terveyden suhteen. Tohtori Muinoz jopa sanoo, ettei hänen naapurinsa ehkä tulevaisuudessa tarvitse sydäntä ollenkaan voidakseen elää. Aika paljon luvattu...

Kun naapurit lääkärin kuoleman jälkeen tulevat käymään tämän luona kirjailija kirjoittaa:

"En pysty enkä uskalla sanoa tässä, mitä sohvalla oli tai oli ollut. Mutta tässä on se, mitä minä täristen tavasin tahmeaksi tahriintuneesta paperista ennenkuin raapaisin tulitikun ja poltin sen tuhkaksi."

Jokainen voi itse arvioida kertojan mielentilaa ja luotettavuutta kertojana. Joka tapauksessa pilaantuminen oli ehtinyt melko pitkälle.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Bradbury: 'Kirkuva nainen'. Kirjassa: "Majatalo ja muita kauhukertomuksia" (2000)

Kauhun maailmassa ollaan tekemisissä pahuuden voimien kanssa. Ihmisellä on aina ollut tarve luoda maailmoja, joita ei voi järjellä selittää ja jotka ylittävät arkikokemuksen rajat. Kauhutarinat kertovat siitä, mitä ihminen ei itse halua kokea mutta mihin hän haluaa eläytyä.

Kauhutarinassa pahuus voi ruumiillistua piruna, noitana, hirviönä tai aaveena tai kasvaa jostain sinänsä viattomasta tapahtumasta suunnattomiin mittasuhteisiin. Viime kädessä kauhu ja pelko asuvat aina ihmisen sisällä, eikä kukaan voi niitä välttää.

"Majatalo ja muita kauhutarinoita" (2000) sisältää valikoiman kauhua Edgar Allan Poesta Robert Blochiin. (Takakansi)

     *     *     *

Tieteiskirjailija Ray Bradbury on yksi parhaita novellisteja, joita tiedän.  "Majatalo ja muita kauhutarinoita" (2000) kokoelmaan valittu 'Kirkuva nainen' on todella koukuttava lukukokemus, joka saa kädet hikoamaan.

Tarina on hyvin yksinkertainen. 10-vuotias tyttö käy kaupassa, ja kulkee kodinsa vieressä olevan tyhjän tontin poikki. Keskellä tonttia hän kuulee naisen kirkuvan. Ääni tulee maan alta. Tyttö ryntää kotiin, ja vaatii että isä lähtee hänen mukanaan tontille - ja kaivaa maahan haudatun naisen ylös.

Isä ei ota tytärtään Margaretia vakavasti, mutta lupaa ruokailun jälkeen tulla käymään hänen kanssaan tontilla, jos hän vielä silloin sitä ehdottomasti haluaa. Tyttö on kuin tulisilla hiilillä ja odottaa vain, että ruokailu vihdoin loppuisi.

Ja käy niin kuin lukija aavistaa: nainen ei huuda juuri sillä hetkellä, kun Margaret on tyhjällä tontilla isänsä kanssa. Tyttö on kuitenkaan luovuta. Vaikka isä lukitsee hänet huoneeseensa, ja kehottaa olemaan iltapäivän huoneessaan, tämä karkaa ikkunan kautta ulos - ja lähtee kaivamaan naista ylös maasta.

Monien hermostuttavien käänteiden jälkeen Margaret ei näe enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa käydä kotikatuaan läpi talo talolta. Hän olettaa, että naisen täytyy olla joku lähiseudun naisista. Vasta viimeinen talo tärppää. Ja loppu on huikean jännittävä...

maanantai 27. tammikuuta 2014

Lampela (toim.): "Pieni kummituskirja. Tarinoita vuosien takaa" (2006)

"Pienen kummituskirjan" (2006) tarinat tuovat ulottuviimme kaikuja menneestä Suomesta. Vanhojen tarinoiden maailman kolkkous, vanha esineistö, oudot ympäristöt ja salaperäisesti käyttäytyvät hahmot kiihdyttävät mielikuvituksen huimaan ylinopeuteen.

Kirjan kummitusjutut kuvaavat arkisen elinpiirin kummittelijoita: ihmishahmoisia kummituksia, eläinkummituksia sekä luonnon, rakennusten ja liikenteen kummituksia. Oman lukunsa ovat saaneet myös tarinat, joissa kummittelulle löytyy luonnollinen selitys.

"Pienen kummituskirjan" tarinat ovat 1880-1960-luvulta. Ne on valikoitu Suomen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta. (Takakansi)

      *     *     *

Liki 200-sivuinen kirja on itseasiassa aika suuri suomalaiseksi kummituskirjaksi, vaikka sen nimi onkin "Pienen kummituskirja" (2006).

Kirjan tarinat ovat hyvin kevyesti toimitettuja ja ne ovat valikoitu kutakuinkin suoraan SKS:n kokoelmista. Siten nämä  usein hyvin lyhyet tarinat tai lähinnä anekdootit poikkevat muiden samasta aiheesta tehtyjen kirjojen sisällöistä.

      *     *     *

Oikeastaan vain muutama kirjan kertomuksista on tekstejä, joita voi pitää kokonaisina tarinoina; ja muutamat parhaista tarinoista on julkaistu mm. Anneli Kanton toimittamassa "Kuollut kulkee" (2008) -valikoimassa.

Kirjan viimeisessä kappalessa on kiinnostava osuus, johon on kerätty ihmisten kummituskokemuksia, joille on löytynyt hyvin luonnollinen selitys. Monet niistä ovat varsin hauskoja. Näihin en ole törmännyt muualla. - Ihmisten tapa nimetä tuntemattomia olioita kummituksiksi, ja kummitusten paljastuminen esimerkiksi toisiaan vastaan hankaaviksi puiksi eli konkeloiksi, on vapauttava kokemus mikä on sinänsä jännittävä ilmiö.

Tämähän tarkoittaa sitä, että ihmisillä on tarve kertoa ja kertomuksellistaa kokemuksiaan. Asioita ei vain koeta vaan niitä tulkitaan ja niille annetaan selityksiä. - Kummitusjutut ovat kansanperinnetttä, jota nykyään pidetään yllä syksyn pimeinä iltoina ja varsinkin Halloweenina / Pyhäinpäivänä / Kekrinä, jolloin niitä saatetaan lukea toisille ääneen.

      *     *     *

Toisaalta on myös niin että ihmisillä on tarve purkaa kertomuksiaan, kyseenalaistaa jo yhdellä tavalla kerrottuja tarinoita. Siksi ei uusia kummitustarinoita enää nykyään synny. Kirjojen vanhimmat tarinat sijoittuvat 1960-luvulle. Tosin vanhat tarinat elävät tänä päivänä ns. nykytarinoina eli urbaanilegendoina, mutta enää ei puhuta kummituksista vaan käytetään toisenlaista kieltä.

Esimerkiksi kristinusko oli yksi tapa kyseenalaistaa vanhoja uskomustarinoita. Liberalismin / sosialismin / konservativismin / anarkismin ym. modernien ideologioiden tapa kyseenalaista maailmanuskontoja jatkaa tätä samaa perinnettä.

Uusien aatteiden vyöryessä ihmisten yli syntyy helposti harha, että myös ihminen samalla muuttuu ja kehittyy, ja että tapahtuu jotain sellaista, jota kutsutaan edistykseksi. - Jokainen kuitenkin tietää, miten esimerkiksi USA ja Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ovat 2. maailmansodan jälkeen kehitelleet yhä uusia vihollisia itselleen. - Kummitukset ja paholaiset ovat muuttuneet profaaneiksi kansallisvaltion vihollisiksi, joita vastaan taistellaan modernein asein kuten 'Panther' -panssarivaunuilla niin kuin Suomen valtio luulee tekevänsä mikä on hirveän sairasta. Samasta syystä suomalaiset poliisit käyttäytyvät arrogantisti muita kuin kaltaisiaan kohtaan ja leikkivät tinätähti-länkkäriä pistooleineen.

      *      *     *

Yksilötasolla kummituksia on tullut "niistä", jotka eivät arvosta samoja asioita kuin me itse arvostamme. "Ne muut" voivat olla keitä tahansa. Nuorille naisille vihollisia ovat usein vanhemmat miehet. Äideille vihollisia ovat miehet, jotka heidän mielestään voivat uhata heidän lapsiaan ja jotka eivät miellytä heitä seksuaalisesti tms. Kaikki, jotka voivat tulla kaltoinkohtelun kohteeksi ja joita voidaan surutta syrjäyttää ilman huonoa omaatuntoa tässä yhteiskunnassa, ovat kummituksia. - 60-luvun modernisoituvan yhteiskunnan kummituksia olivat miehet, jotka olivat asunnottomia alkoholisteja ja tietysti työttömiä ja mitä luultavimmin koulujen lähettyvillä roikkuvia namusetiä. Nyt kuva kummituksista on huomattavasti kirjavampi ja vaikeammin hahmottuva. Anja Kaurasen "Pelon maantieteen" jälkeen myös nuorista naisista tuli kummituksia miehille.

      *      *     *

Jotkut kirjan ihmishahmoisista kummituksista ovat pieniä 60-70 senttimetrin mittaisia, toiset taas suuria yli 2,5 metrin mittaisia, jolloin ei ole epäselvää, että kyseessä on jotain epätavallista.

Ehkä 1000 vuotta sitten ei ihmisillä olisi ollut luultavasti mitään ongelmia suhtautua tällaisiin hahmoihin, sillä silloin maailmankuva oli moninaisempi, kun oli useampia vaihtoehtoisia tapoja tulkita näitä otuksia. Pienet oliot saattoivat olla menninkäisiä tai maahisia tms. Suuret taas peikkoja tai jättiläisiä ym.

Huomionarvoista on myös, miten asenteet kummituksia vastaan ovat muuttuneet koko ajan kielteisimmiksi. Kenties tämän päivän kummajaisia ovat ihmiset, jotka suljetaan vankiloihin ja vankimielisairaaloihin ja joista tehdään kaikkein kauheimmat kauhuelokuvat kuten Thomas Harrisin kirjaan perustuva "Uhrilampaat". 

      *      *     *

Yksiä kauheimmista, perinteisistä olioista varmasti olivat päättömät miehet ja naiset tai mitä nämä nyt sitten olivatkaan. Vainaita joka tapauksessa.  Kati Puttosen toimittaman kirjan alussa Soppo Riihimäen vuonna 1860 kertoma tarina. Tämä nainen asui Ähtärin kirkonkylässä.

Soppo käveli pimeällä maantiellä, sillä tuohon aikaan ei ollut edes katuvaloja.  Hän näki Nyyperin alangolla hirveän pitkän miehen, jolla oli jalkoihin asti ulottuvat päällysvaate, ja mieheltä puuttui pää.

Soppo oli miehiä kammoksuva vanhapiika, siveyden sipuli. Kummitus ei tehnyt naiselle mitään, mutta nainen sai tapahtumasta jutun kerrottavakseen ja kirjoittaakseen, hän kun oli lukuihmisiä.

- Ei ole kovin vaikea kuvitella, mistä tapahtumassa on ollut kyse. Nainen on luultavasti ollut hyvin tunnettu tapaus kylillä, ja kylän nuoret miehet ovat varmasti halunneet huvitella naisen kustannuksella.

Kirjan lopulla kerrotaan toinen päätön tarina, joka paljastuu väärinkäsitykseksi. Jos se ei olisi paljastunut, tarina olisi jäänyt elämään tavanomaisena kummitusjuttuna.

Haudankaivaja lopetteli heinäkuun iltana töitään, kun kirkon ovesta astui päätön mies. Tapaus selvisi nopeasti, sillä päätön mies oli suntio, joka oli hakenut kirkosta ehtoollisviiniä. Suntio oli kiireessä vetänyt takin päänsä yli, koska pappila johon hän oli menossa oli aivan vieressä. Vastaavasti suntio säikähti haudasta nousevaa miestä, jota hän luuli kummitukseksi!

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 283: "Senaatintori"

Motto:

Taitaa Senaatintorin portailla
t-u-u-l-l-a
Istut siellä takki korvilla
ja huudat: Pidä musta kii -ii-ii
tänään

Pidä musta kii -ii-ii
tänään

(Sara Sayed)

      *     *     *

Senaatintori on minulle merkillinen suomalaisuuden ikoni, jolla on vain henkilökohtaista merkitystä. Minua ei kiinnosta miten Carl Ludvig Engel suunnitteli siitä joskus Venäjän suuriruhtinaskunnan pääkaupungin keskustan Nikolainkirkon portaineen kaikkineen.

Pitkät portaat ja aukio ovat ne jotka jäivät päällimmäisenä mieleen ensimmäisestä käynnistä Helsingissä, enkä edes muista milloin se oli. Joskus kouluaikana. Istuin neljännellä tai viidennellä portaalla ja söin eväitä, ja katsoin pienen punatukkaisen tytön niskaan.

       *     *     *

Toinen ikimuistoinen kokemus Senaatintorista syntyi valkokankaalla, kun näin heti tuoreeltaan Warren Beattyn elokuvan "Reds - punaiset" (1981). Koska Venäjän vallankumousta ei voinut kuvata Pietarissa / Leningradissa, se kuvattiin Helsingissä, eikä kukaan huomannut mitään eroa.

       *     *     *

Kun Suomen pitkäaikaisin presidentti Urho Kaleva Kekkonen kuoli, olin Helsingissä, minkä senkin muistan ikäni. Ei suinkaan siksi, että olisin edes tiennyt, että hautajaiset olivat juuri sinä päivänä. Muistan päivän siitä, kun lähdin lounaalle Senaatintorin laidalta Kansalliskirjastosta. Ihmettelin miksi kadun varrella oli niin paljon ihmisiä, kun luikahdin kaiken väenpaljouden ohi - suoraan kadun yli aivan hautajaissaattueen editse.

       *     *     *

Ensimmäisen ja ainoan esitelmän politiikan tutkimuksesta pidin myös Senaatintorin laidalla monta vuotta myöhemmin. Valtioneuvoston linnassa olivat Politiikan tutkimuksen päivät, ja istuin tietämättäni professori Kari Palosen vieressä, joka muistutti ulkoisesti pahimmanlaatuista pultsaria. Opiskelijakaverini olivat huvittuneita, kun olin ainoa joka ei kavahtanut miestä - tai istumista hänen vieressään.

       *     *     *

Viime vuoden lopulla Senaatitorin laita Kansalliskirjastoineen tuli jälleen mieleeni, kun luin ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin esikoisdekkarin "Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava" (2013). Tuntui kun kehä olisi kiertynyt umpeen, en ollut ajatellut koko kirjastoa sen jälkeen, kun olin ollut siellä pariin kolmeen otteeseen töissä.

Linkki:

Sara Sayed. Senaatintori. 2012. YouTube

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 60 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Sain vinkin tähän tekstiin äidiltäni, joka oli jutellut eilen puhelimessa edemenneen setäni vaimon Pirjon kanssa. Mikko-setä kuoli muutama vuosi sitten noin kuusikymppisenä perusterveenä suomalaismiehenä mahasyöpään ehdittyään sairastaa puolisen vuotta. 

Niin kuin olen kertonut äitini oli vaikeassa selkäleikkauksessa joulun alla, mutta on vähitellen alkanut toipua. Tosin hitaammin kuin jos leikkaus olisi onnistunut suunnitellulla tavalla. Ja kuntoutus olisi aloitettu ajoissa.

    *     *     *

Äitini on kärsinyt vuosia ankarista kivuista, ja hän on krooninen kipupotilas, jonka kivut ovat nyt hieman hellittäneet. Kipuihin hän on saanut monenlaisia vahvoja kolmiolääkkeitä, mutta puolisen vuotta sitten hän halusi vaihtaa käyttämänsä lääkkeet toisiin. Hän ei halunnut tulla riippuvaiseksi käyttämistään kipulaastareista.

Vaihtoehtona tarjottiin Lyrica-nimistä lääkettä, jonka aloittamisen jälkeen alkoi tapahtua kummallisia asioita, joita äitini - eikä kukaan mukaan - osannut yhdistää tähän lääkkeeseen.

Vasta kun Pirjo kertoi 20.1.2014 TV1:lta tulleesta ohjelmasta "MOT: Onnettomuuspilleri:  Ihmelääkkeen vaietut vaikutukset" asiat alkoivat loksahdella paikoilleen.

    *     *     *

Näkyvimpänä haittana lääkkeestä olivat huimaus- ja tasapainohäiriöt. Eräänä yönä loppuvuodesta äitini kaatui ja mursi kätensä, eikä hän muistanut tapahtumasta paljon mitään. Lääke aiheuttaa myös ajan ja paikan tajun hämärtymistä sekä vaikuttaa muistiin.

Kävelemisen harjoittelua leikkauksen jälkeen on haitannut se, että oman liikkumisen ja pelkästään tasapainon hallinta on ollut ihmeen vaikeaa. Äitini on kaatunut monta kertaa, ja ainoastaan hyvällä onnella selvinnyt ilman pahempia haaveraita. Tänään kuulin muutamista uhkaavista kerroista, joita hän ei ollut kertonut tähän mennessä edes minulle.

    *     *     *

Myös monet muut haitat menevät ainakin osittain saman Lyrican piikkiin. Siitä on ollut todellakin paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämän jälkeen äitini aikoo tyytyä tavallisiin kipu- ja hermokipulääkkeisiin. Lyrican syömisen hän lopetti välittömästi.

Lyrica on maailman suurimman lääketehtaan Pfizerin rahasampo, jolla se on tahkonnut vuositasolla usean miljardin voittoja esimerkiksi vuonna 2012 yli 4 miljardia dollaria.

Suomessa tätä epilepsilääkkeeksi kehiteltyä ainetta käyttää yli 71 000 ihmistä, joista alle tuhat on epileptikkoja. Lääkkeestä on tullut suoranainen yleislääke kaikkiin mahdollisiin vaivoihin sen lukuisista vakavista haitoista huolimatta.

Terveyskeskuslääkärit kirjoittavat Lyricaa jopa niskavaivoihin ja kaikkiin epämääräisiin kipuoireisiin. Se on siis 2010-luvun Aspiriini.

Linkki:

MOT: Onnettomuuspilleri. Yle Areena

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 282: "Mieli leikkii pienellä ihmisellä"

Usein mietin miten hämmästyttävä otus ihminen on - ja ennen muuta miten heikosti ihminen ymmärtää miten hänen kyborgi-aivonsa toimivat.

Itsensä on suhteellisen helppo suggeroida mitä kummallisimpiin tunnetiloihin ja näkemään näkyjä. Ehkä parhaana esimerkkinä ovat kaikki monoteistiset uskonnot, jotka perustuvat puhtaasti 'viisaiden' miesten /  naisten tai papiston mielessään luomiin illuusioihin, joihin kokonaiset kansat on saatu vuosisadoiksi mukaan.

Tällainen on sikäli vaarallista, että ihmiset altistuvat illuusioiden vallassa karismaattiselle johtajuudelle (Hitler, Stalin, Mannerheim, Niinistö, Kunkku ym), ja ovat valmiita tekemään mitä tahansa hölmöä. Suomalaiset ovat verissä päin tappaneet, milloin katolisia Keski-Euroopassa, milloin toisiaan vapaussodassa, milloin ryssiä viime sotien aikana. Ja kaikki täysin turhaan - ja jopa omien uskomusten ja uskontojen vastaisesti!

     *     *     *

Jokainen voi tehdä omalla bio-kompuutterillaan asiaa havainnollistavia kokeita. Itsensä on helppo saada esimerkiksi äärimmäisen pelon ja kauhun valtaan, jos sitä haluaa.

Kauhun resepti on yksinkertainen:

1) olet yksin kotona, eikä muita ole ihan lähellä, joilta voi tarvittaessa pyytää apua.
2) on hiljaista ja pimeää, koti-idylli, kuuntelet rauhallista musiikkia hiljaa
3) keksit itsellesi kummituksen, jonkin pahiksen, jonka saat tavalla tai toiselle tulemaan luoksesi.
4) kehittelet mielessäsi ajatusta, mitä hirveää sinulle voi sattua, kun tuo paha käy sinuun kiinni - pahimmillaan tietysti tappaa, mutta ehkä jotain vielä pahempaakin voi keksiä.
5) toimit ikään kuin tuo kaikki olisi totta ja saat itsesi täysin tiloihin.
6) nautit saamistasi kikseistä (vaikket sitä heti myönnä) ja sopivan tilaisuuden tullen toistat kokemuksen - ja saat samalla kerrottavaksesi huikean tarinan, johon uskot ja johon muutkin uskovat, jos kerrot kaiken uskottavasti  ja eläytyen.
7) uskottavuutta ja sädekehääsi lisää se, jos pystyt jollain tavoin vahingoittamaan tai vaikuttamaan kummitukseesi.

     *     *     *

Olenko itse tehnyt tuollaisia kokeita? Miksen olisi, tosin en tuon reseptin mukaisia kokeita. Ihan tietoisesti kannattaa kokeilla virittäytymistä erilaisiin tunnetiloihin. Ja se on kieltämättä aika epämiellyttävä tunne, kun huomaa esimerkiksi joutuvansa jonkinlaiseen paniikkiin. Vaikka tietää, että tunne on itseaiheutettu, eikä perustu mihinkään uhkaan, siitä on vaikea päästä kovin nopeasti eroon.

Joskus tietysti pelko on aiheellistakin, mikä  tekee mekanismista kiinnostavan. Tositilanteessa on periaatteessa kaksi vaihtoehtoa: joko jäädä paikalleen ja odottaa että tilanne menee ohi tai lähteä pakoon tilannetta johonkin turvallisena pidettyyn paikkaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiset luultavasti kuitenkin soittavat 112:een ja antavat muiden selvittää tilanteen, mikä se sitten onkaan. Oli uhkaa tai ei. Sinipukuiset rauhoittavat mieltä ja karkottavat kummitukset mielestäkin. Kännykällä on helppo kiusata kummituksia.

     *     *     *

Olenko nähnyt kummituksia? Jos joku vastaisi tähän kysymykseen, ettei ole nähnyt, epäilisin heti hänen mielenterveyttään. Joko sitä millä herkkyydellä hän elämäänsä elää tai miksi hän ei halua myöntää asiaa. Ihmisen mieli kun tuottaa mörköjä ja kummituksia. Niin ne aivot vain pelaavat.

Jokainen tietää, millaista on katsoa yksin kotona kauhuelokuvaa, ja eläytyä sen tapahtumiin. Kummitukset eivät tarvitse mitään muuta tullakseen omia aikojaan esiin, kun valot on sammutettu. Kaikki äänet saattavat olla sen murhaajan inkarnaation aiheuttamia, joka on tullut kuvaruudun läpi juuri sinun huoneistoosi vainoamaan sinua. Siinä on jotain mustan maagista ja ikiaikaista.

     *     *     *

Sama mekanismi toimii kun kulkee hämärässä metsässä. Jokin aistimus, jota ei välttämättä edes tiedä rekisteröineensä, saattaa tuottaa harhan kaltaisen näköaistimuksen. Liikuin lapsuudessa paljon kotini lähellä olevissa metsissä, usein koiran kanssa. Äkkiä metsäpolulla vain pysähtyy, ilman mitään näkyvää syytä, ja tajuaa, että nyt on oltava paikallaan.

Erään kerran olin Riku-koiran kanssa jälleen kerran metsässä ja se juoksi siellä täällä vapaana. Olin pysähtynyt metsäpolulle, kun koira juoksee täydellä vauhdilla ohitseni - ja huomaa hieman liian myöhään, että vain muutamien kymmenien metrien päässä siitä on suuri hirvi. Olin havainnut eläimen ennen koiraani vaikka en ollut nähnyt tai kuullut sitä, mikä oli huvittavaa. Ja miten lähellä olimme sitä, eikä sekään ollut huomannut meitä. Olimme tulleet tuulen alta.

Ainoa joka tilanteessa säikähti oli koheltava koirani. Suuri uroshirvi asteli vähin äänin ohitseni. Ja minä sitä vastaan. Tervehdimme äänettä toisiamme.

     *     *     *

Yhtenä talvena vietin useita päiviä yksikseni autiossa kylässä, jossa ei ollut muita ihmisiä. Hirsitalo oli puilla lämmitettävä, sähköä ei ollut, puucee oli pihan perällä samoin kuin saunakin. Talo ei ollut kovin suuri, mutta vanha ja ilmeisen paljon nähnyt ja lähellä ohikulkevaa kärry- tai maantietä.

Nukuin liki 40-asteen paukkupakkasilla paremmin kuin koskaan, ja näin paljon unia. Yhtenä yönä heräsin kesken unieni. Ja niin kuin kerran aiemmin joitain vuosia aiemmin kerrostaloasunnossa, tajusin että tuvan puolella on joku.

Ensin ajattelin panna valon öljylamppuun, mutta luovuin heti ajatuksesta. Jäin vain makaamaan sänkyyn ja hivuttauduin puoli-istuvaan asentoon seinää vasten. Aluksi en nähnyt mitään. Sitten näin ikkunan vieressä seisovan hahmon, joka oli kääntänyt kasvonsa minuun päin. Se oli aivan liikkumatta.

Hahmo oli selvästi katsellut ikkunasta tielle päin kuin olisi odottanut jotain tulevaksi, ja havahtui heräämiseeni. En pelännyt tai panikoinut. Ajattelin vain pitäisikö minun tehdä asialle jotain. Kun hahmo ei reagoinut minuun mitenkään, käänsin kylkeäni ja aloin taas nukkua.

Seuraavina öinä en enää hahmoa nähnyt.

Miten tällaista kokemusta on mahdollista tulkita. Jos sitä haluaa tulkita samalla tavoin kuin kummitustarinoita tulkitaan, kenties kyse oli matkalaisesta, joka odotti kyytiä. Se oli kovalla pakkasella ehkä vain tullut sisälle lämmittelemään. Kenties sen kohtalo oli ollut jäätyä pakkaseen, siksi ettei joku talon isännistä muinoin ollut päästänyt sitä sisään. Tuntien talon silloisen omistajan tämä olisi hyvin voinut olla mahdollista.

     *     *     *

Seuraava omakohtainen esimerkki liittyy illuusioiden tai harhojen tietoiseen tuottamiseen. Tällaisen yrityksen onnistumisesta ei tietysti voi olla koskaan täysin varma, mutta niinä kertoina kun olen sitä ohimennen kokeillut, se on toiminut. Mitään mieltähän tässä ei tietysti ole, muuta kuin siinä mielessä, että tajuaa miten oma mieli toimii.

Olen kirjoittanut paljon lyhyitä ja sinänsä merkityksettömiä anekdootteja Katumajärven rannalta. Nämä esimerkit liittyvät samaan paikkaan, samaan uimarantaan. Ensimmäinen tapaus sattui yhtenä kesänä, jolloin tein joitain astanga-joogan perusliikkeitä laiturilla aina ennen kuin kävin uimassa. Kuvittelin mielessäni, miten kasvan - tai joku kasvaa - aina vain suuremmaksi ja suuremmaksi istuessani laiturilla ja lopulta ikään kuin nousen - joku minusta nousee - suurena valomerenä laiturin päästä kohti taivasta.

Itseni suggeroimalla sopivalla hetkellä ja tavalla sain tuotettua huikean, psykedeelisen näyn, mitä en sen jälkeen enää yrittänyt. On helppo kuvitella, miten uskonnollisesti ajattelevat tai uskonnollisuuteen taipuvat ihmiset pitäisivät jotain tällaista näkyä hyvinkin jumallallisena enteenä tms. Ja kyse on vain oman mielen hallinnasta tai käyttämisestä, hieman kyseenalaisiin tarkoituksiin.

Toisen kerran kirjoittelin intensiivisesti lyhyitä tarinoita Vivian-nimisestä maahisesta, jonka yksi olomuoto oli veden- tai merenneito. Samalla laiturilla kuvittelin tällä kertaa, miten järvellä ja sen rannoilla liikkuu ja asustaa monenlaisia muinaisia suomalaisia taruolentoja.

Keskityin vain legendaariseen Melusine-hahmoon. Kuvittelin, että hän on jossain lähellä kanssani, mutta ei halua kohdata minua, mutta on kuitenkin utelias näkemään millainen otus tuottaa mielikuvia ja ajatuksia hänestä. Ehkä muutamien minuuttien jälkeen, kun olin tietoisesti alkanut kuvitella, näin takanani puolihämärällä rannalla ihmisenkokoisen hahmon, joka oli juuri noussut vedestä, mutta joka luikahti vähin äänin takaisin veteen, kun huomasi tulleensa huomatuksia. Hieno harha.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kanto (toim.): "Kuollut kulkee. Tarinoita kalman majoilta" (2008)

"Kuollut kulkee" (2008) on kokoelma kummitustarinoita eri puolilta Suomea. Tarinat ovat tosia, eivät keksittyjä ja mukana on myös valokuvia kummituksista. Idean kirjaan toimittaja Anneli Kanto sai kohdattuaan itse kummituksen:

Hän seisoi huoneen ovella ilman näkyvää muotoa. Kokemus oli pelottava. Tiedän, kuka kummitus oli: nappikauppias Ida Salin, jonka aikanaan omistamassa huvilassa olin vieraana. Ida tuli katsomaan, kuka hänen kamarissaan nukkui. Mutta ehkä vain vanha huvila sai mielikuvitukseni liikkeelle? Niin olisin ajatellutkin, ellei aamulla olisi tapahtunut jotain. Huonetoverini puki vaatteita ylleen, näytti kiusaantuneelta ja sai lopulta sanotuksi: "Tiedätkö, minusta tuntui, että yöllä tuossa ovella seisoi joku.” (Risingshadow.fi)

      *     *      *

- Pahantekijä - Sijaton sielu - Luuranko - Kuollut kulkee - Sotilas - Talon ja tavaran vahdit - Laitoskummitus - Maara - Paholainen - Eläinkummitus - Autoileva kummitus - Ennustajat - Räyhähenki - 

      *     *      *

Kun lukee tosia kummitustarinoita, joita kutsutaan myös uskomustarinoiksi, niiden perusteella hahmottaa hämmästyttävän yhdenmukainen kuva siitä millaisia aaveet ovat.

Suomalaiset kummitukset ja kummitustarinat vetävät vertoja suuren maailman vastineilleen. Anneli Kanton toimittama "Kuollut kulkee" (2008) alkaa komealla tarinalla 'Kolme pitkää, kaksi lyhyttä' minkä voisi liittää mihin tahansa kansainväliseen kokoelmaan.

Tarina sijoittuu keskisuomalaiseen maalaistaloon, jonka perhe oli ostanut kesäpaikakseen. Talo osoittautui vanhaksi kievaritaloksi, jossa on salahuone luurankoineen ja kummituksineen.

Perheen vanhin lapsi Tiina kuulee seinän takaa koputuksen. Kolme pitkää, kaksi lyhyttä, mikä toistuu. Sitten kuuluu rahiseva ääni aivan kuin joku vetäisi jotain lattiaa pitkin ja sitten jymähtävät askeleet. Tämä riittää Tiinalle ja hän ryntää äidin luo, mutta äiti vain kääntää kylkeään.

Aamulla isä kiusoitteli Tiinaa ja pienet sisarukset hihittivät. Porukalla he kuitenkin menivät Tiinan huoneeseen. Ja Tiina koputti ja sai vastauksen. Sama mikä oli tapahtunut illalla toistui. Kun he lähtivät huoneesta ulos, lapset näkivät ikkunassa hahmon. Tämä puolestaan riitti isälle, ja hän haki moottorisahan - ja aikoi selvittää, mitä seinän takana oikein oli.

Isä sahasi seinään reiän ja löysi kuin löysikin sieltä salahuoneen luurankoineen. Myöhemmin he saivat tietää, että kyse oli kestikievarin isännästä, joka oli tehnyt yhteistyötä rosvojoukon kanssa. Hän oli antanut näille vihiä rahakkaista vieraista. Erään kerran oli sitten tullut erimielisyyttä saaliin jakamisesta, eikä sen jälkeen isäntää ollut näkynyt.

      *     *      *

Toiseenkin tarinaan 'Kauhea murhatapaus' liittyy tappo / murha ja paikkana on majatalo. Tässä tarinassa isännän sijaan on murhattu emäntä ja tekijä on isäntä apulaisineen.

Pikkupoika Martti kulkee maantietä pitkin kärryillä yhdessä isänsä ja papin kanssa. Hevonen pysähtyy tiellä. Vain Martti näkee tiensivussa naisen haamun. Haamulta kysytään, kuka hän on ja hän kertoo tarinansa, ja myös sen minne hänet on haudattu.

Naisen ruumis löydetään sieltä, missä haamu sanoi sen olleen, minkä jälkeen nimismies pidättää isännän ja apulaisen - ja vie Hämeenlinnan vankilaan. Tämän jälkeen vainaja saa rauhan sielulleen, eikä enää kummitellut.

      *     *      *

'Luuranko tanssii tiellä'. Kaksi lukiolaistyttöä näkee iltamyöhällä pellolla tanssivan kummituksen, joka kulkee heitä kohti tiellä. Tytöt eivät jää odottamaan sen saapumista. Saman näyn näkevät muutkin. Lopulta paljastuu, että tyttöjen kaveri on hankkinut luurankopuvun, jossa oli fosforoitu luuranko. Silti luurankoja oli nähty lukemattomissa sellaissa paikoissa, missä poika ei ollut koskaan käynyt. 

      *     *      *

'Arvi-setä osaa uida'. Kaksi serkusta leikkii suomalaisille teinitytöille tuttua spiritismiä, ja saa yhteyden johonkin Arvi-nimiseen mieheen. Äiti saapuu katsomaan, mitä tytöt puuhaavat ja kuulee nimen Arvi ja sanoo sen olleen setänsä, joka on kalastaja. Miehestä ei oltu vähään aikaan kuultu mitään.

Arvi ilmoittaa tytöille, että hän on hukkunut ja tulee - tai ui - keväällä rantaan. Ja keväällä Arvin ruumis löydetäänkin rannasta. 

      *     *      *

Sodissa kuolee ihmisiä, nuoria miehiä joukottain, joten myös heihin liittyviä kummitustarinoita on paljon. Anneli Kanton kirjaan on poimittu kaksi tällaista tarinaa. 'Hautausmaan portilla' erehdyttävästi muistuttaa urbaanilegendoja. Haamu liftaa autoon, kuljetuttaa itsensä kotiovelle ja lopulta häviää. Toki tarina on variaatio perustarinasta, mutta kyse on kansainvälisesti hyvin tunnetusta legendasta, ehkä tunnetuimmasta.

Myös toinen 'paholais'-genreen sijoitettu tarina on variaatio tunnetusta urbaanilegendasta. 'Korttiringissä' korttipöydän yksi pelaajista osoittautuu sorkkajalkaiseksi piruksi, mikä saa muut kavahtamaan.

Kolmas selkeästi urbaanilegenda on otsikon 'Autoileva kummitus' alla. 1) Liftari esiintyy 'Surupukuisena naisena' mutta on mies, sillä hänellä on karvainen käsi. 2) Kuljettaja tulkitsee liftarin käytöksen uhkaavaksi ja sopivassa tilanteessa onnistuu jättämään liftarin tienvarteen. 3) Naisen tai miehen laukussa on epäilyttävä ase.

Vielä 'Mersu'-tarinassa on tuttujen legendojen aineksia. 1) autossa on kuollut pitkään mies, joka on jättänyt hajunsa autoon, 2) auto on myyty ihmeen halvalla eteenpäin. Kummitustarinaksi legenda muuttuu, kun kuollut mies ilmestyy kesken ajamisen auton ostaneen nuoren miehen viereen, minkä seurauksena hän ajaa tieltä ulos.

     *     *     *

Osa tarinoista on tarinoina torsoja, mutta kaikissa niissä on tietysti jolloin tavoin jokin kuviteltu otus tai ihminen mukana.

Yapo: "Paha aavistus" (2007)

"Paha aavistus" (2007) on Mennan Yapon ohjaama elokuva.

Hansonien perheen isä Jim (Julian McMahon) menehtyy tuhoisassa auto-onnettomuudessa. Paikallinen sheriffi vie suruviestin hänen Linda-vaimolleen (Sandra Bullock) ja heidän kahdelle tyttärellensä.

Seuraavana aamuna kun Linda herää hän huomaa kauhukseen, että Jim syö aamiaista täydessä ruumiinvoimassaan. Seuraavana aamuna Jim on kuitenkin taas kuollut. Linda alkaa selvittää asiaa ja kamppailee samalla oman mielenterveytensä kanssa. Linda hakee apua, mutta häntä ei tunnuta ymmärrettävän ja selittämättömiä asioita tapahtuu toisensa jälkeen (Wikipedia)

     *     *     *

Mitä on fatalismi? Onko olemassa enteitä? Entä ihmeitä? Elokuva esittää yhden tavan käsitellä selittämättömiä tai vaikeasti selitettäviä asioita. Jälkikäteen ajateltuna kaikki se, mitä on tapahtunut, on tapahtunut kohtalonomaisesti. Muuten ei olisi voinut tapahtua tai se mitä tapahtui, tapahtui. Etukäteen ajateltuna tilanne on tietysti toinen, monenlaiset vaihtoehdot voivat toteutua tai olla toteutumatta. Mutta mistä tiedämme missä tilanteessa olemme kullakin hetkellä tapahtumien jatkumolla.

"Paha aavistus" (2007) -elokuvassa asiat eivät tapahdu kronologisesti vaan yhden viikon tapahtumat edellisestä sunnuntaista seuraavaan lauantaihin toteutuvat satunnaisessa järjestyksessä. Nelihenkisen perheen äiti Linda Hanson joutuu pahaa aavistamatta tilanteeseen, jossa hänen ovelleen eräänä torstaina koputetaan ja kerrotaan hänen miehensä kuolleen auto-onnettomuudessa.

Seuraavana aamuna yllättäen palataankin alkuviikkoon, onnettomuutta edeltävään tiistaihin. Lindalla kestää aikansa ennen kuin hän tajuaa mistä on kyse. Miten on mahdollista, että hänen miehensä on hengissä, vaikka edellisenä päivänä poliisi kävi ilmoittamassa, että tämä oli kuollut keskiviikkona, kun säiliöauto oli ajanut hänen autonsa päälle?

Taas yön aikana tilanne muuttuu, aamulla ollaan hautajaispäivässä lauantaissa. Lindan mielessä on monen päivän mentäviä aukkoja, sillä hänen mielestään ovat pyyhkiytyneet tai hän ei ole vielä elänyt edes edellistä sunnuntaita, maanantai, keskiviikkoa ja edellistä päivää perjantaita. Päivät arpoutuvat satunnaisessa järjestyksessä.

      *     *     *

Surffatessaan välillä tulevaisuudessa Linda saa tietoa, jota voi käyttää, kun palaa takaisin menneisyyteen. Tällöin hän saa mm. tietää, että hänen miehellään on orastava suhde uuden apulaisjohtajan Claire Francisin kanssa. Tilanne hämmentää Lindaa entisestään, hän tuntuu miettivän, olisiko jopa parempi, että hänen miehensä kuolee, jos tämä olisi joka tapauksessa jättänyt perheensä toisen naisen takia?

Palatessaan takaisin onnettomuutta edeltäviin päiviin, ennen muuta viimeiseen yhteiseen sunnuntaihin, hän testaa miehensä rakkautta itseensä ja kahteen tyttäreensä Meganiin ja Bridgetteen. Hän saa selville, että hänen miehensä rakastaa vielä heitä kaikkia, eikä hänellä selvästi oli mitään uusia tai kirkkaita suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Tilanne saa Lindan pohtimaan, josko hän voisi estää miehen onnettomuuden. Toteutuneiden päivien perusteella hän tajuaa, että hänellä on vielä pari päivää aikaa estää miehensä työmatka, jona aikana onnettomuus tapahtuu. Poliisilta hän sai torstaina jopa tietää tarkan tapahtumapaikan.

Seuraavaksi arpoutuu perjantai, maanantai ja lopulta keskiviikko. Hautajaisten jälkeen ilmeisesti palataan kronologiseen aikaan, mikä jää avoimeksi kysymykseksi. Joka päivä Linda saa tietää hieman enemmän viikon tapahtumista.

      *     *     *

Keskiviikkona kun hänen miehensä lähtee päivän työmatkalle, jolloin onnettomuuden on määrä tapahtua, Linda ajaa miehensä perässä autolla. Hieman ennen onnettomuuspaikkaa Linda saa soitettua kännykällään Jimille, ja kehottaa tätä ajamaan tien sivuun ja kääntämään autonsa ympäri.

Hän myös sanoo, ettei mies kyselisi mitään, vaan tekisi juuri niin kuin hän sanoo, jos hän rakastaa vaimoaan ja lapsiaan. Jim ajaakin tiensivuun, mutta samassa Linda tajuaa, että Jimin auto on jo sen kilometritolpan kohdalla, jossa onnettomuuden oli tarkoitus tapahtua.

Jim alkaa kääntää autoa keskellä tietä, mutta kriittisellä hetkellä auto pysähtyy keskelle tietä eikä hän saa sitä enää käyntiin. Linda tajuaa tilanteen, ja yrittää ensin puhelimella sitten juoksemalla kohti autoa varoittaa Jimiä vaarasta - ja poistumaan kiireesti autosta.

Samaan aikaan vastakkaisesta suunnasta kuitenkin tulee säiliöauto, joka ajaa auton päälle. Lindan aviomies Jim kuolee välittömästi. Kohtalon ironiaa on, että ilman Lindan apua hän olisi säilynyt hengissä...

lauantai 25. tammikuuta 2014

Dowswell & Allan: "Tositarinoita kummituksista" (2003)

Onko kummituksia oikeasti olemassa? Kirjassa on tarinoita ihmisistä, jotka ovat kokeneet aaveen läsnäolon. Kun kuollut Fanny Lynes paljasti teinitytön välityksellä murhaajansa nimen tai kun espanjalaisen huvilan lattiaan ilmestyi ihmiskasvoja, alkoivat läsnäolijat uskoa olevansa tekemisissä jonkin yliluonnollisen kanssa.  (Takakansi)

     *     *     *

- Tositarinoita? - Kostonhimoinen voodoo-haamu - Kuolema Cock Lanella - Kirjoitus seinällä - Talo jossa tapahtuu kummia - Kasvot lattiassa - Englannin vilkkain kummitustalo - Aave UB-65:llä - Bellin noita - Levoton hauta - Sanansaattajia haudan takaa - Tedworthin rumpali - Kummitusten tekemä talo -

     *     *     *

"Tositarinoita kummituksista" (2003) saattaa tuntua aika kummalliselta otsikolta, mutta Paul Dowswell ja Tony Allan todellakin kertovat, jos nyt eivät aivan tositarinoita, niin tarkkaan dokumentoitujan tarinoita kummituksista.

Kaikkiaan kirjassa noin 15 kertomusta, jotka tietysti mietityttävät niin kuin aikoinaan, jolloin tapahtumat olivat dokumentoitu.

Joitain yleisiä havaintoja kertomusten perusteella voi tehdä. Aivan tuoreita tapauksia kirjassa ei ole, vaikka yksi tarinoista on 1970-luvun lopulta Englannin Enfieldistä. Tapahtumien kulku on varsin monivaiheinen ja mutkikas niin kuin kaikissa dokumentoiduissa tapauksissa.

Mitenkään yleisiä tällaiset tapaukset eivät ole, mikä tietysti herättää kysymyksen, miksi kaikissa vastaavanlaisissa tilanteissa ei tapahdu samankaltaisia ilmiöitä. Ennen muuta skeptikkoja asetelma vakuuttaa siitä, että kaikki on vain taitavaa lavastusta ja huijausta. Sellaisia kuin ovat silmänkääntö- ym taikatemput.

Toisaalta kirjan kummitukset ovat kaikki sellaisia, jotka ovat jääneet mysteereiksi. Lopullista selvyyttä asioihin ei ole saatu.

Tarinoita on kolmenlaisia. Yhdet ovat perinteisiä kummitustarinoita, jossa kuollut kummittelee paikassa, jossa on eläessään asunut tai ollut. Yleensä vainajalla on jokin syy, miksi hän ilmestyy vielä kuolemansa jälkeen Toiset tarinat ovat muuten samanlaisia kuin edelliset, mutta kummitukset ovat ns räyhähenkiä, jotka saavat tavarat ja jopa ihmiset liikkumaan paikoiltaan. Aina ne eivät ole pahantahtoisia. Kolmas ryhmä poikkeaa muista, sillä ne ovat ajasta ja paikasta riippumattomia viestintuojia, ja kertovat jotain tulevasta, joka sitten toteutuu. 

     *     *     *

'Kostonhimoinen voodoo-haamu'. Kertomuksella ei ole mitään muuta tekemistä voodoon kanssa kuin että tarina sijoittuu Jamaikalle, joten siinä mielessä otsikko on huonosti valittu.

Tarina kertoo 18-vuotiaana naimisiin menneestä suurtilan emännästä Annie Palmerista, joka eläessään oli jonkinlainen pahuuden ruumiillistuma, joka kohteli toisia ihmisiä ennen muuta mustia orjia kaltoin. Hän myös surutta tapatti rakastajiaan ja aviomiehiään, joita hänellä oli useita. Hän ei kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni teoistaan.

Hänen kohtalokseen tuli, että myös hän koki väkivaltaisen kuoleman, kun hänen omat palvelijansa vaivihkaa murhasivat häneet. Teosta ei ketään pidätetty vaan kuolema kuitattiin luonnollisena kuolemana. Naisen maine tunnettiin. - Kuolemansa jälkeen hän alkoi haamuna ilmestyä talossaan, mikä karkotti sieltä kaikki ihmiset. Ja lopulta suuri talo jätettiin pitkäksi aikaa tyhjilleen.

     *     *     *

'Kuolema Cock Lanella'. Kaksi miestä Richard Parsons ja William Kent asuvat vaimoineen saman katon alla Parsonsien luona. Kaikki menee aluksi hyvin, mutta miehet riitaantuvat, kun Parsons ei maksa velkaansa takaisin. Riita johtaa siihen, että Parsons ilmiantaa Kentin ja tämän avovaimon Fannyn. Tuohon aikaan ei mies voinut naida edesmenneen vaimonsa siskoa.

Kentit muuttavat muualle, ja raskaana ollut Fanny kuolee. Parsonsien luona, heidän teini-ikäinen tyttärensä Elizabeth, alkaa öisin kuulla koputuksia. Kun tälle aaveelle esittää kysymyksiä se, vastaa joko yhdellä tai kahdella koputuksella. Aave kertoo muun muassa, että hän on Fannyn haamu ja hänen miehensä on tappanut hänet. Väitteiden takia perustetaan tutkijalautakunta, joka selvittää mistä kaikessa on kyse.

Elizabethia ja hänen toimintaansa tutkitaan tarkoin. Jos koputuksia eivät kuulu niin kuin hän on väittänyt, hänen ja hänen vanhempiensa pää on vadilla. Varmistaakseen selustansa Elizabeth hiipii yöllä hakemaan sänkyynsä puukalikan, jolla hänen on tarkoitus koputella, jos aavetta ei muuten ilmesty.

Elizabethin öiset puuhat selviävät tirkistysaukoista ja Parsonsit joutuvat syytteeseen. Tavalliset lontoolaiset ovat kuitenkin heidän puolellaan. Myös koputtelijoita tukenut pastori Moore saa tuomion. Paljon myöhemmin Fanny hauta avataan uudelleen, ja jotkut ovat sen perusteella epäilleet, josko tämä on sittenkin myrkytetty...

     *     *     *

'Kirjoitus seinällä'. Myös tässä tarinassa pääosassa on teini-ikäinen tyttö, 16-vuotias Esther Cox, joka muuttaa siskonsa kanssa tätinsä perheen Oliver ja Daniel Teedin luokse. Esther on ilmeinen esikuva elokuvan "Manaaja" (1973) Reganille kaikkine räyhähenkineen - ja seinälle ilmestyvinen teksteineen 'Esther Cox - henkesi on minun käsissäni'. Toisin kuin elokuvassa henkeä ei tässä tarinassa lyödä mustalla kirjalla päähän.

Estherin tarina on jopa hurjempi kuin elokuvan Reganin, sillä oudot tapahtumat tuntuvat vainoavan nuorta naista. Tapahtumien uskotaan saaneensa alkunsa siitä, kun Estherin poikaystävä aseella uhaten yritti raiskata hänet mutta Esther pelastui viime tingassa.

Estherin tapaus sai paljon huomiota Amherstin pienessä kaupungissa, siksi että se alkoi uhata koko kaupungin rauhaa. Räyhähenki mm. yritti sytyttää talon palamaan, mikä olisi saattanut vaarantaa koko tiheään rakennetun kapungin turvallisuuden.

Nainen kuitenkin oli kuta kuinkin normaalia elämää, oli kaksi kertaa naimisissa ja sai lapsen. Niin kuin usein tällaisissa tapauksissa, tapahtumille on ollut paljon todistajia mm. perhelääkäri Carritte.

     *     *     *

'Talo jossa tapahtuu kummia'. Räyhähenki riivaa Englannin Enfieldissäkin, josta jo alussa mainittiin - ja nuori tyttö  11-vuotias Janet on tapahtumien keskiössä. Janet vietti jopa jonkin aikaa sairaalassa, jolloin myös kiusanhengistä oli vähemmän riesaa. Vasta kun perhe muutti toiseen asuntoon, ongelma poistui.

     *     *     *

'Kasvot lattiassa'. Andalusialaisessa Moraledan kylässä Maria ja Juan Perezin perheen lattiaan alkoi ilmestyä kasvojen kuvia, joka alkoi häiritä elämää. Kun sementtilattiaan ilmestyneet kasvot poistettiin, ilmestyi aina yhä uusia mutta erilaisia kasvoja.

Ilmiötä niin kuin kaikki kirjan ilmiöitä tutkittiin, ja selvisi mm. että kylä oli rakennettu vanhan hautausmaan päälle. Kun työmiehet poistivat kasvot lattiasta - ja kaivoivat maata lattian alta, löytyi sieltä ihmisen luita mikä ei ollut sinänsä ihme.

Kun Juan kuoli, kasvoja alkoi ilmestyä jopa enemmän lattiaan. Marian epäiltiin itse jotenkin ja jostain syystä tekevän kasvojen kuvia, mutta tätä ei pystytty koskaan todistamaan ja koko ilmiö ja mysteeriksi.

     *     *     *

'Englannin vilkkain kummitustalo'. Ehkä yksi kiinnostavinpia tarinoita on seuraavaksi kerrottu, sillä samalla paikalla oli ollut vuosisatojen ajan useita eri rakennuksia. Ensin luostari, sitten herraskartano ja viimeksi pappila, joka sekin paloi.Toistuvasti nähty haamu on luostariajalta, jolloin nuori nainen, nunnakokelas, oli ollut suhteessa munkin kanssa. Naisen hahmo nähtiin rakennusten liikkuvan kartanon ja pappilan porttien pielissä. Nunna oli muurattu elävältä luostarin seinään.

Tarinat ovat siltä ajalta, kun luostarin paikalla oli pappila. Pastori Bullin tyttäret alkoivat nähdä näkyjä ja kuulla öisin askeleita huoneessaan. Myös pastorin pojan Harryn tyttäret näkivät haamun, nunnan joka liikkui talon lähettyvillä.

Kun taloon muutti edellisen asukkaan serkku Lionel ja Marianne Foyster, alkoivat haamut olla aiempaa aggressiivisempia. Ne muun muassa läpsivät ihmisiä ja kohteen oli varsinkin Marianne. Vaikka pappila on palanut, eikä tontilla ole enää taloa, lähialueiden asukkaat näkevät edelleen nunnahaamuja samalla paikalla.

     *     *     *

'Aave UB-65'. Kyse on 1. maailmansodan aikaisesta sukellusveneestä, jota käytettiin vielä seuraavassakin sodassa. Vene oli alusta alkaen huono-onninen, ja jo sen rakentamisvaiheessa kuoli lukuisia ihmisiä. Varsinkin miehistön jäsenet pitivät sitkeästi koko venettä kirottuna, eikä siihen ollut helppo saada miehiä matkaan. Käytössäkin veneessä tapahtui ainakin yksi paha onnettomuus, kun torpedo räjähti putkessa ja viisi miehistön jäsentä kuoli.

Yksi kuolleista oli luutnantti Richter, jonka haamun miehet uskoivat nähneensä mm. kun alus partioi Englannin kanaalissa. Sodan lopulla vene löytyy aavelaivana, jonka kannella näkyi miehen hahmo, joka sitten katosi. Hahmon ilman muuta oletetttiin olevan samainen luutnantti Richter. Kyse saattoi olla siitä, että saksalaiset olivat tarkoituksella järjestäneet alukseen ansan amerikkalaisille, sillä laiva räjähti sitä lähestyttäessä.

     *     *     *

'Bellin noita'. USA:n ehkä tunnetuin Tenneseen kummitus ei ollut yhtä vaaraton kuin eurooppalaiset serkkunsa. John ja Lucy Bell olivat tavallisia puuvillan viljelijöitä orjineen. Isäntien talossa alkoi tapahtua kaikenlaista räyhähenkimäistä, mikä liittyi varsinkin teini-ikäiseen tyttäreen Betsyyn, jota se tuntui vainoavan tai sitten oli niin, että Betsyn itsensä epäiltiin saaneen aikaan sen mitä tapahtui.

Elämää häiritsevää henkeä alettiin kutsua Bellin noidaksi, sillä se esiintyi milloin minäkin edesmenneenä ihmisenä. Betsyyn noita kävi jopa käsiksi, mutta jätti sitten tytön rauhaan ja alkoi ahdistella isä Johnia, joka kuoli räyhähengen käsittelyssä.

Kun Betsy meni kihloihin, jouduttiin kihlaus purkamaan noidan käytöksen takia, mutta lopulta Betsy muutti omaan kotiinsa, mutta henki jäi kotitaloon, jota piti hänen veljensä.

     *     *     *

'Levoton hauta'. Tällä kertaa räyhäävät henget riehuvat sukuhaudassa Barbados-saarilla. Sukuhautaan haudataan kaksi tyttöä, jonka jälkeen alkavat henget riehua. Kun Dorcas Chasen jälkeen hauta avataan seuraavaa potilasta varten, arkut ovat yllättäen sikin sokin. Sama toistuu yhä uudestaan, jolloin tapahtumia aletaan selvittää.

Holvi tutkitaan tarkoin, maahan ripotellaan hiekkaa jälkien metsästämiseksi ym. Mutta jopa painavat lyijyarkut ovat liikkuneet omia aikojaan. Lopulta arkut siirretään toiseen hautakammioon, ja ongelma poistuu. Dorcas Chase oli ollut huonossa väleissä isänsä Thomasin kanssa, mistä kaikki sai alkunsa. Luonnollisia selityksiä, muitakin kuin ihmisen aiheuttamia etsittiin. Alueella on esimerkiksi maanjäristyksiä.

     *     *     *

'Sanansaattajia haudan takaa'. Omana kokonaisuutenaan kirjassa kerrotaan kolme tarinaa hengistä tai vainajista, jotka ennustavat tulevia tapahtumia.

Englantilaiselle lordi Thomas Lytteltonille ilmestyy valkopukuinen nainen, joka kertoo hänen tarkan kuolinpäivänsä, jolloin mies myös kaikkien hämmästykseksi kuolee.

Filippiiniläisen Remy Chuan luokse tulee hänen vastikään kuollut ystävänsä Teresita Basa, joka oli puukotettu kuoliaaksi. Tapauksen keskeiset todisteet saatiin aaveelta, jotka vietiin aina oikeuteen asti. Aaveen kertomus osoittautui todeksi, sillä teon tehnyt sairaalan vahtimestari lopulta myönsi teon.

Lady Beresford saapui aamiaispöytään surunauha ranteessaan, mitä hänen miehensä ihmetteli. Vaimo käyttäytyi oudosti ja kertoi veljensä lordi Tyronen kuolleen. Nainen ei voinut mitenkään tietää mitään tapahtumasta. Postin mukana tuli kuitenkin tieto, että lordi oli todella kuollut. - Veli ilmestyy ladylle vielä toistamiseen, ja kertoo milloin hänen sisarensa kuolee. Tämäkin tieto piti paikkansa...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 281: "Sormenjäljet"

Motto:

Hän jätti sormenjäljet
mun sydämeen
niin selvät todisteet
viittaavat syylliseen


(Johanna Kurkela)

     *     *     *

Tähän voisin kirjoittaa jonkinlaisen mukaelman vanhasta / modernista kansantarinasta, joka on hyvin tunnettu ainakin länsimaissa. Suomalainen versio siitä on kokoelman "Kuu paistaa, kuollut ajaa" (1984) nimitarina, joka on koostettu suullisena kansanperinteenä kulkeutuneiden tarinoiden eri versioita yhdistelemällä.

     *     *     *

Omassa adaptaatiossani voisi olla vaikka seuraavanlaisia elementtejä. (Tämä on vain yksi ehdotelma ja nimetkin ovat tietysti keksittyjä ja vain tuttuuden tunteen saavuttamiseksi nimiksi on valittu Viivi ja Armas, joita olen käyttänyt muissakin tarinoissa.)

Kenties Viivi ja Armas, 2010-lukua kun eletään, kohtasivat tällaisessa sosiaalisessa mediassa jollainen kai tämäkin blogi on. Täällä on vaivatonta ja turvallista tutustua tuntemattomiin. (Ja kenties joku Viivi / Vivi / Vivian tälläkin hetkellä seuraa, kun kirjoitan tätä tekstiä. Virtuaalinen maailma on ihanan ihmeellinen ja todellisen epätodellinen.)

Joka tapauksessa he menivät salaa muilta kihloihin vuonna 2010, minkä jälkeen he ovat olleet erossa, koska asuvat kaukana toisistaan. Niinhän tarina edellyttää. Toki nykyään autolla pääsee ja bussit kulkee, mutta rajansa kaikella. Aika on rajallinen resurssi ja matkustaminen maksaa.

Viivi joka tapauksessa lupasi, että kun asiat ovat toisin - mikä tässä tapauksessa voisi tarkoittaa esimerkiksi valmistumista oppilaitoksesta tai työpaikan vaihtoa - he vihdoin voivat aloittaa yhteisen taipaleen kohti vääjäämätöntä loppua, joka on meidän kaikkien edessä. Elämästä ei ole tiettävästi kukaan vielä selvinnyt hengissä, vaikka jotkut vahvasti väittävät, että eräs hemmo katosi haudastaan jo yli 2000 vuotta sitten, mutta sellaista on tapahtunut sen jälkeenkin mm. täällä kylmässä Pohjolassa.

     *     *     *

No, tästä tarinasta voisi tehdä ehkä scifi-painotteiseisen, ja kuvitellaan, että eletään jossain läheisessä tulevaisuudessa niin kuin niissä ns. uuden aallon tieteistarinoissa.

On nimittäin käynyt niin, että Armas on ajanut kolarin. Joku oli räpeltänyt hänen autoaan, mistä on vahvasti epäilty paikallisia poliiseja, mutta nämä ovat pelkkiä huhuja. Motiivia auton sabotointiin ei ollut, joten asia oli jätetty silleen. Joka tapauksessa Armaksen asuintalon asukkaat olivat erään yönä nähneet epäilyttävää liikettä pihassa.

Vaikka Armas oli kuollut ja polttohaudattu, hän oli JÄTTÄNYT PYSYVÄN JÄLJEN ARMAANSA SYDÄMEEN. Se oli kuin polttomerkki, jota ei enää saanut pois. Eihän tällaista tietysti voi uskoa, kun kaikki oli suunniteltu valmiiksi ja yhteiselo oli vasta aivan alussa.

     *     *     *

Nyt oli kuitenkin niin, että Viivi ei tiennyt Armaansa kuolleen. Sitä oli häneltä peitelty, sillä virkavalta häpesi tekoaan, ja yritti tyrkyttää Viiville elävämpiä ja elämyksellisempiä vaihtoehtoja kuin mitä Armas nykymuodossaan oli. He muun muassa sanoivat - ikään kuin olisivat tienneet - että Armas oli aika kuiva ja känttyisä - vai oliko se kärttyisä - tyyppi, eikä siihen kannattanut investoida. Jotain tällaista hassua ja typerää oli sanottu, mitä on vaikea uskoa, sillä mitä tällaiset asiat kuuluvat muille kuin rakastavaisille itselleen.

No, joka tapauksessa Viivi saapui luvattuna aikana sovittuun kohtauspaikkaan, missä heidän piti perhejuhlien yhteydessä virallistaa kihlauksensa, ja katsella Turun seudulta sopivaa yhteistä asuntoa. Riihimäkikin kävisi tai mikä tahansa paikka. Saaristo.

Viivi odotti ja odotti ja lopulta Armas saapui autolla paikkaan, jossa heidän oli tarkoitus kohdata - ja se oli paikallinen McDonaldsin hampurilaisravintola. Jostain ihmeen syystä he olivat sopineet sen kohtauspaikaksi. Istuttuaan, juteltuaan ja syötyään he lähtivät autolla liikkeelle. Armas sanoi, että he menisivät paikkaan, jossa hän nyt asui.

Viivi ei tiennyt, että Armas oli kuollut, haihtunut tomuna ilmaan, levitetty lautalta ympäri Saaristomerta. Viivi ihmetteli miksi Armas ajoi autolla läpi Turun, Kaarinaan ja aina Dragsfjärdiin saakka ja siellä Saaristomeren kansallispuistoon, merenrantaan.

Rannassa Armas sanoi: "Tuolla minä asun!" Viivi katsoi Armasta ihmeissään - ja Armas katosi rannassa savuna ilmaan. Hyytävä talvituuli tarttui Armakseen ja lennätti hänet kohti läheistä Karhusaarta.

Linkki:

Johanna Kurkela - Ehkä ensi elämässä. YouTube
Johanna Kurkela - Häävalssi. YouTube 
Johanna Kurkela. Sormenjäljet. YouTube
Sara Sayed - Sormenjäljistä. YouTube 

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 280: "Minä rakastan"

Olen Tietokirjoittamisen kurssilla tänään. Ensimmäisen kerran kuukausiin jatkan kirjoittamisopintoja.

Aamulla kirjoitamme tekstin "Minä rakastan", jollaisia ilmestyi Helsingin Sanomien palstoille viime vuonna. Minä rakastan kylmissään värjöttelevää V****, hänen ilmettään ja hymyään.

     *     *     *

Kolme 'Minä rakastan' -palstan tekstiä, jotka luin pohjaksi ennen kuin aloin kirjoittaa omaani, olivat seuraavat:

- Juha Jokela: "Istuu vain ja tuntee onnea". Harmonian tunne saavuttaa ohjaaja Juha Jokelan pitkälle bussimatkalle
- Jyrki Lehtola: "Rakastan ihmisiä ja joitain juustoja". Jyrki Lehtola kirjoitti 13 aihiota rakkauslauluksi
- Tiina Lymi: "Onneksi on silmiä jotka osuvat silmiini". Näyttelijä Tiina Lymistä ihaninta ihmisissä on tarve jakaa kokemuksia

Kaikki kolme kolumninkirjoittajaa tarkastelevat teemaa aikalailla erilaisesta näkökulmasta. Jyrki Lehtolalla on perinteinen parisuhde-näkökulma rakkauteen, vaikka aiheen käsittelytapa ei ehkä ole aivan tavanomainen. Juha Jokela keskittyy itseensä ja omiin tuntemuksiinsa bussilla ja junalla liikkuessa. Matkojen aikana hän virittyy mieleltään tilaa, jota hän rakastaa. Satunnaisiin ryhmiin kuuluminen on Tiina Lymin rakkauden kohteena, täysin vieraat ihmiset kaupan kassajonossa ja raitiovaunussa. Ne pienet hetket, kun ihmisten katseet kohtaavat heidän jakaessaan yhteistä kokemusta.

     *     *     *

Oma tekstini oli, sen saaman palautteen perusteella, viiden hengen ryhmän kehnoin. Sellaista sattuu. Aina ei voi olla hyvä, ehkei koskaan. Aamulla ennen kuin lähdin kurssille luin yllä olevat tekstit läpi, ja heti koulutuspaikalla aloimme kirjoittaa. En ollut suunnitellut tekstiä mitenkään. Mielessäni oli Juha Jokelan kuvaus siitä, miten hän istui ja työskenteli silmät kiinni junassa ja tunsi ohikiitävän onnentunteen. Samoin Tiina Lymin kertoma kohtaus raitiovaunussa, kun ihmiset saivat kontaktin toisiinsa vaivihkaisen katseen kautta.

     *     *     *

Sosiaalisessa mediassa kontakti voi syntyä monella tavalla, ehkä pelkän tekstinkin välityksellä tai sitten voidaan käyttää esimerkiksi Skypeä, mikä vastaa melkein sitä kuin istuttaisiin pöydän eri puolilla ja juteltaisiin.

Lähdin liikkeelle ensimmäisestä ajatuksesta joka aamulla herätessäni tuli mieleen ja mistä voisin lähteä liikkeelle, ja kyse oli näkemästäni valokuvasta. Spontaanisti kirjoitin seuraavan tekstin, jota tietysti voisi parannella, jos haluaisi. Tai kirjoittaa sen kokonaan uudelleen toisenlaisin painotuksin.

     *     *     *

"Minä rakastan katsella kuvaasi, kun istut ja värjöttelet tuolissasi ja katsot minua suoraan silmiin ja hymyilet vastaheränneillä silmilläsi.

Minä rakastan kuvitella, miten olet aamulla noussut kylmissäsi sängystä ja täriset kylmästä sänkysi vieressä nenä punaisena ja sitten ryntäät kylpyhuoneeseen hakemaan takkisi.

Huuhtelet kasvosi kylmällä vedellä. Katsot hetken aikaa kasvojasi peilistä puolihuolimattomasti ja lähdet sitten keittämään itsellesi aamukahvia, mitä ilman et selviä tästäkään päivästä.

Minä rakastan sitä nautintoa, jonka sinä saat ensimmäisestä kulauksesta lämmintä... Ei, kuumaa kahvia! jonka lämpö valtaa ruumiisi ja tuntuu varpaissa asti. Rakastan katsella käsiäsi, pitkiä kapeita sormiasi, jotka pitelevät kahvimukia käsissään. Kuppia jota NYT pitelet kiinni kaksin käsin. Nojaat kyynärpäillä pöytään ja katsot miten kahvin huuru nousee kiemurrellen ylöspäin, ylös kupista ja punainen nenäsi muuttaa maagisesti väriään harmaan höyryn ansiosta.

Istut pitkään ajattelematta mitään. Istut ja vähitellen alat miettiä, mitä tekisit tällaisena pakkaspäivänä. Et halua lähteä ulos - etkä lähde ulos, vaikka sinulla on paljon asioita, jotka pitäisi tehdä juuri tänään.

Sen sijaan avaat tietokoneen ja alat kirjoittaa. Jostain syystä mieleesi juolahtaa alkaa kirjoittaa tekstiä, jonka otsikoit "Minä rakastan". Se vain tuli jostain mieleesi.

Ikään kuin olisit tiennyt että kirjoitan samaan aikaan samasta aiheesta omaa tekstiäni - ja ajattelen sinua.

Mielessäni häivähtää, mistä sinä kirjoitat? Ajatteletko sinäkin kirjoittaessasi minua? Kuvitteletko minun aamuni ja miten tänään lähdin TÄLLE kirjoituskurssille?

Rakastan ajatella, että ajattelemme SAMAAN AIKAAN toisiamme ja teemme SAMOJA ASIOITA."