maanantai 31. maaliskuuta 2014

Railo: "Kuolemattomuuden puutarha. Eli runouden uskonto" (1945)

Kirja on kirjallisuushistorian tutkimus, joka koskee haltioitumista erilaisten runoaiheiden yhteydessä ja sitoo sen platonistisen estetiikan perinteeseen. "Kuolemattomuuden puutarha" (1945) on ikäänkuin kotimainen versio kuin E.R. Curtiuksen teoksesta "Europäische Literatur und lateinisches Mittelalter" (1948) tai Erich Auerbachin "Mimesiksestä" (1946), jotka molemmat täydessä monumentaalisuudessaan tarttuivat länsimaisen kirjallisuuden ruumiiseen toisen maailmansodan aikana. (Maria Pääjärvi, Luutii -blogi)

    *     *     *

Talvisodan aattona aloitettu kirjoitusprojekti on osoitus kirjailija-kirjallisuudentutkija Eino Railon melkoisesta oppineisuudesta. Epäilen pystyisikö kukaan tänä päivänä kirjoittamaan vastaavanlaista kirjaa. Toki siinäkin on varmasti heikkoutensa ja kirja on sidoksissa omaan aikaansa.

Kirja tuo, aivan niin kuin yllä olevassa sitaatissa on todettu, Erich Auerbachin "Mimesiksen" (1946) mieleen, sillä kirjassa käsitellään mm. "Raamattua" ja sen tulkintoja eri aikoina. Ja "Raamattu" on kirja muiden joukossa. Siinä missä Auerbach liittää sen tekstinä realistisen kirjallisuuden perinteeseen, Railo mielenkiintoisesti yhdistää sen, milloin uusplatoniseen, milloin aristoteliseen perinteeseen sen perusteella, mitä kirjaa on eri aikoina (keskiaika, renenssanssi) luettu. Ja tietysti uskonpuhdistajat toivat oman näkökulmansa mukaan myöhemmin, mistä Railo ei jostain syystä paljon puhu.

Aiemmin Platonia on pidetty lähes yksinomaan runouden vastustajana sen perusteella, mitä hän kirjoitti siitä "Valtiossaan". Railo tuo tähän keskusteluun uuden kiinnostavan ulottuvuuden. Hän hahmottelee kirjassa millaista on (uus)platoninen runous tai runous suorastaan uskontona. Runous ilmiönä kirjan tulkinnan mukaan haastaa esimerkiksi "Raamatun" (mutta myös valtion) auktoriteetin ja tekee runoudesta itsestään itsenäisen mahdin yhteiskunnassa, mitä kutsutaan taiteeksi. Taiteena runous on riippumaton muusta kuin runoilijoiden omasta tietoisuudesta ja siitä miten lukijat pystyvät ottamaan sitä vastaan.

    *     *     *

Kirjan otsikko "Kuolemattomuuden puutarha" (1945) viittaa siihen, miten runoudessa on käytetty omanlaistaan vertauskuvaa paikasta, johon ihmisen sielu tai mieli haluaa lopulta mennä. "Raamatussa" ja "Koraanissa" ym. suurten uskontojen pyhissä kirjoissa ja kirjoituksissa se on paratiisi (tai taivas).

Luomalla mielikuvia siitä, mihin ihminen on matkalla tai mihin hän haluaa päästä, runous siis tietyllä tavalla on kehittynyt itse vähitellen uskonnoksi, jonka uuden ajan ihmiset voivat valita itselleen. Samanlaisia onneloita tai utopioita luotiin myös runouden ulkopuolella kansantarinoissa ym.

Railo kiinnittää huomiota myös, millaiseksi oleminen tuolla kuolemattomuuden puutarhassa kuvattiin. Tässä yhteydessä hän rinnastaa mm. Platonin "Valtion" dialogin Symposionin henkilöt ja muut vastaavat kuvaukset toisiinsa kuten "Raamatun" opetuslasten kokoontumisen viimeiselle ehtoolliselle. Renessanssin aikana Boccaccion "Decameronessa" seurue kokoontuu maaseudulle ruttoa pakoon.

Kaipuun kohde ei ole vain jokin epämääräinen jumala tai jumaluus vaan kauneuden ikonina on usein kaunis nainen, mikä juontaa jo muinaisegyptiläisesta Isis-kultista (ja vielä sitäkin kauempaa). Antiikin Kreikan Afrodite, kristinuskon Neitsyt Maria ja roomalaisten Venus ovat samaa mielen luomien kaunotarten sarjaa.

    *     *     *

Keskiaikana kertomukset kaunottarista saivat uudenlaisia muotoja esimerkiksi "Ruusu" -romaaneissa ja trubaduurirunoudessa. Paratiisin tai puutarhan voi kai sanoa korvautuneen linnanpuistolla, jossa ritari ja kaunis linnanneito kohtaavat tms.  Ja tällöin luultavasti saivat alkunsa, tai ainakin asemansa satujen joukossa, suorastaan arkkityyppiset prinsessasadut.

Eros tai Cupido tietysti ampuu tarinoissa jumalaisia nuoliaan ja puiston tai puutarhan ilma täyttyy feromoneista ja muista hormoneista.Tuonpuoleisuus on lähinnä hetkellisiä, orgastisia kokemuksia puiston syrjäisissä kolkissa.

Sama mikä tapahtuu käytännössä ritarien ja kaunotarten välillä, näkyy runoudessa erilaisina vertauskuvallisina haltioitumisen kokemusten kuvauksina. Kirkko suhtautui tällaiseen kielteisesti, mutta monet naismystikot kirkon piirissä olivat kirjaimellisesti Kristuksen morsiamia ja kuvasivat seksuaalisia fantasioitaan samalla tavalla vertauskuvallisesti kuin miespuoliset runoilijat omiaan. Tätä Eino Railo ei tosin mainitse...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti