lauantai 29. maaliskuuta 2014

Duras: "Kirjoitan" (2005)

"Kirjoittaminen on ainoa asia, joka täytti elämäni ja toi siihen iloa. Minä kirjoitin. Kirjoitus ei ole koskaan jättänyt minua."

Marguerite Duras oli ehdoton ja täysin kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Kirjoittamiselle ei ollut vaihtoehtoja, ellei sellaisina pidä mielisairaalaa tai hautausmaata. Hän oli alkoholisti, joka auliisi tunnusti kuinka paljon hän joi. Juodessaan hän vapautui itsensä tarkkailemisesta, ei yrittänyt ymmärtää maailmaa. Hän täytti maailman tai maailma täytti hänet kirjoituksellaan.

"Kirjoitan" (2005) on Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78-vuotiaana. (Takakansi)

     *      *     *

Kirja koostuu kahdesta esseestä "Kirjoitan" ja "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema".  Esseet eivät ole kovin pitkiä, tai eiväthän esseet ole mitenkään määrämittaisia, mutta nämä esseet ovat korostuneen... pitäisi kai käyttää sanaa: 'keskeneräisiä'. Marguerite Duras sai varmasti sanottua esseissä kaiken, minkä oli halunnutkin, mutta jotenkin ne vain tuntuvat vajailta. Siinä mielessä ne ovat nykyisen lyhytproosan edeltäjiä.

Lukijan on pakko työstää ja ajatella tekstit uudelleen, omina teksteinään. Tässä mielessä ne ovat nerokkaita. Kirjoitin tekstin mielessäni uudelleen, ja joissain kohdin ajattelin asioista hyvin eri tavalla kuin Duras, mikä kirjailijalle olisi tuskin ollut mikään yllätys.

     *      *     *

Huomioni "Kirjoitan" -esseetä lukiessani kiinnittyy kahteen seikkaan: toisaalta siihen, missä kohdin omat ajatukseni kulkevat toisenlaisia polkuja pitkin ja toisaalta siihen, miten hämmästyttävän samalla tavalla ajattelen hänen kanssaan.

Kirjoittajana Duras linnoittautui omaan taloonsa, ja itse tunnen samanlaista tarvetta pysytellä vain sisällä. Koti on ikään kuin paikka, jossa yksin ollessaan voi tyhjentyä. Ja kun on aivan tyhjä, voi yrittää kirjoittaa. Kun kirjoittaa, ainoa todiste olemassaolosta on se, mitä tekee - ja vaihtoehtona on vain kuolema. Siten se ettei saa kirjoitettua mitään on aina pieni kuolema.

Duras oli hyvin tuottelias ja monipuolinen kirjailija, eikä hänellä ollut ongelmia tuottaa tekstiä. Toisaalta hän myös koko ajan epäili kirjoittamistaan ja sen mieltä, mutta kirjoitti siitä huolimatta. Se oli hänen tapansa olla olemassa. Ja kun hän kirjoitti, hän teki sitä mitä hän parhaiten osasi. - Näin yksinkertaisista palikoista kirjoittajan elämä koostuu! Ja näistä Marguerite Duras kirjoittaa esseessään.

     *      *     *

Toisin kuin minä Duras ei ollut oikeasti yksinäinen. Hänellä oli iso talo, jossa hän asui suurimman osan elämästään yksin, mutta hänellä oli melkein koko ajan joku rakastaja, ehkä siksikin että hän pelkäsi olla suuressa talossa yksin yöllä.

Iltaisin hänen luonaan kävi paljon tuttavia ja ystäviä. Hän itse vähemmän liikkui missään. Talo oli maaseudulla, ikkunasta siinsi meri, ympärillä rehotti iso puutarha. Tärkeimpiä osia talossa olivat kuitenkin vain pöytä, tuoli ja ikkuna, josta saattoi katsoa puutarhan yli merelle. Ja tietysti mustepullo, kynä ja paperia.

Yksinäisyys oli joskus sietämätöntä tai kirjoittaminen ei ehkä aina sujunut. Siksi Duras joi paljon viskiä. Juominen ja kirjoittaminen eivät tietysti muuten kuuluneet yhteen, sillä humalassa ei kirjoiteta.

Jotenkin syntyy vaikutelma, että kaikki mitä kirjailija kirjoitti elämänsä aikana, oli yhtä ja samaa tekstiä. "Kirjoitan" -esseessä hän palaa ensimmäiseen romaaniinsa, joka oli käänne hänen elämässään. Tällöin hänestä tuli kirjailija, mitä hän oli aina viimeisen esseen "Kirjoitan" kirjoittamiseen asti. Sitten hän kuoli, niin kirjailijana kuin ihmisenä.

Lainaan satunnaisen sitaatin esseestä:

"En koskaan valehdellut kirjassa. Enkä elämässänikään. Paitsi miehille."(s. 38)

     *      *     *

Toinen essee "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema" on ehkä kiinnostavin sotaa käsittelevä teksti, jonka olen lukenut. Pohjalla oleva tarina on absurdi, mutta sitähän on sotakin, ja tässä on viitattu 2. maailmansotaan. Tapahtumapaikka on 18 km päässä Normandian maihinnousun paikasta. Siksi essee tuokin mieleen Riikka Pulkkisen "Maihinnousun" (2012), joka sijoittuu samoille paikoille.

Tarina on kaikessa lyhykäisyydessään seuraavanlainen:

Normandian maihinnousu on ohi, ja Saksa liittolaisineen on häviämässä sodan. Eletään sodan viimeistä päivää, mutta sitähän ei kukaan tietysti voinut etukäteen tietää. Nuori brittilentäjä W.J. Cliffe päättää oma-aloitteisesti lähteä tappamaan muutaman saksalaisen, mutta tuleekin itse ammutuksi alas pienen ranskalaisen Vauvillen-kylän yläpuolella. Monitor-kone putoaa puuhun ja jää siihen.

Kyläläiset yrittävät irrottaa lentäjää koneesta, ja lopulta yön yritettyään onnistuvat siinä. Lentäjä haudataan sen kummemmin papeilta kyselemättä seuraavana päivänä hautausmaalle ja päivän kuluessa haudalle tuodaan suuri graniittipaasi. Miehen henkilöllisyyttä ei tiedetä, mutta kylään saapuu sodan jälkeen Lontoosta vanhempi mies, joka sanoo olleensa orvon, 20-vuotiaan miehen opettaja.

Mies käy seuraavan kahdeksan vuoden aikana vuosittain, jostain syystä, miehen haudalla. Sen jälkeen muisto miehestä jää vain kyläläisille.

     *      *     *

Durasin mielessä tuntemattoman sotilaan kuolema assosioituu hänen veljensä Paulon kuolemaan 50-luvulla Vietnamissa. Kuolemissa sinänsä ei ollut eroa, kummatkin kuolevat turhassa sodassa.

Veljen ruumiin kohtaloksi kuitenkin tulee tulla heitetyksi ja haudatuksi joukkohautaan. Kirjailija pitää ikävänä varsinkin ajatusta siitä, miten veljen ruumis mätäni sekoittuen muihin samanlaisiin ruumiisiin.

Tekstissä on myös muutama viittaus 6-kuukauden iässä kuolleeseen lapseen, joka ilmeisesti on Marguerite Durasin oma lapsi, joka on haudattu samalle hautausmaalle kuin lentäjäkin. Kolme kuolemaa sekoittuu mielessä toisiinsa - ja kirjailijan omaa lähenevään kuolemaan...

Lopulta koko esseen takana olevaksi teemaksi paljastuu elämän lopullisuus, kuolema ja siihen liittyvät riitit. Kokonaisuudessa on paljon sellaista, jota ei voi sanoa ääneen, eikä ymmärtää sanoin eikä kuvin.

"Tämä ei ole kirja.

Tämä ei ole laulu.

Ei liioin runo. Eikä mietekokoelma.

Vain kyyneleitä, tuskaa, itkua, epätoivoa joille ei näy loppua ja joita ei voi järjellä käsitellä. Poliittista vihaa joka on yhtä väkevää kuin usko Jumalaan. Vieläkin väkevämpää. Vaarallisempaa, koska se on pohjatonta." (s. 85)

     *      *     *

Duras oli uskonnoton, mutta käsittelee 'Jumalaa' samanlaisena merkkinä kuin muitakin kielen merkkejä. Ja samanlaisia merkkejä ovat esimerkiksi 'W.J. Cliffe' tai kuollut lapsi, jota hän ei koskaan oppinut tuntemaan ja joka ei koskaan saanut kunnon elämää.

Kaikkein todellisinta tuntuu olevan se, mitä ihminen tuntee milläkin hetkellä. Henkilökohtainen joka  liittyy omiin tunteisiin on poliittisinta, mitä mikään voi olla. Se menee kaikkien uskontojen ja ideologioiden toiselle puolen.

Tämä 'uskonto' tai ideologia  ei pyri levittäytymään yksilön itsensä ulkopuolelle. Siinä missä juutalaisuus on valitun kansan uskontoa, ja kristinusko / islam itseään parempina pitävien ihmisten uskontoa, tämä uskonto haluaa pitää sen ainoan edustajan hetken aikaa hengissä. Ja hengissä tämän uskonnon edustajat pysyvät tekemällä esimerkiksi omaa taidettaan, mitä sitäkin ja sen mielekkyyttä he epäilevät ja kyseenalaistavat.

     *      *     *

Ymmärrän oikein hyvin, miksi Duras näki kirjoittamisensa vain työnä ja yhtenä tapana elää. Kirjoittamisen tarkoituksena ei ollut esimerkiksi tehdä kirjoja vaan saada jonkinlainen yhteys lukijoihin, jotka ymmärtävät jotain siitä, mitä Marguerite Duras pyrki heille sanomaan.

Duras kyseenalaistaa jopa oman kirjoittamisensa - siinä mielessä että hän voi tai että hänellä on oikeutus kirjoittaa muille. Anarkistisesti hän näkee, että kaikki ihmiset pystyvät tuottamaan ja tuottavat koko ajan omia 'kirjojaan'. Miksi kirjat täytyy lyödä kansiin, sitä hän ei tarkalleen ottaen ymmärrä. Yksi ilmeinen syy kirjojen tekemiseen on silti siinä, että siitä saa toimeentulon ja rahaa itsenäiseen elämään omassa talossa!

Lopulta Durasin pohdiskelu kiertyy pohtimaan, ainakin epäsuorasti, sitä millaisena haluamme muistaa itsemme kuolemamme jälkeen, mikä on ajatuksena paradoksi. Hän näkee ihmiset jollain tavoin ikuisina, viattomina lapsina, jotka vain joutuvat kaikenlaisiin tilanteisiin niin kuin esimerkiksi sotiin.

Jollain tavalla on lohdutonta, että jokainen meistä vanhenee ja menettää haltian -ulkonäkönsä.. Rakastamani Melusine ihmisenä vanhenee ja kuolee hänkin lopulta ellei tule syystä tai toisesta kokemaan väkivaltaista kuolemaa esimerkiksi lento-onnettomuudessa.

Ajatus kuoleman lopullisuudesta on myös lohdullinen. Sillä kukapa tällaisessa maailmassa haluaisi elää ikuisesti! Ja sen ajan minkä elää, on elettävä niin, että siitä saa aikaan hyviä, ehkä jopa traagisia kertomuksia (kerrottavaksi lapsille ja lastenlapsille).

"On  aloitettava (tiedon)lähteestä ja seurattava sitä lähteen silmään asti. Aloitettava haudasta ja mentävä nuoreen englantilaiseen lentäjään asti.

Kertomuksia on usein paljon ja kirjallisuutta usein hyvin vähän."

Niin - ehkä tämän voisi tiivistää niin, että parhaat kertomukset ovat jääneet kertomatta, ja kerrotaan vain pienissä piireissä perheen ja sukulaisten kesken. Eikä niitä ehkä kukaan uskoisi, jos ne kertoisi niin kuin tapahtumat todella tapahtuivat. Kuka esimerkiksi uskoo, että rakastettuni on Sininen haltia, vaikka se on totisinta totta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti