keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Barthes: "Valoisa huone" (1985)

”Tämä vanha valokuva koskettaa minua… on kuin olisin varma, että olen ollut siellä… niin kuin Sigmund Freud sanoo äidin ruumiista…”

Roland Barthes, aikamme johtavia kirjallisuudentutkijoita, pohtii valokuvauksen olemusta, kuvaamisen, kuvattavana olemisen ja katsomisen kokemuksia. ”Valoisa huone” (1985), tekijänsä viimeiseksi jäänyt teos, ensimmäinen suomennettu, on samalla syvästi henkilökohtaista tilitystä: elämästä, äidin muistosta. 

Barthes kulkee tieteellisen tiedon rajoja – ja osoittaa, että valokuva on se paikka, johon meidän järjellinen aikamme sijoittaa Kuoleman. Ja: ”Jokainen, joka katsoo suoraan silmiin, on hullu.” (Takakansi)

* * *

Olen muutamia kertoja vuosien varrella selaillut ja lueskellut tätä Barthesin kirjasta, enkä ole saanut siihen kovin hyvää otetta. Kirja koostuu eri mittaisista, usein hyvin lyhyistä, tekstifragmenteista, jotka löyhästi liittyvät toisiinsa. Valokuvien ja ennen muuta oman edesmenneen äidin valokuvien ja perhealbumien katselu on se, joka tekstejä yhdistää toisiinsa. Jostain syystä kirjassa ei kuitenkaan ole juuri niitä kaikkein kiinnostavimpia kuvia - vaikka kuvia on muutoin siellä täällä -, eli kuvia hänen omista albumeistaan, joista hän kuitenkin puhuu paljon.

Mielenkiintoista tietysti on myös se, että kirjoittaja itse tekee kuolemaa eli on siirtymässä rajan toiselle puolen samalla tavalla kuin äitinsä, jonka kuvia hän katselee. Yksi seikka, joka tuli juuri mieleeni, on että Barthes lähes tyystin sivuuttaa itsensä kuvauksen kohteena. Hän ei myöskään valokuvaa, mikä sekin hieman ihmetyttää. Hän vain toteaa olevansa liian kärsimätön harrastaakseen valokuvausta. Syntyy vaikutelma, ettei hän puhu ehkä ihan totta. Eihän valokuvaaminen vaadi välttämättä mitään erityisiä taitoja sen kummemmin kuin kärsivällisyyttäkään...

* * *

Barthe siis vain tyytyy tuijottamaan, katselemaan, pohtimaan valokuvia - ja usein vielä varsin subjektiivisesti, mikä sekin vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä. Lukijan oma intuitio, kun ei aina toimi samalla tavalla kuin kirjoittajalla.

Kirjasta voisi nostaa monia yksityiskohtia, mutta ehkä kaikkein tähdellisimpiä välineitä, joita Barthes tarjoilee kuvien katselijoille, on kaksi analyyttistä käsitettä: studium ja punctum. En tiedä, miksi hän haluaa käyttää työkaluistaan latinankielisiä nimiä. Ehkä siitä syystä, että käsittet ovat vain kuvien erittelyn käteviä apuvälineitä.

Studium viittaa siihen, että valokuvat ovat usein todisteita erilaisista hyvin pienistä asioista kuten siitä millainen hymy, jollain ihmisellä oli tai millainen oli hänen kävelytyylinsä.

Punctum taas tarkoittaa sitä, että - ja tämä on hieman hämärää ja subjektiivista - katsojan huomio kuvassa usein kiinnittyy johonkin yksityiskohtaan, mikä saa hänet pysähtymään tiettyyn kuvaan ja kuvan kohtaan muita pidemmäksi aikaa. Katselija ei välttämättä heti tiedosta, mikä kuvassa on se, joka vie hänen huomionsa.

  * * *

Otan omaksi esimerkikseni saman kuvan kuin kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani, ja tutkin tätä 'kuolinnaamiota' Barthesin työkalujen avulla.

Valokuva jota tarkastelen on pelkistetty ja varsin tarkkaan rajattu naisen kasvokuva, ja kasvoista näkyy selvästi oikeastaan vain toinen puoli. Pelkistetty muoto nostaa esiin muutamia geometrisia kuvioita ennen muuta valkoisten tyynyjen muodostamat kolmiot

Kuvaaja (joka on sama kuin kuvan kohde) on löytänyt itselleen sopivan kuvausasennon asettamalla kaksi tyynyä päällekkäin päänsä alle ja varsinkin päällimmäinen tyyny on aseteltu korostuneen kulmittain. Tosin tämä näkyy vastaa kuvaa tarkemmin katsoessa, sillä pää on aseteltu kolmion päälle siten, että sen olemassaolon katselija joutuu päättelemään.

Tämä punctum tuo mieleen aiemmassa blogikirjoituksessa mainitun muinaisegyptiläisen haudan kahdessakin mielessä. Tietysti kolmiot ja varsinkin alemman tyynyn muodostama kolmio on kuin indeksi, joka viittaa pyramidiin. Kasvot itsessään viittaavat kasvoihin, joiden päältä on poistettu hautanaamio.

Lisätodisteena studiumina siitä, että kuva viittaa Egyptiin on toinen silmä, joka on valaistu. Tyylirikkona, jos sellaisesta voi puhua, on se että kyse on vasemmasta silmästä. Horuksen silmä oli oikea silmä. Kristillisessä symboliikassa käytetään vasenta silmää. Toisaalta seinäpiirroksessa, joka esittää Isistä näkyy saman vasen silmä. Isistä tarkoittava hieroglyfi on pelkistetty tästä kuvasta.

Kuva silmästä nostaa esiin kuolemattomuuden teeman, mihin teemaan jo aiemmassa kirjoituksessani viittasin toisesta näkökulmasta. Isiksen puoliso oli hänen veljensä Osiris, joka kuoli, mutta joka herätettiin uudelleen henkiin. Isis itse oli kuolematon.

Kokonaisuudessaan kuva on kuin mustaan neliöön painettu kasvokuva, eräänlainen Isiksen ikoni. Tämä puolestaan tuo mieleen venäläisen avantgardistin Malevitsin mustine neliöineen.

  * * *

Kirjassaan Roland Barthes liittää valokuvan menneeseen aikaan ja kuolemaan. Varsinkin (realistiset) valokuvat jo kuolleista henkilöistä saavat kuolleet ikään kuin uudelleen elämään. Tai ne tekevät kuvauksen kohteesta kuolemattoman.

Kuvan merkitsemä henkilö on siten hieman samalla tavalla kuolematon kuin kirjailija, joka on on omien kirjainmerkkiensä (kirjojensa) kautta kuolematon. Tai jos palataan omaan kuvaesimerkkiini: valokuvan henkilöstä tekee samalla tavalla kuin kirjailijasta kuolemattoman se, että hän on itse ottanut itsestään valokuvan eli on itse kuvalla merkinnyt itsensä.

Kuvasi (henkilö)kuva sitten elävää tai kuollutta, on se Barthesille jotenkin häiritsevä jollei suorastaan pelottava ja kammottava asia. Hän pohtii pitkään kohteena olemista, mutta ei ota huomioon sitä vaihtoehtoa, että kohde itse voisi olla kuvaaja tai käskyttää kuvaajaa. Tämä on toki mahdollista niin kuin kuvaesimerkkini osoitti.

Barthes toteaa, että hän kohteena - tai kuvan henkilö kohteena - muuttuu ikään kuin haamuksi tai kummitukseksi, kun kuvalle antaa joku muu kuin hän itse (= valokuvaaja) olemassaolon. Tai kirjoittaja oikeastaan jättää tämän vaihtoehdon pohtimisen, koska ei itse ota valokuvia.

En tosin ymmärrä, mitä väliä sillä on kuka kuvan ottaa, jos kuva on sellainen, joka kuvaa kohdettaan sellaisena kuin kohde on (ja siten  kuin kohde haluaa tulla kuvatuksi), realistisesti. Mielenkiintoinen voisi olla sellainen kuvasarja, jonka ovat tehneet ihmiset, jotka ovat tunteneet vainajan. Tällöin niin yhden kuvaajan kuin kuvauksen kohteen liiallista / vääristävää vaikutusta lopputulokseen olisi mahdollista oikaista. Edellyttäen tietysti että nämä muut ovat tunteneet kohteen riittävän hyvin.

Jokaisella henkilön tunteneella ovat omat muistonsa ja mielikuvansa henkilöstä, jotka voivat poiketa paljon toisistaan. Ja - tietysti - henkilö itse haluaa nähdä itsensä tietyllä tavalla. Esimerkiksi Isiksenä. Kuvan naisen tunteneet ihmiset tuskin kaikki mieltävät häntä Isikseksi! Kenties vain hän itse?

  * * *

Pohdintaa voisi jatkaa tästä vielä hetken eteenpäin, ja miettiä miksi Isis-kultti oli vielä muinaisen Egyptin jälkeen niin suosittu. Ja miksi kultti elää vielä jopa tämän päivän Euroopassa - ja siitä kirjoitetaan kirjoja ym.

Tämän päivän eurooppalaisen aikaperspektiivi omaan elämäänsä / kuolemaansa on harmillisen suppea (enimmillään n. 2000 vuotta), mutta on väitetty, että paljon tätä kauemmin on eri puolilla Eurooppaa ja Aasiaa uskottu yhteen ja samaan Suureen äitijumalattareen, joka on ollut ilmeisesti sekä luoja että hedelmällisyyden jumalatar (Gaia), mistä kaikki nykyiset maailmanuskonnot  rappeutuneina juontuvat.

Toisin kuin tämän päivän uskonnot, jotka perustuvat ns. patriarkaatin olemassaoloon, nationalismiin, miesten vallan itsestäänselvyyteen, n. 24 000 vuotta sitten (ja siitä eteenpäin muinaiseen Egyptiin asti) jumaluus oli naispuolinen. Toisin sanoen suurimman osan aikaa, mitä nykyihminen on ollut olemassa, vallalla on ollut jonkinlainen matriarkaatti. Mikä puolestaan on merkinnyt toisenlaista suhtautumista toisiin ihmisyhteisöihin ja rotuihin. Esimerkiksi sotia tuskin on ollut siinä määrin kuin patriarkaatin aikana ja samanlaista hillittömän ja hyvin sallivan väkivallan kulttuuria kuin mikä varsinkin tänä päivänä on vallalla.

  * * *

Eri puolilta Eurooppaa on löytynyt hyvin vanhoja, pienikokoisia ja taidokkaasti tehtyjä naisfiguureja, joiden uskotaan liittyvän tähän vanhaan uskontoon tai kulttiin.

Mitä kauemmaksi mennään ajassa taaksepäin, sitä vähemmän siitä on jäljellä mitään tietoa ja täytyy käyttää omaa mielikuvitustaan. Silti kertomus nykyihmisestä vaatii jatkokseen, täydennykseksi kertomuksen siitä, mitä tapahtui, kun ihminen lähti liikkeelle Afrikasta n 60 000 vuotta sitten ja kohtasi matkallaan niin Homo Erectuksen kuin Neanderthalin ihmisen.

Tärkeää on kysyä myös miten kävi näille kahdelle Homo Sapiensin kaltaiselle lajille? Sulautuivatko lajit toisiinsa, kuolivatko muut lajit omia aikojaan sukupuuttoon vai hävittikö nykyihminen muut lajit?

Erilaiset muinaisjäännökset kertovat merkkeinä samankaltaista tarinaa menneisyydestä kuin vanhat kirjoitukset ja (valo)kuvat. Mitä kauemmaksi taaksepäin ajassa mennään, sitä aukkoisempi tarina on - ja sitä traumaattisemmalta ihmisenä oleminen tuntuu, mitä vähemmän siitä tietää mitään.

Jotta ihminen voisi jatkaa lajina, edes jollain tavoin ehyenä ja elinkelpoisena elämäänsä, on sen pystyttävä kertomaan oma tarinansa omista alkuajoistaan aina tähän päivään asti.

1 kommentti:

  1. Hyvin mielenkiintoista pohdintaa. Miten pohtisit maalattua omakuvaa, sellaisia kuin Helene Schjerfbeckin monet omakuvat?

    VastaaPoista