maanantai 24. helmikuuta 2014

Pienimäki: "Valokuvien kriittinen tulkitseminen" (2013)

Valokuvien tulkinnasta puhuttaessa on usein viitattu semiotiikkaan kuvien analyysivälineenä. Väitöskirjassaan "Valokuvien kriittinen tulkitseminen medialukutaitona ja lajityypittely sen kehittäjänä" (2013) Mari Pienimäki tarkastelee yhtäältä semiotiikan ja toisaalta lajityypin (genren) käsitteen edellytyksiä ja rajoituksia toimia valokuvien kriittisen tulkinnan välineinä medialukutaidon kehittämisen näkökulmasta.

Mediakasvatuksessa genreajattelu on osoittautunut hedelmälliseksi, sillä genren käsite voi yhdistää mediaesitysten ja niiden tuotannon ja vastaanoton näkökulmat. Valokuvatutkimuksessa ja -opetuksessa genrestä on silti puhuttu harvakseltaan. Artikkelikokoelmassa pohditaan valokuvien lajityypittelyn mahdollisuuksia ja sitä, miten genren käsite on valokuvatutkimuksessa mielekästä ymmärtää.

Väitöskirjassa kehitetään lajityypin käsitettä innovatiivisesti medialukutaidon työkaluksi, joka palvelee nuoria ja aikuisia heidän tulkitessaan valokuvia kriittisesti arjessa ja kouluissa. Siinä hahmotellaan journalististen valokuvien (ns. lehtivalokuvien) tulkintaa varten työkalugenrejä, jotka on tarkoitettu paitsi kriittiseen kuva-analyysiin myös luovaan tekemiseen perustuvan mediakasvatuksen lähtökohdaksi. (Takakansi)

     *     *      *

Sisällys:

- Minne suunnistat valokuvatutkimus? Valokuvat tutkimuskohteena -- Valokuvien kriittinen tulkitseminen mediakasvatuksena -- Mitä ihmettä - valokuvissako lajityyppejä? -- Tukea journalististen valokuvien tulkintaan. Ehdotus medialukutaitoa edistävästä genremallista - ''

     *     *     *

Medialukutaitoa opettavan opettajan väitöskirja on kiinnostava, sillä kuvallisen kulttuurin kriittisestä tulkinnasta ei ole kirjoitettu ainakaan liikaa tekstejä.

Opettaja  rajoittuu vain journalististisiin kuviin, mitä rajausta nykypäivänä voi tosin miettiä sitäkin kriittisesti. Valokuvan ja sen kohteen raja ei enää ole niin selkeä kuin ennen. Ne jotka ennen olivat massamedioiden lukijakuntaa tuottavat tänä päivänä itse samanlaista kuvallista kulttuuria kuin mediatkin.

Ajatellaanpa vaikka sitä, millä tavoin massamediat esittelevät itse itseään kuvallisesti esimerkiksi Naamakirjassa ja miten heidän yleisönsä sitä tekee. Tietyn välineen sisällä tavalliset ihmiset - mitä tavallisuus sitten tarkoittaakaan - ja medioiden edustajat ovat samalla viivalla.

     *     *     *

Kulttuurissamme Pienimäen mukaan on tapahtunut kiistatta kuvallinen käänne siinä vaiheessa, kun elokuva ja TV haastoivat painetut kirjat ja lehdet. Tähänkin voi sanoa, että käänne on kovin suhteellinen, sillä näidenkin medioiden rinnalla on tullut yhä uusia medioita, joissa kaikissa on sekä kuvaa, tekstiä että myös liikkuvaa kuvaa.

On muistettava myös, että puhe on mukana yhtenä tapana tuottaa mielikuvia ihmisten mieliin (esim. radio) ja se on samalla mitä tekstuaalisinta kulttuuria  (esim. radio), sillä puhe ei aina edellytä tai mahdollista kuvan käyttöä.

     *     *     *

Pienimäki yhdistää väitöskirjassaan tutkimuksen ja pedagogiikan, ja hänen pedagoginen lähestymistapansa on ns. sosiokonstruktivismia, mikä ei ole ihan valtavirtaa esimerkiksi opettajankoulutuksessa. Niin kuin kirjoittaja itse toteaa, tällainen tapa lähestyä tietoa ja oppimista ei ole aivan ongelmaton.

Esimerkiksi keskiaikana tieto konstruoitiin sosiaalisesti "Raamattuun" perustuen, ja se johti aika kurjiin tuloksiin, inkvisiitioon ja noitavainoihin. Kriittiset yhteiskuntatieteilijät, jotka 70- ja 80-luvuilla lanseerasivat kriittisen teorian, mihin ajatusmaailmaan sosiokonstruktivismikin kuuluu, puolestaan perustivat oman oppinsa Karl Marxin "Pääomaan" ja muihin vastaavanlaisiin teksteihin.

Medikasvattajat Pienimäki kertoo jakaantuneen heimoihin, joista hän kuuluu yhteen, jotka ovat tietysti niitä kriittisiä. Yksi ryhmä ovat teknologiaorientoituneet opettajat, jotka rumppaavat teknologisia vimpaimiaan ja jauhavat sosiaaista mediaa. Toiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka ovat huolissaan siitä, miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin ja nuoriin ja ovat valmiita asettamaan rajoja medioiden levittäytymiselle kaikille elämän aloille. Kolmas ryhmä ovat perinteiset tutkijat, jotka analysoivat ja tutkivat mediasisältöjä ymmärtäen ja tulkiten, mutta eivät järin kriittisesti.

     *     *     *

Viimeisessä väitöskirjan artikkelissa Mari Pienimäki esittää (kriittisen journalististen valokuvien) genremallin koulukäyttöön. Ajatuksena on tietysti se, että opettajat käyttävät työkalua tarpeidensa mukaan. Toisaalta yhtä hyvin myös muut mediakasvattajat kuten kirjasto voivat hyödyntää tällaisia malleja.

Valokuvat ensiksikin jaetaan neljään ryhmään:

1. Uutisvalokuvat
2. Kuvitusvalokuvat
3. Henkilövalokuvat ja
4. Tunnistevalokuvat.

Tärkeimpiä journalistisia valokuvia tietysti ovat uutiskuvat. Uutisvalokuvia on kahdenlaisia a) havainnoivia kuvia (kova) ja b) osallistuvia kuvia (pehmeä). Näistä kovat uutiskuvat esittävät tärkeitä ja yleisesti merkittäviä asioita autenttisesti ja objektiivisesti.

Tässä ei - suoraan sanottuna - ole mitään sellaista, mikä ei olisi ollut esimerkiksi viestinnän ja tiedotusopin koulutuksessa jo vuosikymmenet peruskauraa. Mitään kriittistä tässä mallissa ei ole, sillä se vain kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se on. Niin kuin uutiset ja uutiskuvat itsekin.

     *     *     *

Epäilen että minulla on jäänyt jotain huomaamatta, ymmärtämättä tai en oivalla mitä kriittisyys tässä yhteydessä tarkoittaa? Joten hyppään genremallista tekstiin. Esimerkiksi mitä ohjeita Mari Pienimäki antaa mallin käyttäjälle ja miten hän itse käyttää sitä. 

Tekstissä hän luonnehtii jaotteluaan ideaalityypeiksi, mikä liittää sen sosiologisen tutkimuksen traditioon, jossa asioita tyypitellään erilaisiin ns. nelikenttiin. Onko kyse siis sittenkin vain tavanomaisesta, tutkijan luomista abstrakteista tyypeistä? 

Tätä epäilyä vahvistaa se, ettei Pienimäki ole testannut malliaan konkreettisilla kuvilla. "Työkalugenrejä on syytä vielä testata autenttisissa tilanteissa." (s. 118)

Uutisvalokuviin tutkija suhtautuu täysin kritiikittömästi. Hänelle nämä kuvat ja niiden tulkinta ei ole ongelma. Sen sijaan kuvat, jotka eivät ole tärkeimpiä ja merkityksellispiä kuvia,  ovat hänelle jollain tavoin ongelma. Ja ilmeisesti on niin, että mediakasvatuksen tehtävänä on eritellä journalistisia kuvia eri genreihin. Kriittinen lukija kysyy tässä vaiheessa: entä sitten? Mitä merkitystä on minkään kannalta sillä, että esimerkiksi lukiolainen / ammattikoululainen osaa käyttää näitä ideaalityyppejä?

     *     *     *

En voi väittää syventyneeni syvällisesti tähän kirjaan, mutta sillä tasolla kuin journalistit ja uutiskuvaajat työtään tekevät. Artikkeliväitöskirjan omia tekstejä ja muita kommentoiva yhteenvetojakso oli koukeroinen ja hieman puuduttava, enkä  ollut siihen lukijana tyytyväinen.

Yhteenvedossa tekijä korostaa, että hänen genre-mallinsa on vain mediakasvatuksen opetuksen lähtökohta. Se on siis eräänlainen (orientaatio)perusta, jolta kukin opettaja lähtee omaan suuntaansa. Kysyn kuitenkin: riittääkö tämä perustaksi? Minulle lehdenlukijana se ei riitä, ei ollenkaan. En ymmärrä yhtään enemmän esimerkiksi Ukrainan tapahtumista ja sieltä välitetyistä uutiskuvista luettuani tämän väitöksen. Jokin on siis pahasti pielessä. Ja vika voi olla tietysti myös lukijassa, oli kyse sitten väitöskirjasta tai uutisvirrasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti