tiistai 25. helmikuuta 2014

Hietala: "Kuvien todellisuus" (1993)

Elämme kuvallisessa kulttuurissa: olimmepa missä tahansa, näkökentässämme esiintyy melko varmasti kuvia jossain muodossa. Kuvaa myös tutkitaan, tulkitaan ja analysoidaan hyvinkin erilaisilla foorumeilla ja tieteen aloilla. 

Kuvataiteen tuntija, valokuvaan uskovat sekä elokuva- ja tv-kriitikot liikkuvat ja vaikuttavat omilla aloillaan. Tässä kirjassa pyritään asettamaan toistensa yhteyteen esittävän kuvan eri osa-alueet luolamaalauksista virtuaalitodellisuuteen.

Kunkin kuvallisen esitysmuodon ominaispiirteitä, viehätyksen salaisuutta ja viestinnän keinoja selvitetään yleistajuisesti. (Takakansi)

* * *

Sisällys:

- Onko kuvan pelko viisauden alku - Kuvan semiotiikkaa - Valokuva, kuvan erityistapaus - Peili ja elefantti, eli realismi vastaan konventionalismi - Kuvallisia väitteitä - Kuvan kertomaa - Elämän kokoiset elokuvat - Elokuvan psykopatologiaa: unta, hypnoosia vai tirkistelyä - Tarinoita television iltanuotiolla - TV:n realismi, töllöttömestä hypertodellisuuteen - TV-katsojan rooli, voiko sitä tutkia - Kuvan tulevaisuus: jättikuvaruutua ja virtuaalitodellisuutta - 

* * *

Katson kuvaasi kuin kuolinnaamiota, ja mietin miksi haluat esittää itsesi sellaisena. En ymmärrä miksi haluat esittää itsesi niin kuin esität, mutta pidän tätä jonkinlaisena pelinä. 

Mieleeni tulee Veijo Hietalan kirjassaan "Kuvien todellisuus" (1993) -kirjassa esittämä kuva Torinon käärinliinasta, jonka väitetään esittävän Jeesuksen kasvoja. Jos joku esittää itsensä niin kuin sinä esität itsesi makaamassa sängyllä, en voi kuvitella muuta kuin että tämä joku rinnastaa itsensä - ei enempää eikä vähempää kuin - historialliseen Jeesukseen.

Miksi joku haluaa nähdä itsensä Jeesus/Kristus -hahmona? Yritän ajatella asiaa mahdollisimman positiivisesti. Niin kuin kuvaa katsova seurakuntalainen sitä katsoisi. Mieleen ei tule kuin pyrkimys jonkinlaiseen kuolemattomuuteen. Kuva, joka esittää jonkun vain olevan, esittää jonkun niin kuin ehkä haluaa tämän olevan ajasta ikuisuuteen. Jollaisena haluaa itsensä muistettavan.

Kuva on maaginen ja lumoava, mutta ei tästä maailmasta vaan rajan takaa. Tätä vaikutusta korostaa se, että kasvoista näkyy kuvassa vain toinen puoli. Toinen puoli näkyy vain kalpeana varjona. 

* * *

Mietin millaista tarinaa olet kuvillasi kertonut. Yksi kontekstista erillinen kuva ei kerro vielä koko tarinaa. 

Hietala korostaa, että kuvaa katsova lähes automaattisesti rakentaa kuvan ympärille tarinan, kehystää sen jollain tavoin. Antaa kuvalle merkityksen. Viimeinen kuvasi kertoo ikään kuin tarinan lopun. Kuvakertomuksen alku on kerrottu aiemmin, ainakin näin oletan.

1. Tarina alkaa, niin kuin Luomiskertomus, tyhjyydestä ja pimeydestä, mitä symboloi musta neliö. "Kuvien todellisuus" (1993) -kirjassa ei kerrota, sanoisinko, epäonnistuneista kuvista. Kuva jossa ei näy mitään, on tietysti kuvana mennyt piloille. 

2. Sitten vanhatestamentillisesti podet ikonofobiaa samoin kuin Mooses ja et halua näyttää kasvojasi. 

3. Kun fobia on ohi, esität eri tavoin itseäsi ja kasvojasi ikonina. (Em. fobia Veijo Hietalan mukaan kuuluu juutalais-kristilliseen traditioon.)

4. Ja monien mutkien kautta ollaan viimeisessä vaiheessa. Kenties kuvan vahva dualismi on em. traditioon liittyvää loputonta ja jahkailevaa hyvän ja pahan pohdintaa. Ja persoonallisen pahan etsimistä itsestä ja muista. Paha henki on - jos ei muuta - niin pikku piru, joka saa manaamaan, kun asiat eivät suju niin kuin haluaisi.

* * *

Entä mitä kuva kertoo sinusta ja ympäröivästä todellisuudesta? Kuva tuo mieleen vastikään Yle Teemalta tulleen minisarjan "Egyptin Kuninkaiden laakso" (2013), jota juonsi egyptologi Joann Fletcher. Kuvasi voisi olla dokumenttielokuvan Merit, kun häneltä on riisuttu kuolinnaamio.

Pyramideja suunnitelleella arkkitehdillä Khalla ja hänen puolisollaan Meritillä oli samanlainen hautakammio kuin faaraoilla, joskaan ei tietysti yhtä ylellinen. Haudassa oli kaikki, miten he tarvitsivat tuonpuoleisessa. Ja haudassa he ikään kuin heräsivät uudelleen eloon, eikä sen jälkeen tietysti enää tarvittu naamiota.

Veijo Hietalaa (tai ehkä ennemmin Jean Baudrillardia) mukaillen kuvan suhteen todellisuuteen voi nähdä 3-tasoisen 'simulacrum'-mallin (esim. kuvan suhde todellisuuteen) kautta.

1. Tavallinen (turisti)valokuva jäljentää todellisuutta sellaisenaan. Tietyllä tavalla sinunkin kuvaasi voisi suhtautua tavallisena valokuvana. Se vain yksinkertaisesti kuvaisi sinua sellaisena kuin sinä olet, eikä mitään muuta.

Koska kuva ei ole uniikki valokuva, vaan digikuva (ja mahdollisesti negatiivina jossain filmillä), se on kopioitavissa loputtomasti ympäri Internetiä.

2. Kuva voisi olla myös uniikki kuva esimerkiksi maalaus jostain kohteesta, jota ei voi jäljentää täysin samanlaiseksi kuin mikä oli alkuperäinen.

Tällöin kuva on taidevalokuva, joka on tehty sellaisella tavalla, että kopioinnin tai ennemmin väärentämisen tavalla tai toisella huomaa.

3. Hietala keskittyy kuvaan, joka on jo itsenäistynyt kohteestaan ja luo omaa todellisuuttaan.

Niin, kuvasi oli varmaan vähän kaikkea: uniikki, mutta kopioitavissa oleva ja itsenäistynyt kuvauksensa kohteesta eli sinusta.

Uniikkina se identifioi kohteen (olet tunnistettavissa), kuvaa sen (varioitavissa yhä uudelleen) ja antaa siitä tietyn juutalais-kristillisen / muinaisegyptiläisen tulkinnan (paljastaa itsensä, ideologian).

Loistava otos, sillä kaikki tasot on vaikea yhdistää. Yleensä kuva sijoittuu jollekin kolmesta tasosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti