perjantai 28. helmikuuta 2014

Bataille: "Madame Edwarda" (1998)

Jos pelkäät kaikkea, lue tämä kirja, mutta kuule sitä ennen mitä sanon: jos naurat, naurat koska pelkäät. Luulet että kirja on eloton olio. Paljon mahdollista. Entä jos – ja sitähän sattuu – et osaisikaan lukea? Pitäisikö sinun pelätä…? Oletko yksin? Onko vilu? Tiedätkö missä määrin ihminen onkin ’sinä itse’? Älytön? Ja alaston?

Ranskalainen sosiologi, filosofi ja kirjailija Georges Bataille piti "Madame Edwardaa" kaunokirjallisena pääteoksenaan. Kirja kertoo Pierre Angeliquesta, joka kohtaa Madame Edwardan, huoran. Mutta Madame Edwarda onkin Jumala, ja hän syyttää Pierreä siitä, että tämä on pappi…

Madame Edwarda ilmestyi vuonna 1941 salanimellä kirjan riettaan luonteensa vuoksi. Kirja on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin pornografinen. Maurice Blanchot, esseisti ja kirjailija, on kirjoittanut: ”Olin varmasti ensimmäisiä joka sai lukea Madame Edwardan. Vaikutuin (hiljaisuuteen asti) sen ainutlaatuisuudesta ja siitä, että se asettautuu muun kirjallisuuden yläpuolelle. Vaihdoin kirjasta muutaman tunteikkaan sanan Georges Bataillen kanssa, en sillä tavalla jolla puhutaan kirjailijan kanssa jonka teoksia ihailee, vaan tavalla jolla toivoin saavani hänet ymmärtämään että kohtaaminen tuollaisen kirjan kanssa riitti koko elämääni varten. Aivan kuten sen pitäisi riittää hänelle, että hän oli kirjoittanut sen.(Takakansi)

* * *

En ole ollut tänään erityisen hyvässä vireessä flunssa ja kukkivat pähkinäpensaat vaivaavat, joten tämän novellin lukeminenkin jäi iltaan. En ole varma ymmärsinkö - ja miten ymmärsin - tämän tekstin. Georges Bataille on kirjoittanut "Madame Edwardaan" suhteettoman pitkän 'Esipuheen', kääntäjä on kirjoittanut omia kommenttejaan, mutta ne tuntuvat enemmän sekoittavan kuin selventävän. 

Päällimmäisenä mieleeni nousee tarinan kertojan, iättömän ja ajattoman, miehen äkkiä syttyvä intohimo tuntematonta naista kohtaan. Nainen vastaa miehen tunteenpurkaukseen tasavertaisena kumppanina tai ainakin aluksi näyttää siltä. Myöhemmin hän kuitenkin kertoo olevansa Jumala tai ehkä tässä tapauksessa ennemmin Jumalatar.

Jälkikäteen pohdin, ettei naisen suinkaan olisi tarvinnut olla prostituoitu. Olennaistahan tässä on, että nainen on samalla tavalla vapaa harjoittamaan seksiä kuin kuka tahansa 2000-luvun suomalaisnainen. Novellin hahmot elävät 1930-luvun Ranskassa. Bataillen tekstin hengessä kaikki naiset (ja mikseivät myös miehet) ovat huoria. Kaikki haluavat, tavalla tai toisella, kokea seksuaalista nautintoa sopivan, valitsemansa kumppanin kanssa. 

Nautinnon kääntöpuoli on pelko siitä, missä kulkevat rajat? Ja onko olemassa mitään rajoja? Novellissa mies ja nainen lähtevät hyvän seksin jälkeen yhdessä liikkeelle taksilla jonnekin, mutta eivät varsinaisesti päädy minnekään. Jumalattareksi ennen matkaa ilmoittautunut nainen harrastaa seksiä matkan aikana taksinkuljettajan kanssa, mutta lukijalle herää epäilys, nauttiiko hän todella siitä mitä tekee vai tekeekö hän mitä tekee vain jotenkin pakonomaisesti. Mies ei reagoi mitenkään Jumalattaren outoon käytökseen vaan seuraa tapahtumaa vierestä.

Välillä satunnaisesti alkuillasta kohdannut pari kuljettajineen päätyy taksilla johonkin syrjäiselle pimeälle kadulle, jossa nainen hetkeksi häviää yön pimeyteen ja tulee taas esiin ja matka jatkuu. Tarina päättyy siihen, miten väsynyt kolmikko nukkuu autossa...

* * *

"Madame Edwarda" on saattanut ilmestyessään olla tapaus, sillä siinä käsitellään rinnakkain kahta vakavaa aihetta seksiä ja kuolemaa tai tietoisuutta vääjäämättömästä lopusta, joka tulee jokaisen kohdalle. 

Koska meistä jokainen kuolee, missä määrin elämässä tulee ottaa tämä seikka huomioon? Kertoja on aina vain ahdistuneempi Jumalattarensa seurassa. Kuinka pitkälle tähän suuntaan on mielekästä mennä? Jumalattaren läsnäolo ja käytös saa muutenkin aikaan erilaisia pelkoreaktioita ja kauhuntunteita. Paradoksaalisesti kauhu ja nautinto tuntuvat kietoutuvan tunteina toisiinsa.

Mies ei osaa irrottautua naisesta, vaikka nainen tuottaa hänelle koko ajan pieniä kuolemia.

Linkki:

Madame Edwarda. YouTube. - Adaptation of the short story by George Bataille, where a man becomes erotically obsessed with a whore who turns out to be God. Directed by Alexandra Jasper and Eveline Rachow. Music and Sound Design by Nick Ravenscroft

Bataille: "Silmän tarina" (1986)


Erotiikka ja kuolema ovat kovia juttuja – siinä kirjastonhoitaja Georges Bataillen filosofia kaikesta monimutkaisuudesta riisuttuna. Erotiikka ja kuolema auttavat hänen mukaansa ihmistä ylittämään rajojaan; ja kaikkein masentavin henkilöhahmo on ihminen, joka on oppinut elämään hillitysti ja asiallisesti.

Esikoisromaaninsa "Silmän tarinan" (1986) Bataille julkaisi vuonna 1928 salanimellä Lordi Auch. Voimme lukea tämän riettaan kertomuksen huolettomina, koska - kuten Susan Sontag  siitä kirjoittaessaan totesi - "pornografia on vain yksi vaarallinen tuote muiden joukossa, ja olkoon se miten vastenmielinen hyvänsä, niin erityisen hengenvaarallinen se ei ole, eikä se aiheuta kovinkaan suuria inhimillisiä kärsimyksiä." (Takakansi)

    *     *     *

Harvoin olen lukenut, jos koskaan, tällaista kirjaa, joka on avoimen pornografinen ja paikoittain samalla tavoin väkivaltainen. Toisaalta kuvaus on samaan aikaan viatonta nuorten aikuisten seksielämän ja ennen muuta fantasioiden kuvaamista.

Jotenkin mieli taipuu sanomaan puoliääneen: "tällaisia pitäisi kirjoittaa paljon, paljon enemmän". Ja juuri siitä syystä, miksi Susan Sontag pitää takakansitekstin lainauksessa Georges Bataillen pienoisromaania suhteellisen harmittomana ja vaarattomana verrattuna kaikkeen siihen väkivaltaan, jota on koko ajan TV:n, elokuvien ja kirjojen ansiosta ympärillämme.

Väkivaltaisimman kohtauksen taustan Bataille selittää 'Epilogissaan', joten sekin tulee sen kautta ymmärretyksi ja hyväksytyksi fantasiaksi. Katolisen papin seksuaalinen nöyryyttäminen ja silmän repiminen päästä saa yllättäen hyvin luonnollisen selityksen, jota tosin lukijan ei tarvitse hyväksyä. Ja kammottavahan kuvaus on, ja sellaiseksi myös tarkoitettu.

Lukija jää todella miettimään sitäkin, miksi nuori nainen tunkee silmämunan sisäänsä. Edustaako silmä katolisen papin moralisoivaa katsetta ja asennetta Simonen ripittäytyessä hänelle? Menettämällä silmänsä pappi Don Aminado ei voi enää katsoa häntä, ja kokea häntä seksuaalisena olentona, viettelijänä. Ja kirkon vuosituhantisesta, papin sen hetkisestä katseesta, jota silmä symboloi tulee yllättäen, maagisesti nuoren naisen seksilelu.

Simone yksilötasolla selättää silmämunan avulla häntä lapsesta asti alistaneen ja nöyryyttäneen kirkon, papin ja jopa oman perheensä. Se siis viittaa myös nuoren tytön kapinaan, tässä kirjassa lähinnä äitiään kohtaan. - Tärkeää on että rajuista seksileikeistä huolimatta Simone on koko ajan neitsyt. Hän käyttää leikkeihin kirjan kirjoittaja-kertoja minän, nuoren miehen kanssa vain peräaukkoaan. Täysin omassa hallinnassa on sijaan hänen vaginansa. Hän runkkaa samalla tavalla itseään kuin nuori mieskin ja kirjan toinen nuori nainen Marcelle.

   *     *     *

Kirjan hulluus selittyy Georges Bataillen kahden oman lähisukulaisen hulluudella, jos niin haluaa asian ymmärtää. Hänen isänsä sairasti sylilistä ja sokeutui ja sekosi Bataillen ollessa nuorukainen. Ja omia seksuaalisia ja muita traumojaan hän käsitteli kirjoittamalla mm. tämän pienoisromaanin. 

Kirjan toisen nuoren naisen Marcellen esikuvana on hänen isoäitinsä, joka yritti hirttäytyä samalla tavalla kuin Marcelle, tosin onnistumatta. - Yhdessä lauseessa vilahtaa myös Marcellen sininen silmä samalla tavoin kuin papin silmäkin - Simonen vaginassa. Kenties tälle silmälle löytyy sama selitys kuin sille toisellekin.

Kertoja on tietysti Georges Bataille itse ja Simone on hänen jonkinlainen varjonsa tai alter egonsa, jonka kautta hän tekee tekoja, joita ei itse tekisi tai pystyisi tekemään muuta kuin mielessään.

torstai 27. helmikuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 165: "En usko, että rakastat minua, jos et sano sitä kuvin"


Voiko valokuvalla sanoa: "Rakastan sinua?"
(Voi, jos annat kuvan itsestäsi omistuskirjoituksella. Rakkaudella...)

Voiko valokuvalla ilmaista intohimoista rakkautta?
(Voi, jos kuvaat jonkin intiimin ruumiinosasi ja lähetät kuvan minulle. Luulen että lähettäisit kuvan sormistasi, sormista, joilla sivelet itseäsi. Tosin et välttämättä kuvassa.)

Voiko valokuvalla antautua toiselle?
(En tiedä. Voithan yrittää. Vai oletko jo kenties tehnyt sen?)

     *     *     *

Oletko ajatellut, miltä näytät 5 000 vuoden kuluttua?

Näytät kenties samanlaiselta kuin älykkäin ja tunnetuin kolmesta naisfaaraosta Hatšepsut,
jos sinut on muumioitu. (Ja miksi ei olisi.)
     Aivosi on kiskottu nenän kautta pois ja
     sisäelimesi 
          - munuaisesi
          - maksasi
          - haimasi
          - mahalaukkusi
          - ohut-, paksu- ja peräsuolesi
     on poistettu,
     sillä et tarvitse niitä
     tuonpuoleisessa.

Kauniiden kasvojesi tilalla on naamio.

Kenties vuonna 7 014 onnekas Kyborgi löytää ruumiisi salaisesta maanalaisesta haudastaan ja  kloonaa sinut, vedostaa kuin valokuvan ja tekee sinusta itselleen leikkikalun ja jakaa leluja muillekin.
    
Tai ehkä Hän innostuu jo muumioituneesta ruumiistasi ja haluaa rakastella kanssasi, sillä muistutat kovin Hänen edesmennyttä vaimoaan, mutta olet jotenkin .. eläväisempi.

Luultavasti Hän haltioituneena katsoo sinua pitkään, pitkään. Ja tekee sinusta ihan ensin - ennen kuin herättää henkiin - 4D-mallinnoksen, ja lisää pääkoppasi sisään geenikarttasi mukaan rakennetut aivot ja lisää kantasoluista kasvatetut sisäelimet. 

Sontag: "Valokuvauksesta" (1984)

Susan Sontag, amerikkalainen kirjailija ja kulttuurikriitikko, läpäisee höyhenenkevyesti valokuvauksen - aikamme salatuimman taidemuodon - pintakerroksen ja sukeltaa niin Platonin luolaan kuin faustisen energian tihentymiin. Teoksen surrealismi, alakuloiset aiheet, synkkämieliset näyt, ovat osa näkemisen sankaruutta, modernin taiteen keskeistä mytologiaa.

Valokuvaus on liian kauan ollut vihkiytyneen perhepiirin yksityisasia. Ilmestyessään 1977 "Valokuvauksesta" toimi kritiikin jäänmurtajana, Sen kapteeni Susan Sontg suuntasi röntgenkatseen jälkiteolliseen kulttuuriin. Sarjasta pikavalotuksia kehittyi kokonaisvaltainen, kiistelty esitys maailmasta, tavastamme mieltää aikaa ja tajuntaa.

"Valokuvauksesta" nostaa esille valokuvataiteen muistetuimpia, mutta myös unohdettuja saavutuksia, rakastetuimpia mestareita. Se ei kuitenkaan ole synninpäästö kuvien kuristamalle kulttuurille. Aseenan aforistinen, kärkevä kielensä, Sontag paljastaa valokuvatajuntamme harhoja hätkähdyttävän tihennetysti. Kurimuksesta nousee parannuskeino: kuvien ekologia. (Takakansi)

     *     *     *

Susan Sontagin esseet ovat oman alansa haastavia klassikkotekstejä. Viimeisessä esseessä hän paneutuu perusteellisesti siihen, mikä valokuva esineenä oikein on. Esseen lukeminen on tietoisuutta laajentava kokemus. Samanlaisia ajatuksia olen pyöritellyt omassa mielessäni, mutta Sontag on ajatellut valokuvan 1980-luvun ymmärryksellä niin pitkälle kuin se on mahdollista. Digikuva pakottaa laajentamaan Sontagin hahmotelmaa vielä askeleen eteenpäin.

Sontagin keskeinen ajatus, että valokuvaa ja sen kohdetta ei ole mielekästä erottaa kategorisesti toisistaan. Esimerkiksi Facebookin profiilikuvassa on aina jotain henkilöstä itsestään eli se on eräänlainen tämän henkilön ikoni, millaisena hän haluaa tietyllä hetkellä, tietyssä paikassa esittää itsensä.

Hän korostaa, että kuva ei peilikuvamaisesta jäljittele tai indeksoi kohdettaan, niin kuin esim. Platon tai Feuerbach ajattelivat, vaan kuav on osa kohdetta itseään. Kohde ja valokuva siis ovat kontaminoituneet tai sekoittuneet keskenään.

Kuva myös antaa aina tietoa kohteestaan eli sillä on monenlaisia symbolifunktioita. Se on todiste jostain tapahtuneesta oli kyse sitten onnettomuudesta, rikoksesta, rakkaudesta tai vaikkapa jostain rituaalista.

Eli valokuvan eri puolia voidaan ajatella esimerkiksi näin:

1. Ihminen joka saa tavalla tai toisella haltuunsa valokuvan esimerkiksi häistä, pääsee elämyksellisesti kuvan kautta mielessään sisälle tapahtumaan, jossa ei ehkä ole itse ollut fyysisesti läsnä. Hän voi eläytyä siihen millaista silloin oli. (Kuvan hohto, maagisuus tms.)

2. Katselijana hän voi kokea kuvan esittämät tapahtumat uudelleen. Hän voi viettää virtuaalisesti häitä uudelleen niin kuin kuka tahansa muukin häissä ollut ja valita haluamansa näkökulman tapahtumaan. (Autenttisen kokemuksen toisto.)

3. Kuva antaa myös tietoa kohteesta ja se toimii dokumenttina ja todisteena siitä, mitä kaikkea juhlapaikalla oikein tapahtui. (Päättelyt, tulkinnat)

     *     *     *

Jo 30 vuotta sitten yhteiskunnassa oli suuri joukko tietojärjestelmiä, joihin oli tallennettu kuvia. Yksi tällainen systeemi on perhealbumi, johon on järjestetty perheen / suvun kannalta tärkeät kuvat johonkin tiettyyn järjestykseen albumin sivuille.

Hää- ja hautajaiskuvat löytyvät varmasti kaikista albumeista omalta arvokkaalta paikaltaan. Susan Sontag kiinnittää erityisesti huomiota hallinnon tietojärjestelmiin, mitkä ovat yksilöiden kannalta huolestuttava ilmiö. Ihmiset ovat tietämättäänkin yhä useammassa järjestelmässä kuvineen voimatta vaikuttaa asiaan. Hänestä otetaan koko ajan hänen tietämättään kuvia. Esimerkiksi Hämeenlinnan keskustassa ei voi kulkea joutumatta koko ajan jonkun kameran kuvaamaksi. Lisäksi liikkumista on mahdollista jäljittää kännykän, tabletin tai muun laitteen ansiosta - ja kuka tahansa voi olla periaatteessa tällaisen tarkkailun kohteena tietämättään.

     *     *     *

Palaan vielä kerran omaan 'kuolinnaamio'-esimerkkiini. Myös Susan Sontag käyttää kuolinnaamiota esimerkkinä siitä, miten kuva joissain tapauksissa jäljittelee kohdettaan varsin mekaanisesti.

Silti Sontag korostaa, että kukin kuva on aina vain yksi ilmaisu tai esitys kohteesta. Kuolinnaamio on sekin kuva vain tietynhetkisestä tilanteesta. Esimerkiksi autokolarin jälkeen, jolloin kasvot ovat tuhoutuneet tällaista naamiota ei voisi enää tehdä tai mikäli kasvot on ammuttu tohjoksi tms. Tilanne saattaa sekunnin murto-osassa muuttua aivan toiseksi.

Jos henkilö itse kuvaa itseään, varsin nykypäivänä, hän saattaa manipuloida kuvaa ja esittää itsensä juuri sellaisena kuin haluaa - madonnana tai huorana, äitinä tai nuorena viattomana tyttönä jne. Ja katsoja tietysti kysyy (jos hänellä on riittävästi tietoa kuvauksen kohteesta), miksi hän haluaa nähdä itsensä kulloinkin tietynlaisena.

Miksi joku X-vuoden ikäinen, ehkä kauniina tai ainakin viettelevänä / viettelijänä pidetty, nainen kuvaa itsensä nuorena naisena valkoisten lakanoiden ja tyynyjen päällä? Jos katsoja menee maagisesti kuvan sisään, mitä hän näkee tämän ikonin takaa? Jos katsoja on keski-ikäinen,valkoinen, länsimainen, heteroseksuaali mies, hänen oletetaan ajattelevan naisesta tietyllä tavalla.

Katsoja voi myös eläytyä tilanteeseen, jossa nainen asettuu sängyn päälle. Mitä hän on ajatellut asettuessaan katseiden kohteeksi? Mikä on X-vuoden ikäisen naisen tarkoitus, kun hän indeksoi itsensä vuoteeseen, joka on puolipimeässä huoneessa. Ja jossa hän itse makaa liikkumattomana sängyn päällä kuin odottaen jotain tapahtuvaksi. 

Mitä 'kuolinnaamio'-kuva symboloi? Symboloiko se siirtymistä tuonpuoleiseen paratiisiin / taivaaseen kenties neitsyenä? Vai symboloiko se kenties sitä, että nainen ei tiedä, millä tavoin tämän puoleisessa maailmassa tarjoaisi itsensä ja kelle. Hän kun ei kenties rakasta, ei halua rakastaa ketään...

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Barthes: "Valoisa huone" (1985)

”Tämä vanha valokuva koskettaa minua… on kuin olisin varma, että olen ollut siellä… niin kuin Sigmund Freud sanoo äidin ruumiista…”

Roland Barthes, aikamme johtavia kirjallisuudentutkijoita, pohtii valokuvauksen olemusta, kuvaamisen, kuvattavana olemisen ja katsomisen kokemuksia. ”Valoisa huone” (1985), tekijänsä viimeiseksi jäänyt teos, ensimmäinen suomennettu, on samalla syvästi henkilökohtaista tilitystä: elämästä, äidin muistosta. 

Barthes kulkee tieteellisen tiedon rajoja – ja osoittaa, että valokuva on se paikka, johon meidän järjellinen aikamme sijoittaa Kuoleman. Ja: ”Jokainen, joka katsoo suoraan silmiin, on hullu.” (Takakansi)

* * *

Olen muutamia kertoja vuosien varrella selaillut ja lueskellut tätä Barthesin kirjasta, enkä ole saanut siihen kovin hyvää otetta. Kirja koostuu eri mittaisista, usein hyvin lyhyistä, tekstifragmenteista, jotka löyhästi liittyvät toisiinsa. Valokuvien ja ennen muuta oman edesmenneen äidin valokuvien ja perhealbumien katselu on se, joka tekstejä yhdistää toisiinsa. Jostain syystä kirjassa ei kuitenkaan ole juuri niitä kaikkein kiinnostavimpia kuvia - vaikka kuvia on muutoin siellä täällä -, eli kuvia hänen omista albumeistaan, joista hän kuitenkin puhuu paljon.

Mielenkiintoista tietysti on myös se, että kirjoittaja itse tekee kuolemaa eli on siirtymässä rajan toiselle puolen samalla tavalla kuin äitinsä, jonka kuvia hän katselee. Yksi seikka, joka tuli juuri mieleeni, on että Barthes lähes tyystin sivuuttaa itsensä kuvauksen kohteena. Hän ei myöskään valokuvaa, mikä sekin hieman ihmetyttää. Hän vain toteaa olevansa liian kärsimätön harrastaakseen valokuvausta. Syntyy vaikutelma, ettei hän puhu ehkä ihan totta. Eihän valokuvaaminen vaadi välttämättä mitään erityisiä taitoja sen kummemmin kuin kärsivällisyyttäkään...

* * *

Barthe siis vain tyytyy tuijottamaan, katselemaan, pohtimaan valokuvia - ja usein vielä varsin subjektiivisesti, mikä sekin vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä. Lukijan oma intuitio, kun ei aina toimi samalla tavalla kuin kirjoittajalla.

Kirjasta voisi nostaa monia yksityiskohtia, mutta ehkä kaikkein tähdellisimpiä välineitä, joita Barthes tarjoilee kuvien katselijoille, on kaksi analyyttistä käsitettä: studium ja punctum. En tiedä, miksi hän haluaa käyttää työkaluistaan latinankielisiä nimiä. Ehkä siitä syystä, että käsittet ovat vain kuvien erittelyn käteviä apuvälineitä.

Studium viittaa siihen, että valokuvat ovat usein todisteita erilaisista hyvin pienistä asioista kuten siitä millainen hymy, jollain ihmisellä oli tai millainen oli hänen kävelytyylinsä.

Punctum taas tarkoittaa sitä, että - ja tämä on hieman hämärää ja subjektiivista - katsojan huomio kuvassa usein kiinnittyy johonkin yksityiskohtaan, mikä saa hänet pysähtymään tiettyyn kuvaan ja kuvan kohtaan muita pidemmäksi aikaa. Katselija ei välttämättä heti tiedosta, mikä kuvassa on se, joka vie hänen huomionsa.

  * * *

Otan omaksi esimerkikseni saman kuvan kuin kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani, ja tutkin tätä 'kuolinnaamiota' Barthesin työkalujen avulla.

Valokuva jota tarkastelen on pelkistetty ja varsin tarkkaan rajattu naisen kasvokuva, ja kasvoista näkyy selvästi oikeastaan vain toinen puoli. Pelkistetty muoto nostaa esiin muutamia geometrisia kuvioita ennen muuta valkoisten tyynyjen muodostamat kolmiot

Kuvaaja (joka on sama kuin kuvan kohde) on löytänyt itselleen sopivan kuvausasennon asettamalla kaksi tyynyä päällekkäin päänsä alle ja varsinkin päällimmäinen tyyny on aseteltu korostuneen kulmittain. Tosin tämä näkyy vastaa kuvaa tarkemmin katsoessa, sillä pää on aseteltu kolmion päälle siten, että sen olemassaolon katselija joutuu päättelemään.

Tämä punctum tuo mieleen aiemmassa blogikirjoituksessa mainitun muinaisegyptiläisen haudan kahdessakin mielessä. Tietysti kolmiot ja varsinkin alemman tyynyn muodostama kolmio on kuin indeksi, joka viittaa pyramidiin. Kasvot itsessään viittaavat kasvoihin, joiden päältä on poistettu hautanaamio.

Lisätodisteena studiumina siitä, että kuva viittaa Egyptiin on toinen silmä, joka on valaistu. Tyylirikkona, jos sellaisesta voi puhua, on se että kyse on vasemmasta silmästä. Horuksen silmä oli oikea silmä. Kristillisessä symboliikassa käytetään vasenta silmää. Toisaalta seinäpiirroksessa, joka esittää Isistä näkyy saman vasen silmä. Isistä tarkoittava hieroglyfi on pelkistetty tästä kuvasta.

Kuva silmästä nostaa esiin kuolemattomuuden teeman, mihin teemaan jo aiemmassa kirjoituksessani viittasin toisesta näkökulmasta. Isiksen puoliso oli hänen veljensä Osiris, joka kuoli, mutta joka herätettiin uudelleen henkiin. Isis itse oli kuolematon.

Kokonaisuudessaan kuva on kuin mustaan neliöön painettu kasvokuva, eräänlainen Isiksen ikoni. Tämä puolestaan tuo mieleen venäläisen avantgardistin Malevitsin mustine neliöineen.

  * * *

Kirjassaan Roland Barthes liittää valokuvan menneeseen aikaan ja kuolemaan. Varsinkin (realistiset) valokuvat jo kuolleista henkilöistä saavat kuolleet ikään kuin uudelleen elämään. Tai ne tekevät kuvauksen kohteesta kuolemattoman.

Kuvan merkitsemä henkilö on siten hieman samalla tavalla kuolematon kuin kirjailija, joka on on omien kirjainmerkkiensä (kirjojensa) kautta kuolematon. Tai jos palataan omaan kuvaesimerkkiini: valokuvan henkilöstä tekee samalla tavalla kuin kirjailijasta kuolemattoman se, että hän on itse ottanut itsestään valokuvan eli on itse kuvalla merkinnyt itsensä.

Kuvasi (henkilö)kuva sitten elävää tai kuollutta, on se Barthesille jotenkin häiritsevä jollei suorastaan pelottava ja kammottava asia. Hän pohtii pitkään kohteena olemista, mutta ei ota huomioon sitä vaihtoehtoa, että kohde itse voisi olla kuvaaja tai käskyttää kuvaajaa. Tämä on toki mahdollista niin kuin kuvaesimerkkini osoitti.

Barthes toteaa, että hän kohteena - tai kuvan henkilö kohteena - muuttuu ikään kuin haamuksi tai kummitukseksi, kun kuvalle antaa joku muu kuin hän itse (= valokuvaaja) olemassaolon. Tai kirjoittaja oikeastaan jättää tämän vaihtoehdon pohtimisen, koska ei itse ota valokuvia.

En tosin ymmärrä, mitä väliä sillä on kuka kuvan ottaa, jos kuva on sellainen, joka kuvaa kohdettaan sellaisena kuin kohde on (ja siten  kuin kohde haluaa tulla kuvatuksi), realistisesti. Mielenkiintoinen voisi olla sellainen kuvasarja, jonka ovat tehneet ihmiset, jotka ovat tunteneet vainajan. Tällöin niin yhden kuvaajan kuin kuvauksen kohteen liiallista / vääristävää vaikutusta lopputulokseen olisi mahdollista oikaista. Edellyttäen tietysti että nämä muut ovat tunteneet kohteen riittävän hyvin.

Jokaisella henkilön tunteneella ovat omat muistonsa ja mielikuvansa henkilöstä, jotka voivat poiketa paljon toisistaan. Ja - tietysti - henkilö itse haluaa nähdä itsensä tietyllä tavalla. Esimerkiksi Isiksenä. Kuvan naisen tunteneet ihmiset tuskin kaikki mieltävät häntä Isikseksi! Kenties vain hän itse?

  * * *

Pohdintaa voisi jatkaa tästä vielä hetken eteenpäin, ja miettiä miksi Isis-kultti oli vielä muinaisen Egyptin jälkeen niin suosittu. Ja miksi kultti elää vielä jopa tämän päivän Euroopassa - ja siitä kirjoitetaan kirjoja ym.

Tämän päivän eurooppalaisen aikaperspektiivi omaan elämäänsä / kuolemaansa on harmillisen suppea (enimmillään n. 2000 vuotta), mutta on väitetty, että paljon tätä kauemmin on eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa uskottu yhteen ja samaan Suureen äitijumalattareen, joka on ollut ilmeisesti sekä luoja että hedelmällisyyden jumalatar (Gaia), mistä kaikki nykyiset maailmanuskonnot  rappeutuneina juontuvat.

Toisin kuin tämän päivän uskonnot, jotka perustuvat ns. patriarkaatin olemassaoloon, nationalismiin, miesten vallan itsestäänselvyyteen, n. 24 000 vuotta sitten (ja siitä eteenpäin muinaiseen Egyptiin asti) jumaluus oli naispuolinen. Toisin sanoen suurimman osan aikaa, mitä nykyihminen on ollut olemassa, vallalla on ollut jonkinlainen matriarkaatti. Mikä puolestaan on merkinnyt toisenlaista suhtautumista toisiin ihmisyhteisöihin ja rotuihin. Esimerkiksi sotia tuskin on ollut siinä määrin kuin patriarkaatin aikana ja samanlaista hillittömän ja hyvin sallivan väkivallan kulttuuria kuin mikä varsinkin tänä päivänä on vallalla.

  * * *

Eri puolilta Eurooppaa on löytynyt hyvin vanhoja, pienikokoisia ja taidokkaasti tehtyjä naisfiguureja, joiden uskotaan liittyvän tähän vanhaan uskontoon tai kulttiin.

Mitä kauemmaksi mennään ajassa taaksepäin, sitä vähemmän siitä on jäljellä mitään tietoa ja täytyy käyttää omaa mielikuvitustaan. Silti kertomus nykyihmisestä vaatii jatkokseen, täydennykseksi kertomuksen siitä, mitä tapahtui, kun ihminen lähti liikkeelle Afrikasta n 60 000 vuotta sitten ja kohtasi matkallaan niin Homo Erectuksen kuin Neanderthalin ihmisen.

Tärkeää on kysyä myös miten kävi näille kahdelle Homo Sapiensin kaltaiselle lajille? Sulautuivatko lajit toisiinsa, kuolivatko muut lajit omia aikojaan sukupuuttoon vai hävittikö nykyihminen muut lajit?

Erilaiset muinaisjäännökset kertovat merkkeinä samankaltaista tarinaa menneisyydestä kuin vanhat kirjoitukset ja (valo)kuvat. Mitä kauemmaksi taaksepäin ajassa mennään, sitä aukkoisempi tarina on - ja sitä traumaattisemmalta ihmisenä oleminen tuntuu, mitä vähemmän siitä tietää mitään.

Jotta ihminen voisi jatkaa lajina, edes jollain tavoin ehyenä ja elinkelpoisena elämäänsä, on sen pystyttävä kertomaan oma tarinansa omista alkuajoistaan aina tähän päivään asti.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Hietala: "Kuvien todellisuus" (1993)

Elämme kuvallisessa kulttuurissa: olimmepa missä tahansa, näkökentässämme esiintyy melko varmasti kuvia jossain muodossa. Kuvaa myös tutkitaan, tulkitaan ja analysoidaan hyvinkin erilaisilla foorumeilla ja tieteen aloilla. 

Kuvataiteen tuntija, valokuvaan uskovat sekä elokuva- ja tv-kriitikot liikkuvat ja vaikuttavat omilla aloillaan. Tässä kirjassa pyritään asettamaan toistensa yhteyteen esittävän kuvan eri osa-alueet luolamaalauksista virtuaalitodellisuuteen.

Kunkin kuvallisen esitysmuodon ominaispiirteitä, viehätyksen salaisuutta ja viestinnän keinoja selvitetään yleistajuisesti. (Takakansi)

* * *

Sisällys:

- Onko kuvan pelko viisauden alku - Kuvan semiotiikkaa - Valokuva, kuvan erityistapaus - Peili ja elefantti, eli realismi vastaan konventionalismi - Kuvallisia väitteitä - Kuvan kertomaa - Elämän kokoiset elokuvat - Elokuvan psykopatologiaa: unta, hypnoosia vai tirkistelyä - Tarinoita television iltanuotiolla - TV:n realismi, töllöttömestä hypertodellisuuteen - TV-katsojan rooli, voiko sitä tutkia - Kuvan tulevaisuus: jättikuvaruutua ja virtuaalitodellisuutta - 

* * *

Katson kuvaasi kuin kuolinnaamiota, ja mietin miksi haluat esittää itsesi sellaisena. En ymmärrä miksi haluat esittää itsesi niin kuin esität, mutta pidän tätä jonkinlaisena pelinä. 

Mieleeni tulee Veijo Hietalan kirjassaan "Kuvien todellisuus" (1993) -kirjassa esittämä kuva Torinon käärinliinasta, jonka väitetään esittävän Jeesuksen kasvoja. Jos joku esittää itsensä niin kuin sinä esität itsesi makaamassa sängyllä, en voi kuvitella muuta kuin että tämä joku rinnastaa itsensä - ei enempää eikä vähempää kuin - historialliseen Jeesukseen.

Miksi joku haluaa nähdä itsensä Jeesus/Kristus -hahmona? Yritän ajatella asiaa mahdollisimman positiivisesti. Niin kuin kuvaa katsova seurakuntalainen sitä katsoisi. Mieleen ei tule kuin pyrkimys jonkinlaiseen kuolemattomuuteen. Kuva, joka esittää jonkun vain olevan, esittää jonkun niin kuin ehkä haluaa tämän olevan ajasta ikuisuuteen. Jollaisena haluaa itsensä muistettavan.

Kuva on maaginen ja lumoava, mutta ei tästä maailmasta vaan rajan takaa. Tätä vaikutusta korostaa se, että kasvoista näkyy kuvassa vain toinen puoli. Toinen puoli näkyy vain kalpeana varjona. 

* * *

Mietin millaista tarinaa olet kuvillasi kertonut. Yksi kontekstista erillinen kuva ei kerro vielä koko tarinaa. 

Hietala korostaa, että kuvaa katsova lähes automaattisesti rakentaa kuvan ympärille tarinan, kehystää sen jollain tavoin. Antaa kuvalle merkityksen. Viimeinen kuvasi kertoo ikään kuin tarinan lopun. Kuvakertomuksen alku on kerrottu aiemmin, ainakin näin oletan.

1. Tarina alkaa, niin kuin Luomiskertomus, tyhjyydestä ja pimeydestä, mitä symboloi musta neliö. "Kuvien todellisuus" (1993) -kirjassa ei kerrota, sanoisinko, epäonnistuneista kuvista. Kuva jossa ei näy mitään, on tietysti kuvana mennyt piloille. 

2. Sitten vanhatestamentillisesti podet ikonofobiaa samoin kuin Mooses ja et halua näyttää kasvojasi. 

3. Kun fobia on ohi, esität eri tavoin itseäsi ja kasvojasi ikonina. (Em. fobia Veijo Hietalan mukaan kuuluu juutalais-kristilliseen traditioon.)

4. Ja monien mutkien kautta ollaan viimeisessä vaiheessa. Kenties kuvan vahva dualismi on em. traditioon liittyvää loputonta ja jahkailevaa hyvän ja pahan pohdintaa. Ja persoonallisen pahan etsimistä itsestä ja muista. Paha henki on - jos ei muuta - niin pikku piru, joka saa manaamaan, kun asiat eivät suju niin kuin haluaisi.

* * *

Entä mitä kuva kertoo sinusta ja ympäröivästä todellisuudesta? Kuva tuo mieleen vastikään Yle Teemalta tulleen minisarjan "Egyptin Kuninkaiden laakso" (2013), jota juonsi egyptologi Joann Fletcher. Kuvasi voisi olla dokumenttielokuvan Merit, kun häneltä on riisuttu kuolinnaamio.

Pyramideja suunnitelleella arkkitehdillä Khalla ja hänen puolisollaan Meritillä oli samanlainen hautakammio kuin faaraoilla, joskaan ei tietysti yhtä ylellinen. Haudassa oli kaikki, miten he tarvitsivat tuonpuoleisessa. Ja haudassa he ikään kuin heräsivät uudelleen eloon, eikä sen jälkeen tietysti enää tarvittu naamiota.

Veijo Hietalaa (tai ehkä ennemmin Jean Baudrillardia) mukaillen kuvan suhteen todellisuuteen voi nähdä 3-tasoisen 'simulacrum'-mallin (esim. kuvan suhde todellisuuteen) kautta.

1. Tavallinen (turisti)valokuva jäljentää todellisuutta sellaisenaan. Tietyllä tavalla sinunkin kuvaasi voisi suhtautua tavallisena valokuvana. Se vain yksinkertaisesti kuvaisi sinua sellaisena kuin sinä olet, eikä mitään muuta.

Koska kuva ei ole uniikki valokuva, vaan digikuva (ja mahdollisesti negatiivina jossain filmillä), se on kopioitavissa loputtomasti ympäri Internetiä.

2. Kuva voisi olla myös uniikki kuva esimerkiksi maalaus jostain kohteesta, jota ei voi jäljentää täysin samanlaiseksi kuin mikä oli alkuperäinen.

Tällöin kuva on taidevalokuva, joka on tehty sellaisella tavalla, että kopioinnin tai ennemmin väärentämisen tavalla tai toisella huomaa.

3. Hietala keskittyy kuvaan, joka on jo itsenäistynyt kohteestaan ja luo omaa todellisuuttaan.

Niin, kuvasi oli varmaan vähän kaikkea: uniikki, mutta kopioitavissa oleva ja itsenäistynyt kuvauksensa kohteesta eli sinusta.

Uniikkina se identifioi kohteen (olet tunnistettavissa), kuvaa sen (varioitavissa yhä uudelleen) ja antaa siitä tietyn juutalais-kristillisen / muinaisegyptiläisen tulkinnan (paljastaa itsensä, ideologian).

Loistava otos, sillä kaikki tasot on vaikea yhdistää. Yleensä kuva sijoittuu jollekin kolmesta tasosta.

Brink: "Hiljaisuuden tuolla puolen" (2003)

Matkustaessaan Afrikkaan Hans Woermanilla tammikuussa 1902 Hanna saattoi olla 20- tai 25- tai jopa 30-vuoden ikäinen (ei varmaan vanhempi, sillä naisten valintaehtoihin kuului lapsensaanti-ikä, jotta heistä olisi hyötyä siirtomaassa). Kotikaupunki Bremen. Sen verran tiedettiin, mutta ei yhtään enempää.

Eteläafrikkalainen kirjailija tutustuu historiallisiin dokumentteihin ja lähtee purkamaan salaperäisen, sukunimettömän Hannan arvoitusta. Tiedon rippeistä ja omasta huikeasta mielikuvituksestaan hän sepittää runollisen seikkailuromaanin, jossa neitsyestä tulee koston enkeli.

Romaanin perusteella André Brinkiä on jälleen kerran verrattu nykykirjallisuuden huippunimiin, Solženitsyniin ja García Márqueziin. (Takakansi)

    *     *     *

Kirja, jonka keskeinen teema on kosto, naisen kosto.

Saksalainen sotilas, kapteeni, raiskaa junassa nuoren, yksinäisen, saksalaisen naisen. Nainen puree miehen penikseen, minkä mies kostaa leikkaamalla naisen nännit ja kielen sekä silpomalla muuten hänen kehoaan toisten sotilaiden avustuksella.

Nainen saa tilaisuuden kostoon, ja hän aloittaa Saksan Lounais-Afrikassa (Namibiassa) yksinäisen sodan koko Saksaa vastaan. Kuuden naisen, joista puolet on valkoisia ja puolet mustia outo joukko vaeltaa pitkin autiomaata tavoitteenaan tukikohta, joka on miehen asemapaikka.

Nainen ottaa miehen vangikseen, nöyryyttää häntä julkisesti, mutta ei tapa, ja tulee luultavasti lopulta itse sotilaiden ampumaksi.

    *     *     *

Kirjassa on huikeita kuvauksia siitä, miten naiset tuhoavat - kuin sotilaat - kokonaisen sotilasosaston ja valtaavat autiomaan laidalla sotilastukikohdan. Tässä yksityisessä sodassa vain kaksi naisista jää eloon.

Osansa saa kirkko pappeineen, orpokoteineen ja lähetysasemineen. Elävän jumalan varjolla tehdään mitä kauheimpia asioita ympäri Afrikkaa. Sen parempia ihmisiä eivät ole säätyläiset vaan käyttävät surutta nuorta piikatyttöään hyväksi niin taloudellisesti kuin seksuaalisesti.

Lohtua Hanna saa vain toisilta samassa asemassa olevilta naisilta. Lotte on ensimmäinen ihminen, jota hän halaa matkalla Bremenistä Afrikkaan. Laivassa Lotte joutuu merimiehen seksiorjaksi ja tappaa itsensä. Hanna itse kohtaa elämänsä miehen päästyään Afrikkaan junamatkalla määränpäähänsä.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Laurén: "Kuinka kallis vapaus. Värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa" (2013)

Kolme entistä neuvostotasavaltaa – Georgia, Ukraina ja Kirgisia – valitsivat demokratian ja vapauden tien niin kutsutuissa ruusu-, oranssissa ja tulppaanivallankumouksissa vuosina 2003, 2004 ja 2005.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä kun tapahtumat Georgiassa käynnistyivät. Mitä kaikkea siitä on seurannut? Palkittuja reportaasikirjoja kirjoittanut journalisti Anna-Lena Laurén on seurannut näiden kolmen maan asioita usean vuoden ajan. Hän on matkustellut niissä taajaan pyrkien ymmärtämään niiden vaikeuksia ja ongelmia, niiden edistysaskelia ja vastoinkäymisiä, nykyhetkeä ja menneisyyttä. Hän on keskustellut ja vaihtanut ajatuksia Georgian vaikeakulkuisimpien vuoristoseutujen asukkaiden, Donetskin kaivostyöläisten ja Biškekin älymystön kanssa.

"Kuinka kallis vapaus" (2013) kuvaa etnisiä konflikteja, korruptiota ja puutetta, mutta myös ihmisten vahvuutta ja kykyä selvitä kovassa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. (Takakansi)

     *     *     *

Illan "A-Studiossa" (24.2.) käsiteltiin tuoreeltaan lyhyesti Ukrainan viimeisiä tapahtumia. Ohjelmassa haastateltiin myös Suomessa asuvia ukrainalaisia, ja jos tämän perusteella veikkaisi, mitä maassa tulee tapahtumaan, tulevaisuus ei ole ruusuinen - ja maa on paljon jakaantuneempi kuin mitä oppositioryhmät antavat ymmärtää. Toissapäivänä Ukrainan parlamentti lähes yksimielisesti erotti presidentti Viktor Janukovytšin, joka tämän jälkeen poistui maasta Valko-Venäjälle.

Janukovytš valittiin vuonna 2010 vaaleissa presidentiksi, joten hänellä oli vielä silloin ukrainalaisten tuki takanaan. Kahnaukset oppositioryhmien kanssa alkoivat, kun presidentti ja hänen Alueiden puolueensa eivät hyväksyneet yhteistyön tiivistämistä EU:n kanssa. Tilanne kärjistyi viime viikkojen mielenosoituksiin, jotka olivat poikkeukselliset veriset.

      *     *     *

Mutta mitä tutkiva toimittaja Anna-Leena Laurén kirjoitti viime vuonna, ennen kuin oltiin ajauduttu nykyiseen tilanteeseen Ukrainassa, se kiinnostaa. Reportaasikirja "Kuinka kallis vapaus" (2013) antaa jonkinlaisen kokonaiskuvan tilanteesta. "A-Studion" taustoituksen perusteella Ukraina ei ole jakautunut vain poliittisesti vaan myös etnisesti kahteen osaan, sillä Krimin alueella ja Itä-Ukrainassa on paljon venäjänkielisiä ja -mielisiä kansalaisia. Samasta jakautumisesta Laurén muistuttaa kirjansa alkupuolella. Lisäksi hän korostaa, ettei Ukrainalla sen kummemmin kuin muillakaan entisillä kommunistimailla ole demokratian perinteitä.

Myös kommunismin haamu kummittelee edelleen, eikä ole poissuljettua, että köyhissä maissa kommunistit voisivat saada esimerkiksi vaalien kautta merkittävästi valtaa, kun kansa on tyytymätöntä korruptoituneisiin nykypuolueisiin. Laurén muistuttaa myös mm. sellaisesta ikävästä seikasta, että USA järjestöjensä kautta rahoittaa oppositiopuolueita, siis niitä jotka ovat Venäjän vastaisia. Ja viime aikojen tapahtumat panevat miettimään, mitä keinoja EU käyttää omalta kannaltaan myötämielisten voimien tukemiseksi.

Eniten huolettaa kuitenkin se mihin Anna-Leena Laurén viittaa, eli siihen että niin puolueiden johtajilla kuin varsinkin kansalaisilla on epärealistinen käsitys siitä, mitä EU-jäsenyys toisi mukanaan. EU-jäsenyyden jälkeinen tyytymättömyys saattaa purkautua hallitsemattomasti, ja ollaan jälleen lähtötilanteessa.

     *     *     *

Historiallisesti ennen vuotta 1200 nykyinen Ukraina oli ollut Venäjän valtakunnan ydintä. Sitten tuli mongoliaika, joka pirstoi alueen. Tämän jälkeen liettualaiset ja puolalaiset hallitsivat alueita, minkä jälkeen 1600-luvulla kasakat nousivat puolaista yläluokkaa vastaan. Puola ja Venäjä pääsivät lopulta sopimukseen.

Yhtenäiseksi alueeksi Ukraina tuli 1. maailmansodan aikana, kun Saksa valloitti alueen, mutta tätä aikaa kesti vain hetken, minkä jälkeen Ukrainasta tuli yksi neuvostotasavalta. Kun Neuvostoliitto hajosi, Ukraina julistautui itsenäiseksi vuonna 1991, minkä jälkeen ongelmat olivat samankaltaisia kuin Venäjällä.

Nyt erotettu presidentti Viktor Janukovytš ei ole ollut sen huonompi tai parempi presidentti kuin muutkaan itsenäisen Ukrainan presidentit. Jostain syystä tyytymättömyys on kanavoitunut juuri presidentin kautta.

Sen lisäksi että Janukovytš oli presidentti, hän oli ollut myös pitkäaikainen pääministeri ja suurimman Alueiden puolueiden johtaja. Hän oli taiteillut EU:n ja Venäjän välillä, ja oli ennen hankalaksi muodostunutta tilannetta tunnettu Eurooppa-myönteisyydestään, mutta ei halunnut asettua Venäjää vastaan.

Janukovytšin erottaminen ei ratkaissut mitään vaan teki Ukrainan tilanteesta entistä kaoottisemman ja poliittisesti sotkuisemman.

     *      *     *

Suomen mediassa - niin kuin muuallakin - Ukraina on ollut näyttävästi esillä. Kuvat pitkin Kiovan katua vyöryvistä ihmismassoista ja heitä vastaan asettuvista poliiseista ovat liimaantuneet verkkokalvoille.  

Mitä nämä tärkeät ja merkityksekselliset uutiskuvat ovat kertoneet esimerkiksi Suomen lukiolaisille ja ammattikoululaisille, jotka osaavat kriittisesti analysoida uutiskuvia? Suoraan sanottuna kuvat eivät itsessään kerro paljon mitään, vaan ainoastaan hämmentävät.

Anna-Leena Laurénin journalistisessa kirjassa ei ole mielenosoituskuvia vaan kuvia, joissa poseeraa mm. Itä-Ukrainan venäläisiä kaivosmiehiä, jotka pitävät itseään ukrainalaisina siinä missä  muutkin ukrainalaiset. Oppositiossa sen sijaan on paljon voimia, jotka haluaisivat, että maassa puhuttaisin mm. kouluissa ja virastoissa vain ukrainan kieltä. - Mieleen tulee Viro ja miten ikiajat Virossa asuneilta venäläisiltä vietiin kansalaisoikeudet, ihmisiltä joita sentään oli kolmasosa maa väestöstä.

Laurén on viehättänyt erityisesti pienestä Krimin tataarien vähemmistöstä, joista on useita kuvia. He ovat kaukaisen mongolien aikakauden jälkeen alueelle jääneitä muslimeja. Nykyiset Ukrainan valtapuolueet eivät ole kiinnostuneita vähäisistä kielellisistä ja etnisistä vähemmistöistään, ja Laurén vertaakin heidän tilannettaan Suomen saamelaisiin, joita tökerösti suomalaistettiin vielä 1970-luvulla.

     *      *     *

Suhde Venäjään ja venäjän kieleen on vähintäin 2-jakoinen, skitsoidinen. Populaarikulttuuri (musiikki, TV, elokuvat) on lähinnä venäläistä, ja ihmiset osaavat ja käyttävät esimerkiksi Kiovassa venäjää arjessaan, vaikka voisivat käyttää ukrainaakin. Tavallisille ihmisille kahden kielen rinnakkainen käyttö ei ole ollut kovin suuri ongelma. Niin on tehty aina.

Näyttääkin siltä, että Ukrainan suurin ongelma on parlamentaarinen demokratia, jota yritetään väkisin ympätä maahan, jossa se ei vain toimi. Kenties Ukraina voisi olla paikka, jossa jonkinlainen polyarkia voisi olla paljon mielekkäämpi vaihtoehto, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.

Ehkä ei tarvita nykymuotoista kansallisvaltiota vaan vain löyhässä yhteistyössä keskenään toimivia alueita, ja suhteessa muihin alueisiin (EU, Venäjä ym.) olevia alueita. 

RUNO ON VAPAA. Osa 164: "Kriittinen reflektio: tärkeä ja merkityksellinen valokuva : kuva Vivianista"

Edellisessä blogikirjoituksessa esitettiin tai dokumentoitiin väite, että on itsestään selvää millainen uutiskuva on tärkeä ja merkityksellinen.

Onko minulle joku uutiskuva tärkeämpi ja merkityksellisempi kuin kuva uinuvasta maahisneidosta Vivianista? - Ei, ei ole.

Sitä paitsi kuinka moni uutis- tai artikkelitoimittaja on edes saanut, koskaan ja missään kuvaa maahisesta. Epäilen. Siihen ei heidän taitonsa ja tietämyksensä riitä, niin ainakin luulen.

Ongelman ydin on hyvin yksinkertainen. Kuvan maahisesta voi ottaa vain maahinen itse.Ihmisten maailmassa tätä tilannetta voisi verrata siihen, että esimerkiksi urheilijat kesken urheilusuorituksen, Suomi-Usa -jääkiekko-ottelun, alkaisivat kuvata itseään ja  suorituksiaan, mikä samalla striimataan suorana lähetyksenä kaikkialle. Kaikessa kaoottisuudessaan, kymmeniä kuvia ja selostuksia päällekkäin.

Asetelma on pelaaja-kuvaajan kannalta vähintäinkin haastava, ja panee kysymään, kumpi loppupeleissä on tärkeämpää jääkiekko vai kuvaaminen? Onhan nimittäin niin, että mitä enemmän pelaaja keskittyy pelaamiseen, sitä vähemmän katsoja tietää, mitä todellisuudessa oikein tapahtuu. Ja mitä enemmän pelaaja kuvaa, sitä vähemmän on mitään kuvattaa, kun hän vain kuvaa. Kiusallinen tilanne.

       *     *     *

Vivian  on ratkaissut ongelman niin kuin vain haltia sen voi tehdä. Hän menee sängyn päälle, eikä edes aio tai yritä tehdä mitään vaan hän vain keskittyy itsensä kuvaamiseen. Tärkeää tällaisen kuvan semiotiikassa on se, että kuva on ikoni ja ikoni,  joka on tarkoitettu vain yhdelle ainoalle henkilölle, joka tässä tapauksessa ei ole maahinen vaan Vivianin armas Armas.

Ikoni on ikoni Vivianista itsestään, ja sillä ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä muille kuin niille, joille se on tarkoitettu - ja sehän oli tarkoitettu Armakselle, ja siksi kuva on tärkeä Armakselle.

Armas ei luonnollisesti pysty arvioimaan kuvaa kriittisesti, ja jos hän sen tekisi, hän ei katsoisi koko kuvaa vaan mielessään pyörittelisi kuvan luomia mielikuvia hänelle kaikkein rakkaimmasta otuksesta maan päällä. Ja silloin kun Armas katsoo kuvaa, hän ei enää pysty erottamaan itseään Vivianista vaan oudolla tavalla sulautuu rakastamaansa maahisnaiseen.

       *     *     *

Lukija on kenties kiinnostunut tietämään, mitä muuta kuvassa oli kuin maahisnainen sängyn päällä? Oliko hänellä kenties vaatteet päällä? Missä asennossa hän oli? Olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni - ja minne hän mahdollisesti katsoi?  Miltä hänen kasvonsa muutoin näyttivät? Mitä hänen kätensä tekivät? Oliko kuvassa muita kuin Vivian, saattoiko siitä päätellä että esimerkiksi Armasta ei ollut huoneessa? Mikä oli Vivianin mielentila, oliko hän rauhallinen, kiihtynyt, kiihottanut, peloissaan, vihainen...? Entä näyttikö hän, että olisi odottanut jotain, oliko hän sanoisinko vaiheessa? Oliko hän kenties juuri rakastellut tai aloittamasa rakastelun, vai oliko hän herännyt tai menossa nukkumaan? Mikä oli Vivianin tilanne - ja ennen muuta, miksi hän oli ottanut kuvan Armasta varten?

No, luulen, että Armaksella olisi lyhyt ja suorasukainen vastaus kysymykseen. Toiminnalliselta kannalta Vivian selvästi odotti, että Armas tulee ja suutelee häntä - haluamaansa paikkaan. Vaihtoehtona ovat kaikki ruumiinosat varpaidenpäistä aina nenänpäähän asti.

Affektiivisesti Vivian oli hyvin kiihottanut, vaikka onnistui hyvin peittämään tunnetilansa, mutta Armas - tuntien maahisnaisensa - tiesi mistä on kyse. Hänen oli oikeastaan pakko rajata kätensä pois kuvasta, sillä silloin kuva olisi ollut liian paljastava, jos ei suorastaan rivo tottumattoman katsojan silmiin. Sinänsähän Vivian vain kuvasi omaa tunteidensäätelymekanismiaan.

Kognitiivisella tasolla Vivian viestitti Armakselle, että hän oli valmis. Valmiimmaksi hän ei tule. Ovulaatio oli alkanut.

Pienimäki: "Valokuvien kriittinen tulkitseminen" (2013)

Valokuvien tulkinnasta puhuttaessa on usein viitattu semiotiikkaan kuvien analyysivälineenä. Väitöskirjassaan "Valokuvien kriittinen tulkitseminen medialukutaitona ja lajityypittely sen kehittäjänä" (2013) Mari Pienimäki tarkastelee yhtäältä semiotiikan ja toisaalta lajityypin (genren) käsitteen edellytyksiä ja rajoituksia toimia valokuvien kriittisen tulkinnan välineinä medialukutaidon kehittämisen näkökulmasta.

Mediakasvatuksessa genreajattelu on osoittautunut hedelmälliseksi, sillä genren käsite voi yhdistää mediaesitysten ja niiden tuotannon ja vastaanoton näkökulmat. Valokuvatutkimuksessa ja -opetuksessa genrestä on silti puhuttu harvakseltaan. Artikkelikokoelmassa pohditaan valokuvien lajityypittelyn mahdollisuuksia ja sitä, miten genren käsite on valokuvatutkimuksessa mielekästä ymmärtää.

Väitöskirjassa kehitetään lajityypin käsitettä innovatiivisesti medialukutaidon työkaluksi, joka palvelee nuoria ja aikuisia heidän tulkitessaan valokuvia kriittisesti arjessa ja kouluissa. Siinä hahmotellaan journalististen valokuvien (ns. lehtivalokuvien) tulkintaa varten työkalugenrejä, jotka on tarkoitettu paitsi kriittiseen kuva-analyysiin myös luovaan tekemiseen perustuvan mediakasvatuksen lähtökohdaksi. (Takakansi)

     *     *      *

Sisällys:

- Minne suunnistat valokuvatutkimus? Valokuvat tutkimuskohteena -- Valokuvien kriittinen tulkitseminen mediakasvatuksena -- Mitä ihmettä - valokuvissako lajityyppejä? -- Tukea journalististen valokuvien tulkintaan. Ehdotus medialukutaitoa edistävästä genremallista - ''

     *     *     *

Medialukutaitoa opettavan opettajan väitöskirja on kiinnostava, sillä kuvallisen kulttuurin kriittisestä tulkinnasta ei ole kirjoitettu ainakaan liikaa tekstejä.

Opettaja  rajoittuu vain journalististisiin kuviin, mitä rajausta nykypäivänä voi tosin miettiä sitäkin kriittisesti. Valokuvan ja sen kohteen raja ei enää ole niin selkeä kuin ennen. Ne jotka ennen olivat massamedioiden lukijakuntaa tuottavat tänä päivänä itse samanlaista kuvallista kulttuuria kuin mediatkin.

Ajatellaanpa vaikka sitä, millä tavoin massamediat esittelevät itse itseään kuvallisesti esimerkiksi Naamakirjassa ja miten heidän yleisönsä sitä tekee. Tietyn välineen sisällä tavalliset ihmiset - mitä tavallisuus sitten tarkoittaakaan - ja medioiden edustajat ovat samalla viivalla.

     *     *     *

Kulttuurissamme Pienimäen mukaan on tapahtunut kiistatta kuvallinen käänne siinä vaiheessa, kun elokuva ja TV haastoivat painetut kirjat ja lehdet. Tähänkin voi sanoa, että käänne on kovin suhteellinen, sillä näidenkin medioiden rinnalla on tullut yhä uusia medioita, joissa kaikissa on sekä kuvaa, tekstiä että myös liikkuvaa kuvaa.

On muistettava myös, että puhe on mukana yhtenä tapana tuottaa mielikuvia ihmisten mieliin (esim. radio) ja se on samalla mitä tekstuaalisinta kulttuuria  (esim. radio), sillä puhe ei aina edellytä tai mahdollista kuvan käyttöä.

     *     *     *

Pienimäki yhdistää väitöskirjassaan tutkimuksen ja pedagogiikan, ja hänen pedagoginen lähestymistapansa on ns. sosiokonstruktivismia, mikä ei ole ihan valtavirtaa esimerkiksi opettajankoulutuksessa. Niin kuin kirjoittaja itse toteaa, tällainen tapa lähestyä tietoa ja oppimista ei ole aivan ongelmaton.

Esimerkiksi keskiaikana tieto konstruoitiin sosiaalisesti "Raamattuun" perustuen, ja se johti aika kurjiin tuloksiin, inkvisiitioon ja noitavainoihin. Kriittiset yhteiskuntatieteilijät, jotka 70- ja 80-luvuilla lanseerasivat kriittisen teorian, mihin ajatusmaailmaan sosiokonstruktivismikin kuuluu, puolestaan perustivat oman oppinsa Karl Marxin "Pääomaan" ja muihin vastaavanlaisiin teksteihin.

Medikasvattajat Pienimäki kertoo jakaantuneen heimoihin, joista hän kuuluu yhteen, jotka ovat tietysti niitä kriittisiä. Yksi ryhmä ovat teknologiaorientoituneet opettajat, jotka rumppaavat teknologisia vimpaimiaan ja jauhavat sosiaaista mediaa. Toiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka ovat huolissaan siitä, miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin ja nuoriin ja ovat valmiita asettamaan rajoja medioiden levittäytymiselle kaikille elämän aloille. Kolmas ryhmä ovat perinteiset tutkijat, jotka analysoivat ja tutkivat mediasisältöjä ymmärtäen ja tulkiten, mutta eivät järin kriittisesti.

     *     *     *

Viimeisessä väitöskirjan artikkelissa Mari Pienimäki esittää (kriittisen journalististen valokuvien) genremallin koulukäyttöön. Ajatuksena on tietysti se, että opettajat käyttävät työkalua tarpeidensa mukaan. Toisaalta yhtä hyvin myös muut mediakasvattajat kuten kirjasto voivat hyödyntää tällaisia malleja.

Valokuvat ensiksikin jaetaan neljään ryhmään:

1. Uutisvalokuvat
2. Kuvitusvalokuvat
3. Henkilövalokuvat ja
4. Tunnistevalokuvat.

Tärkeimpiä journalistisia valokuvia tietysti ovat uutiskuvat. Uutisvalokuvia on kahdenlaisia a) havainnoivia kuvia (kova) ja b) osallistuvia kuvia (pehmeä). Näistä kovat uutiskuvat esittävät tärkeitä ja yleisesti merkittäviä asioita autenttisesti ja objektiivisesti.

Tässä ei - suoraan sanottuna - ole mitään sellaista, mikä ei olisi ollut esimerkiksi viestinnän ja tiedotusopin koulutuksessa jo vuosikymmenet peruskauraa. Mitään kriittistä tässä mallissa ei ole, sillä se vain kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se on. Niin kuin uutiset ja uutiskuvat itsekin.

     *     *     *

Epäilen että minulla on jäänyt jotain huomaamatta, ymmärtämättä tai en oivalla mitä kriittisyys tässä yhteydessä tarkoittaa? Joten hyppään genremallista tekstiin. Esimerkiksi mitä ohjeita Mari Pienimäki antaa mallin käyttäjälle ja miten hän itse käyttää sitä. 

Tekstissä hän luonnehtii jaotteluaan ideaalityypeiksi, mikä liittää sen sosiologisen tutkimuksen traditioon, jossa asioita tyypitellään erilaisiin ns. nelikenttiin. Onko kyse siis sittenkin vain tavanomaisesta, tutkijan luomista abstrakteista tyypeistä? 

Tätä epäilyä vahvistaa se, ettei Pienimäki ole testannut malliaan konkreettisilla kuvilla. "Työkalugenrejä on syytä vielä testata autenttisissa tilanteissa." (s. 118)

Uutisvalokuviin tutkija suhtautuu täysin kritiikittömästi. Hänelle nämä kuvat ja niiden tulkinta ei ole ongelma. Sen sijaan kuvat, jotka eivät ole tärkeimpiä ja merkityksellispiä kuvia,  ovat hänelle jollain tavoin ongelma. Ja ilmeisesti on niin, että mediakasvatuksen tehtävänä on eritellä journalistisia kuvia eri genreihin. Kriittinen lukija kysyy tässä vaiheessa: entä sitten? Mitä merkitystä on minkään kannalta sillä, että esimerkiksi lukiolainen / ammattikoululainen osaa käyttää näitä ideaalityyppejä?

     *     *     *

En voi väittää syventyneeni syvällisesti tähän kirjaan, mutta sillä tasolla kuin journalistit ja uutiskuvaajat työtään tekevät. Artikkeliväitöskirjan omia tekstejä ja muita kommentoiva yhteenvetojakso oli koukeroinen ja hieman puuduttava, enkä  ollut siihen lukijana tyytyväinen.

Yhteenvedossa tekijä korostaa, että hänen genre-mallinsa on vain mediakasvatuksen opetuksen lähtökohta. Se on siis eräänlainen (orientaatio)perusta, jolta kukin opettaja lähtee omaan suuntaansa. Kysyn kuitenkin: riittääkö tämä perustaksi? Minulle lehdenlukijana se ei riitä, ei ollenkaan. En ymmärrä yhtään enemmän esimerkiksi Ukrainan tapahtumista ja sieltä välitetyistä uutiskuvista luettuani tämän väitöksen. Jokin on siis pahasti pielessä. Ja vika voi olla tietysti myös lukijassa, oli kyse sitten väitöskirjasta tai uutisvirrasta.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 288: "Seiso rinnallani, Vivian"

Motto:

Kun yö tullut on
ja on pimeää
ja kuu ainoa valo on
en pelkää, hitossa, en pelkää
niin kauan kuin sinä  seisot siinä, seisot rinnallani.

Voi armas, armaani mun! Seiso rinnallani! Seisothan?
No, miten on? Seisothan rinnallani? Miten on?

Jos kuu jota katsomme
suistuisi radaltaan
ja vuoret murskautuisivat mereen
en itkisi niiden perään. En vuodattaisi kyyneltäkään.

No, miten on? Seisothan rinnallani? Miten on?

Voi armas, armaani mun! Seiso rinnallani! Seisothan?
No, miten on? Seisothan rinnallani? Miten on?

Voi armas, armaani mun! Seiso rinnallani! Seisothan?
No, miten on? Seisothan rinnallani? Miten on?

Kun olet vaikeuksissa, turvaathan minuun. Olen rinnallasi.
No, miten on? Seison rinnallasi? Aina, aina rinnallasi.

(Ben E. King)

     *     *     *

Ja sitten proosallisesti...

Vitun, Vivian! Mikä sinua vaivaa. Alan kyllästyä odottamaan. Et soita kunnolla, etkä vastaa puhelimeen. Et soita, etkä vastaa puhelimeen. Mikä sinua vaivaa. Emmekö ole jo riittävän kauan odottaneet, olleet ja odottaneet. Olen ollut rinnallasi. En ole asettunut sinua vastaan edes silloin, kun olisi pitänyt. Sillä olen luvannut olla aina rinnallasi. Eikö sillä ole sinulle mitään arvoa. Eikö sinulle ole millään mitään arvoa. Arvostatko vain merkityksettömiä peukutuksia somessa. Niitäkö sinä arvostat. Vain sitä että sinua ansiottomasti jumalattarena ihaillaan. Vain siksi että olet niin ihana kuin olet. Mitä sinä tietysti oletkin...

Istun ja näpyttelen, istun ja näpyttelen ja kuuntelen Ben E. Kingiä. Kuuntelen ja minusta tuntuu hyvältä. Toivon että sinustakin tuntuisi yhtä hyvältä. Miksi et antaisi itsellesi lupaa olla onnellinen. Miksi et olisi niin kuin haluat olla. Mikä sinua vaivaa, Vivian. Miksi et voi tehdä mitä haluat. Mikä sinua estää. Etkö luota että olen rinnallasi silloinkin kun se tuntuu mahdottomalta. Etkö ole jo huomannut että minulle ei mikään ole mahdotonta. Kiipeän korkeimmatkin vuoret hetkessä ylös, ja tulen ne kontaten alas. Kuun haen taivaalta kerran kuussa ja jos haluat päivittäin. Ja jos muuta haluat, teen senkin tai ainakin lupailen. Ihan miten vaan sinulle parhaiten sopii - ja minulle..

Linkit:

Ben E. King. Stand by me. YouTube
John Lennon. Stand by me. YouTube
Spyder Turner. Stand By Me. YouTube

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 65 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Ajatukseni harhailivat perjantaina iltapäivällä käsitteen 'liminaali' ympärillä istuessani kirjaston Tietopalvelussa. Se oli jäänyt jostain syystä mieleeni, kun Pia Houni kurssillaan pari viikkoa sitten ohimennen mainitsi, että hän oli ollut yhtenä kirjoittajana, kun valittiin Aikuiskasvatus-lehden vuoden tiedeartikkelia. Hän oli ryhmänsä kanssa eritellyt - jotain - kansatieteellisen käsitteistön avulla.

Olin vuosia aiemmin toisessa yhteydessä lukenut artikkelin, jossa turistimatkaa eriteltiin riittinä, jossa etelän lomakohteessa ollaan ikään kuin liminaali-vaiheessa, mistä sitten palataan takaisin arkeen. Itse asiassa kyse oli Tom Selänniemen väitöskirjasta "Matka ikuiseen kesään" (1996).

Kun googletin 'liminaalia', eteeni paukahti Avoimen yliopisto Sosiaaliantropologian peruskurssin oppimateriaali. Perusajatus on yksinkertainen ja sitä on sovellettu viime vuosikymmenen aikana moniin muihinkin yhteyksiin, mikä selvisi sekin googletuksen perusteella.

      *     *    *

Ajatuksena yksinkertaisesti on se, että esimerkiksi lähdettäessä lomamatkalle siirrytään ikään kuin kokonaan toiseen tilaan. Oppimateriaalissa liminaalisuudesta riittinä erotetaan eri vaiheita, jotka olisi voinut esittää ehkä selvemminkin.

Liikkeelle lähdetään arjesta, mistä vähitellen (1) irtaudutaan. Lomamatka alkaa sen suunnittelusta ja ensimmäinen vaihe päättyy siihen, että lähdetään matkaan. (2) Seuraava vaihe on siirtyminen toiseen paikkaan tai tilaan. (3) Siirtymistä seuraa varsinainen liminaalivaihe, jossa ollaan irtauduttu arjesta ja ollaan vapaalla. Esimerkiksi etelänmatkan kohdalla kyse on siirtymisestä lentokentältä hotellihuoneeseen ja kaikesta siitä mitä sen jälkeen tapahtuu. (4) Liminaali-tilasta palataan / siirrytään takaisin arkeen samalla tavalla vaiheittain, kun siihen oli tultukin. (5) Lopulta ollaan takaisin arjessa, mitä kutsutaan uudelleenliittymiseksi, joka tarkoittaa sitä, että  riitin jälkeen ihminen palaa jollain tavoin uudistuneena arkeensa ja työelämään tms.

      *     *    *

"Putouksen" 7. jaksossa lauantaina oli yksi sketsi, jossa tuotettiin katsoille iloa hää- ja hautajaisrituaaleilla, joihin liminaalisuus myös liittyy. Rituaalien vaiheet poikkevat toisistaan, ja jos niitä vahingossa tai tahallaan sekottaa keskenään syntyy koominen vaikutelma.

Jo tapa jolla hää-/hautajaisvieraita lähestytään, toivotetaan tervetulleiksi, on erilainen. "Seuraavaksi käydään käsiksi kakkuun" -repliikki ei tunnu sopivalta hautajaisissa, ja voi miettiä, miksi se on niin sopimatonta. No, ehkä siksi, ettei vainaja voi käydä kakkuun kiinni. Juhlaan jossa luovutaan jostain, ei sovi sen korostaminen, miten naamaan vedetään kermakakkua, vaikka niin tehtäisiinkin.

Kun seremoniamestarilta menevät juhlat totaalisen sekaisin, hän olettaa jopa että leski ja hänen kuollut miehensä leikkaavat yhdessä kakkua niin kuin hääpari tekee. Ja saadaanhan vainaja leikkaamaan kakkua ulkopuolisen pienellä avustuksella.

Ja kun leikkaamiseen yhdistetään siihen, mitä se häissä tarkoittaa, vaikutelma on entistä koomisempi. "Ja katsotaan kumpi perheessä päättää arkun .... siis kaapin paikan."  Pappi katselee touhua sivusta, ja toteaa - luterilaiselle papille tuttuun tyyliin - "tämä on varmaan joku moderni traditio". Ja lopputulema on se, että leski tästä lähin päättää perheen asioista yksin - luonnollisesti.

      *     *    *

Itse viihdeohjelman vaikkapa juuri "Putouksen" katseleminen on sekin pieni matka tai irtiotto arjesta. Ei tarvitse lähteä lomamatkalle etelään tai minnekään muuallekaan kotoaan päästäkseen liminaaliin tilaan.

Asiassa ovat sitten kääntöpuolensa, jotka tekevät ilmiöstä hyvin ongelmallisen. Matkojen tarkoitus voi olla muukin kuin harmiton irrottautuminen arjesta: se voi olla ryöstö- tai sotaretki, mitä kumpaakin on pidetty historian aikana hyväksyttävänä joissain tilanteissa.

Esimerkiksi tappaminen, mikä tavallisesti on kategorisesti kiellettyä tämän päivän länsimaisissa yhteiskunnissa, joissain tilanteissa onkin täysin sallittua, hyväksyttyä ja jopa sankarillista. Jopa niin että sota- ja väkivaltaviihde niin elokuvat kuin pelit ovat maailmanlaajuista tuottoisaa suurteollisuutta siinä missä varsinainen sotateollisuuskin.

      *     *    *

Suomalaisten läpikotainen moraalittomuus on aika masentavaa, mikä koskee jopa niin viattoman tuntuista paikkaa kuin kirjasto. Omaan kirjastooni on alettu hankkia pelejä, myös niitä väkivaltaisimpia. Eikä ole mukava katsella, kun kolmikymppinen isä lainaa tällaisia K18-pelejä alle 10-vuotiaalle pojalleen. - Tietysti tässä tapauksessa voi kysyä, mikä on kirjaston vastuu. Vastuuta ei ole, sillä kukaan ei tunnu oikeasti välittävän väkivallasta, muuta kuin viihteenä.

Linkit:

Sosiaaliantropologian perusteet. Helsingin yliopisto, Avoin yliopisto

Putous. 23.2.2014. MTV Katsomo

Hunt: "The Cave" (2005)

"The Cave" (Luola, 2005) on amerikkalainen kauhuelokuva, jonka ohjasi Bruce Hunt. (Wikipedia)

      *     *    *

Tutkimusryhmä laskeutuu suureen, vuoristossa sijaitsevaan luolaan Romaniassa, jota kutsutaan Jättiläisten saliksi. Sortuman vuoksi ryhmä jää loukkuun, ja yrittää päästä pois maan alta sekä maanalaisia virtoja pitkin että kiipeilemällä pitkin maanalaisia onkaloita.

Etenemistä hidastavat ihmisiä vainoavat siivekkäät demonit, jotka verottavat suurimman osan retkikunnasta, mutta muutama pääsee lopulta sukeltamaan ulos vedenalaisesta vankilastaan.

      *     *    *

Elokuvan tarinassa on yhdistetty ainakin kolmenlaisia elementtejä: 1)  vanha usko (paholaismaisiin) vampyyreihin (joista tunnetuin on tietysti Dracula), 2) modernit kauhutarinat (Lovecraftin maanalaiset demonit) ja 3) tutkimustiedot siitä, miten Itä-Euroopan luolista on löytynyt ihmisen ja Nearthalin ihmisen välimuotoja ym.

Vaikka elokuva itsessään on B-luokkaa, sen herättämät ajatukset ovat A-luokan ajatuksia. Ihminen tuntee tänäkin päivänä huonosti sitä, mitä maan alla on, vaikka esimerkiksi kaivostoiminnan kautta tämä tietämys on lisääntynyt. Maailman syvin tulivuori Hekla, jonka pohja on kymmenien kilometrien syvyydessä, on silti vielä ihmisen saavuttamattomissa. Puhumattakaan valtamerien pohjien alla olevasta maaperästä.

      *     *    *

"Cave" (2005) alkaa lupaavasti, kun joukko seikkailijoita Kylmän sodan aikana saapuu hylätylle kaivokselle tms. paikalle. Suurimmalle osalle on yllätys, että vuoren kupeesta löytyy kirkko, jonka alta luola löytyy.

Kirkko on rakennettu tarkoituksella luolan suuaukon päälle, ja sen tarkoituksena on ollut satoja vuosia aiemmin estää luolassa asustavien olioiden pääsy pois, mistä vanhat tarinat kertovat. Samalla nämä tarinat yhdistyvät, aivan oikein, kristinuskon maailmaan, jossa vampyyritarinat ovat syntyneet.

Heti kun noin 10 henkilön ryhmä on päässyt laskeutumaan köysillä luolan pohjalla, tapahtuu sortuma - ja heidän paluureittinsä on mennyttä, mistä vauhdikas seikkailu alkaa.

      *     *    *

Elokuvassa on useita ns. matalia hahmoja, joita ei sen kummemmin kehitellä. Heillä on vain roolinsa ryhmän jäseninä. Harmaantunut tohtori Nicolai on ryhmän nestori ja ilmeisesti tutkimustyön johtaja. Itse (sukellus)retkikuntaa johtaa kuitenkin Tyler McAlister, jonka kaksoisveli Jack on myös mukana. Jackiä alussa kiinnostaa retkeä enemmän kaunis naistutkija Kathryn Jennings.

Tiedustelijana toimii Briggs, joka sukeltaa maanalaiseen virtaan etsien maanalaisia luolia - ja samalla toista reittiä ulos maan alta. Briggs löytääkin usean kilometrin päästä paikan, josta hän saattaa nousta pintaan - ja muut tulevat perästä. Paikkaan perustetaan jonkinlainen perusleiri.

Ensimmäisen lentävän ja sukeltavan demonin näkee Briggs, jota otus myös puree. Ja lopulta lentävä demoni tai demonit tekevät miehestä itselleen ravintoa. - Pariin otteeseen elokuvassa tulee vaivihkainen viittaus siihen, miten luolassa 30 vuotta aiemmin olleet seikkailijat - tai jotkut heistä eli ne joita ei ole syöty - ovat itsekin muuttuneet noiksi demoneiksi.

      *     *    *

Ehkä dramaattisin kohta on, kun katsoja huomaa, miten retkikunnan johtaja Tyler on alkamassa muuttua ei-ihmisenkaltaiseksi olioksi. Ei niinkään ulkoisesti mutta mieleltään. Ryhmän tutkijat, joilla on mm. mikroskooppeja mukanaan, huomaavat että olioiden sisällä on toisia organismeja, jonkinlaisia loisia, jotka puremisen jälkeen siirtyvät ihmiseen. Tyler on siis saanut loistartunnun niin kuin myös Kathryn, mikä selviää vasta aivan elouvan lopulla.

Kristinuskon viitekehykseen sopivaa marttyyrihenkeä on elokuvassa myös mukana, kun retkikunnan johtaja näyttävästi ottaa yhteen suuren lentävän demonin kanssa - ja sytyttää sen tulee, ja samalla pelastaa monta muuta otuksen kynsistä. Tylerin kannalta on kyse tietysti myös siitä, että hän kai käy jonkinlaista sisäistä kamppailua siitäkin, haluaako hän jäädä luolaan demoniksi tms.

      *     *    *

Lopulta luolasta pääsee sukeltamaan ulos vain kolme henkilöä, joista kaksi on tietysti elokuvan kaksi päähenkilöä, jos sellaiseista voi tämän elokuvan yhteydessä puhua, eli Jack ja Kathryn ja Kathrynin lisäksi toinen tutkija aasialainen Kim.

Seikkailun jälkeen Jack ja Kathryn kohtaavat jossain päin Eurooppaa vilkkaalla kadulla, ja vaihtavat muutaman sanan aiemmista tapahtumista. Kathryn sanoo arvoituksellisesti, että hän luulee demonien tai loisien haluavan päästä luolasta ulos. Samalla Kathryn katoaa väkijoukkoon, minkä jälkeen vasta Jack tajuaa, että Kathryn on ehkä noiden loisten kantaja...

lauantai 22. helmikuuta 2014

Irving: "Viimeinen yö Twisted Riverillä" (2009)

Twisted Riverin rannalla on sahan ja tukinuiton ympärille syntynyt yhteisö, jonka karskeja työmiehiä ja isoja naisia muonittaa ontuva kokki nimeltä Dominic Baciagalupo. Hän asuu ruokalan yläkerrassa kahdestaan poikansa Dannyn kanssa

Dominicin lempisanonnan mukaan maailmassa sattuu vahinkoja. Eräänä yönä sattuu niin kohtalokas vahinko, että Dominicin ja Dannyn on pakko häipyä paikkakunnalta vähin äänin ennen aamun koittoa. Alkaa pakomatka, joka kestää halki vuosikymmenten.

Vuosien kuluessa Dominicilla on monta ravintolaa ja Dannysta tulee kansainvälisesti menestynyt kirjailija, mutta Twisted River ei jätä heitä rauhaan. Heidän uskollisena ystävänään pysyy metsuri Ketchum, omintakeinen ajattelija ja korvaamaton tuki niin isälle kuin pojallekin.

John Irvingin komea romaani "Viimeinen yö Twisted Riverillä" (2009) on osoitus tarinankertomisen voimasta. Se alkaa raisuista tukkilaistunnelmista, päättyy seesteiseen kirjailijankammioon ja sulkee sisäänsä täyteläisen kirjon tunteita ja elämänkokemuksia. (Takakansi)

     *    *     *

Vaikuttava kronikka yhden miehen, ja siinä sivussa pojan ja hänen isänsä, elämästä. On oikeastaan vaikea  sanoa, onko kirjassa edes tarkkarajaista päähenkilöä, sillä kolmen miehen ja heidän lähipiirinsä elämä kietoutuu toisiinsa.

Oikeastaan yhdenkään henkilön koko elämää ei käydä kirjassa läpi, mikä sekin on väärin sanottu. Dannyn poika Joe kuitenkin syntyy ja kuolee kirjan aikana vain parikymppisenä. Tarkimmin kirja kertoo Danny Angelista, joka sekin on vain päähenkilön taiteilijanimi.

Danny Angel on nimittäin tämän kirjan kirjoittaja, kirjailija, joka aloittaa kirjoittaa kirjaa "Viimeinen yö Twisted Riverillä" (2010) kirjan viimeisillä sivuilla. Silti hän ei voi tietysti olla John Irving, mutta muistuttaa tätä miestä monella tavalla, eikä vähiten siitä syystä, että tämä kirja on John Irvingin kirjoittama. Toisin kuin kirjan kirjailijalla, oikealla  Irvingillä on kolme poikaa, joista kukaan ei ole kuollut.

     *    *     *

Dannyn ja hänen isänsä Tonyn elämää varjostaa yksi ainoa tapahtuma, joka sattui, kun Danny oli 12-vuotias. Ja se on siitä lähtien olennaisesti kirjassa mukana. Danny nimittäin eräänä yönä vahingossa tappaa naisen, jota kutsutaan inkkari-Janeksi. Hän lyö naista valurautapannulla päähän.

Kukaan ei koskaan joudu tilille inkkari-Janen taposta tai murhasta. Erikoiseksi tapauksen tekee se, että hän on paikallisen poliisin, konstaapeli Carlin vihkimätön vaimo. Carl on kirjassa toistuvasti kaiken pahan ruumiillistuma, jonka pahuutta suorastaan demonisoidaan. Eikä hän ainakaan inkkari-Janea kohdellut kovin hyvin, sillä hän oli humalassa väkivaltainen. Silti nainen eli vapaaehtoisesti hänen kanssaan, mitä voi tietysti ihmetellä. Ei  hän läpikotaisin paha voinut olla, jos hän eli intiaaninaisen kanssa, mikä ei ollut sosiaalisesti erityisen arvostettua.

Inkkari-Jane ei ollut edes kaunis vaikka ei rumakaan. Eikä hän ollut edes uskollinen miehelleen. Tilanne jossa Danny iskee naisen kuoliaaksi on kuvaava. Dannyn isällä ja Janella on näet seksisuhde, mistä Danny ei tiedä. Poika herää  yöllä ääniin ja luulee, että talon sisälle on tullut karhu - ja kaiken lisäksi karhu on hänen isänsä kimpussa. Ainakin se on hänen päällään. Nainen on isokokoinen, isää isompi eikä Danny ole koskaan nähnyt naista pitkät hiukset valtoimenaan. Pimeässä nainen varmasti näytti karhulta ja ääntelikin oudosti kuin olisi vähintäin puremassa hänen isäänsä hengiltä.

     *    *     *

Sinä yönä sattuu ja tapahtuu paljon, sinä yönä Dannyn isä ja tukkimies nimeltä Ketchum kuljettavat inkkari-Janen yöllä kotiinsa - ja jättävät hänet keittiön lattialle makaamaan. Tämän jälkeen Danny ja hänen kokki-isänsä Tony tai Dominic lähtevät Twisted Riveristä, eivätkä palaa paikkaan ennen kuin vasta 50 vuotta myöhemmin, jolloin isä on jo kuollut.

Miehet olettavat, että aamulla käy näin: kun konstaapeli Carl herää, hän ei tiedä mitä on tapahtunut - ja luulee itse tappaneensa vaimonsa, vaikka ei muista mitään. Näin myös käy, ja hän vaivihkaa hautaa inkkari-Janen johonkin lähimetsään, sillä he ovat keskellä suuria metsiä, lähellä suurta tukkityömaata, josta tukkeja uitetaan eteenpäin pitkin Twisted River -jokea.

Miehet eivät voi olla kuitenkaan varmoja, että käy niin kuin he olettavat. Joten Daniel ja Dominic pakkaavat tavaransa ja lähtevät paikkaan, josta konstaapeli Carl ei heitä voi löytää. Pitkään Carlin välttely tuntuu suorastaan paranoidiselta, ja lukija epäilee, onko Carl edes kiinnostanut miehistä ja heidän kohtalostaan.

Carlinkin elämä menee eteenpäin ja hänestä tulee koko piirikunnan apulaissheriffi; hän ei siis jämähdä juopoksi, miltä jossain vaiheessa näytti. Sitten vuosikausien jälkeen muutamat yksittäiset tapahtumat saavat lukijan epäilemään, että ehkä Carl oli sittenkin vuosikaudet yrittänyt selvittää, minne miehet olivat joutuneet. Siitäkin huolimatta, että hän ei ole voinut olla varma siitä, liittyivätkö heidän katoamisensa Twisted Riveristä ja inkkari-Janen samanaikainen 'katoaminen' toisiinsa.

     *    *     *

Eräänä yönä, kun Danny Angel on jo tunnettu, salanimen turvin kirjojaan kirjoittava kirjailija, apulaissheriffi Carl saapuu yöllä heidän kotiinsa ja ampuu, nyt jo yli 80-vuotiaan vanhuksen, Dominicin. Vastaavasti Danny ampuu Carlin itsepuolustukseksi hengiltä, vaikka lataakin mieheen useamman kuolettavan ammuksen. Kuuluisaa kirjailijaa ei tohdita syyttää hätävarjelun liioittelusta tms.

Kokki Dominic tuhkataan, ja lopuksi Danny ja Ketchum kuljettavat tuhkat Twisted Riverille paikkaan, jossa Dannyn äiti / Dominicin vaimo oli hukkunut jääpadon murtuessa Dannyn ollessa vain 2-vuotias pikkupoika.

perjantai 21. helmikuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 163: "Sonetti jumalattarelle"


Koska en ole pitkään aikaan tehnyt mitään mitallista, päätin että teen tähän viimeistään huomenna sonetin eilisen "Godzillan" innoittamana. - Tosin, ei tämän väkertämiseen mennyt sittenkään kuin kahvikupillinen perjantai-iltana.

"Kirjoittamisen ihanuus" -oppaassa kerrotaan, että 14 sonetista saa tehtyä ns. sonettiseppeleen. Seuraava runo alkaa aina edellisen runon viimeisellä säkeellä...

     *     *     *

On kutsuttu häntä jumalaksi;
on hänellä pitkä siimahäntä.
Muuten kutsutaan häntä pätkäksi,
pystyssäkin niin lyhyenläntä.

Huumaavan kaunis kasvoiltaan vaan ei
tavoiltaan. Riehuva räyhähenki.
Ja aina jumalaton meininki.
Mutta ei se haittaa häntä: Ehei!

Kaduilla kulkee hän perjantaisin;
pukeutunut on viittaan siniseen.
Paluuta ei hänellä entiseen.

Falloksena vaeltaa iltaisin;
ahdistettuna jokeen utuiseen
syöksyy yhä uudestaan, vetiseen.

     *     *     *

Syöksyy yhä uudestaan, vetiseen
niin kuin merihirviö Godzilla.
Hän ei voi vain antaa vihan olla.
Kostaa, ei antaudu sovinnolla.

Ylös nostaa kädet jumalatar
ja manansa alkaa. Kestä kukaan
ei sen hirvittävyyttä laisinkaan.
On ihminen vain pelkkä orjatar.

Kun on saanut haluamansa re-
pii lihan luista pedon hampailla.
Ei saa orjalla sydäntä olla.

Sieraimet levittää, sillä tuore
liha tuoksuu, on makuhermoilla:
luutkin tuhoutuvat murskaamolla.

     *     *     *

Luutkin tuhoutuvat murskaamolla,
kun alkaa taika lopussa olla.
Laskee kädet alas valtiatar,
on ihku kaikkeuden jumalatar

JATKUU...

Ragozzino: "Sasqatch" (1977)


Tutkijat järjestävät retken löytääkseen Bigfootin kaltaisen olennon. (IMDb)

Tammikuussa 2014 Rick Dyer niminen mies väitti tappaneensa Isojalan San Antonion lähellä Teksasissa. Tietonsa tutkitusta otuksesta hän kertoi julkistavansa 9.2.2014.

     *     *     *

Muistan joskus kauan, kauan sitten nähneeni TV:ssä tämän 70-luvun lopulla tehdyn dokumentin tai osia siitä. Isojalkoihin liittyvä folklore on USA:ssa säilynyt elävänä aina tähän päivään asti.

'Sasqatch' -nimitys on monien alkuperäiskansaan - siis intiaaneihin - kuuluvien  heimojen antama nimi tästä suuresta, 2-jalalla kulkevasta otuksesta. Myös monia muita paikallisia nimiä sille on annettu.

Toisinaan Isojalat on kuvattu harmittomiksi niin, että ne välttelevät ihmisiä. Toisinaan niistä on tehty suorastaan hirviöitä, jotka saattavat jopa syödä ihmisiä. Tällaisia kannibaaleja on kutsuttu mm.  'skoocoomeiksi'. Ne muistuttavat erehdyttävästi H. P. Lovecraftin kauhukertomusten maan alla vuoristossa asuvia ihmisenkaltaisia demoneita.

Urbaaniksi legendaksi vanha kansantarina muuttui vuonna 1958, kun Del Norten maakunnasta Kaliforniasta kaivinkoneen kuljettaja Jerry Crew löysi isoja jalanjälkiä, jotka eivät kuuluneet ihmiselle. "Humboldt Times" -lehdestä tarina levisi maailmalle uutistoimistojen kautta, myös Suomeen.

Seuraava suuri uutinen oli vuodelta 1967, kun Roger Patterson ja Robert Gimlin saivat kuvattua Bigfootin kamerallaan Bluff Creeksissä niinikään Kaliforniassa.

Linkit:

Roger Patterson & Bob Gimlin. 1967. Bigfootage. YouTube

Ed Ragozzino. 1977. Sasquatch. The Legend of Bigfoot. YouTube

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 64 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Satuin pari päivää sitten katsomaan Yle Teemalta lyhyen varttitunnin mittaisen dokumenttiohjelman "Musiikin muisti. Vanhan maailman musiikkia". Kyse oli 5-osaisen sarjan aloitusjaksosta.

Ohjelma koostui joukosta lauluja, jotka heittivät menneisyyden maailman suoraan kasvoille, mikä oli vaikuttava kokemus. Sibelius Akatemian Kansanmusiikkiosaston esiintyjät osasivat asiansa.

Esittelytekstissä todetaan, että
"[m]usiikkimatka kuljettaa katsojan rautakaudelta 1800-luvun kaupungistuvaan Suomeen. Jokainen kappale on lajinsa klassikko."
Ja siitä oli todella kyse - aikamatkasta menneisyyteen. Jopa 3 000 vuoden taakse. Ja luultavasti matka ulottuu vielä paljon kauemmaksi kenties 6 000 vuoden taakse, jolloin ensimmäiset ihmiset asuttivat nämä alueet, joilla laulut ovat syntyneet.

Valitettavasti en löytänyt ohjelmaa Yle Areenasta, mutta musiikkivideoita löytyy Kansanmusiikki.fi - sivustolta.

     *     *      *

Mieleeni jäi ohjelmasta joitain satunnaisia lauseita esimerkiksi tämä: "Laulu on ihmisen perusominaisuus." Laulu on ihmiselle alkuperäisempää kuin puhuminen. Se on lähempänä .. pelkkää eläimellistä ääntelyä. Vielä 1900-luvun alussa ihmiset, esimerkiksi töitä tehdessään, aina lauloivat. Se oli tapa olla tässä maailmassa. Nyt ihmiset ovat enemmän musiikin ja laulujen kuluttajia.

Vaikka ihmiset elivät luonnon keskellä, luonnon ehdoilla, ei se tarkoittanut sitä, että vaikkapa metsä ei olisi ollut yksinäiselle kulkijalle pelottava paikka. Jokainen jota joskus on pelottanut, tietää että hyräily ja yksikseen puhuminen rauhoittaa tällaisessa tilanteessa. Pelkkä oleminen paikallaan tekemättä mitään voi nostaa kauhun korviin asti.

Laulu ja tilanteet joissa muutenkin laulettiin jäsensivät elämää - ja vielä tänäkin päivänä on näin. Kaikkiin rituaaleihin ja riitteihin kuuluu laulamista oli kyse sitten nimenantajaisista (ristiäiset), siirtymäriitistä aikuisuuteen (ripille pääsy), häistä tai hautajaisista.  Ohjelmassa oli myös kiitos- ja onnittelulauluja.  Rengit ja piiat lauloivat isännilleen ja emännilleen kiitoksensa pestistä ja syntymä- ja nimipäivinä onniteltiin. Paljon eivät tavat ole vuosituhansissa muuttuneet.

Linkit:

Musiikin muisti. Kansanmusiikki.fi
Musiikin muisti - lauluja menneiltä ajoilta. Yle Areena
Runonlaulanta vie matkalle muinaisiin ääniin. Ylen Elävä arkisto

torstai 20. helmikuuta 2014

Emmerich: "Godzilla" (1998)

"Godzilla" (1998) on Roland Emmerichin ohjaama yhdysvaltalainen kauhu- ja toimintaelokuva, joka perustuu japanilaiseen 'Godzilla'-hirviöelokuvien sarjaan.

Elokuvassa ei kuitenkaan esiinny alkuperäinen Godzilla vaan Zilla. Godzillan pääosissa näyttelevät Matthew Broderick, Jean Reno, Maria Pitillo ja Hank Azaria. (Wikipedia)

     *     *     *

Tässä "Godzilla" (1998) -elokuvassa on hienolla tavalla yhdistetty kauhu ja ihmisen on toiminnan haitalliset vaikutukset teeman 'luonto kostaa' alle.

Ranskan ilmakehässä tekemät ydinkokeet Bikinisaarilla, Ranskan Polynesiassa, 1950-luvulla sai aikaan sen, että jollain tavoin syntyi aivan uusi eläinlaji, liitukautinen hirviö, dinosaurus, jonka japanilaiset nimesivät Godzillaksi vanhan myyttisen merihirviö-tarinansa mukaan.

Lisko, niin kuin äiti maa, Gaia, on feminiininen. Ja koska se on feminiininen, se on huolissaan jälkikasvustaan. Godzilla niin kuin monet meren eläimet vaeltavat pitkiäkin matkoja lisääntyäkseen jossain muualla. Tämä otus löytää itselleen parhaan pesäpaikan New Yorkin Manhattanilta, mikä ei oikein sovi suurkaupungin ihmisten arkeen.

Suurin osa elokuvasta on äksöniä, jossa US Army ja Kansalliskaarti jahtaavat Horneteilla ja Ydinsukellusveneillä ja ties millä tätä otusta pitkin New Yorkin katuja, siltoja ja Hudson-joen vartta.

     *     *     *

Suuri eläin on nopea ja ketterä, eivätkä ihmiset aseineen pysy sen perässä. Paljon enemmän kaupungissa aiheuttaa vahinkoa armeija aseineen kuin hirviö konsanaan. Älykäs eläin lisäksi jatkuvasti huijaa ihmisiä, ja saa heidät näyttämään naurettavilta.

Yhä uudelleen Godzilla päihittää ihmiset kunnes se tulee tiensä päähän Broadwayn sillalla sotkeutuessaan vaijereihin, jolloin se on helppo saalis verenhimoisille Horneteille. Ohjukset tappavat Godzillan. Elokuva kuitenkin päättyy siihen, että yksi noin 200:sta munasta on hävityksen keskellä jäänyt ehjäksi ja lisko sen sisällä henkiin, mikä Hollywoodin kielellä tarkoittaa sitä, että "Godzilla 2" on jo tekeillä.

Elokuvassa media ja poliitikot demonisoivat dinosaurusta ja väittävät, että se aikoo syrjäyttää ihmisen Maapallolla. Siksi Godzilla täytyy tuhota. Mitää todisteita asiasta ei ole muuta kuin ihmisen omat pelot ja kauhun tunne, kun valtava otus vaeltelee kalapitoista ravintoa etsien. Ihmisille siitä ei ole kovin suurta haittaa.

Ilman armeijoita ja ihmisen öykkäröintiä kenties mitään ongelmaa ei olisi ollut eikä tullut. Päästettyään poikasensa maailmaan Godzilla olisi, niin kuin merieläimet aina, palannut takaisin sinne mistä oli lähtenytkin. Ihmiset olisivat voineet vähentää hirviökantaansa päästämällä päiviltä osan poikasista ja loput olisi voitu siirtää johonkin Jurassic Parkiin turistien töllisteltäviksi.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Butler: "Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous" (2006)

Miten sukupuoleksi nimittämämme asia saadaan aikaan? Minkälaiset valtasuhteet sukupuolten luomisessa vaikuttavat, ja mitkä sukupuolet ja seksuaalisuudet ovat ylipäätään ymmärrettävissä kulttuuriksi? Entä tarvitaanko poliittisessa naisliikkeessä yhtenäinen naisten kategoria?

Feministisen teorian nykyklassikko "Hankala sukupuoli" (2006) tarkastelee sukupuolta kielellisinä ja fyysisinä tekoina ja toiston tuloksena, Judith Butler pyrkii biologisen ja sosiaalisen sukupuolen erottelun tuolle puolen ja osoittaa, kuinka vakiintuneiden eleiden varaan rakennettu sukupuoli tuotetaan yhä uudelleen normatiivisessa heteroseksuaalisuudessa järjestyksessä. Yhteiskunnallisten rajoitusten muotoilemalla sukupuolen alueella itää kuitenkin myös kumouksen mahdollisuus.

"Hankala sukupuoli" on tarpeellista luettavaa  kaikille sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimuksesta sekä yhteiskunnan rakenteista kiinnostuneille. (Takakansi)

     *     *     *

Judith Butler on kiinnostava tapaus kirjallisuuden tutkimuksessa, jonka omia tekstejä en ole aiemmin lukenut kuin lyhyitä pätkiä ja sitaatteja muiden teksteistä. Hänen merkityksensä on ilmeisen kiistaton yleisemminkin kulttuurintutkimuksessa  - ja hän on ajatellut mm. biologisen ja sosiaalisen sukupuolen erottelua yhä uudelleen uudelleen. Sukupuoli käsitteenä tuotetaan ja uusinnetaan koko ajan mm. kielen arkisissa käytännöissä, miltä pohjalta hän on kehitellyt ajatusta tai teoriaa sukupuolen performatiivisuudesta, mikä ei sinänsä ole kovin uusi ajatus. J.L. Austinin puheaktien teoria on 60-luvulta, mihin Butler retoriikan professorina perustaa ajatuksiaan.

Jürgen Habermas perusti samalla tavoin kuin Butler oman kommunikatiiisen toiminnan teoriansa niinikään ajatuksille puheaktien merkityksestä vuorovaikutuksessa. Hän ei nostanut sukupuolta millään erityisellä tavalla esiin, mikä olisi ollut hyvin mahdollista. Samalla  tavoin kuin Butler Habermas tähtäsi myös sukupuoli-käsitteen ja muiden vastaavanlaisten erottelujen tuolla puolen. Hän oli kiinnostunut ihmisestä universaalina oliona.

Michel Foucalt teoria vallasta muistuttaa sitä, mikä se on Butlerilla. Foucalt nostaa korostuneesti esille seksuaalisuuden vallan käytön lähteenä, mitä Butler on kritikoinut. Sosiaalinen sukupuoli on muutakin kuin seksuaalisessa käyttäytymisessä esiin tulevaa vallankäyttöä. - Ja nyt on huomattava, että kyse on tällöin muustakin kuin siitä, että nainen olisi aina se alistettu, syrjitty osapuoli sekä uhri esimerkiksi siksi, että hän on yleensä fyysisesti heikompi.

Mm. Ervin Goffmanin ja Erich Bernen peli- tai vuorovaikutusanalyysit modernista parisuhteesta / perheestä ovat kaikkein valaisevimpia, ja osoittavat mitä kaikkea viestintä- ja vuorovaikutustilanteisiin liittyvä vallankäyttö voi olla. Kiinnostus ei ole ensisijassa kielessä ja sen kautta muotoutuneissa diskursseissa niin kuin Judith Butlerilla, Jürgen Habermasilla ja Michel Foucaltilla vaan siinä mitä vuorovaikutuksen osapuolet tekevät eri tilanteissa, miten he toimivat ja vaikuttavat toisiinsa.

Kieli ja puheteot on vain yksi puoli vuorovaikutusta. Eiväthän sodassakaan osapuolet kommunikoi keskenään ennemmin pyrkivät välttämään sitä. Yksi tunnetuimpia pelejä sukupuolten / ihmisten välillä kirjallisuudessa on 'The Battle Between Sexes', mistä on loputtomasti erilaisia variaatioita, minkä voi ottaa myös metaforana, mikä kulkee läpi koko feministisen tutkimuksen. - Judith Butlerilla se on merkinnyt mm. sitä, että hän on omassa elämässään liikkunut alakulttuureissa, jotka vastustavat valtakulttuuria. Silti on naiivia olettaa, eikä sitä Butler teekään, että ratkaisut ihmisten välisiin ongelmiin löytyisivät joistain tietyistä vaihtoehtoja etsivistä alakulttuureista.

     *     *     *

"Hankala sukupuoli" (2006) tarjoaa paljon tietoa viime vuosikymmenten lähinnä (yhteiskunta)teoreettisista keskusteluista hyvinkin helposti sulavassa muodossa, mihin hän on myös itse aktiivisesti osallistunut yhtenä toimijana.

Tekstit panevat mielikuvituksen liikkeelle. Ja herättävät paljon enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Muistan itsekin kuunnelleeni aikojen alussa Liisa Rantalaihon patriarkaatti-teorioiden luentosarjan, mihin tämä kirja antaa mainion päivityksen.

Yhä uudelleen olen viime aikoina miettinyt aikaperspektiiviä, josta ihmisiä ja yhteiskuntia on tarkasteltava. Ja olen aina vain vakuuttuneempi, että tarkastelu tulee aloittaa viimeistään siitä vaiheesta, kun nykyihminen alkoi levittäytyä Afrikasta nykyisen Euroopan alueelle ja myös muualle.

Judith Butlerilta niin kuin muiltakin, joihin hän työssään viittaa, puuttuu näkemys siitä, miten erilaisiin patriarkaattisiin, sanoisinko vaikka, diskursseihin oikein on päädytty. On tietysti hyvin ymmärrettävää miksi näin on, sillä noilta ajoilta ei ole kovin paljon tietoa ihmisestä ja hänen käyttäytymisestään.

Tietoa kuitenkin karttuu vähitellen, ja esimerkiksi kaunokirjallisuuden kautta on rakennettu erilaisia visioita siihen, millaista elämä on ennen ollut. - Tietämys myös suhteellisen läheisestä menneisyydestä n 5000 vuoden takaa on viime vuosina ja vuosikymmeninä voimakkaasti lisääntynyt. Esimerkiksi muinaista Egyptiä ei pidetä enää samanalaisena orjayhteiskuntana kuin aiemmin. "Raamatun" VT:n juutalaisten katkerat vuodatukset kurjuudestaan orjuudessa ovat selvästi vaikuttaneet länsimaisten ihmisten käsitykseen tästä yhteiskunnasta.

Pyramidien ja muiden kuninkaiden hautojen rakentajien elämä oli paljon parempaa kuin on osattu kuvitella. He olivat oman aikansa yhteiskunnan työväenluokkaa tms, joiden työtä arvostettiin siinä, missä yhteiskuntaa pystyssä pitävien viljelijöidenkin työtä. 

     *     *     *

Kirja alkaa biologisen sukupuolen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) erottelun pohtimisella, minkä Judith Butler vie tyylikkäästi niin pitkälle kuin se on mahdollista. Pohdinnan polttopisteessä on feministeille tärkeä kysymys siitä, miten ja milloin ihmisen sukupuoli määräytyy. Jos erittelystä jotain jäi kaipaamaan, niin ainakin (empiirisen) kehityspsykologisen tietämyksen hyödyntämisen. Lapsen kehittymisestä kohdusta kielellisen kehityksen alkamiseen asti (ja siitä eteenpäin) tiedetään paljon sellaista, mikä varmasti auttaa kehittelemään Butlerin ajatuksia eteenpäin.

Ihmisen aivoissa on esikielellisiä rakenteita, jotka helpottavat minkä tahansa kielen oppimista. Mielenkiintoista olisi pohtia / selvittää, missä määrin aivojen oma rakenne pakottaa valitsemaan jonkinlaisen tavan ajatella. Voisi olettaa, että aivot edellyttävät jonkinlaisten käsitteellisten erottelujen tekemistä mm. sen suhteen, miten ihminen erottaa itsensä äidistään, isästään ja sisaruksistaan. Ja erotteluita vastaava peiliminä alkaa kehittyä ihmiselle paljon varhemmin kuin on aiemmin oletettu. "Garpin maailmassa" se alkoi jo kohdussa.

Ongelmallista Butlerin esittämässä dikotomisessa jaottelussa on tapa, jolla tämän jaottelun tekee. Strukturalistiset kielitieteilijät tekevät sen hieman toisin. Hän lähtee - mielessään selvästikin ajatus patriarkaatista  -, että sukupuolta käsitteenä tarvitaan vain naista varten. Tai naisena oleminen on sitä, että häneltä ikään kuin puuttuvat (tietyt biologiset) ominaisuudet, jotka taas on miehillä. Tämän logiikan mukaan nainen siis on ei-mies. Yhtä hyvin asetelman voisi kääntää toisinpäin, jos kyse olisi matriarkaatista. Tällöin mies olisi ei-nainen.

Tällainen spekulaatio tuntuu aika turhalta, sillä mies ja nainen ovat kummatkin kategorioita, jotka viittaavat kahteen selkeästi olemassaolevaan ryhmään - miehiin ja naisiin. Miehiä ja naisia on kiistatta olemassa. - Toisaalta on käsitteellisesti ja asiallisesti monia kategorioita, jotka sijoittuvat näiden kahden väliin. Myös näistä Judith Butler puhuu, ja oikeastaan keskittyy tälle harmaalle vyöhykkeelle.

    *     *     *

Varsin terävästi hän kritikoi Michel Foucaltia siitä, miten tämä lopulta päätyy siihen, miten biologinen sukupuoli on se, joka määrittää ihmisen todellisen sukupuolen. Tällä hän tarkoittaa sukupuolen ulkoisia tunnusmerkkejä. Kyse ei ole siten pelkästään siitä, että kulttuuri ryhmittää miehet miehiksi ja naiset naisiksi vaan ihmiset itse osallistuvat aktiivisesti tähän työhön. - Esimerkkinä on 1800-luvun lopun miestransvestiitti, joka pakotetaan mieheksi ja suhteeseen naisen kanssa, mistä seurasi se, että hän teki itsemurhan.

Butler päätyykin lopulta ajatukseen, että sukupuoli on ihmisen oman käytöksen (performance) asia. Hän itse päättää, haluaako hän esiintyä miehenä vai naisena. Ongelmaksi kuitenkin jää, mistä muut - tai edes ihminen itse tietää -, onko hän varmasti se, mitä hän sanoo olevansa? Ehkä joku vain näyttelee loistavasti naista niin kuin "Putouksen" Antsku? Toisaalta onhan mahdollista, että näyttelijä naiseksi pukeutuneena todella tuntee olevansa nainen. Voidaanko ajatella siis, että sukupuoli on täysin häilyvä käsite, ja on vain ihmisen taidosta kiinni, miten hän osaa eläytyä kulloiseenkin rooliinsa?