maanantai 24. helmikuuta 2014

Laurén: "Kuinka kallis vapaus. Värivallankumouksista Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa" (2013)

Kolme entistä neuvostotasavaltaa – Georgia, Ukraina ja Kirgisia – valitsivat demokratian ja vapauden tien niin kutsutuissa ruusu-, oranssissa ja tulppaanivallankumouksissa vuosina 2003, 2004 ja 2005.

Nyt on kulunut kymmenen vuotta siitä kun tapahtumat Georgiassa käynnistyivät. Mitä kaikkea siitä on seurannut? Palkittuja reportaasikirjoja kirjoittanut journalisti Anna-Lena Laurén on seurannut näiden kolmen maan asioita usean vuoden ajan. Hän on matkustellut niissä taajaan pyrkien ymmärtämään niiden vaikeuksia ja ongelmia, niiden edistysaskelia ja vastoinkäymisiä, nykyhetkeä ja menneisyyttä. Hän on keskustellut ja vaihtanut ajatuksia Georgian vaikeakulkuisimpien vuoristoseutujen asukkaiden, Donetskin kaivostyöläisten ja Biškekin älymystön kanssa.

"Kuinka kallis vapaus" (2013) kuvaa etnisiä konflikteja, korruptiota ja puutetta, mutta myös ihmisten vahvuutta ja kykyä selvitä kovassa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. (Takakansi)

     *     *     *

Illan "A-Studiossa" (24.2.) käsiteltiin tuoreeltaan lyhyesti Ukrainan viimeisiä tapahtumia. Ohjelmassa haastateltiin myös Suomessa asuvia ukrainalaisia, ja jos tämän perusteella veikkaisi, mitä maassa tulee tapahtumaan, tulevaisuus ei ole ruusuinen - ja maa on paljon jakaantuneempi kuin mitä oppositioryhmät antavat ymmärtää. Toissapäivänä Ukrainan parlamentti lähes yksimielisesti erotti presidentti Viktor Janukovytšin, joka tämän jälkeen poistui maasta Valko-Venäjälle.

Janukovytš valittiin vuonna 2010 vaaleissa presidentiksi, joten hänellä oli vielä silloin ukrainalaisten tuki takanaan. Kahnaukset oppositioryhmien kanssa alkoivat, kun presidentti ja hänen Alueiden puolueensa eivät hyväksyneet yhteistyön tiivistämistä EU:n kanssa. Tilanne kärjistyi viime viikkojen mielenosoituksiin, jotka olivat poikkeukselliset veriset.

      *     *     *

Mutta mitä tutkiva toimittaja Anna-Leena Laurén kirjoitti viime vuonna, ennen kuin oltiin ajauduttu nykyiseen tilanteeseen Ukrainassa, se kiinnostaa. Reportaasikirja "Kuinka kallis vapaus" (2013) antaa jonkinlaisen kokonaiskuvan tilanteesta. "A-Studion" taustoituksen perusteella Ukraina ei ole jakautunut vain poliittisesti vaan myös etnisesti kahteen osaan, sillä Krimin alueella ja Itä-Ukrainassa on paljon venäjänkielisiä ja -mielisiä kansalaisia. Samasta jakautumisesta Laurén muistuttaa kirjansa alkupuolella. Lisäksi hän korostaa, ettei Ukrainalla sen kummemmin kuin muillakaan entisillä kommunistimailla ole demokratian perinteitä.

Myös kommunismin haamu kummittelee edelleen, eikä ole poissuljettua, että köyhissä maissa kommunistit voisivat saada esimerkiksi vaalien kautta merkittävästi valtaa, kun kansa on tyytymätöntä korruptoituneisiin nykypuolueisiin. Laurén muistuttaa myös mm. sellaisesta ikävästä seikasta, että USA järjestöjensä kautta rahoittaa oppositiopuolueita, siis niitä jotka ovat Venäjän vastaisia. Ja viime aikojen tapahtumat panevat miettimään, mitä keinoja EU käyttää omalta kannaltaan myötämielisten voimien tukemiseksi.

Eniten huolettaa kuitenkin se mihin Anna-Leena Laurén viittaa, eli siihen että niin puolueiden johtajilla kuin varsinkin kansalaisilla on epärealistinen käsitys siitä, mitä EU-jäsenyys toisi mukanaan. EU-jäsenyyden jälkeinen tyytymättömyys saattaa purkautua hallitsemattomasti, ja ollaan jälleen lähtötilanteessa.

     *     *     *

Historiallisesti ennen vuotta 1200 nykyinen Ukraina oli ollut Venäjän valtakunnan ydintä. Sitten tuli mongoliaika, joka pirstoi alueen. Tämän jälkeen liettualaiset ja puolalaiset hallitsivat alueita, minkä jälkeen 1600-luvulla kasakat nousivat puolaista yläluokkaa vastaan. Puola ja Venäjä pääsivät lopulta sopimukseen.

Yhtenäiseksi alueeksi Ukraina tuli 1. maailmansodan aikana, kun Saksa valloitti alueen, mutta tätä aikaa kesti vain hetken, minkä jälkeen Ukrainasta tuli yksi neuvostotasavalta. Kun Neuvostoliitto hajosi, Ukraina julistautui itsenäiseksi vuonna 1991, minkä jälkeen ongelmat olivat samankaltaisia kuin Venäjällä.

Nyt erotettu presidentti Viktor Janukovytš ei ole ollut sen huonompi tai parempi presidentti kuin muutkaan itsenäisen Ukrainan presidentit. Jostain syystä tyytymättömyys on kanavoitunut juuri presidentin kautta.

Sen lisäksi että Janukovytš oli presidentti, hän oli ollut myös pitkäaikainen pääministeri ja suurimman Alueiden puolueiden johtaja. Hän oli taiteillut EU:n ja Venäjän välillä, ja oli ennen hankalaksi muodostunutta tilannetta tunnettu Eurooppa-myönteisyydestään, mutta ei halunnut asettua Venäjää vastaan.

Janukovytšin erottaminen ei ratkaissut mitään vaan teki Ukrainan tilanteesta entistä kaoottisemman ja poliittisesti sotkuisemman.

     *      *     *

Suomen mediassa - niin kuin muuallakin - Ukraina on ollut näyttävästi esillä. Kuvat pitkin Kiovan katua vyöryvistä ihmismassoista ja heitä vastaan asettuvista poliiseista ovat liimaantuneet verkkokalvoille.  

Mitä nämä tärkeät ja merkityksekselliset uutiskuvat ovat kertoneet esimerkiksi Suomen lukiolaisille ja ammattikoululaisille, jotka osaavat kriittisesti analysoida uutiskuvia? Suoraan sanottuna kuvat eivät itsessään kerro paljon mitään, vaan ainoastaan hämmentävät.

Anna-Leena Laurénin journalistisessa kirjassa ei ole mielenosoituskuvia vaan kuvia, joissa poseeraa mm. Itä-Ukrainan venäläisiä kaivosmiehiä, jotka pitävät itseään ukrainalaisina siinä missä  muutkin ukrainalaiset. Oppositiossa sen sijaan on paljon voimia, jotka haluaisivat, että maassa puhuttaisin mm. kouluissa ja virastoissa vain ukrainan kieltä. - Mieleen tulee Viro ja miten ikiajat Virossa asuneilta venäläisiltä vietiin kansalaisoikeudet, ihmisiltä joita sentään oli kolmasosa maa väestöstä.

Laurén on viehättänyt erityisesti pienestä Krimin tataarien vähemmistöstä, joista on useita kuvia. He ovat kaukaisen mongolien aikakauden jälkeen alueelle jääneitä muslimeja. Nykyiset Ukrainan valtapuolueet eivät ole kiinnostuneita vähäisistä kielellisistä ja etnisistä vähemmistöistään, ja Laurén vertaakin heidän tilannettaan Suomen saamelaisiin, joita tökerösti suomalaistettiin vielä 1970-luvulla.

     *      *     *

Suhde Venäjään ja venäjän kieleen on vähintäin 2-jakoinen, skitsoidinen. Populaarikulttuuri (musiikki, TV, elokuvat) on lähinnä venäläistä, ja ihmiset osaavat ja käyttävät esimerkiksi Kiovassa venäjää arjessaan, vaikka voisivat käyttää ukrainaakin. Tavallisille ihmisille kahden kielen rinnakkainen käyttö ei ole ollut kovin suuri ongelma. Niin on tehty aina.

Näyttääkin siltä, että Ukrainan suurin ongelma on parlamentaarinen demokratia, jota yritetään väkisin ympätä maahan, jossa se ei vain toimi. Kenties Ukraina voisi olla paikka, jossa jonkinlainen polyarkia voisi olla paljon mielekkäämpi vaihtoehto, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.

Ehkä ei tarvita nykymuotoista kansallisvaltiota vaan vain löyhässä yhteistyössä keskenään toimivia alueita, ja suhteessa muihin alueisiin (EU, Venäjä ym.) olevia alueita. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti