torstai 27. helmikuuta 2014

Sontag: "Valokuvauksesta" (1984)

Susan Sontag, amerikkalainen kirjailija ja kulttuurikriitikko, läpäisee höyhenenkevyesti valokuvauksen - aikamme salatuimman taidemuodon - pintakerroksen ja sukeltaa niin Platonin luolaan kuin faustisen energian tihentymiin. Teoksen surrealismi, alakuloiset aiheet, synkkämieliset näyt, ovat osa näkemisen sankaruutta, modernin taiteen keskeistä mytologiaa.

Valokuvaus on liian kauan ollut vihkiytyneen perhepiirin yksityisasia. Ilmestyessään 1977 "Valokuvauksesta" toimi kritiikin jäänmurtajana, Sen kapteeni Susan Sontg suuntasi röntgenkatseen jälkiteolliseen kulttuuriin. Sarjasta pikavalotuksia kehittyi kokonaisvaltainen, kiistelty esitys maailmasta, tavastamme mieltää aikaa ja tajuntaa.

"Valokuvauksesta" nostaa esille valokuvataiteen muistetuimpia, mutta myös unohdettuja saavutuksia, rakastetuimpia mestareita. Se ei kuitenkaan ole synninpäästö kuvien kuristamalle kulttuurille. Aseenan aforistinen, kärkevä kielensä, Sontag paljastaa valokuvatajuntamme harhoja hätkähdyttävän tihennetysti. Kurimuksesta nousee parannuskeino: kuvien ekologia. (Takakansi)

     *     *     *

Susan Sontagin esseet ovat oman alansa haastavia klassikkotekstejä. Viimeisessä esseessä hän paneutuu perusteellisesti siihen, mikä valokuva esineenä oikein on. Esseen lukeminen on tietoisuutta laajentava kokemus. Samanlaisia ajatuksia olen pyöritellyt omassa mielessäni, mutta Sontag on ajatellut valokuvan 1980-luvun ymmärryksellä niin pitkälle kuin se on mahdollista. Digikuva pakottaa laajentamaan Sontagin hahmotelmaa vielä askeleen eteenpäin.

Sontagin keskeinen ajatus, että valokuvaa ja sen kohdetta ei ole mielekästä erottaa kategorisesti toisistaan. Esimerkiksi Facebookin profiilikuvassa on aina jotain henkilöstä itsestään eli se on eräänlainen tämän henkilön ikoni, millaisena hän haluaa tietyllä hetkellä, tietyssä paikassa esittää itsensä.

Hän korostaa, että kuva ei peilikuvamaisesta jäljittele tai indeksoi kohdettaan, niin kuin esim. Platon tai Feuerbach ajattelivat, vaan kuav on osa kohdetta itseään. Kohde ja valokuva siis ovat kontaminoituneet tai sekoittuneet keskenään.

Kuva myös antaa aina tietoa kohteestaan eli sillä on monenlaisia symbolifunktioita. Se on todiste jostain tapahtuneesta oli kyse sitten onnettomuudesta, rikoksesta, rakkaudesta tai vaikkapa jostain rituaalista.

Eli valokuvan eri puolia voidaan ajatella esimerkiksi näin:

1. Ihminen joka saa tavalla tai toisella haltuunsa valokuvan esimerkiksi häistä, pääsee elämyksellisesti kuvan kautta mielessään sisälle tapahtumaan, jossa ei ehkä ole itse ollut fyysisesti läsnä. Hän voi eläytyä siihen millaista silloin oli. (Kuvan hohto, maagisuus tms.)

2. Katselijana hän voi kokea kuvan esittämät tapahtumat uudelleen. Hän voi viettää virtuaalisesti häitä uudelleen niin kuin kuka tahansa muukin häissä ollut ja valita haluamansa näkökulman tapahtumaan. (Autenttisen kokemuksen toisto.)

3. Kuva antaa myös tietoa kohteesta ja se toimii dokumenttina ja todisteena siitä, mitä kaikkea juhlapaikalla oikein tapahtui. (Päättelyt, tulkinnat)

     *     *     *

Jo 30 vuotta sitten yhteiskunnassa oli suuri joukko tietojärjestelmiä, joihin oli tallennettu kuvia. Yksi tällainen systeemi on perhealbumi, johon on järjestetty perheen / suvun kannalta tärkeät kuvat johonkin tiettyyn järjestykseen albumin sivuille.

Hää- ja hautajaiskuvat löytyvät varmasti kaikista albumeista omalta arvokkaalta paikaltaan. Susan Sontag kiinnittää erityisesti huomiota hallinnon tietojärjestelmiin, mitkä ovat yksilöiden kannalta huolestuttava ilmiö. Ihmiset ovat tietämättäänkin yhä useammassa järjestelmässä kuvineen voimatta vaikuttaa asiaan. Hänestä otetaan koko ajan hänen tietämättään kuvia. Esimerkiksi Hämeenlinnan keskustassa ei voi kulkea joutumatta koko ajan jonkun kameran kuvaamaksi. Lisäksi liikkumista on mahdollista jäljittää kännykän, tabletin tai muun laitteen ansiosta - ja kuka tahansa voi olla periaatteessa tällaisen tarkkailun kohteena tietämättään.

     *     *     *

Palaan vielä kerran omaan 'kuolinnaamio'-esimerkkiini. Myös Susan Sontag käyttää kuolinnaamiota esimerkkinä siitä, miten kuva joissain tapauksissa jäljittelee kohdettaan varsin mekaanisesti.

Silti Sontag korostaa, että kukin kuva on aina vain yksi ilmaisu tai esitys kohteesta. Kuolinnaamio on sekin kuva vain tietynhetkisestä tilanteesta. Esimerkiksi autokolarin jälkeen, jolloin kasvot ovat tuhoutuneet tällaista naamiota ei voisi enää tehdä tai mikäli kasvot on ammuttu tohjoksi tms. Tilanne saattaa sekunnin murto-osassa muuttua aivan toiseksi.

Jos henkilö itse kuvaa itseään, varsin nykypäivänä, hän saattaa manipuloida kuvaa ja esittää itsensä juuri sellaisena kuin haluaa - madonnana tai huorana, äitinä tai nuorena viattomana tyttönä jne. Ja katsoja tietysti kysyy (jos hänellä on riittävästi tietoa kuvauksen kohteesta), miksi hän haluaa nähdä itsensä kulloinkin tietynlaisena.

Miksi joku X-vuoden ikäinen, ehkä kauniina tai ainakin viettelevänä / viettelijänä pidetty, nainen kuvaa itsensä nuorena naisena valkoisten lakanoiden ja tyynyjen päällä? Jos katsoja menee maagisesti kuvan sisään, mitä hän näkee tämän ikonin takaa? Jos katsoja on keski-ikäinen,valkoinen, länsimainen, heteroseksuaali mies, hänen oletetaan ajattelevan naisesta tietyllä tavalla.

Katsoja voi myös eläytyä tilanteeseen, jossa nainen asettuu sängyn päälle. Mitä hän on ajatellut asettuessaan katseiden kohteeksi? Mikä on X-vuoden ikäisen naisen tarkoitus, kun hän indeksoi itsensä vuoteeseen, joka on puolipimeässä huoneessa. Ja jossa hän itse makaa liikkumattomana sängyn päällä kuin odottaen jotain tapahtuvaksi. 

Mitä 'kuolinnaamio'-kuva symboloi? Symboloiko se siirtymistä tuonpuoleiseen paratiisiin / taivaaseen kenties neitsyenä? Vai symboloiko se kenties sitä, että nainen ei tiedä, millä tavoin tämän puoleisessa maailmassa tarjoaisi itsensä ja kelle. Hän kun ei kenties rakasta, ei halua rakastaa ketään...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti