maanantai 31. maaliskuuta 2014

Railo: "Kuolemattomuuden puutarha. Eli runouden uskonto" (1945)

Kirja on kirjallisuushistorian tutkimus, joka koskee haltioitumista erilaisten runoaiheiden yhteydessä ja sitoo sen platonistisen estetiikan perinteeseen. "Kuolemattomuuden puutarha" (1945) on ikäänkuin kotimainen versio kuin E.R. Curtiuksen teoksesta "Europäische Literatur und lateinisches Mittelalter" (1948) tai Erich Auerbachin "Mimesiksestä" (1946), jotka molemmat täydessä monumentaalisuudessaan tarttuivat länsimaisen kirjallisuuden ruumiiseen toisen maailmansodan aikana. (Maria Pääjärvi, Luutii -blogi)

    *     *     *

Talvisodan aattona aloitettu kirjoitusprojekti on osoitus kirjailija-kirjallisuudentutkija Eino Railon melkoisesta oppineisuudesta. Epäilen pystyisikö kukaan tänä päivänä kirjoittamaan vastaavanlaista kirjaa. Toki siinäkin on varmasti heikkoutensa ja kirja on sidoksissa omaan aikaansa.

Kirja tuo, aivan niin kuin yllä olevassa sitaatissa on todettu, Erich Auerbachin "Mimesiksen" (1946) mieleen, sillä kirjassa käsitellään mm. "Raamattua" ja sen tulkintoja eri aikoina. Ja "Raamattu" on kirja muiden joukossa. Siinä missä Auerbach liittää sen tekstinä realistisen kirjallisuuden perinteeseen, Railo mielenkiintoisesti yhdistää sen, milloin uusplatoniseen, milloin aristoteliseen perinteeseen sen perusteella, mitä kirjaa on eri aikoina (keskiaika, renenssanssi) luettu. Ja tietysti uskonpuhdistajat toivat oman näkökulmansa mukaan myöhemmin, mistä Railo ei jostain syystä paljon puhu.

Aiemmin Platonia on pidetty lähes yksinomaan runouden vastustajana sen perusteella, mitä hän kirjoitti siitä "Valtiossaan". Railo tuo tähän keskusteluun uuden kiinnostavan ulottuvuuden. Hän hahmottelee kirjassa millaista on (uus)platoninen runous tai runous suorastaan uskontona. Runous ilmiönä kirjan tulkinnan mukaan haastaa esimerkiksi "Raamatun" (mutta myös valtion) auktoriteetin ja tekee runoudesta itsestään itsenäisen mahdin yhteiskunnassa, mitä kutsutaan taiteeksi. Taiteena runous on riippumaton muusta kuin runoilijoiden omasta tietoisuudesta ja siitä miten lukijat pystyvät ottamaan sitä vastaan.

    *     *     *

Kirjan otsikko "Kuolemattomuuden puutarha" (1945) viittaa siihen, miten runoudessa on käytetty omanlaistaan vertauskuvaa paikasta, johon ihmisen sielu tai mieli haluaa lopulta mennä. "Raamatussa" ja "Koraanissa" ym. suurten uskontojen pyhissä kirjoissa ja kirjoituksissa se on paratiisi (tai taivas).

Luomalla mielikuvia siitä, mihin ihminen on matkalla tai mihin hän haluaa päästä, runous siis tietyllä tavalla on kehittynyt itse vähitellen uskonnoksi, jonka uuden ajan ihmiset voivat valita itselleen. Samanlaisia onneloita tai utopioita luotiin myös runouden ulkopuolella kansantarinoissa ym.

Railo kiinnittää huomiota myös, millaiseksi oleminen tuolla kuolemattomuuden puutarhassa kuvattiin. Tässä yhteydessä hän rinnastaa mm. Platonin "Valtion" dialogin Symposionin henkilöt ja muut vastaavat kuvaukset toisiinsa kuten "Raamatun" opetuslasten kokoontumisen viimeiselle ehtoolliselle. Renessanssin aikana Boccaccion "Decameronessa" seurue kokoontuu maaseudulle ruttoa pakoon.

Kaipuun kohde ei ole vain jokin epämääräinen jumala tai jumaluus vaan kauneuden ikonina on usein kaunis nainen, mikä juontaa jo muinaisegyptiläisesta Isis-kultista (ja vielä sitäkin kauempaa). Antiikin Kreikan Afrodite, kristinuskon Neitsyt Maria ja roomalaisten Venus ovat samaa mielen luomien kaunotarten sarjaa.

    *     *     *

Keskiaikana kertomukset kaunottarista saivat uudenlaisia muotoja esimerkiksi "Ruusu" -romaaneissa ja trubaduurirunoudessa. Paratiisin tai puutarhan voi kai sanoa korvautuneen linnanpuistolla, jossa ritari ja kaunis linnanneito kohtaavat tms.  Ja tällöin luultavasti saivat alkunsa, tai ainakin asemansa satujen joukossa, suorastaan arkkityyppiset prinsessasadut.

Eros tai Cupido tietysti ampuu tarinoissa jumalaisia nuoliaan ja puiston tai puutarhan ilma täyttyy feromoneista ja muista hormoneista.Tuonpuoleisuus on lähinnä hetkellisiä, orgastisia kokemuksia puiston syrjäisissä kolkissa.

Sama mikä tapahtuu käytännössä ritarien ja kaunotarten välillä, näkyy runoudessa erilaisina vertauskuvallisina haltioitumisen kokemusten kuvauksina. Kirkko suhtautui tällaiseen kielteisesti, mutta monet naismystikot kirkon piirissä olivat kirjaimellisesti Kristuksen morsiamia ja kuvasivat seksuaalisia fantasioitaan samalla tavalla vertauskuvallisesti kuin miespuoliset runoilijat omiaan. Tätä Eino Railo ei tosin mainitse...

RUNO ON VAPAA. Osa 174: "Eräänä kesänä Haukkasaarella"


Vivian soitti ja kysyi:
- Muutetaanko Haukkasaarelle?
Sanoin:
- Muutetaan.

Ja niin me muutettiin, ja
eräänä kesänä Haukkasaarella
me saatiin kolme prinsessaa.

Ja ne kaikki on vedenneitoja.

Linkit:

"Melusine". Wikipedia
Högsåra. Wikipedia

RUNO ON VAPAA. Osa 173: "En tiedä kuka sä oot"

John Clayton Mayer on 'Grammy'-palkittu laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. Esitettyään pitkään lähinnä akustista rockia, vuonna 2005 hän siirtyi bluesin pariin perustettuaan John Mayer Trion. Mayer voitti kaksi Grammya, parhaasta pop-albumista, sekä parhaasta miespuolisesta laulusuorituksesta kappaleessa "Waiting on the World to Change" 49. Grammy-gaalassa helmikuussa 2007.

Mayer sai myös vuonna 2003 parhaan pop-laulun 'Grammyn' kappaleestaan "Your Body Is A Wonderland" joka oli miehen ensimmäinen Grammy-palkinto. "Bucket List" -elokuvaan hän sävelsi "Say"-kappaleen. (Wikipedia)

     *      *      *

En saanut sulta hymyäkään
Häpeämättömästi katsoit suoraan silmiin
sinisenä kylmästä
En tiedä kuka sä oot

Joka aamu sen jälkeen
päätin soittaa sulle takaisin ja
sanoa miten kaipaan sua niin
En tiedä missä sä oot

Sä sait mun numeron, mutta
sä et tiedä kuka mä oon

Mä kirjoittelen sulle nyt hiljaisia lauluja
kun en tiedä mitä muuta voin
Mä kirjoittelen aina valomerkkiin asti
Enkä tiedä kuka sä oot

Sä sait mun numeron, mutta
sä et tiedä kuka mä oon

Näitä säkeitä sä et taida ihan tajuta
Olen puoliksi sinä ja kaksi kertaa me
Kannan sydämessäni surua tästä kaikesta
Enkä tiedä mitä teen tai kuka oon

Linkit:

John Mayer (live in LA - Where The Light Is). "Who Did You Think I Was". YouTube
John Mayer. "Waiting on the World to Change". YouTube
John Mayer. Your Body Is A Wonderland. YouTube

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 172: "S-U-R-K-U"


Tämä teksti on syntynyt täydellisen sattuman ansiosta. Tänään kun lähdin ulos asunnostani käytävällä lojui sikin sokin viisi (5) kirjaketta: S-U-R-K-U. Kirjaimista saa myös naapurin sukunimen. Naapurin kolmikymppinen pariskunta riiteli ja juopotteli eilen, sillä seurauksella, että - näin oletan - mies lähti tai joutui lähtemään. Ainakin hetkeksi, ja palasi vasta tänään iltapäivällä takaisin. Koputti pitkään ovea, ja vihdoin koputtavalle avattiin. Elokuva "Sinuhesta" oli juuri silloin loppumassa Yle Teemalta.

Hetki sitten avasin selaimen ja Googlen ja kirjoitin sanan "SURKU" hakukoneen tekstikenttään, painoin enteriä ja sain hakutuloksena linkin "Mul on Turku, ei tule surku!" -videoon. Kuinka ollakaan! Liki 10 minuuttia runoja Turusta YouTubessa. Ei huono.

     *      *      *

SURKU

Surku hupaisaa
Unta onko tää vaan
Rakkaus vain harhaa
Kuin outo
Usva yllä aution maan.

Linkit:

Mul on Turku, ei tule surku! YouTube
Dyniz. Surku hupaisaa. YouTube
Jippu & Samuli Edelmann. Jos sä tahdot niin. YouTube

Assouline: "Cartier-Bresson, valokuvan uudistaja" (2012)


Harva on muuttanut valokuvataidetta ja valokuvajournalismia niin kuin Henri Cartier-Bresson, nykyaikaisen lehtikuvan isä. Cartier-Bressonin tapa kuvata tavallisten ihmisten arkista elämää ja tapahtumia kadulla on vaikuttanut kokonaisiin valokuvaajien sukupolviin.

Tässä dokumentissa Cartier-Bresson kertoo itse elämänsä ja uransa huippuhetkistä kuten tapaamisestaan Mahatma Gandhin kanssa. (Yle Teema)

     *     *     *

Tiivis dokumentti valokuvaaja Henri Cartier-Bressonista. Ohjelmasa vyörytetään kuvaajan töitä vuosikymmenten varrelta 30-luvulta aina lähtien, ja kuvia on ympäri maapalloa. Monet kuvista ovat tunnettujen taiteilijoiden ja tieteentekijöiden muotokuvia.

Kuvat ovat tarkkoja kuvia ohikiitävästä hetkestä, ja niissä on kiinnostavia pieniä yksityiskohtia. Parhaimmillaan Cartier-Bresson on kuvareportaaseissa, joissa hän kertoo tarinan jostain teemasta. Värejä tärkeämpiä ovat kuvien asetelmat, sommitelmat ja valon käyttö.

Kuvaajan kamera on röyhkeä ja se saattaa tunkeutua syvälle kohteen yksityisyyteen lupaa kysymättä. Silti Henri Cartier-Bresson sanoo kunnioittavansa kohdettaan.

Uutiskuvat ovat tietyllä tavalla objektiivisia ja realistisia, mutta samalla kantaaottavia, mikä näkyy kuvaajan tekemistä lukuisista ja usein nopeista ja intuitiivisista valinnoista. Kamera on yhteiskunnan ulkopuolisen ja sivullisen puolella. Rikkaita ja ökymäisiä kuluttaja kameran linssi katsoo kieroon.

Cartier-Bresson haluaa, että kuva on aito ja autenttinen. Hän ei hyväksy minkäänlaista manipulaatiota tai lavastusta. Ilmeiden, eleiden, toiminnan, kaiken on oltava luonnollista ja pakotonta.

Eastwood: "True crime - pahin rikos" (1999)

Voiko parhaan työuransa ohittanut toimittaja paljastaa - vain muutamien tuntien aikana - miten kuolemaan tuomittu, viaton, musta mies todella on viaton. No, elokuvassa kaikki on mahdollista! (IMDb:ta mukaillen)

     *     *     *

Jos nyt on aivan välttämätöntä tehdä supersankari-elokuvia, niin olkoon se tällainen "True crime - pahin rikos" (1999), jonka supersankari nimeltä Clint Eastwood on ohjannut ja jossa hän näyttelee myös pääosaa, hieman elähtänyttä toimittajanretkua.

Elokuva on osoitus siitä, miten niin tuomari, syyttäjä, poliisi kuin todistajat voivat olla väärässä. Eikä kyse ole edes mistään harvinaisesta tai marginaalisesta tapahtumasta. Esimerkiksi USA:ssa on jälkikäteen paljastunut yli 200 tapausta, joissa syytön ihminen on tuomittu kuolemaan. Tämä panee miettimään koko oikeuslaitoksen ja poliisin toimintaa ja sen mielekkyyttä joiltain osin.

Jos joku haluaa kostaa jollekin jotain, helpointa on tehdä hänestä rikosilmoitus - ja syyttää jostain, mitä hän ei ole tehnyt. Ja tietysti toimia itse todistajana. Näin saadaan asia hoidettua kaikkein kätevimmin. Se joka ehtii ensin syyttää toista jostain, on niskan päällä ja todennäköisesti voittaa tapauksen.

      *     *     *

Elokuvan asetelma on samaan aikaan herkullinen (elokuvakäsikirjoituksena) mutta pöyristyttävä (reaalimaailman tapahtumana). Tilanne joka jossain muodossa toistuu yhä uudelleen USA:ssa joka päivä.

Musta mies tulee pieneen elintarvikeliikkeeseen tarkoituksenaan ryöstää se, ja ryöstääkin. Hän osoittaa aseella valkoista naista ja ase laukeaa vahingossa ja nainen kuolee. Mies pakenee paikalta. Kaksi todistajaa näkee mustan miehen, joka tulee liikkeestä ulos. Tapaus on selvitetty kahden valkoisen luotettavan, keskiluokkaisen, aikuisen ihmisen todistuksilla. Tapausta ei tarvitse tutkia sen kummemmin. Tuomari tuomitsee miehen kuolemaan, eikä musta mies voi saada edes periaatteessa armahdusta, koska ei suostu tunnustamaan rikosta (jota ei ole tehnyt).

Musta mies Frank Louis Beechum (Isaiah Washington) ja vaalea Patricia Findley (Laila Robins) tuntevat hyvin toisensa; ja nainen on kolmekymppiä velkaa miehelle, mitä pidetään riittävänä motiivina murhaan.

Kun 1. todistaja, tarkkasilmäinen kirjanpitäjä Dale Porterhouse (Michael Jeter) saapuu liikkeeseen, hän näkee mustan miehen nousevan verisenä kaupan tiskin takaa. Mies yhdistää kuolleen naisen ja mustan miehen toisiinsa. Frank tekee sen virheen, että hän pakenee peloissaan paikalta, koska kirjanpitäjän ilmeestä näki, mitä tämä ajatteli - ja Frank tiesi, että mustaa miestä tultaisiin syyttämään naisen taposta ja hän oli ensimmäinen sopiva ehdokas.

Frank poistuu tutun kaupan takaovesta, missä hän kohtaa 2. todistajan Bridget Rossiterin, joka näkee miehen autonsa takapeilistä.

     *     *     *

Koska tapaus vaikutti selvältä, poliisit eivät kuulustelleet liikkeen limsa-automaatin lähellä ollutta toista mustaa miestä Amy Russelia, joka oli ryöstänyt liikkeen.

Kun Frank oli ollut liikkeen vessassa, hän kuuli laukauksen - ja tuli hetken kuluttua ulos vain nähdäkseen kuolemaa tekevän ystävänsä Patrician. Frank yritti elvyttää naista, mutta tajusi pian, että tämä kuolisi muutamassa sekunnissa.

Samaan aikaan kun Frank tuli ulos vessasta, Amy pakeni liikkeen takaovesta ulos - ja kohtasi hänkin 2. todistajan Bridget Rossiterin ja jäi muina miehinä maleksiaan automaatin viereen, jotta nainen ei kiinnittäisi häneen mitään huomiota.

Hetken kuluttua samasta ovesta ryntää ulos verinen Frank, jonka nainen näkee - ja myöhemmin tunnistaa murhaajaksi.

     *     *     *

Monen onnekkaan sattuman ansiosta ja  'uutisnenänsä' avulla toimittaja Steve Everett (Clint Eastwood) onnistuu viime tingassa selvittämään, mitä kaupassa oli kuusi vuotta (!) aiemmin tapahtunut. Ja Frank säilyttää kuin säilyttääkin henkensä...

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 73-

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
TV2:n "Inhimillisessä tekijässä" oli viikko sitten otsikkona 'Kuolemanrajan tuolle puolen'. Kun väestö ikääntyy kovalla vauhdilla, kiinnostus kuolemaan kiihtyy samassa suhteessa. Yksi tapa hälventää pelkoja, on keskustella rajatilakokemuksista. Jotkut ovat käyneet rajalla ja olleet hetken aikaa kuolleita.

Vieraina ohjelmassa oli tällä kertaa kaksi kuoleman rajalla elämänsä aikana ollutta henkilöä anestesialääkäri Matti Kiviluoto ja taiteilija Marja Rehn. Toimittajana studiossa oli Sari Valto, ja asiantuntijaksi hän oli kutsunut uskonnonfilosofian dosentin Leo Näreahon.

      *     *     *

Ohjelmaa katsellessa yksi asia, jota ei kertaakaan mainittu, oli erityisen häiritsevä. Kukaan ei sanonut ääneen, että kukaan vain muutamia tunteja kuolleena ollutkaan ei ole vielä herännyt henkiin. Kun ihminen kuolee lopullisesti, ihminen kuolee lopullisesti.

Rajatilakokemukset liittyvät yksittäisiin, hetkellisiin tilanteisiin, joissa on ollut tietynlaisia tuntemuksia jotka tulevat ja menevät.

Tässä mielessä unet ja painajaiset, lääkkeiden ja huumeiden tuottamat harhat, psyykkiset sairaudet ja erilaiset pelkotilat ym. ovat myös tiloja - ja tuottavat tilanteita -, joissa syntyy samanlaisia harhaisia kokemuksia. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteivät ne olisi olleet kokijoilleen hyvinkin todellisia.

      *     *     *

Rajatilakokemuksiin liittyvä ruumiista irtaantuminen, josta rajalla käyneet mainitsivat, liittyy myös selkouniin, joten siinäkään ei ole mitään sinänsä ainutlaatuista. Kokemus muistuttaa myös siinä mielessä selkounta, että kokemuksen aikana ihminen vain kuvittelee näkevänsä itsensä ja huoneen jossa on itsestään irrallaan. Kyse on siis aivojen tuottamasta hätkähdyttävästä harhasta, jonka olen itsekin kokenut.

Tätä on jopa testattu siten, että leikkaussaliin on sijoitettu esineitä ja symboleja paikkoihin, jotka voi nähdä vain leikkauspöydältä käsin leikkauksen aikana. Kaiken kuuden tutkitun ruumiista irtaantumisen yhteydessä ihmiset eivät, vastoin ennakko-oletuksia, olleet nähneet näitä esineitä. Tämä todistaa sen, että sen sijaan että ihminen olisi todella irtaantunut ruumistaan, hänen mielessään on vain syntynyt tällainen vaikutelma.

Jokainen jonka mieli toimii voimakkaasti tietää, miten mielikuvia on mahdollista tuottaa myös valvetilassa. Kun silmänsä sulkee ja keskittyy ajattelemaan esimerkiksi tiettyä henkilöä ja  menneisyydessä tapahtunutta tilannetta, mieli alkaa mahdollisesti tuottaa kuvia. Tällainen kuvien tuottaminen on sikäli petollista, että mielikuvat eivät välttämättä ole sama asia kuin mikä todellinen tilanne oli ollut, sillä mieli todellakin tuottaa kuvat, eikä vain käytä hyväksi tapahtumiin liittyvää muistitietoa. Osa kuvitelmasta on siis totta ja osa fiktiota, joita ihminen ei välttämättä pysty erottamaan toisistaan.

      *     *      *

Paljon enemmän kuin itse ilmiöstä ja omista kokemuksistaan "Inhimillinen tekijä"-ohjelmassa olleet ihmiset kertoivat omasta tavataan ajatella ja suhtautua näihin ilmiöihin ja yleensä elämän- ja kuolemankysymyksiin.

Kaikki olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että tapahtumat jollain tavalla todistivat siitä, että kuoleman jälkeen on elämää, mikä esitettyjen todisteiden valossa oli valitettavasti silkkaa pötyä. Ennemmin keskustelu todisti vain sen, miten juutalais-kristillinen kulttuuri, johon he olivat tunnetasolla sitoutuneet, manipuloi ihmiset ajattelemaan asioista tietyllä tavalla.

Surullisinta oli, miten keskustelu paljasti korkeasti koulutettujen ihmisten empatian puutteen, jonka - heidän omien sanojensa mukaan - vasta rajatilakokemus toi esiin. Juutalais-kristillisessä kulttuurissa ei todellakaan ajatella ja rakasteta lähimmäisiä ja heikompiosaisia ja heidän etuaan vaan uskonto oikeuttaa kaikenlaisen moraalittomuuden ja kansan enemmistön etujen nimissä tapahtuvan massamurhaamisen ym. Jumalahan antaa aina ja kaikki synnit anteeksi, kun Häneen vain uskoo.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 72 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Löysin tämän keskeneräisen kirjoitelman luonnoksen äsken, kun olin aloittamassa jo seuraavaa. Professori Mark Miodownikin juontama 3-osainen dokumentti "Materiaalien salat" (2013) oli niin kiehtova, etten voinut jättää sitä väliin kommentoimatta.

     *     *     *

Ei tarvitse ajatella kuin omaa rakasta kotoista "Kalevalaa", kun tajuaa miten keskeisessä osassa ihmisen elämässä ja kehityksessä on ollut aineellinen maailma, materiaalit ja miten ihmiset ovat vähitellen saaneet ne haltuunsa. Seppo Ilmarinen takoi ties mistä mystisestä aineesta, rauta-aikaa kun elettiin luultavasti raudasta, itselleen jopa puolison.

Sen jälkeen kun alkuaineiden jaksollinen järjestelmä selvisi, kuviteltiin hetken aikaa, että nyt tiedetään suurin piirtein kaikki olennainen aineista, mutta se oli vasta alkua niiden tuntemuksessa.

Uuden ulottuvuuden aineeseen on tuonut ihmisen ja myös muiden lajien genomien selvittäminen. Kun hapot ja emäkset esiintyvät tiettyinä neljän valkuaisaine-molekyylien yhdistelminä, kuolleesta aineesta tulee yllättäen elämän koodia.

Elävän ja kuolleen aineen raja on mitä hämärin. Ja "Materiaalien salat" -ohjelma sai esimerkiksi metallit elämään ihan toisella tavalla kuin missään aiemmissa ohjelmissa, joita olen nähnyt. Mikään aine ei ole vain ainetta, kuollutta ja mykkää. Kaikki aine on myös elämän rakennusainetta, joka Maapallolla kiertää niin pitkään kuin täällä on elämää.

Tapa jolla ns. idealistisissa filosofioissa ja suurissa uskonnoissa henki ja aine erotetaan toisistaan on täysin perusteetonta ja tarkoitushakuista. Se mitä kutsutaan hengeksi on vain tunnetun / tuntemattoman aineen yksi ominaisuus, josta ei tiedetä kaikkea.  - Ihmisen mielessä syntynyt ajatus vaikkapa ihmisestä riippumattomasta ja ihmistä hallitsevasta jumaluudesta on siten aineellisen olion  nimeltä ihminen keksintöä ja kuvitelmaa, jolle ei löydy mistään eikä mitään perustetta, muuta kuin ihmisen mielikuvituksesta ja vallanhimosta.

Ihmisen vallanhimo ja halu alistaa muita on tietysti reaalimaailman, aineellinen tosiasia, mihin mm. katolisen kirkon olemassaolo perustuu. Se on jonkinlainen häiriö aineellisessa, geneettisessä järjestelmässä. Toki asiaan voi vaikuttaa myös ihmisten välisen kanssakäymisen pelinsääntöjä muuttamalla.

     *      *      *

Ohjelmasarjan kiinnostavimpia aineita tämä blogin, kyborgisoitumisen, kannalta olivat muovit ja mihin kaikkeen niitä voi käyttää lähitulevaisuudessa käyttää.

Muovista valmistettujen itsestään hajoavien ja kehosta poistuvien aineiden avulla esimerkiksi leikkaushoitoa on mahdollista korvata. Vaikeiden nivel- ym. operaatioiden sijaan ihmisen kehoon on mahdollista istuttaa keinotekoisia implantteja, jotka ajan myötä hajoavat kehosta, kun keho on ensin korvannut vieraat aineet omillaan.

Kokonaisia ruumiinosia ja elimiä on mahdollista kasvattaa uudelleen, kun näihin tekniikkoihin yhdistetään tietämys kantasoluhoidosta. Tämä tietysti tarkoittaa, että ihminen on entistä pitkäikäisempi. Toki tiedetään, että solut vanhenevat ajan myötä. Meidät kaikki on ohjelmoitu kuolemaan viimeistään noin 120 vuoden iässä, joten uusilla hoidoilla saavutetaan lähinnä se, että ihminen ei kärsi elämänsä aikana ikääntymisen ja kulutuksen aiheuttamasta rapistumisesta niin kuin ennen. Nuoren ja vanhan aikuisen välillä ei siis tulevaisuudessa ole välttämättä mitään eroa, mikä varmasti tulee vaikuttamaan nykyiseen ihmiskuvaan mullistavasti.

Linkki:

Tiededokumentt: Materiaalien salat. Yle Areena

Vonnegut: "Kuolemaa tylympiä kohtaloita" (1993)

Tässä kirjassa on se mikä on vihastuttanut tai - harvemmin - ihastuttanut Vonnegutia - täyslaidallinen mestarin kynästä. (Takakansi)

Luontaisella vaatimattomuudellaan Kurt Vonnegut antaa "Kuolemaa tylympiä kohtaloita" (1993) -teoksen määritelmäksi "kokoelma puheitani ja kirjoituksiani varustettuna hätäisin omaelämänkerrallisin kommentein jotka toimivat sidekudoksena, lastoina ja laastareina".

Joku toinen voisi sanoa, että kyseessä on tavattoman omaperäinen teos, joka risteilee vapaasti ajassa ja sulattaa yhteen muistot ja mielikuvituksen niin kuin vain mestari osaa. (Etulieve)

    *     *      *

Tämä kirja "Kuolemaa tylympiä kohtaloita" (1993) on siitä erikoinen kirja, että se on samaan aikaan hillittömän hauska ja vakava. Ja todistaa tietysti sen väitteen todeksi, että hyvin, hyvin vakavista asioita ei voi puhua muuta kuin huumorin varjolla.

Vonnegut aloittaa kertomalla sukunsa ja perheensä miehistä, myös äidistä ja siskostaan. Sitten hän siirtyy kirjailijakollegoihin, ja keskittyy yhä enemmän niihin, joiden kanssa on ollut sotimassa Euroopassa 2. maailmansodassa.

Puhe sodasta kiertyy sota- ja sotavankikokemusten kautta Dresdenin tapahtumiin, miltä pohjalta hän Kurt Vonnegut loi ensimmäisen menestyskirjansa "Teurastamo 5", ja Dresdenin kokemukset tuntuvat olevan vielä vuosikymmenten jälkeen tuoreena hänen mielessään.

     *     *      *

Sotateemassa kirjailija pysyttelee pitkään niin Kylmässä sodassa kuin muissakin 2. maailmansodan jälkeen käydyissä sodissa (Vietnamin sodassa ja Persianlahden sodassa) - ja ennen muuta hän keskittyy sotaan valmistautumiseen ja varustautumiseen, mikä viime kädessä tarkoittaa 3. maailmansotaa.

Vaikka Kurt Vonnegutin kirja on kirjoitettu 1990-luvun alussa, se tuntuu vuonna 2014 vielä valitettavan tuoreelta. Maailma ei ole muuttunut 25 vuodessa ainakaan parempaan suuntaan.

Satiirinsa varjolla hän tekee mm. hyvin kannatettavia ehdotuksia sotahulluuteen liittyvän sairauden kitkemiseksi, mikä länsimaisia yhteiskuntia tuntuvat edelleen vaivaavan ja on levinnyt yhä laajemmalle myös naisten keskuuteen. EU selvästi rakentaa tai ennemmin jatkaa Saksan johdolla Saksan keisarien ja valtakunnankansleri Adolf Hitlerin ideoiman 1000 vuotisen valtakunnan rakentamista. Menneisyydestä ei ole opittu kerta kaikkiaan mitään.

     *     *      *

'Hajoita ja hallitse' -periaatetta noudattaen aseita viedään Euroopasta sotaa suunnitteleviin ja käyviin maihin. Persianlahden sotaa käytiin eurooppalaisin asein, ja tässä mielessä esimerkiksi Saksa rahoitti Saddam Husseinin sotaa, siinä missä USA:n armeijaa ja aseteollisuuttakin ja teki niistä hyödyllisiä. Kummatkin osapuolet saivat länsimaiden teollisuudelle ja kansantalouksille tarpeellisen temmellyskentän alueesta, joka oli kaukana kaikesta siitä mikä olisi suoraan uhannut valkoisen miehen etuja.

Miten Kurt Vonnegutin mukaan tällaisista sotaleikeistä sitten päästään eroon? No, ensiksikin Georg Bushin tai Barack O'Baman kaltaisia presidenttejä ei tulisi päästää valtaan. Sen sijaan valtaa tietysti tulisi antaa sellaisille, jotka haluavat purkaa armeijoita ja asejärjestelmiä.

Ennen kuin näin pitkälle on päästy, tarvitaan paljon pohjatyötä. Kaikenlainen nationalismi ja kansallisvaltioajattelu on jotenkin saatava kitkettyä maailmasta, mikä ei ole ihan helppo asia. Yksi utooppinen vaihtoehto olisi vaihtaa Kolmannen maailman ja muiden osia. Esimerkiksi britti-imperialisteille tekisi hyvää olla jonkin aikaa itse altavastaajina ja orjina samalla tavalla kuin he ovat satoja vuosia orjuuttaneet aseillaan muita. No, tähän tuskin päästään, sillä yhteiskunnalliset kokeilut eivät ole olleet 2000-luvulla muodissa.

Realistisempana vaihtoehtona Vonnegut ehdottaa AA:n (anonyymit alkoholistit) -mallia:

"[J]oukossamme on ihmisiä, jotka ovat jääneet traagiseen varustautumiskoukkuun.

Jos kerrotte siihen tautiin sairastuneelle ihmiselle, että sota on tulossa ja meidän on ruvettava varustautuman, niin parin minuutin kuluttua hän on yhtä onnellinen kuin martiniaamiaisensa saanut juoppo tai uhkapeluri.

     *     *      *

"Myöntäkäämme suoraan, kuinka kipeitä sellaiset ihmiset ovat. Vastedes, kun joku kansakuntamme johtajista tai vaikka naapuri rupeaa puhumaan uudesta asejärjestelmästä, joka maksaa vaivaiset 30 miljardia dollaria, meidän pitää avata suumme. Meidän pitää sanoa jotain sen tapaista kuin: 'Herranjumala sentään. En säälisi sinua enemmän vaikka olisit nakannut kurkkuusi kourallisen mustia hurmanappeja ja huljauttanut kyytipojaksi puolikkaan pullon viskiä'. (..)

Tarkoitan mitä sanoin. En vitsaile. Kolmannen maailmansodan pakonomaiset valmistelijat, niin täällä USA:ssa kuin Euroopassa, kärsivät yhtä traagisesta ja - aivan totta - yhtä inhottavasta riippuvuudesta kuin pörssivälittäjä, joka sammuu pää pöntössä Port Authorityn bussiaseman vessaan."

Vonnegutin ehdotus herättää monia kysymyksiä, mistä merkittävin on se, mitä tehdään taudista parantuneille, joita arvatenkin on kymmeniä ja satoja tuhansia pelkästään Suomessa. Jonkinlainen "Nälkäpeli" ilmeisesti on tarpeen niille, jotka haluavat listiä toisiaan, mistä kenties saisi myös kansainvälisesti menestyksekkään ohjelmaformaatin.

Duras: "Kirjoitan" (2005)

"Kirjoittaminen on ainoa asia, joka täytti elämäni ja toi siihen iloa. Minä kirjoitin. Kirjoitus ei ole koskaan jättänyt minua."

Marguerite Duras oli ehdoton ja täysin kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Kirjoittamiselle ei ollut vaihtoehtoja, ellei sellaisina pidä mielisairaalaa tai hautausmaata. Hän oli alkoholisti, joka auliisi tunnusti kuinka paljon hän joi. Juodessaan hän vapautui itsensä tarkkailemisesta, ei yrittänyt ymmärtää maailmaa. Hän täytti maailman tai maailma täytti hänet kirjoituksellaan.

"Kirjoitan" (2005) on Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78-vuotiaana. (Takakansi)

     *      *     *

Kirja koostuu kahdesta esseestä "Kirjoitan" ja "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema".  Esseet eivät ole kovin pitkiä, tai eiväthän esseet ole mitenkään määrämittaisia, mutta nämä esseet ovat korostuneen... pitäisi kai käyttää sanaa: 'keskeneräisiä'. Marguerite Duras sai varmasti sanottua esseissä kaiken, minkä oli halunnutkin, mutta jotenkin ne vain tuntuvat vajailta. Siinä mielessä ne ovat nykyisen lyhytproosan edeltäjiä.

Lukijan on pakko työstää ja ajatella tekstit uudelleen, omina teksteinään. Tässä mielessä ne ovat nerokkaita. Kirjoitin tekstin mielessäni uudelleen, ja joissain kohdin ajattelin asioista hyvin eri tavalla kuin Duras, mikä kirjailijalle olisi tuskin ollut mikään yllätys.

     *      *     *

Huomioni "Kirjoitan" -esseetä lukiessani kiinnittyy kahteen seikkaan: toisaalta siihen, missä kohdin omat ajatukseni kulkevat toisenlaisia polkuja pitkin ja toisaalta siihen, miten hämmästyttävän samalla tavalla ajattelen hänen kanssaan.

Kirjoittajana Duras linnoittautui omaan taloonsa, ja itse tunnen samanlaista tarvetta pysytellä vain sisällä. Koti on ikään kuin paikka, jossa yksin ollessaan voi tyhjentyä. Ja kun on aivan tyhjä, voi yrittää kirjoittaa. Kun kirjoittaa, ainoa todiste olemassaolosta on se, mitä tekee - ja vaihtoehtona on vain kuolema. Siten se ettei saa kirjoitettua mitään on aina pieni kuolema.

Duras oli hyvin tuottelias ja monipuolinen kirjailija, eikä hänellä ollut ongelmia tuottaa tekstiä. Toisaalta hän myös koko ajan epäili kirjoittamistaan ja sen mieltä, mutta kirjoitti siitä huolimatta. Se oli hänen tapansa olla olemassa. Ja kun hän kirjoitti, hän teki sitä mitä hän parhaiten osasi. - Näin yksinkertaisista palikoista kirjoittajan elämä koostuu! Ja näistä Marguerite Duras kirjoittaa esseessään.

     *      *     *

Toisin kuin minä Duras ei ollut oikeasti yksinäinen. Hänellä oli iso talo, jossa hän asui suurimman osan elämästään yksin, mutta hänellä oli melkein koko ajan joku rakastaja, ehkä siksikin että hän pelkäsi olla suuressa talossa yksin yöllä.

Iltaisin hänen luonaan kävi paljon tuttavia ja ystäviä. Hän itse vähemmän liikkui missään. Talo oli maaseudulla, ikkunasta siinsi meri, ympärillä rehotti iso puutarha. Tärkeimpiä osia talossa olivat kuitenkin vain pöytä, tuoli ja ikkuna, josta saattoi katsoa puutarhan yli merelle. Ja tietysti mustepullo, kynä ja paperia.

Yksinäisyys oli joskus sietämätöntä tai kirjoittaminen ei ehkä aina sujunut. Siksi Duras joi paljon viskiä. Juominen ja kirjoittaminen eivät tietysti muuten kuuluneet yhteen, sillä humalassa ei kirjoiteta.

Jotenkin syntyy vaikutelma, että kaikki mitä kirjailija kirjoitti elämänsä aikana, oli yhtä ja samaa tekstiä. "Kirjoitan" -esseessä hän palaa ensimmäiseen romaaniinsa, joka oli käänne hänen elämässään. Tällöin hänestä tuli kirjailija, mitä hän oli aina viimeisen esseen "Kirjoitan" kirjoittamiseen asti. Sitten hän kuoli, niin kirjailijana kuin ihmisenä.

Lainaan satunnaisen sitaatin esseestä:

"En koskaan valehdellut kirjassa. Enkä elämässänikään. Paitsi miehille."(s. 38)

     *      *     *

Toinen essee "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema" on ehkä kiinnostavin sotaa käsittelevä teksti, jonka olen lukenut. Pohjalla oleva tarina on absurdi, mutta sitähän on sotakin, ja tässä on viitattu 2. maailmansotaan. Tapahtumapaikka on 18 km päässä Normandian maihinnousun paikasta. Siksi essee tuokin mieleen Riikka Pulkkisen "Maihinnousun" (2012), joka sijoittuu samoille paikoille.

Tarina on kaikessa lyhykäisyydessään seuraavanlainen:

Normandian maihinnousu on ohi, ja Saksa liittolaisineen on häviämässä sodan. Eletään sodan viimeistä päivää, mutta sitähän ei kukaan tietysti voinut etukäteen tietää. Nuori brittilentäjä W.J. Cliffe päättää oma-aloitteisesti lähteä tappamaan muutaman saksalaisen, mutta tuleekin itse ammutuksi alas pienen ranskalaisen Vauvillen-kylän yläpuolella. Monitor-kone putoaa puuhun ja jää siihen.

Kyläläiset yrittävät irrottaa lentäjää koneesta, ja lopulta yön yritettyään onnistuvat siinä. Lentäjä haudataan sen kummemmin papeilta kyselemättä seuraavana päivänä hautausmaalle ja päivän kuluessa haudalle tuodaan suuri graniittipaasi. Miehen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta kylään saapuu sodan jälkeen Lontoosta vanhempi mies, joka sanoo olleensa orvon, 20-vuotiaan miehen opettaja.

Mies käy seuraavan kahdeksan vuoden aikana vuosittain, jostain syystä, miehen haudalla. Sen jälkeen muisto miehestä jää vain kyläläisille.

     *      *     *

Durasin mielessä tuntemattoman sotilaan kuolema assosioituu hänen veljensä Paulon kuolemaan 50-luvulla Vietnamissa. Kuolemissa sinänsä ei ollut eroa, kummatkin kuolevat turhassa sodassa.

Veljen ruumiin kohtaloksi kuitenkin tulee tulla heitetyksi ja haudatuksi joukkohautaan. Kirjailija pitää ikävänä varsinkin ajatusta siitä, miten veljen ruumis mätäni sekoittuen muihin samanlaisiin ruumiisiin.

Tekstissä on myös muutama viittaus 6-kuukauden iässä kuolleeseen lapseen, joka ilmeisesti on Marguerite Durasin oma lapsi, joka on haudattu samalle hautausmaalle kuin lentäjäkin. Kolme kuolemaa sekoittuu mielessä toisiinsa - ja kirjailijan omaa lähenevään kuolemaan...

Lopulta koko esseen takana olevaksi teemaksi paljastuu elämän lopullisuus, kuolema ja siihen liittyvät riitit. Kokonaisuudessa on paljon sellaista, jota ei voi sanoa ääneen, eikä ymmärtää sanoin eikä kuvin.

"Tämä ei ole kirja.

Tämä ei ole laulu.

Ei liioin runo. Eikä mietekokoelma.

Vain kyyneleitä, tuskaa, itkua, epätoivoa joille ei näy loppua ja joita ei voi järjellä käsitellä. Poliittista vihaa joka on yhtä väkevää kuin usko Jumalaan. Vieläkin väkevämpää. Vaarallisempaa, koska se on pohjatonta." (s. 85)

     *      *     *

Duras oli uskonnoton, mutta käsittelee 'Jumalaa' samanlaisena merkkinä kuin muitakin kielen merkkejä. Ja samanlaisia merkkejä ovat esimerkiksi 'W.J. Cliffe' tai kuollut lapsi, jota hän ei koskaan oppinut tuntemaan ja joka ei koskaan saanut kunnon elämää.

Kaikkein todellisinta tuntuu olevan se, mitä ihminen tuntee milläkin hetkellä. Henkilökohtainen joka  liittyy omiin tunteisiin on poliittisinta, mitä mikään voi olla. Se menee kaikkien uskontojen ja ideologioiden toiselle puolen.

Tämä 'uskonto' tai ideologia  ei pyri levittäytymään yksilön itsensä ulkopuolelle. Siinä missä juutalaisuus on valitun kansan uskontoa, ja kristinusko / islam itseään parempina pitävien ihmisten uskontoa, tämä uskonto haluaa pitää sen ainoan edustajan hetken aikaa hengissä. Ja hengissä tämän uskonnon edustajat pysyvät tekemällä esimerkiksi omaa taidettaan, mitä sitäkin ja sen mielekkyyttä he epäilevät ja kyseenalaistavat.

     *      *     *

Ymmärrän oikein hyvin, miksi Duras näki kirjoittamisensa vain työnä ja yhtenä tapana elää. Kirjoittamisen tarkoituksena ei ollut esimerkiksi tehdä kirjoja vaan saada jonkinlainen yhteys lukijoihin, jotka ymmärtävät jotain siitä, mitä Marguerite Duras pyrki heille sanomaan.

Duras kyseenalaistaa jopa oman kirjoittamisensa - siinä mielessä että hän voi tai että hänellä on oikeutus kirjoittaa muille. Anarkistisesti hän näkee, että kaikki ihmiset pystyvät tuottamaan ja tuottavat koko ajan omia 'kirjojaan'. Miksi kirjat täytyy lyödä kansiin, sitä hän ei tarkalleen ottaen ymmärrä. Yksi ilmeinen syy kirjojen tekemiseen on silti siinä, että siitä saa toimeentulon ja rahaa itsenäiseen elämään omassa talossa!

Lopulta Durasin pohdiskelu kiertyy pohtimaan, ainakin epäsuorasti, sitä millaisena haluamme muistaa itsemme kuolemamme jälkeen, mikä on ajatuksena paradoksi. Hän näkee ihmiset jollain tavoin ikuisina, viattomina lapsina, jotka vain joutuvat kaikenlaisiin tilanteisiin niin kuin esimerkiksi sotiin.

Jollain tavalla on lohdutonta, että jokainen meistä vanhenee ja menettää haltian -ulkonäkönsä.. Rakastamani Melusine ihmisenä vanhenee ja kuolee hänkin lopulta ellei tule syystä tai toisesta kokemaan väkivaltaista kuolemaa esimerkiksi lento-onnettomuudessa.

Ajatus kuoleman lopullisuudesta on myös lohdullinen. Sillä kukapa tällaisessa maailmassa haluaisi elää ikuisesti! Ja sen ajan minkä elää, on elettävä niin, että siitä saa aikaan hyviä, ehkä jopa traagisia kertomuksia (kerrottavaksi lapsille ja lastenlapsille).

"On  aloitettava (tiedon)lähteestä ja seurattava sitä lähteen silmään asti. Aloitettava haudasta ja mentävä nuoreen englantilaiseen lentäjään asti.

Kertomuksia on usein paljon ja kirjallisuutta usein hyvin vähän."

Niin - ehkä tämän voisi tiivistää niin, että parhaat kertomukset ovat jääneet kertomatta, ja kerrotaan vain pienissä piireissä perheen ja sukulaisten kesken. Eikä niitä ehkä kukaan uskoisi, jos ne kertoisi niin kuin tapahtumat todella tapahtuivat. Kuka esimerkiksi uskoo, että rakastettuni on Sininen haltia, vaikka se on totisinta totta.

Nolan: "Insomnia" (2002)

"Insomnia" (2002) on yhdysvaltalainen psykologinen trilleri, jonka on ohjannut Christopher Nolan. Elokuva on yhdysvaltalainen uusintaversio vuoden 1997 samannimisestä norjalaisesta elokuvasta.

Elokuva sijoittuu Alaskan osavaltiossa sijaitsevaan pieneen Nightmuntin kalastajakaupunkiin, jossa 17-vuotias Kay Connell löydetään kuolleena, ja LAPD:n etsivät Will Dormer (Al Pacino) ja Hap Eckhart (Martin Donovan) lähetetään auttamaan paikallispoliisia murhan tutkintatöissä. (Wikipedia)

     *     *     *

Elokuva joka aina viimeiseen kohtaukseen saakka pysyy kasassa, viimeinen kohtaus valitettavasti pilaa kokonaisuuden. Olen nähnyt "Insomnian" (2002) kymmenen vuotta sitten ja muistin hatarasti kohtia sieltä täältä  ja ennen muuta sen, että kertomuksessa oli jotain outoa - ja se outo oli juuri lopussa.

Käsikirjoituksessa on taitavasti kuljetettu rinnakkain kahta toisiaan risteävää tarinaa, mitä vertailemalla katsoja joutuu pohtimaan, kuka oikein on elokuvan pahis: nuoren naisen murhasta syytetty dekkarikirjailija Walter Finch (Robin Williams) vai tämän murhaa selvittävä etsivä Will Dormer (Al Pacino).

17-vuotiaan Kayn kuolema on oikeastaan vahinko, sillä Walter ei aikonut tappaa teinityttöä. Niin vain jostain syystä kävi. Tilannetta ei elokuvassa kuvattu tai selvitetty mitenkään kovin tarkkaan. Tilanne vain väläytettiin nopeasti katsojalle.

Etsivä Will Dormer samalla tavalla vahingossa sumun keskellä ampuu toisen etsivän Hap Eckhartin (Martin Donovan), mitä tekoaan hän yrittää loppuun asti peitellä. Samalla tavalla kuin dekkarikirjailija omaa tekoaan.

      *     *     *

Ratkaisevaan osaan nousee nuori paikallinen naispoliisi Ellie Burr (Hilary Swank), joka alkaa epäillä Will Dormerin selvitystä siitä, mitä rannalla oikein tapahtui, missä etsivä Hap Eckhart kuoli poliisien ajaessa takaa Walter Finchiä.

Ensin Ellie tajuaa, että Hapiin osunut luoti oli tullut eri suunnasta kuin Will oli sanonut sen tulleen. Myöhemmin hän löytää epäilyilleen vahvistuksen rannasta, josta hän löytää Willin aseen hylsyn.

Elokuvan käänne tapahtuu, kun Kayn tappanut dekkarikirjailija Walter Finch ottaa yhteyttä etsivä Will Dormeriin ja kertoo tälle nähneensä mitä rannalla tapahtui.

Kahden miehen kohtalot kietoutuvat puhelinsoiton jälkeen yhä enemmän toisiinsa. Will olisi selvinnyt sotkusta, jos hän olisi onnistunut todistamaan Walterin syylliseksi myös Hapin kuolemaan. Hän yrittää piilottaa aseen kirjailijan asuntoon, mutta tämä löytää aseen asunnosta. Kostoksi Walter nauhoittaa keskustelun, jossa Will myöntää tappaneensa Hapin.

Lopulta miehet pääsevät sopimukseen ja laativat suunnitelman siitä, millä tavoin lavastavat Kay poikaystävän  Randy Steitzin (Jonathan Jackson) syylliseksi piilottamalla aseen, jolla Will ampui Hapin Randyn tavaroihin.

      *     *     *

Kaikki menee hyvin niin pitkälle kunnes Ellie kertoo epäilyistään Willille itselleen.Will ei ota Ellien puheita vakavasti, ja Ellie lähtee yksin tapaamaan Finchiä. Tilanne ei tunnu hirveän uskottavalta, sillä Ellie tietää, että Walter saattaa olla vaarallinen - siinä missä Willkin, jos he haluavat loppuun asti peitellä tekojaan.

Kun Will kuulee toisilta poliiseilta, mitä Ellie on tehnyt, hän lähtee naisen perään. Tässä vaiheessa katsojan mielessä kaikki vaihtoehdot loppuratkaisun suhteen ovat avoimia. Kun Walter huomaa paljastuneensa, hän ilmeisesti aikoo tappaa Ellien, mikä ei tunnu kovin uskottavalta. Walter tuskin yrittäisi tappaa ketään tarkoituksella, mikä pahentaisi hänen omaa tilannettaan. Lisäksi hän ei voinut tietää, mitä varten Ellie saapui häntä tapaamaan. Kyse saattoi olla yhtä hyvin Kayn kuin Hapin kuolemasta - tai sitten molemmista.

Joka tapauksessa etsivä Will Dormer viime tingassa saapuu paikalle ja 'pelastaa' Ellien Walterin kynsistä, joka ei ole tehnyt naiselle vielä muuta kuin lukinnut hänet kaksinkamppailun jälkeen kellariinsa. Kun Will saapuu paikalle Walter pakenee kiväärin kanssa viereiseen rakennukseen. Will vapauttaa Ellien - ja he tekevät pikaisen suunnitelman Walterin kiinniottamiseksi.

Sankarimaisesti Will käy Ellieä ikkunasta kiväärillä ammuskelevan Walterin kimppuun, ja kamppailun jälkeen Walter kuolee. Myös Will saa osuman - ja hän puolestaan kuolee Ellien käsivarsille.

Ellie on valmis tilanteessa unohtamaan sen, mitä Will teki vahingossa Hapille, mutta mies kehottaa Ellie hoitamaan asian loppuun - siitäkin huolimatta, että tapaus tulee mustaamaan Willin maineen. Toisaalta sillä ei ole paljon väliä, koska mies joka tapauksessa kuolee.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 302: "Nasu / Nasse / Piglet"

"Nasun Suuri elokuva" (2000) kertoo Nasusta.

Nasu on suruissaan kadonnut Puolen hehtaarin metsään eivätkä hänen ystävänsä Nalle Puh, Tiikeri, Kani, Ihaa ja Ruu ymmärrä miksi, kunnes ymmärtävät, että syy on kokonaan heissä. He eivät ota Nasua todesta, koska tämä on niin pieni. Ystävykset lähtevät etsimään Nasua ja tutkivat Nasun leikekirjaa, jonka avulla he saavat vihjeitä siitä missä hän on. (Wikipedia)

    *     *     *

Nalle Puhista ja tämän - tai ehkä ennemmin kirjailija A.A. Milnen - elämänfilosofiasta on kirjoitettu tukuttain kirjoja.

Sen sijaan muut hahmot ovat jätetty vähemmälle huomiolle. Mielenkiintoinen hahmo on ennen muuta Nasu, eikä vähiten sen takia, että hän on Nalle Puhin paras kaveri. Vaan millainen kaveri Nasu on?

 Nasu on:

- pienikokoinen
- ujo, arka ja pelokas
- joskus voittaa pelkonsa, ja on silloin urhea jos rohkeutta riittää
- Nalle Puh rohkaisee Nasua, mikä antaa rohkeutta
- Nalle Puhin paras ystävä
- kiltti, ystävällinen
- lempisanonta: Oi, oi
- asuu pienessä pyökkimetsässä, jonka haluaa pitää siistinä ja puhtaana
- osaa laulaa hyvin

     *     *     *

Nasulla on myös pimeä kääntöpuolensa. Hän esimerkiksi yllyttää ystäviään tekemään kaikenlaisia asioita, joiden takana hän ei itse loppuun saakka pysty olemaan. Hän piiloutuu tällöin oman ujoutensa ja arkuutensa taakse, ja käyttää sillä tavoin valtaa suhteessa muihin.

Nasu on ainakin olevinaan porukan aivot - ja hänellä on vahva mutta hauras itsetunto -, ja Nasu tunnistaa ennen muita erilaisia ongelmia, mutta hän myös helposti yliarvioi omia kykyjään ja sokeasti luottaa omaan arviointikykyynsä silloinkin, kun on selvästi väärässä, eikä hän ole ensimmäisenä tunnustamassa virheitään. Nasun taipumuksena on ikävästi siirtää vastuuta omista tekemisistään muille. Jos hän myöntäisi virheensä, hän saattaisi arkuuttaan ja pelokkuuttaan romahtaa tai Nasu ainakin pelkää sitä.

Nasu on usein ärsyttävä sika, ja sikahan Nasu on. Hän kuvittelee itsestään toisaalta liian vähän ja toisaalta liikoja, ja hän on tunnetasolla tasapainoton ja välillä vaikuttaa melkein psykopaatilta.

Linkki:

Piglet's Big Movie. 'The More I Look Inside' (Finnish). YouTube

List of Winnie-the-Pooh characters. Wikipedia

Nalle Puh. Wikipedia

Enzensberger: "Älykkyyden sokkeloissa & Kauhunkylväjät" (2013)

"Me emme ole tarpeeksi älykkäitä tietääksemme mitä älykkyys on“, kirjoittaa Hans Magnus Enzensberger. Hän tarkastelee esseessään 'Älykkyyden sokkeloissa' käytäntöjä, joilla psykologit ovat 1900-luvulta alkaen pyrkineet mittaamaan älykkyyttä, erityisesti näiden käytäntöjen historiaa ja salakavaluutta.

Toisessa esseessään 'Kauhunkylvät' tekijä tarkastelee “radikaalia häviäjää”, josta tulee tappaja – koulusurmaaja tai itsemurhapommittaja. Mikä yhdistää näitä kahta, amok-raivopäätä ja islamistista uskonsoturia? Kirjailija paneutuu ajankohtaiseen ja kipeään aiheeseen rohkein siirroin kriittisiä huomioita kaihtamatta. Essee pyrkii avaamaan historian ja häviäjän destruktiivisen energian välistä sidosta.

Enzensberger on syntynyt vuonna 1929 Kaufbeurenissa, Saksassa ja asuu nykyään Münchenissä. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä saksalaisista nykykirjailijoista. (Takakansi)

*    *     *

Aina silloin tällöin osuu silmiin kriittisiä kirjoituksia älykkyydestä ja sen mittaamisesta niin kuin on tämän kirjan toinen essee 'Älykkyyden sokkeloissa'. Näiden kirjoitusten peruslinja on sama, eikä ole muuttunut paljonkaan viimeiseen 30 vuoteen. Mielenkiintoista silti on, että monella tavalla hyvin kyseenalaisia ÄO-testejä käytetään vieläkin eri yhteyksissä. Ja ihmiset ovat Suomessakin kiinnostuneita Mensan testeistä, jotka eivät kerro oikeastaan mistään mitään.

Kaikkein ongelmallisimpia tällaiset testit ovat, kun niiden perusteella tehdään päätelmiä eri kulttuureista lähtöisin olevista ihmisistä ja valitaan ihmisiä sopiviin tehtäviin. Angloamerikkalaiset testit mittaavat tietynlaista matemaattista ja loogista älykkyyttä, jollaisissa menestymiseen koulujärjestelmä on ihmisiä kaiken lisäksi vielä valmentanut.


Enzenberger kääntää - niin kuin monet muut ennen häntä - koko ajatuksen päälaelleen. Entäpä jos esimerkiksi Amerikan alkuperäiskansat saisivat määritellä älykkyyden kriteerit valtaväestölle. Tulos voisi olla Enzenbergin sanaa käyttäen 'nöyryyttävä' esimerkiksi presidentti O'Bamalle.

Opettajankoulutuksessa, jonka kävin vuosia sitten läpi, katselimme ja erittelimme videoita, joilla esiteltiin niin ÄÖ-testejä kuin erilaista älykkyyttä mitä ihmisillä on. Ei ole vain yhdenlaista tai kahdenlaista älykkyyttä vaan leegio erilaisia ominaisuuksia, jotka voidaan yhdistää termin alle. Ja kaiken lisäksi - niin kuin Hans Magnus Enzensbergerkin sanoo - edes siitä, mitä käsitteellä tarkalleen ottaen edes mitatun älykkyyden osalta tarkoitetaan, ei ole täyttä selvyyttä.

Ihminen voi olla loogis-matemaattisilla testeillä mitattuna imbesilli, ÄO alle 70, mutta hän saattaa silti olla monilla muilla älykkyyden osa-alueilla huippuälykäs. Traagista yksilöiden kannalta on, että koululaitos niin lännessä kuin idässä suosii perinteisellä tavalla mitattua älykkyyttä. - Jos ihminen on tyhmä, niin hänen selviytymisenmahdollisuutensa tässä yhteiskunnassa ovat huomattavasti heikommat kuin jos hänellä on sellaista älykkyyttä, jota yleisesti arvostetaan ja palkitaan arvostetuilla työpaikoilla ja korkeilla palkkioilla. Esimerkiksi Paavo Arhinmäki, Jutta Urpilainen ja Jyrki Katainen ovat harvinaisen idioottimaisia ihmisiä korkeista asemistaan huolimatta.

*     *     *


Kirjan toinen essee 'Kauhunkylväjät' ei mielestäni ole aivan onnistunut, ja sen takaa tulevat esiin kirjoittajan omat menneisyyden haamut radikaalina vasemmistolaisena ajattelijana, mikä johtaa - ainakin osittain - aika mustavalkoiseen lopputulokseen. Välillä tuntuu, että kirjan esseet on kirjoittanut kaksi eri henkilöä. Enzensberger ei tekstissä saa pidettyä omia islamilaiseen maailmaan liittyviä kielteisiä asenteitaan ja tunteitaan kurissa, siitäkin huolimatta että hän toistuvasti toteaa, että samat ongelmat ovat lievempänä myös juutalais-kristillisessä uskonnollisuudessa ja kulttuurissa. Eikä hän kiteytä ongelmaa nimenomaan suuriin maailmanuskontoihin, jotka ovat perusongelma, josta muut ongelmat juontavat.

Essee alkaa lupaavasti ja siinä pohditaan mm. länsimaisia koulusurmia ja 'radikaaleja häviäjiä', jotka ovat tekojen takana. Sitten essee vinksahtaa islamisteihin, eikä pääse enää yksiulotteisesta urastaan ylös vaan jauhaa yhtä ja samaa yksitoikkoista väyläänsä pitkin.

Myönteistä on, että essee nostaa lukijan mieleen kysymyksiä mm. naisten passiivisesta aggressiivisuudesta länsimaisissa yhteiskunnissa. Miesvihamielisyys helposti kanavoituu naisten omiin alakulttuureihin, jotka jostain syystä radikalisoituvat ja naiset saattavat käyttäytyä monin eri tavoin
provokatorisesti, arvaamattomasti ja väkivaltaisesti. - Siinä missä nuoret miehet ovat koulusurmaajia, naiset ovat massahurmaajia, mutta lopputulos voi olla kutakuinkin samanlainen.

torstai 27. maaliskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 301: "Kuolema kirjaston hyllyluokassa 86. Kirjallisuustiede"

Olen hahmotellut, uskoakseni aika omaperäistä, teemanäyttelyä Hämeenlinnan kaupunginkirjaston verkkokirjastoon.

     *     *     *

Harvoilla työpaikoilla voi harjoittaa sellaista seikkailumatkailua kuin kirjastossa. Alle 10 metrin päästä työhuoneesta voi löytää jotain hyvin kiinnostavaa, mitä ei ole tiennyt olevan olemassakaan.

Tein vähän aikaa sitten muutaman minuutin tripin hyllyluokkaan 86, joka yleisten kirjaston luokitusjärjestelmän mukaan tarkoittaa Kirjallisuustiedettä. Suunnittelin matkan etukäteen selaamalla kirjoja kirjastojärjestelmästä, ja käytin vain yhtä hakusanaa ja se oli ”kuolema”.

Tavallinen kirjastonkäyttäjä olisi mennyt etsimään kuolemaa luultavasti dekkareiden tai sotakirjojen joukosta, mutta eihän siinä ole mitään kovin uutta ja jännittävää. Jokainenhan tietää, mitä nämä kirjat ovat. Hakutulos tuotti 32 kiinnostavaa kirjaa, joiden kuvailut luin läpi. Hyvältä näytti, niissä oli ihan toisenlainen näkökulma kuolemaan kuin dekkareissa tai sotakirjoissa.

Myönnetään: löysin myös muutamia viittauksia rikos- ja sotakirjallisuuteen.  Thomas De Quinceyn "Murha taiteenlajina" (2009) käsittelee murhaa kirjallisuudessa, mutta esteettiseltä kannalta. Eli hän on kiinnostunut siitä, miten murhia kirjoissa tehdään. Lukijat ovat tottuneet siihen, että murha tehdään tietyillä tavoilla. Kaikki tavat eivät ole hyväksyttyjä, mikä saattaa tietysti tuntua hassulta, onhan kyse sentään murhasta. Esimerkiksi mitään kovin yksityiskohtaista kuvausta itse teosta ei dekkarissa voi tehdä ilman että se aiheuttaa närää.

Ilona Kemppainen kirjoittaa "Isänmaan uhrit" (2006) -kirjassa, millä tavoin kirjeissä, muistokirjoituksissa ja kaunokirjoissa toisen maailmansodan aikana puhuttiin laillisesta joukkomurhaamisesta. Jokainenhan tietää, että tappaminen on "Raamatun" mukaan kaikissa tilanteissa kiellettyä. Esteettistä näkökulmaa tappamiseen ei tässä kirjassa ole, mikä sekin olisi kiinnostava tapa tarkastella asioita. Esimerkiksi antiikin Kreikan tragedioiden sotakuvauksissa tähdättiin myös nautintoon eikä vain sodan julmuuksien kauhisteluun.

Liki puolessa kirjoista kirjailijat pohtivat joko omaa tai läheistensä kuolemaa, joka oli voinut aiheutua monista eri syistä harkitusta itsemurhasta yllättävään onnettomuuteen asti. Läheisen kuolema oli saattanut olla hyvin traumaattinen kokemus ja esimerkiksi  James Ellroy kertoo "Hillikerin kirous : elämäni" (2010) –teoksessa, että äidin kuolema teki hänestä rikoskirjailijan. Traagista oli, että hän 10-vuotiaana poikana toivoi äitinsä kuolemaa, ja vähän ajan kuluttua äiti murhattiin, mikä jätti jälkensä Jamesiin.

Osa kirjoista käsitteli niin kuolemasta kirjoittamista kuin kuolemaa käsittelevää kirjallisuutta. Esimerkiksi Joan Didionin "Maagisen ajattelun aika" (2007) on samaan aikaan johdatus surukirjallisuuteen ja kertomus hänen oman miehensä sairaudesta, joka johti kuolemaan.

Lähteet

Auster, Paul. 2012. Talvipäiväkirja. (Keltainen kirjasto ). Helsinki : Tammi

Barthes, Roland. 1993. Tekijän kuolema, tekstin synty. Tampere : Vastapaino

De Quincey, Thomas. 2009. Murha taiteenlajina. Helsinki : Nastamuumio

Didion, Joan. 2012. Iltojen sinessä. Helsinki : Like

Didion, Joan. 2007. Maagisen ajattelun aika. Helsinki : Like

Donner, Jörn. 2006. Kuolemankuvia. Helsingissä : Otava, 2006

Duras, Marguerite. 2005. Kirjoitan.  Helsinki : Like

Ellroy, James. 2010. Hillikerin kirous : elämäni . Helsinki : Like

Gambotto, Antonella. 1005. Pimennys : itsemurhamuistelmat. Helsinki : Like

Heikkilä-Halttunen, Päivi. 2010. Minttu, Jason ja Peikonhäntä : lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista. Helsinki : Avain

Hulmi, Heli. 2012. Kuoleman horisontti ja kirjoitus. Helsinki : Kansanvalistusseura,

Huovinen, Veikko. 2007. Pojan kuolema. Helsinki : WSOY

Hapuli, Ritva & Matero, Johanna (toim.). 1997. Murha pukee naista : Naisdekkareita ja dekkarinaisia. Helsinki : Ksl-kirjat

Jauhiainen, Marjatta. 1999. Suomalaiset uskomustarinat : Tyypit ja motiivit. Helsinki : Suomalaisen kirjallisuuden seura

Kemppainen, Ilona. 2006. Isänmaan uhrit : sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Kilpi, Tuomas. 2002. Marjatan kuolema. Helsinki : Rasalas

Kokko, Mirja. 2012. Sureva mieli sanoin ja kuvin : läheisensä menettäneen lapsen kokemus Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa. Tampere : Tampere University Press

Koski, Kaarina. 2012. Kuoleman voimat : kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,

Mazzarella, Merete. 2006. Hyvä kosketus : ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. Helsinki :

Meri, Veijo. 1974. Kuviteltu kuolema : artikkeleita, esitelmiä ja runoja.  Helsinki : Otava

Mäkelä, Hannu. 1999. Äiti : muistelma.  Helsinki : Otava

Nenola, Aili. 2002. Inkerin itkuvirret.  Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Nojonen, Uolevi. 2003. Niin kauan kuin on. Helsinki : WSOY

Oz, Amos. 2007. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä . Helsinki : Tammi. (Keltainen kirjasto )

Railo, Eino. 1945. Kuolemattomuuden puutarha eli runouden uskonto.

Raittila, Hannu. 2007.  Mitä voi sanoa? : keskustelukirjeitä. Jyväskylä : Gummerus Kirjapaino

Salo, Unto. 2013. Kalevalaiset myytit ja uskomukset arkeologian, kielihistorian ja kulttuurihistorian näkökulmasta.  III: Tuoni, Pohjola, taivas : arkeologian ja kalevalaisten runojen tuonelat.  Helsinki : Hakapaino

Saresma, Tuija. 2007. Omaelämäkerran rajapinnoilla : kuolema ja kirjoitus. Jyväskylä : Jyväskylän yliopisto

Schildt, Göran. 2000. Epäilyn lahja : Hajamietteitä jumalan kuolemasta ja eräästä kadonneesta isästä. Helsinki : Otava, 2000.

Tenhunen, Anna-Liisa. 2006. Itkuvirren kolme elämää. Helsinki : Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Thomése, P. F. 2004. Varjolapsi. Helsinki : Otava, 2004

Vonnegut, Kurt. 1993. Kuolemaa tylympiä kohtaloita. Helsinki : Tammi


TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 300: "Aasi / Åsna / Ass"

Motto:

"Jo muinaisessa Roomassa tyhmää ihmistä haukuttiin aasiksi."
(Veijo Meri, Sanojen synty)

aasi. 1. Equus astnus, hevoseläin, jolla on pitkät korvat ja lyhytkarvainen, tupsupäinen häntä, vars. juhtana ja ratsuna mm. Välimeren maissa käytetty kesy aasi. 2. kuv. tyhmästä ihmisestä. Tyhmä kuin a. Senkin, aika a.! Olet suurin a., mitä tiedän. No jo pitää olla a. 3. hyljeveneen poikki sidottu salko, josta tätä jäällä kuljetettaessa pidetään pystyssä.
(Nykysuomen sanakirja. A-I)

    *     *     *

Nalle Puh. Ihaa mököttää. YouTube

Linkki:

Collodi, J. The Adventures of Pinocchio. Project Gutenberg
The Democratic Donkey and the Republican Elephant. Fact Monster 
Donkey A Symbol of Peace. Bible history online
 Erasmus Rotterdamilainen. The Praise of Folly. Project Gutenberg
Höne, Catharina. Bridges for donkeys and some other metaphors … relating mind and world … a reply to Aldo. Diplo. Towards more inclusive and effective diplomacy
Kultainen aasi. Wikipedia
Tyhmyyden ylistys. Wikipedia
Voimaeläin: Aasi. Thuleaian tupa.

Jong: "Syvästi kaivaten" (1999)


Sally Wallinsky on 1960-luvun kuuluisimpia folklaulajia – kunnes huumeet vievät hänet mennessään. Tytär Sara asuu isänsä hoivissa eikä tiedä äidistään mitään. Ei ennen kuin löytää vahingossa tämän kirjoittaman kirjeen – ja amerikanjuutalaisten arkistoista äidinäitinsä äidin valokuvan. Kuvassa voisi olla hänen kaksoissiskonsa, niin yhdennäköiset he ovat. Naisella on jopa sama nimi…ja lapsi nimeltä Dove.

Kuva ei jätä Saraa rauhaan. Hän päättää selvittää sukunsa historian ja pelastaa juutalaiset naiset unohdukselta. Mitä hän löytää? Rohkeita naisia, jotka tanssivat jalat kurassa… (Takakansi)

     *     *     *

Huikea sukukronikka neljästä sukupolvellisista naisia, miehet ovat kirjassa täysin sivuosissa. Pääosassa kirjassa ei ole Sally Wallinsky, vaikka niin saattaisi kirjan takakannen ja kansikuvan perusteella päätellä. Pääosissa ovat kaikki suvun naiset, joita kirjassa kuvataan.

Kirja on oikeastaan niin hyvä, että on vaikea tiivistää kirjan keskeistä sanomaa. Kirjan kertomuksen kautta ikään kuin koko juutalaisuus keksitään uudelleen naisnäkökulmasta. Eikä ole sattumaa, että ensimmäinen kuvailtu nainen on kirjan pääasiallisen kertojan ja fiktiivisen kirjailijan Saran isoäidin äiti Sarah Levitsky.

Sarah pakeni tsaarinajan juutalaisvainoja Venäjältä viimevuosisadan vaihteessa, ja vain vaivoin säilytti henkensä kasakoiden jahdatessa perhettä. Nuori nainen vahingossa tappoi pienen lapsensa Doven ollessaan piilossa vainoajiaan.

Sarahin suuruutta osoittaa se, että hän levottomassa ja kaoottisessa New Yorkissa onnistui luomaan itselleen uran kuvataiteilijana  - ja sai kerättyä varoja niin paljon, ettei sai hankittua niillä liput USA:an Venäjälle jääneille perheenjäsenilleen. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että tällainen temppu onnistuu nuorelta naiselta, joka ei ollut etukäteen edes ajatellut taiteilijanuraa!

Sarahin elämä ei muutoinkaan lähtenyt kulkemaan mitään tavanomaisia ja ennustettavia uomia pitkin vaan täydellisten sattumien ja yllätysten kautta. Hän tutustuu ensimmäisten vuosien aikana kahteen mieheen, joiden molempien kanssa hän elää varsin harmonista elämää. Leonid Salomon hankkii hänelle asiakkaita, ja pitää kaunista, nuorta naista hätyyttelevät nuoret miehet loitolla. Sarahilla ja Leonidilla ei ole seksisuhdetta, vaikka niin yleisesti luullaan.

Sim Coppley'yn Sarah tutustui jo laivalla USA:an ja hänen kanssaan hän saa lapsen, joka on kertojan Saran isoäiti Salome. Myös Salome niin kuin kaikki suvun naiset ovat jollain tavalla taiteellisesti erityislahjakkaita, ja Salomesta tulee kohukirjailija.

     *     *     *

Sarahin tyttärestä Salomesta tulee 20-luvun boheemi, joka niin kuin monet muutkin amerikkalaiset taiteilijat muuttaa Pariisiin, jossa hän hän mm. perustaa taidelehden. Apuna hänellä on Lee-eno ja Sylviä-täti. Salome tutustuu aikansa kirjalliseen kermaan mm. Edith Wartoniin ja hänellä on seksisuhde Henry Millerin kanssa.

Palattuaan USA:an hän auttaa maahan sotaan pakoon muuttavia pakolaisia, ja nai miehen nimeltä Aaron Wallinsky, jonka kanssa tekee yhden lapsen, josta tulee 60-luvun tunnettu folk-laulaja Sally Wallinsky. Aaron sekoaa sotakokemustensa takia, joita hänellä on Saksasta ja tekee itsemurhan.

Salomesta tulee kohukirjailija, kun hän julkaisee naispuolisena henrymillerinä mm. kirjan "Paha tyttö Pariisissa", jossa kuvaa tarkkaan seksikokemuksiaan. 50-luvulla hän on perheineen vainottu USA:ssa epäiltynä kommunismista ja maanpetturuudesta niin kuin lukuisat muutkin taiteilijat.

Niin kuin äidillään Salomella on elämässää lukuisia miehiä, samaan aikaan jopa kaksikin Marco Alberti ja Robin Robinowitz.

     *     *     *

Sallyn tarina on ehkä surullisin, ehkä siksi että hänestä tulee kuuluisin ja kaiken lisäksi huumeaddikti ja juoppo. Sally on pitkään pidättyväinen seksin suhteen, mikä on kapinaa vapaamielistä äitiä kohtaan.

Sitten hän tapaa Max Danzig -nimisen, paljon itseään vanhemman ja kokeneemman miehen, jonka kanssa hän harrastaa esimerkiksi tantraseksiä yhteenmenoon tuntikausia. Yksi yhdyntä saattaa kestää kolme tuntia.

Lapsen hän tekee kuitenkin Ham Wyndhamin kanssa, joka on kirjan kertojan Saran isä. Koska äiti elää holtitonta elämää, Sara otetaan heti synnyttyään huostaan, ja isä kasvattaa tyttären. Vasta 14-vuotiaana hän saa tietää, että äiti Sally ei olekaan kuollut niin kuin hänelle on siihen asti aina sanottu.

Sara lähtee New Yorkiin tapaamaan äitiään, kuuluisaa laulaa Sallyä, missä hän tapaa samalla isoäitinsä Salomen. Sara jää New Yorkiin sukulaisnaistensa luokse, jotka ovat iloisia siitä, että tyttö löysi heidät.

Saran tarina kiertää hieman mystisen kehän, kun hän tutkii ja kirjoittaa sukunsa naisten historiaa. Hän löytää Juutalaistutkimuksen instituutista isoäitinsä äidin valokuvan, ja kuva voisi olla hänestä itsestään. Hän on USA:aan tulleen esiäitinsä kaksoissisar. Kaiken lisäksi Sarahilla oli Venäjällä ollut lapsi, joka oli samanniminen kuin Saran esikoinen eli Dove.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 171: "Sininen hetki"

SININEN HETKI

Ulkona oli hetki sitten sininen hetki.
Sininen hetki tuli ja meni.
Niin ne siniset hetket tekevät
aina tulevat ja menevät.

Aloin hetki sitten kirjoittaa sinisestä hetkestä.
Siitä hetkestä joka oli silloin kun aloin kirjoittaa,
siitä hetkestä jota siniseksi hetkeksi sanotaan.
Hetki on vielä mielessäni, sininen hetki.

Sininen hetki kuin Fazerin mainos, jossa
on kuvin kuvattu sinisiä hetkiä.
Minä en kuvaa sinisiä hetkiä, mutta
käytän sanoja sininen ja hetki.

Siniseen hetkeeni kuuluu sininen lintu
Siniseen hetkeeni kuuluu sininen nainen
Siniseen hetkeeni kuuluu se että kaikki on sinistä.
Mielenikin on sininen. Kun panen silmät kiinni näen sinistä.

Sininen symboloi rakkautta.
Sininen nainen rakastaa minua.
Minä rakastan sinistä naista.
Sen pituinen se.




Linkki:

Katri-Helena: Fazerin Sininen maitosuklaa mainos. YouTube
Laura Närhi. Sininen uni ( Blue dream ). YouTube
Tapio Rautavaara. Sininen uni. YouTube
Kristiina Wheeler. Sininen sydän. YouTube
Yölintu. Rakkaus on sininen. YouTube

Maylett: "Raja" (2014)

"Raja" (2014) on Riikka Pulkkisen samannimiseen romaaniin perustuva TV:n 3-osainen minisarja, jonka on ohjannut Hanna Maylett.

1/3. Anjan pitäisi lunastaa miehelleen antamansa lupaus (eutanasia). Mari on 16-vuotias ja janoaa kokemuksia (suhde opettajan kanssa). Äidinkielen opettaja Julian näkee Marissa jotain erityistä. Julianin tytärtä Annia ihmetyttää aikuisten kummallinen maailma.

2/3. Mari ja Julian lähentyvät toisiaan. Anja pelästyy omia tunteitaan Johannesta kohtaan ja yrittää lopettaa suhteen. Anni kaipaa vanhempiensa huomiota. Julianin vaimon epäilykset heräävät.

3/3. Mari haluaa Julianin, jota syyllisyys vaivaa. Anja valmistautuu lunastamaan lupauksensa ja hyvästelee Johanneksen. Marin äiti alkaa tutkia tyttärensä asioita. Anni valehtelee äidilleen suojellakseen Juliania. (Yle Areena)

     *      *       *

Yksi parhaita uusia kotimaisia ohjaajia on ehdottomasti Hanna Maylett, joka osaa ja uskaltaa kertoa ja käsitellä kuvin vaikeita ihmissuhdeongelmia. Jos joskus tekisin, mitä tuskin teen, elokuvakäsikirjoituksen, ensimmäisenä mieleeni tulisi Maylett. Toki ilman Riikka Pulkkisen mainiota tekstiä ei elokuvaa tietysti olisi syntynyt.

"Raja" kuljettaa rinnakkain kahta toisiaan lähestyvää tarinaa, jotka maagisen raealistisesti jossain vaiheessa melkein risteävät. Niiden väliin jää kuitenkin hiuksenhieno raja. Muutoinkin tarinassa taiteillaan eri tavoin elämän ja kuoleman kiehtovalla, harmaalla rajavyöhykkeellä. Ja lopulta elämä ja toivo paremmasta voittaa, vaikka mitään varmuutta paremmasta ei tietysti ole.

     *      *       *

Kerronnasta tekee erityisen herkullisen se, että rinnakkain käsitellään isoäiti-ikäisen isoäidin Anjan ja tyttärentyttären Marin tarinaa, jotka monissa kohdin muistuttavat toisiaan.

Tämä on muistutuksena siitä, että elämässä tietyt tapahtumat yhä uudestaan, hieman eri muodoissaan toistavat itseään.

Sekä Anjan että Marin tarinaan liittyy seksi ja kuolema. Anja Suomen lain mukaan tulkittuna murhaa vakavasti dementoituneen miehensä. Toki moraalisesti Anja toimii niin kuin luultavasti lähes kuka tahansa toimisi vastaavanlaisessa tilanteessa. Lisäksi hän teki vain sen, minkä hän oli luvannut miehelleen Johannekselle.

16-vuotias Mari puolestaan rakastuu opettajaansa ja harrastaa tämän kanssa seksiä mm. koululuokassa. Moraalisesti opettaja ehkä toimii väärin, mutta mitään laitonta suhteessa ei lain mukaan ole. Eli Marin tapauksessakin ollaan kiinnostavalla tavalla rajalla.

Katsojan tehtävä on kummassakin tapauksessa ratkaista, miten hän itse toimisi vastaavanlaisessa tilanteessa tai jos kuulisi, että esimerkiksi omassa lähipiirissä on tapahtunut jotain vastaavaa.

Marin äiti vahingossa näkee tyttärensä tekstiviestit, ja tajuaa heti mistä on kyse. Hän kuitenkin tyttärensä toivomuksesta jättää asian silleen. Opettaja Julian olisi pahimmassa tapauksessa voinut suhteen takia menettää työnsä, hänen avioliittonsa olisi voinut hajota ja hän olisi voinut saada jopa syytteen alaikäiseen sekaantumisesta, jos Mari olisi halunnut kostaa opettajalleen rakkaudettoman suhteen.

Anjan tapaus sen sijaan jää auki. Sarjan lopussa Anja vain lähtee vanhainkodista surmattuaan miehensä. Hän ei ollut ilmoittanut henkilökunnalle, että Johannes on kuollut vaan otti tietoisen riskin siitä, että voi saada syytteen, mikäli miehelle tehdään ruumiinavaus.

     *     *      *

Marin ja Anjan tarinat osoittavat miten yksinkertaiset ihmissuhdedraamat ovat pohjimmiltaan aika mutkikkaita. On helppo nopeasti sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin kuuntelematta, mitä eri osapuolilla itsellään on sanottavaa.

Sarjan hienous on siinä, ettei kummastakaan asiasta tehty viranomaisasiaa tai poliisitutkintaa tms, sillä tällainen asioiden käsittely vain turhaan ja perusteettomasti olisi sotkenut ihmisten elämän ja leimannut heidät loppuiäkseen.

Valitettavasti tosielämässä asiat tuskin kovinkaan usein etenevät näin ihanteellisella tavalla. Ihmiset verissäpäin riitelevät ja syyttävät toisiaan, miettimättä sitä millä tavoin itse ehkä ovat osallistuneet tapahtumiin. Ns. heikompikin osapuoli on aina jollain tavalla vastuussa omista tekemisistään ja käyttää valtaa. Ihmissuhteet ovat valtasuhteiden lisäksi vuorovaikutussuhteita, joissa kumpi tahansa osapuoli tilanteesta riippuen voi olla toinen toistaan vahvempi tai niskan päällä.

Mari tai Johannes eivät olleet uhreja sen kummemmin kuin Anja ja Juliankaan, elämässä vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Linkki:

Kotikatsomo: Raja. Yle Areena

tiistai 25. maaliskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 299: "Tänään"

"Hei!


Tänään .. tänään on tänään. Sisi soitti ja sanoi haluavansa minut Turkuun. Sanoin ettei minulle nyt sovi. Ei vaan. Ei se tänään soittanut. Se soitti eilen... Vai oliko se toissapäivänä. Joka tapauksessa: hyvin, hyvin PIAN. Heti .. kun se vain on mahdollista. Siis se halusi minut sinne. - Katsotaan, sanoi gynekologi. Suuttui ja läiskäisi lärviin, tosin vain vertauskuvallisesti Skypen kautta; ja sen jälkeen repi kirjan, jonka olin sille  antanut matkalukemiseksi ja harjoitteluoppaaksi. Sen Kamasutran. Repi ja yritti polttaa portaiden edessä, mutta sivut paloivat vähän huonosti. Saakelin skitso ämmä.

Kevät oli saanut hormonit liikkeelle kuin variksilla .. tai tai vaikkapa sinitiaisilla tai töyhtöhyypillä. Itse asiassa Sisi tietää, etten missään tapauksessa suostu enää sen pompotteluun. Pelit on pelattu, ja pleikkarit on ohi, ja mestaruuskannuja voi alkaa valaa. Tulkoon tänne, jos haluaa tavata. Minulla ei tosin ole yhtä leveää sänkyä, mutta eihän tässä leveää sänkyä tarvitakaan. Kapea riittää.

Kiimainen narttu, pärjää hyvin yksinkin. Miehiä joka sormelle ja varpaallekin, monta joka läpeen, mutta mikään ei riitä, ei. Ei. Haluaa vain minut sinne. Ties miksi. Sanoin, että okei, okei. Mutta mennään ensin naimisiin, vaikka netissä. Piti idioottina. Sanoin, että en jaksa. Vanha mies, ja heikko stondis ja muuta sen sellaista. Se sanoi ettei sillä ole väliä. Sanoin että millä sitten on väliä? Se sanoi että sillä välillä siellä. - Sitähän minäkin, sanoin.

- Jag älskar dig, se sanoi. Enkä muistanut mitä se tarkoittaa suomeksi. Sanoin vaan: vai niin. Mutta vitun upee nainen se on. Oikea ilmestys, vaikka ei sitä ja sen yrmyä ilmettä jaksa aina katsella. Aina se valittaa jostain. Jos ei muuta niin siitä, ettei ole mitään valitettavaa... Se kyllästyy, jumal'auta, alle aikayksikön ihan kaikkeen, ja silloin se voi tehdä mitä tahansa tyhmää vain viihdyttääkseen itseään. Ensin hirveä draivi päällä, ja sitten, silmänräpäyksessä: down. Ei sellaista jaksa kukaan. Ei jaksa.

Mä en kestä, kun se .. miten sen nyt sanoisin .. se koko ajan, sillain, kiehnää itseään. Niin kuin kiimainen kissa, joka on saanut liikaa kissanminttua. Koko ajan se vaivihkaa kiihottaa itseään, milloin mitenkin - ja luulee, että kukaan huomaa mitään. Eikä kai huomaakaan. Se on taitava kaikenlaisessa hämäyksessä ja huijaamisessa. Mutta minua se ei huijaa, ainakaan tässä asiassa.

Kun se on aikansa rumpannut ruumillaan, niin sitten lehahtaa nenään pistävänä sen haju tai tuoksu, miten vaan, huumaava ja täysin vastustamaton ominaishaju, joka oikeasti alkaa pyörryttämään. Kerran melkein pyörryinkin. Ei vaan. Mutta olisi se kai voinut olla mahdollistakin. Tyhjällä vatsalla ja niin päin pois.

Voisipa netin kautta panna sitä niin tekisin sen: panisin kukan korvan taakse ja sulan kainaloon ja kutittaisin. Panisin jos jaksaisin. Nyt en jaksa, joten on hyvä, ettei olla vielä Web 5.0:ssa.

Kutkuttavin terveisin

Armas"

maanantai 24. maaliskuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 170: "Sininen Maria (ilmestyy 25.3.)"


Huumaava tuoksu!
Sinivalkoiset liljat
ilmestyivät kukkakaupan
ikkunaan Sen päivän
jälkeisenä päivänä.

"On aatos lämmin
jonka sulle suon, Maria".
Sininen maaliskuun taivas
ja valkoinen maa. 
Seison onnettomuuspaikalla.

Kohoat ylös
kuin kuumailmapallo.
Olet menossa Isäsi
tai Äitisi luo. Miten vaan.
Tervemenoa, Maria. Hei, hei!

Linkki:

Markus Allan. Liljankukka. YouTube
Mary's Symbols. www.catholictradition.org
Sininen. Coloria.net

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 169: "Kirjoittaa ja kirjoittaa intohimoisesti intohimoista"

Harjoitus. Kirjoittaminen intohimoisesti.

"Syvästi ja intohimoisesti kirjoittaminen vahvistaa niin luovuutta kuin paranemista.

Kokeile seuraavaa:

1. Kirjoita vapaasti jotain luonnosta; jotain sellaista joka herättää intohimosi. Mikä metafora, mielikuva, elämys, ääni vangitsee sen? Käytä yhtä tai kahta elementtiä, jotka saat sanoillasi houkuteltua esiin.

2. Kirjoita jotain - rakkausruno tai raivokas vuodatus - joka ilmaisee halusi ja tuo esiin vahvat tunteesi.

3. Puhu intohimoisesti pelostasi, vihasta, surusta tai menetyksestä. Kuvaa tätä tunnetta konkreettisin kuvin kuten viittaamalla esimerkiksi muuriin, tuleen, villieläimeen, kukkaan joka pudottaa terälehtensä tai jäähän. Anna mielikuvan edustaa tunnettasi tai antaa ääni tälle tunteelle."

(Kirjasta: John Fox. 1997. "Poetic medicine. The healing art of poem-making")

     *     *     *

En ole oikein missään vireessä - ja varsinkaan sellaisessa vireessä, että voisin tehdä jonkin tällaisen tehtävän. Mutta kirjoittaja kirjoittaa, missä tahansa tilanteessa mitä tahansa. Se on kirjoittamiseen liittyvää (ammatti)taitoa, jos sitä sitten on...

No, ensiksi pitäisi kai määrittää se, mistä .. taudista (?) sitä haluaa parantua. Sen voi varmaan myös keksiä, sillä fiktiossa on kaikki mahdollista ja sallittua.

Arkinen kieli itsessään on metaforista, täynnä mielikuvia ja kuvia, joten tässä mielessä on sama mitä kirjoittaa.

1. Valitsen ensimmäisenä mieleeni tulevat asiat a) hengityksen äänen ja b) ruumiin / kehon lämmön.

2. Entä sitten se intohimo ja tunne? Tunteena voisi olla pelko / kauhu ja intohimo edellyttää kohteen. Kohde voisi olla esimerkiksi rajun kolarin uhri, joka tekee kuolemaa. Hän on lentänyt ulos autosta ja lojuu jonkin matkan päässä autostaan niin, ettei pelastushenkilöstö huomaa häntä vaan hänet jätetään yksin, kun muut uhrit on viety sairaalaan.

3. Oletetaan, että uhri on nainen, joka on loppuun asti täysin tietoinen siitä, että hänellä ei ole kuin vähän elinaikaa enää jäljellä. Jenni ei tunne kipua vaan miellyttävä lämpö virtaa ympäri kehoa ja hän kuulee / kuuntelee krohisevaa hengitystään, joka tuntuu koko ajan aina vain vaikeammalta, mikä nostaa hetkittäin voimakkaita kauhun tunteita. Kuolemaa hän ei sinänsä pelkää vaan tukehtumista.

     *     *     *

RITUAALI

Katsoin itseäni metrin päästä,
     en uskonut silmiäni

Punainen veri pulppusi päästä,
     en uskonut silmiäni

Silmäni olivat muurautuneet umpeen
    en nähnyt mitään silmilläni

Oli selvästi tajuton mutta elossa
    en voinut nähdä silmilläni

Hengitin raskaasti ja kiivaasti
     en tuntenut kipua tai tuskaa

Ei ollut kylmä eikä kuuma
    olo tuntui miellyttävältä

Tajusin ajattelevani että
     tuntuisipa kuolema tältä

Tajusin etten tajunnut että
     minua ei kohta enää ole

Nostin katseeni vielä kerran
     ylös, yli puiden taivaisiin

Sanoin hyvästit itselleni
    ja katseeni painui kohti maata
         Maassa ryömiviin muurahaisiin.

Sitten en muista enää mitään.

Jones: "Kuu" (2009)

"Kuu" (2009) on  Duncan Jonesin ohjaama moderni tieteisdraama kolme vuotta Kuussa työskennelleestä miehestä, joka kohtaa yllättäen itsensä. Pääosassa Sam Rockwell sekä Kevin Spacey robotin äänenä. 

Astronautti Sam Bell työskentelee 3-vuotisen pestinsä loppuaikaa Kuussa, jossa hänen ainoana työkaverinaan on hänen tietokoneensa GERTY, joka lähettää Maahan ainetta, joka auttaa planeettaa sen energiaongelmissa. (IMDb:a mukaillen)

      *      *      *

Elokuva joka on vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, päivä päivältä yhä ajankohtaisempi, sillä aivoja pystytään jo tänä päivänä skannaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että olennaisin osa meistä, meidän aivomme sisältöineen, pystytään kloonaamaan ja mahdollisesti siirtämään toiseen kehoon.

Suurten uskontojen kannalta tilanne on tietysti katastrofi, sillä tällä tavalla saavutetaan periaatteessa kuolemattomuus ennen ennustettua maailmanloppua. Toinen asia sitten on, mitä mieltä on skannata työnorjan aivoja, sillä näillä muistoilla on tulevaisuutta ajatellen tuskin paljon merkitystä kenenkään kannalta.

Ohjaaja Duncan Jonesin elokuvassa "Kuu" (2009) onkin päädytty siihen järkevään ratkaisuun, että tehdään palkkatyöntekijästä useita klooneja. Kolmen vuoden välein klooni vaihdetaan toiseen, mistä ei tietysti kerrota kloonille mitään vaan annetaan ymmärtää, että hän voi kolmen vuoden pestin jälkeen palata Maahan perheensä luo, mikä on tietysti valhetta.

      *      *      *

Synkimmätkin visiot saattavat 20 vuoden kuluessa toteutua, sillä Maassa on tällä hetkellä enemmän elossa olevia ihmisiä, Homo Sapiens -lajin edustajia, kuin koko aiemman historian aikana yhteensä. Tätä on tavallisen pulliaisen vaikea ymmärtää, ja varsinkin mitä siitä seuraa.

Ylenpalttinen väestönkasvu tekee kansallisvaltioista äärimmäisen haavoittuvia, kun parlamentaarinen enemmistö saa päättää miten asioita hoidetaan. Tästä on Suomi itse jo nyt hyvänä esimerkkinä. Poliittista ja taloudellista valtaa valtion nimissä käyttävät äärimmäisen keskinkertaiset ja ymmärtämättömät ihmiset, joita pieni ryhmä oligarkkeja tai harmaita eminenssejä ohjailee.

Joku saattaa kysyä, mikä on parlamentaarisen demokratian vaihtoehto, ja yhdellä sanalla sanottuna se on alueellista itsehallintoa toteuttava polyarkia, joka on luopunut haitallisista ja vaarallisista valtion laitoksista. Keskeisenä periaatteena on yhteistyö naapureiden kanssa sekä yhteisten pelinsääntöjen sopiminen yhteiskunnan eri tasoilla. Jäykkiä lakeja ei tarvita.

      *      *      *

Millaista elämä sitten on Maassa elokuvan kuvaamassa lähitulevaisuudessa, sitä on vaikea sanoa. Joka tapauksessa suurilla, monikansallisilla yrityksillä on paljon valtaa. Koko klooniongelmakin syntyi siitä, että Lunar Industries rikkoi yhdessä sovittuja pelinsääntöjä, eikä tätä ongelmaa voida koskaan kokonaan välttää. - Jollei sitten puututa ihmisen  perimään, ja poisteta sieltä aggressiivisuutta aiheuttavat, itsekkäät geenit, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisikaan!

Roeg: "Mies toisesta maailmasta" (1976)

"Mies toisesta maailmasta" (1976) on Nicolas Roegin kulttielokuva Maahan pakkolaskun tekevästä muukalaisesta. Pääosassa David Bowie.
 
Thomas Newton on olento, mies toiselta, kuolevalta planeelta, josta vesi on loppumassa. Täällä hän käynnistää huipputeknologiaa kehittävän yrityksen saadakseen rakennettua avaruusaluksen paluumatkaa varten perheensä luo. Hotellissa hän kohtaa nuoren huonesiivoojan Mary-Loun, joka rakastuu humanoidiin. Newton ei perusta markkinataloudesta, sen armottomasta ahneudesta, mikä on kohtalokasta hänen hankkeelleen. (IMDb:ta mukaillen)

     *     *     *

Hämmästyttävää miten vähän aika on syönyt tätä 70-luvulla tehtyä tieteiselokuvaa, mikä osoittaa että hienoja tehosteita tärkeämpää on hyvä tarina ja toimiva käsikirjoitus. Muusikko David Bowie osoittaa elokuvassa monilahjakkuutensa, vaikka ei hänen tarvitse paljon näytellä.

Elokuvassa on tukuttain viittauksia muihin elokuviin, ja tarkka katsoja ja friikki voisi listata luultavasti kymmeniä tällaisia hienosti toisiin liitettyjä otoksia ja cut-up-leikkauksia. Kuvakerronta on ensiluokkaista ja nautittavaa, minkä harrastelijakin huomaa.

Ja niin kuin ohjelmatiedoissa todettiin,  "Mies toisesta maailmasta" on aika tiukkaa ja taitavaa yhteiskuntakritiikkiä. Arkipäivän fasismi, joka on esimerkiksi Euroopassa levinnyt tänä päivänä kaikkialle, kuvataan niin että tyhmäkin sen ymmärtää.

Kristittyjen jumalan näkymätön käsi eli vapaat markkinat hallitsee itsestäänselvästi koko maailmaa ja kaikkea tekemistä, ja oikeuttaa ihmisten - ja tässä tapauksessa myös humanoidin - kaikinpuolisen taloudellisen hyväksikäytön. Arvon mittana on kuinka paljon pystyy tekemään rahaa keinolla millä hyvänsä, ja tyhmyydestä ja herkkäuskoisuudesta saa kärsiä nahoissaan.

Positiivista tässä maailmassa on vain se, että ihmisiä ei yritetä enää petkuttaa sillä, että demokratia-mekanismi takaisi hyvinvoinnin. Köyhät ja tyhmät työläiset ovat sortuneet elon tiellä ja elossa ovat enää itseensä tyytyväiset ja narsistiset porvarit sekä heidän orjansa.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Maylett: "Erottamattomat" (2008)

"Erottamattomat" (2008) on suomalainen elokuva, jonka on ohjannut Hanna Maylett ja käsikirjoittanut Tarja Kylmä. (Wikipedia)

Taru (Tiina Lymi) elää hevostilalla harmonista elämää miehensä Harrin (Jorma Tommila) ja kohta 14-vuotiaan tytärpuolensa Ninnin (Kaneli Johansson) kanssa. Kaikki muutttuu, kun Ninni loukkaantuu hevosonnettomuudessa. 10 vuotta sitten Ruotsiin lähteneen Ninnin biologinen äiti Ee (Minna Haapkylä) kutsutaan paikalle Tarun pyynnöstä.

Even pikaiseksi kuviteltu käyntimuuttuu pidemmäksi vierailuksi, kun Eve tajuaa, että  hän haluaa menetetyt 10 vuotta elämästään tkaaisin. Kauan kytenyt kaipaus Ninni-tytärtä kohtaan nousee pintaan. Vähä vähältä Eve alkaa vallata tilaa perheestä takaisin itselleen, jolloin Taru menettä elämänsä hallinnan. (DVD:n takakansi)

     *     *     *

Hanna Maylettin esikoisohjaus on hätkähdyttävän intensiivistä kerrontaa, jopa liiankin tiivistä niin, ettei tarinaa ehditä kunnolla kehittää koko ajan eteenpäin. Muutamaan päivään on ahdettu koko elämä, mikä toisaalta tekee tarinasta kiehtovan, suorastaan maagisen realistisen.

Eve saapuu sisarensa ja tyttärensä elämään 10 vuoden tauon jälkeen kuin pyörremyrsky. Valloittavana ja ihanana niin kuin vain Minna Haapkylä pystyy. Muutamassa päivässä, kenties parissa viikossa, kaikkien elämä näyttää mullistuvan täysin.

Sitten käy niin kuin saattoi odottaakin, vaikka vähän aikaa näytti aivan toiselta: Eve lähtee takaisin Ruotsiin. Ja elämä palautuu vanhoihin uomiin. Jotain on sentään kenties muuttunut kaikkien elämässä, mutta muutos on tapahtunut lähinnä vain korvien välissä. Ja luultavasti kaikkien elämästä on tullut aiempaa parempaa.

Ninni sai unohtumattomia kokemuksia biologisesta äidistään. Eve ja Harri selvittivät välinsä, jotka olivat jääneet selvittämättä. Myös siskosten välit korjaantuivat. Ja ennen muuta Taru vihdoin tajusi olevansa Ninnin oikea äiti, jonka hän halusi myös adoptoida.

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 70 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
1/5. Professori Simon Schama aloittaa suuren kertomuksensa juutalaisista ja heidän maailmanhistoriallisesta merkityksestään yli 4 000 vuoden takaa. Kuinka tutkijat arvioivat "Raamatun" kertomusten todenperäisyyttä? (Yle Areena)

      *     *     *

Vaikuttava tarina siitä miten etninen ja uskonnollinen juutalaisuus syntyi ja kehittyi. Ensimmäisessä osassa päästiin siihen, kun juutalaiset nousivat aseellisesti Rooman valtakuntaa vastaan, hävisivät - ja joutuivat kolmannen kerran historiansa aikana ryöstetyksi ja orjiksi tällä kertaa Roomaan. Samaan aikaan toinen juutalaislähtöinen uskonlahko kristityt aloitteli toimintaansa 60-luvulla samassa paikassa.

Ei-juutalaisen oli joissain kohdin TV-ohjelmaa vaikea ymmärtää ja varsinkaan hyväksyä juutalaisten itsekeskeistä, omahyväistä ja nationalistista mielenmaisemaa, eikä ole mikään ihme, että se on viime vuosisatojen aikana ärsyttänyt monia eurooppalaisia hallitsijoita raivoon saakka, mikä ei tee tietysti esimerkiksi juutalaisten joukkomurhia tms. hyväksyttäviksi.

Kristittyjen piilevä viha juutalaisia kohtaan on varsin ymmärrettävää, sillä olivathan juuri juutalaiset ne, jotka tappoivat kristinuskon jumalan. Tosin koko kristinuskoa ei olisi edes olemassa ilman juutalaisia. Uskonnot kietoutuvat fatalistisesti toisiinsa. Asetelmasta tekee kristittyjen kannalta nöyryyttävän se, että juutalaiset pitävät Jeesusta tavallisena profeettana, joita vuoden 0 Juudeassa, Galileassa ym. juutalaisalueilla riitti pilvin pimein.

Ehkä kaikkein nöyryyttävintä on se, että juutalaiset ovat olleet suhteessa kristittyihän ylivertaisia melkein missä tahansa asiassa: oli kyse sitten tieteestä, taiteesta tai uskonnosta. Kristityt eivät esimerkiksi pystyneet aloittamaan toimintaansa juutalaisalueilla vaan olivat pakotettuja siirtymään Roomaan, missä he menestyivätkin lopulta niin hyvin, että heidän uskonnostaan tuli valtakunnan pääuskonto, mikä ei tietysti tarkoita sitä, että kristinusko uskontona olisi parempi, vahvempi tai edes pitkäikäisempi juutalaisuutta.

Kristinuskon heikkoutuna on se, että se tukeutuu valtiovaltaan, mistä ovat tänä päivänä hyvänä esimerkkinä lukuiset eurooppalaiset ja eteläamerikkalaiset valtionkirkot. Ilman voimakasta maallisen vallan tukea kristityt uskonlahkot eivät selviäisi omillaan. Juutalaisuus ei tarvitse valtion tukitoimia vaan se on vahva juutalaisten itsensä takia.

     *     *     *

Juutalaisten uskontoa on helppo kunnioittaa, sillä he eivät yritä käännyttää muita omaan uskontoonsa. Heiltä puuttuu kristittyjen röyhkeys ja törkeys muiden uskontojen ja maailmankatsomusten edessä, eivätkä he pidä itseään muita parempina. - Varsinkin 2000-luvun suomalaiset sinipunavetoisesti pyrkivät koko ajan olemaan kaikessa mahdollisessa maailman parhaita, mikä on lähinnä noloa ja kiusallista.

Mikäli suomalaisten uskonnollisuus ja mielenmaisema olisi kehittynyt ilman ulkoista väkivaltaa ja painostusta, se voisi muistuttaa sitä, mitä on juutalaisuus ja ennen muuta mitä ovat suomensukuisten kansojen maailmankatsomus vielä tämän päivän Venäjällä. Kenties suomalaisuudella - tai sillä vähällä mitä siitä on jäljellä - ovat paremmat mahdollisuudet säilyä ennemmin liittovaltio-Venäjän kuin EU-supervallan yhteydessä.

     *     *     *

Mikä sitten on juutalaisuuden menestyksen salaisuus? Lyhyesti sanottuna sanat ja Suuri kertomus, josta "Historia: Juutalaisten tarina" (2013) -ohjelmasarja kertoo.

Linkki:

Historia: Juutalaisten tarina. Yle Areena