torstai 20. maaliskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 298: "Esimerkki elämän kyborgisoitumisesta - sisäkorvaistute"

Löysin sattumalta hyvin kiinnostavan Jyväskylän yliopiston pro gradu -tutkielman vuoden takaa, jolla on hirviömäinen nimi: "Sisäkorvaistute uhkana ja mahdollisuutena. Retoriikka - analyysi kuulovamma - alan järjestölehtien sisäkorvaistutteeseen kantaaottavista teksteistä vuosina 1995 – 1999" (2013), jonka Anna Lemmetyinen oli tehnyt Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitokselle.

Muistan vielä elävästi keskustelun, jota tutkielmassa on käsitelty - ja se jäi vaivaamaan mieltäni. Todella. Miten on mahdollista, että kuurot vanhemmat eivät halua kuulevia lapsia? Entä miten on mahdollista, että ihminen, joka on ollut pitkään / koko elämänsä kuuro, ei haluakaan kuuloaan takaisin, vaikka se olisi mahdollista mullistavalla uudella kyborgi-teknologialla?

Istute on yhtä mullistava keksintö kuin 70-luvulla olivat sydämensiirtoleikkaukset ja sen jälkeen käyttöönotetut keinosydämet ja sydämentahdistimet, jotka mahdollistavat hyvän ja entistä pidemmän elämän.

Tiivistelmässä Lemmetyinen toteaa seuraavaa:

"Analyysi osoittaa, että retorisia keinoja käytetään monipuolisesti ja runsaasti. Mahdollisuuspuheessa niiden avulla luodaan kuuroudesta kuvaa ongelmana, johon sisäkorvaistute tarjoaa ratkaisun. Kuulemisesta rakennetaan mahdollisuuspuheessa hyvinvoinnin ja normaalin elämän ehto. Uhkapuheessa kuurous saa erilaisia merkityksiä. Se nähdään positiivisena identiteetin osana jota halutaan vaalia, tai ikään kuin neutraalina yksilön ominaisuutena, johon  ympäristön tulee sopeutua. Sisäkorvaistute saa uhkapuheessa negatiivia määreitä ja se koetaan uhaksi kuuron lapsen hyvinvoinnille ja kuurojen yhteisön tulevaisuudelle.

Pohdintaosuudessa totean kuurouden määritelmän olevan sisäkorvaistutekeskusten ydinkysymys.  Tekstien mahdollisuus- ja uhkapuheeksi jakautumisen taustalla vaikuttaa kirjoittajien erilaiset käsitykset kuurouden olemuksesta. Ne synnyttävät keskusteluun ristiriitoja, eivätkä  lähestymistavaltaan hyvin erilaiset kirjoittajat aina kohtaa toisiaan keskustelun kentällä.
"

Sitaatin perusteella tutkielman tekijä ei ole päätynyt oikein mihinkään johtopäätöksiin. Kaiken tuon, mitä hän kertoo, olisin voinut sanoa jo etukäteen.

     *     *      *

Tutkielman tapaa käsitellä aihettaan voisi verrata keskusteluun ritualistisesta sukupuolielimien silpomisesta. Sekä tyttöjä että poikia silvotaan. Kirjoittajan päättelyä mukaillen, nihilistisesti, kaikki tulisi sallia. Eri ryhmät ja ihmiset, kun nyt vain sattuvat antamaan asioille erilaisia merkityksiä.

Ja tietysti, miesten silpominen on ilmeisesti vähemmän merkityksellinen asia kuin naisten silpominen, koska miehet ovat legitiimiä tykinruokaa, joiden velvollisuutena on panssarivaunuilla ym. suojella naaraitaan. Niin, ja tietysti, mehän elämme juutalais-kristillisessä kulttuurissa, jossa silvotaan nimenomaan miehiä, oli kyse sitten sodasta, peniksen puhtaudesta tai uskonnollisesta rituaalista. Pahikset silpovat ja alistavat naisia.

Anna Lemmetyisen retoriikka-analyysi on suorastaan virheellistä asettaessaan dikotomisesti vastakkain uhka- ja mahdollisuuspuheen. Tästä ei todellakaan ole kyse. On mahdollista mennä myös tuon juupas-eipäs -keskustelun toiselle puolelle ja vielä moneen eri suuntaan.

Tutkielman tekijä on itse opetellut suomalaisten kuurojen viittomakielen, minkä hän saattoi tehdä siksi, että ei ollut näkövammainen tai sokea. Tätä valintaa hän ei olisi voinut tehdä, jos ei olisi ollut näkevä. - Jos Lemmetyinen ei avoimesti liputa kuurojen lasten universaalien oikeuksien puolesta, hän itse asiassa vie heiltä saman mahdollisuuden, joka oli hänellä itsellään.

Toki tutkielmassakin lopulta päädytään siihen, että - vaikka päätös on perheiden - lasten etu on yli kaikkien muiden intressien. Ongelmana vain ovat vanhemmat, jotka eivät  ajattele lastensa etua vaan pitävät vammaa esimerkiksi jumalan tahtona tai rangaistuksena synneistä tms.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti