keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Morris: "Neljä leijonaa" (2010)

Neljä taitamatonta britti-jihadistia ryhtyy valmistelemaan terroristi-iskua Lontoossa. (IMDb)

     *     *     *

Suurimmalle osalle muslimeja 'jihad' tarkoittaa ihmisen sisäistä kamppailua pahaa vastaan. Länsimaisessa julkisuudessa se yhdistetään nuoriin miehiin, jotka suunnittelevat itsemurhaiskuja päästäkseen Paratiisiin niin kuin tässä elokuvassakin.

Elokuvassa "Neljä leijonaa" (2010) vakavasta asiasta on tehty farssi ja elokuvan keinoin esitetty komedia, jossa tapahtuu kaikkea huvittavaa vaikkakin jihadisteja myös kuolee - ja poliisin ampumana yksi sivullinen maratonistikin.

Neljä muslimimiestä Omar, Barry, Hassan, Faisal ja Waj alkavat kutsua itseään 'Neljäksi leijonaksi' ja he alkavat vakavissaan suunnitella iskuja ja rakentaa pommeja, jotka on tarkoitus räjäyttää - ja räjäytetäänkin - kännykällä.

     *     *     *

Kaikki alkaa mennä pieleen siinä vaiheessa, kun yksi miehistä tutustuu naapurin viehkoon brittityttöön Aliceen - ja päästää tämän sisälle. Nainen periaatteessa näkee, mitä miehet puuhaavat asunnossa, vaikka hän ei todellisuudessa ymmärrä yhtään mitään.  Miehet suhtautuvat paranoidisesti siihen, että nainen on käynyt asunnossa ja he vaihtavat pomminteko- ja kokoontumispaikaksi toisen miehen asunnon.

Tavarat, puolivalmiit pommit ym, lastataan henkilöautoon ja 'Neljä leijonaa' ahtautuu autorämään, joka jättää miehet tien päälle, ja he joutuvat kantamaan loppumatkan tavarat kasseissa ja nyssyköissä. Viimeinen miehistä hieman harhautuu, ja tulee pellon poikki ja ylittäessään kiviaitaa kompastuu aidan toisella puolen olevaan lampaaseen, jolloin hänen mukanaan ollut pommi räjähtää.

Toiselle miehelle käy myös onnettomasti, kun hän yrittää kouluttaa variksenpoikaa lentämään kohteeseen pommi mukanaan. Mies sohlaa kännykkänsä kanssa ja räjäyttää variksen ennen aikojaan. 

     *     *     *

Suurin ongelma miehille on, minkä tulisi olla heidän iskujensa kohde. Heidän mielikuvituksensa ei riitä keksimään mitään muuta tärkeää paikkaa kuin moskeijan, jonka he voisivat räjäyttää. Ajatus on absurdi, sillä moskeijahan on nimenomaan heille itselleen tärkeä paikka. Yksi miehistä perustelee valintaa sillä, että tällä tavoin he voisivat saada maltilliset muslimit puolelleen, mikä ajatus saakin aluksi enemmistön kannatuksen. Lopulta miehet luopuvat ajatuksesta - ja valitsevat kutakuinkin vahingossa kohteeksi kaupungissa juostavan maratonin.

Miehet lastaavat itsensä pommeilla maratonpäivänä. Virityksensä he onnistuvat peittämään naamioasuilla. Yksi miehistä on pukeutunut mm. strutsihahmoksi. Kun yksi miehistä, poliisin läsnäollessa, hermostuu ja räjäyttää itsensä, muut saavat jalat alleen ja hajaantuvat eri puolilla tapahtuma-aluetta.

Yksi ryhmän jäsenistä on hieman yksinkertainen, eikä missään vaiheessa ole oikein kartalla siinä, missä mennään. Lopulta poliisi ampuu hänet - ja samalla mies myös räjähtää luotien osuassa pommiin. Myös muut räjähtävät aiheuttamatta haittaa juuri muuta kuin itselleen ja jonkin verran aineellista vahinkoa ja lievää sekasortoa räjähdyspaikalla.

     *     *     *

Tarina on huvittavuudestaan huolimatta oikeastaan aika surullinen. Joku on saanut miehet ryhtymään varsin epätoivoiseen ja turhaan tehtävään. Kenties syynä on Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet" tai joku muu yksittäinen asia, johon reagoidaan voimakkaasti. Teksti on taiten kirjoitettu niin, ettei se tahallisesti loukkaisi Britannian muslimiyhteisöjä.

Mäki: "Superkumikana" (2011)

Nokkakoplan Munaaja, Jeremias, Janne Turska ja Lilli lyövät vetoa, ettei Superkumikana uskalla vierailla Kammotusten kodissa. Sen on aikoinaan rakentanut kauhuelokuvien ohjaaja Linda Hurja. Kun muut nokkakoplan jäsenet suunnittelevat koulun Halloween-juhlaa, Superkumikana seikkailee Kammotusten kodissa ja törmää aarretta etsivään Yrjö Laattaan ja punkkaripossu Minttuun. Aavekin vilahtaa käytävässä.

Nokkakoplan neuvokkuutta tarvitaan, kun talo uhkaa vajota löyhkäävään mutaan aarre mukanaan. Oli myös otettava selvää, onko aave todellakin olemassa? Nokkakopla kokee monta yllätystä. Löytävätkö he aarteen ja selviääkö aaveen arvoitus? Ainakin Halloween-juhlaan on tulossa yllätysvieras
. (Takakansi)

      *     *     *

Varsin hyvä kirja, lastenkirjaksi, myös aikuiselle. Kirja on - ainakin minulle yllätykseksi - kuunneltuna vielä parempi kuin luettuna.

Kirjan lähtökohta on aika hurja, vaikka sitä ei sen kummemmin tarvitse ajatella. Se on niin kuin TV:ssa pari päivää sitten tulleessa Tim Burtonin elokuvassa "Apinoiden planeetta" (2001), jota tosin en katsonut tällä kertaa. Ihmiset olivat jättäneet kaupungin ja tässä tarinassa he olivat menneet metsiin. Kaupungeissa sen sijaan asuvat eläimet - ja tässä kaupungissa vallassa ovat linnut.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Superkumikana, joka on oikeastaan vain naamio, jonka variksenpoika (jonka oikeaa nimeä ei kirjassa kertaakaan mainita) on vetänyt päälleen.

Kolmas kirjan erikoisuus on se, että siinä on oikeastaan kaksi tarinaa päällekkäin, mikä ei ole lastenkirjassa tavallista. Toisaalta on tarina lintulasten (ja kuuluu koplaan yksi possutyttökin) nokkakoplan vedonlyönnistä ja toisaalta tarina kauhuelokuvien ohjaajan Linda Hurjan aarteesta. Kertomuksessa tarinat risteävät Kammotusten kodissa (= keskeneräinen ihmisten aikoinaan rakentama kerrostalo), kun variksenpoika (tai se Superkumikana) vedonlyöntiin liittyvää tehtävää tehdessään tapaa etsivä Yrjö Laatan (lajina laiskiainen), joka etsii samasta talosta aarretta.
 
      *     *     *

Vetoa linnunpojat ja -tytöt lyövät siitä, uskaltaako variksenpoika mennä Kammotusten kodiksi kutsuttuun paikkaan. Superkumikana ehtii jo jänistää - ja luopua vedosta -, mutta hänen koiransa Sulo livahtaa taloon, eikä koiraa voi tietysti jättää yksin taloon. Pakettiautolla paikalle tullut Yrjö Laatta auttaa variksenpoikaa pääsemään sisään samalla, kun hän itsekin menee sisään etsimään sitä aarrettaan.

Lopulta Sulo löytyy ja monien vaiheiden jälkeen ja nokkakoplan ansiosta myös aarre, joka ei sitten ollutkaan ihan sellainen kuin se oli mm. ihmisten julkisuudessa kuviteltu olevan. Kyse oli vain Linda Hurjan elokuviin liittyvästä rekvisiitasta, jolla ei sinänsä ole paljon (muuta kuin tunne)arvoa.

Kaiken tohinan keskelle Linda Hurja itsekin pöllähtää paikalle kalkkunana, sillä hän haluaa liikkua naamioituneena eläinten hallitsemassa kaupungissa, missä ei ihmisiä enää asu. Tai ihmisiin suhtaudutaan vähän samalla tavalla kuin jos karhu tai joku muu asiaankuulumaton elävä olio alkaisi vaellella pitkin kaupungin katuja. Se siis ajattaisiin takaisin metsään, mistä se oli tullutkin.

      *     *     *

Kertomuksessa on käänteitä ja jännittäviä kohtia - ja kaiken huipuksi kirjan lopulla koko Kammotusten koti vähitellen uppoaa suolle, jolle se oli rakennettu. Ja itseasiassa talo oli aikoinaan jäänyt ihmisiltä kesken selvästi juuri siitä syystä, että talon perustukset olivat alkaneet painua maahan.

Kirja päättyy koulun halloween-juhlien järjestelyihin, juhliin joihin Linda Hurja kutsutaan mukaan. Ennen talon vajoamista nokkakopla ehtii pelastaa joitain Lindan aarteista talon kellarista, mihin kuuluvat hänen vanhat kauhuelokuvansa, joita Linda lupaa näyttää vanhalla elokuvaprojektorillaan.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Rushdie: "Saatanalliset säkeet" (1989)

"Saatanalliset säkeet" (1989) on Salman Rushdien 4. romaani. Se on saanut innoituksensa islamin profeetan Muhammadin elämästä ja saatanallisista jakeista. Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini langetti Rushdielle kuolemantuomion. Kirjan kustantajia ja kääntäjiä uhkailtiin tai jopa tapettiin monissa maissa. (Wikipedia)

Kaapattu lentokone räjähtää pirstaleiksi korkealla Kanaalin yllä. Kirkkaalta taivaalta, Mount Everestin korkeudelta, mereen putoaa kaksi miestä, jotka kuin ihmeen kaupalla päätyvät hengissä Englannin lumiselle rannikolle. Mutta jokin – tai joku – on puuttunut asioiden kulkuun: Gibreel saa itselleen sädekehän ja Saladin taakakseen orastavat sarventyngät…

Romaanissa nykyaika ja menneisyys avautuvat silmiemme eteen. Vuosituhannet kattavassa huikeassa kertomuksessa uskontojen synnyt ja siirtolaisuuden ongelmat sekoittuvat unten maailmaan sekä ihmiselämän alituiseen problematiikkaan, rakkauteen ja kuolemaan. "Saatanallisten säkeiden" näyttämönä toimii koko mystinen maailmankaikkeus. Islaminuskoisia maita 1980-luvun lopulla järisyttäneen romaanin intensiivisyys vakuuttaa yhä. (Takakansi)

     *     *     *

En väitä paljon ymmärtäväni tästä kirjasta, sen symboliikasta, kirjasta jonka tänään silmäilin ja luin läpi. Toisinaan pysähdyin "Saatanallisiin säkeisiin", runolliseen kieleen ja - myönnän - en pidä kovin paljon Salman Rushdien tavasta revitellä asioita. Myöskään haastatteluissa, joita olen nähnyt. Hän on ilmeisesti mies, joka kaivaa verta nenästään.

Minulle tulee tätä lukiessa usein tunne, että hän käsittelee asioita väärällä tavalla. Hän kirjoittaa niin kuin uskovainen kirjoittaa, ei niin kuin kansanmies tai ennemmin -nainen, joka epäilee tai uskoo, että saatanalliset säkeet voisivat sittenkin olla totta. Tai ennemmin niin että jos kahdesta pahasta on valittava pienempi paha, ehkä pienempi paha olisivat olleet ne saatanalliset säkeet. (Ja parasta olisi tietysti ollut, ettei suuria uskontoja olisi edes syntynyt.)

Kirja ruokkii mielikuvitusta, ja joidenkin kuvittelukykyä kirja varmasti ärsyttää äärimmilleen, sietokyvyn rajoille asti - ja senkin yli. Se panee myös miettimään Suurten uskontojen ruokkimia kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, kuoleman jälkeisestä elämästä ja kuolemattomuudesta.

Kun kirjan kaksi päähenkilöä  Saladin ja Gibreel kuolevat lento-onnettomuudessa, ei heidän elämänsä reinkarnaation jälkeen ainakaan parane. Tämän kirjan luettuaan, luulen, että se vahvistaa ainakin skeptikkojen näkemyksiä siitä, että "on se lopullinen kuolema sentään aika lohdullinen asia".

    *     *     *

Ennen kuolemaansa miehet olivat tavallisia kuolevaisia - mitä se tässä yhteydessä sitten tarkoittaakaan. Kuolemansa jälkeen he syntyivät, eivät uusiin nahkoihin vaan ennemmin uuteen sieluun. Toinen valkoisena, toinen mustana enkelinä. Gibreelin nimi oli tietysti enne, samoin kuin Saladin. Näin mielsin asian arkijärjelläni. Hyvis ja pahis eivät loppujen lopuksi poikenneet toisistaan kovin paljon, saman monoteistisen jumalan luomia kummatkin.

Uudessa olomuodossa liikkuminen oli tietysti vaivattomampaa kuin ennen. Lentokoneen sijaan he saattoivat leijua esimerkiksi Lontoon yllä ja paikasta toiseen omilla siivillään.

Profeetta Muhammed esiintyy kirjassa nimellä Mahound, ja hän mm. painii Arkkienkelin tai Gibreelin kanssa niin kuin pyhissä kirjoituksissa.

Kummatkin kirjan enkelit olivat varsinaisia naistenmiehiä jos eivät sitten sikoja, varsinkin Gibreel oli täysi pukki, vaikkakin jumalan mies. Tosin hän on tai oli siviilitehtävässään kuuluisa Bollywood-tähti, mihin rooliin sopi kiksautella somia naisia ja tehdä heitä paksuksi.

Saladin oli puolestaan rikkaan miehen perillinen, eikä kovin onnellisesti naimisissa. Vaimo Pamela ei paljon miehensä menetystä surrut, ja iloitsi tapahtumasta rakastajansa Jumpy Joshin kanssa. Ja hänelle oli yllätys, kun Salad saapui omin siivin reinkarnaation jälkeen Notting Hillin kotiinsa.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 306: "E-kirjat esille ..."


Olen silloin tällöin miettinyt, millä tavoin - yksinkertaisesti - e-kirjoja voisi tuoda esille Naamakirjassa. Tässä on taas yksi viritelmä.

     *      *     *

Keskeiset elementit:

1. jonkinlaine logo
2. otsikko
3. tekstiosa, jossa kuvailu & lainauksia
4. linkki äänikirjaan, tässä tapauksessa




















Toinen versio kirjastosta lainattavissa olevasta kirjasta:





maanantai 28. huhtikuuta 2014

Jansson: "Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia" (1962)

"Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia" (1962) on Tove Janssonin 6. muumikirja, joka sisältää seuraavat yhdeksän kertomusta: 'Kevätlaulu', 'Kamala tarina', 'Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin', 'Maailman viimeinen lohikäärme', 'Hemuli joka rakasti hiljaisuutta', 'Kertomus näkymättömästä lapsesta', 'Hattivattien salaisuus', 'Sedrik' ja 'Kuusi'. (Wikipedia)

     *     *     *

Kirjan kertomukset ovat tuttua ja turvallista Tove Janssonia. Aiemmissa kirjoissa kehiteltyjä hahmoja syvennetään ja mukaan tulee myös uusia tuttavuuksia, niin kuin 'Näkymätön lapsi'. Suurin osa tarinoista on tuttuja vuosien varrella tehdyistä japanilaisista animaatioista, joita on näytettyjä TV:ssa jatkuvasti milloin milläkin kanavalla. Alkuperäisillä teksteillä ja Janssonin piirroksilla on kuitenkin oma erityinen kiinnostavuutensa.

Ennen muuta lyhyissä tarinoissa kirjailija osoittaa taituruutensa sanojen käyttäjänä. Kun tarinoita lukee, läpi tulee elämänfilosofia, joka toisinaan herättää kriittisiä ajatuksia. Mutta hahmot ovat tietysti sellaisia kuin maailma, jota ne kuvaavat - ja sehän on loppujen lopuksi suomalaista sielunmaisemaa, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

     *     *     *

Tarinoissa keskitytään aina johonkin hahmoon. 'Kevätlaulu' on kertomus siitä, kun Nuuskamuikkunen jälleen kerran keväällä on saapumassa Muumilaaksoon. Tällä kertaa hän kohtaa nuotiolla niin pienen eläimen, että sillä ei ole edes nimeä. Kohdattuaan ikuisen vaeltajan hän vihdoin saa nimen, tulee huomatuksi ja pystyy aloittamaan itsenäisen elämän jonain. Nuuskamuikkusesta paljastuu tarinassa hänen pimeä puolensa, narsismi joka ei kuitenkaan ole kovin syvällä hänessä - ja hän onnekseen on tietoinen asiasta ja pystyy vaikuttamaan siihen.

'Kamala tarina' on kamala tarina homssusta ja sen veljestä. Homssulla on vilkas mielikuvitus, jota ilmeisesti nähty ja koettu sota on traumatisoinut.Vanhemmat eivät ymmärrä homssun tilaa vaan kuvittelevat häen tahallaan valehtelevan, mistä seuraa homssun kannalta mm. sellainen ikävä asia, ettei hän saa illalla ruokaa, mikä tietysti harmittaa. Homssu saa Myyltä opetuksen siitä, mitä siitä saattaa seurata, jos johtaa toista harhaan. Se ei tunnu kivalta.

Hieman samantapainen kertomus on 'Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin'. Tässäkin tarinassa päähenkilö ei ole ihan täysipäinen, mutta siitä ei ole haittaa muuta kuin hänelle itselleen. Hän kuvittelee mielessään kauheita onnettomuuksia - mikä sitten tapahtuukin, minkä jälkeen hän ei sitten enää pelkää onnettomuuksia.

'Maailman viimeinen lohikäärme' on yksi suosikkitarinoitani, ehkä juuri sen pienen lohikäärmeen takia, joka puhalteli reikiä vahakankaisiin ja milloin minnekin. 'Hemuli joka rakasti hiljaisuutta' on sekin katastrofitarina niin kuin kaksi edellistä. Tällä kertaa on kyse tulvasta, joka sekoittaa hemulin ja lasten elämän. - Ja on sanottava, että tästä tehty animaatio on todella huikea. Tove Janssonin hengessä hurjat ja kauheat asiat on saatu näyttämään kiehtovilta ja merkityksellisiltä, elämää suuremmilta.

'Kertomus näkymättömästä lapsesta' on varmasti tuttu monelle suomalaislapselle. Perheissä varsinkin niissä joissa oli paljon lapsia, jotkut lapset jäivät helposti näkymättömiksi. Myy tuo näkymättömän Ninnin Muumien luo, jotka auttava tyttöä tulemaan taas näkyväksi, vaikka helppoa se ei ole. Vasta hersyvä nauru saa Ninnin lopulta kokonaan näkyväksi.

'Hattivattien salaisuus' tarinassa Muumipappa tekee tutkimuksiaan hattivattien keskuudessa, ja yrittää päästä selville heidän mysteeristään siinä kovin hyvin onnistumatta. Lopuksi hän luovuttaa ja näkee parempana antaa niiden olla rauhassa ja elää omaa elämäänsä.  'Sedrik' on Nipsun leikkikoira, jonka hän antaa Kampsun tyttärelle, kun luulee saavansa "jotain takaisin kymmenkertaisena, kun antaa jotain oikein itselleen rakasta pois". Tästä viisaudesta Nipsu syyttää Muumipeikkoa. Lopulta Nipsu kuitenkin saa lelunsa takaisin, tosin hieman kärsineenä.

Viimeinen joulutarina 'Kuusi' on tietysti aivan omaa luokkaansa, muumithan nukkua talviunta, mutta yhtenä vuonna he heräsivät hieman ennen joulua ja kuulivat kauhean asian: joku sellainen hirviö kuin Joulu oli saapumassa Muumilaaksoon...

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 82 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Nykyään on tapana näyttää sarjoja pikauusintoina. Yksi tällainen sarja oli sunnuntaina Yle Femiltä tullut "Toisaalla - Big in Japan" (2010). Sarja koostui 6:sta 1/2 tunnin ohjelmasta, jotka olivat tehty kotivideo-tekniikalla.

Kaksi suomenruotsalaista nuorta aikuista, mies (Johannes Östergård) ja nainen (Nina Ijäs), kiersivät Japanin ristiin rastiin. Nytpä ei sitten tarvitse itse harkita tällaista reppureissua. Se tuli virtuaalisesti tehtyä. Tosin ehdin nähdä vain kolme viimeistä jaksoa, kun sattumalta avasin TV:n oikeaan aikaan.

     *     *     *

Sarja oli ennen muuta autenttisuutensa ja rosoisuutensa takia herkullista katsottavaa. Ninan ja Johanneksen matkaa seurattiin hyvin läheltä - ja syntyi ainakin sellainen vaikutelma - että juuri mitään sensuroimatta. Seksikohtaukset oli kuitenkin selvästi leikattu pois.

Katsojan oli helppo samastua matkalaisiin, ja seurata tilanteita autossa, junassa, laivalla vuorotellen Ninan ja Johanneksen silmin - kummalla kamera nyt sattui olemaan kädessä.

     *     *     *

Jälkikäteen oli mahdollista palauttaa tapahtumia mieliin ikään kuin itse olisi ollut matkalla mukana. Kuvitella miltä tuntui pulahtaa merenrannassa olevaan kuumaan lähteeseen, rikinkatkuiseen, kivistä kyhättyyn altaaseen, jonka reunojen yli loiski viileää vettä Japaninmereltä.

Tai miltä tuntui nukkua teltassa pohjoisessa Hokkaidon saarella autiolla leirintäalueella, niinikään merenrannassa, kun ulkona satoi rankasti vettä niin kuin syksyllä on tapana. Ja miten tulikaan ratkaistua ongelma, jonka Johannes aiheutti itsepäisyydellään. Hän kun oli varma, että leirintäalueella on aina keittokatos, josta löytyy astioita, mutta tältä leirintäalueelta niin kuin ei muiltakaan niitä kuitenkaan löytynyt. Mutta Johannes ei tietysti nytkään myöntänyt olevansa väärässä, mikä Ninaa suunnattomasti ärsytti, minkä hän sanoi myös ääneen. Mutta pahemmilta riidoilta vältyttiin, ainakin kameran edessä.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 81 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Tällainenkin kiinnostava Yle Femin 10-osainen TV-sarja minulta on mennyt sivu suun: "Minun New Yorkini". 3. osassa tanskalainen toimittaja ja kirjailija Christian Mörk kuvaili omaa Suurta omenaansa.

Mörkistä tai hänen kirjoistaan en tiedä mitään. Hänestä löytyi muutama rivi Wikipediasta tanskaksi - ja venäjäksi. Kotisivu on niukka, vain vähän tietoa uusimmasta kirjasta.

     *     *      *

Lyhyessä 5-minuutin dokumentissa hän kertoi Brooklynistä, jossa hän on asunut koko aikuisuutensa - ja mihin esimerkiksi hänen kirjansa "Skyggernes hav" (2008) sijoittuu. Ja juuri tuon kirjan ja sen henkilöhahmojen kautta hän kertoi tarinaansa. Kirja on selvästi trilleri.

Päähenkilö Jacob lyödään Brooklynin satamassa tajuttomaksi - Mjörk näyttää tapahtumapaikan - ja herättyään hän huomaa olevansa merellä kidnapattuna. Joillekin on maksettu siitä, että hänestä päästään eroon.

Jacobin elämä ei muutenkaan ollut mennyt putkeen. Avioliitto oli onneton ja isä oli juuri kuollut tai murhattu, ja Jacobin outo tilanne ilmeisesti liittyy jotenkin isään ja hänen sotkuihinsa. Isä oli autokauppias, jolla oli myös rikollisia bisneksiä.

Christian Mörk tuntee Brooklynin, josta kirjassaan kertoi  kuin omat taskunsa. Hän vietti paljon aikaa satamassa ja sataman kuljetustyöntekijöiden kanssa. Hän liikkui myös poliisien matkassa, ja näki sisältä päin tarkkailijana heidän työtään ym.

     *     *     *

Kulmat joilla Mörk asuu ovat sellaisia, joissa ei turisteja näy, eivätkä keskiluokkaiset kaupunkilaiset sinne tavallisesti eksy. Alue on rähjäistä työväenasuinaluetta. Elämä Brooklynissa kuitenkin viehättää tanskalaiskirjailijaa. Ihmiset pitävät huolta toisistaan, auttavat toisiaan ja ovat muutoinkin yhteisöllisiä.

Hän siis asuu kuin pienessä kylässä maaseudulla keskellä suurkaupungin sydäntä. Voisiko ihminen enempää toivoa?

Linkit:

Christian Mørk. Wikipedia

Salomaa: "Narsismin tiedostaminen - toipumisopas narsistille ja uhrille" (2011)

Narsisti ja narsismin uhri ovat henkisesti hylättyjä lapsia, joiden oireiden määrä ja laatu vaihtelevat hylkäämisasteen mukaisesti. "Narsismin tiedostaminen - toipumisopas narsistille ja uhrille" (2011) piirtää selvän kuvan heidän sisäisesti samanlaisista mutta ulkoisesti vastakkaisista piirteistä. Sama henkilö voi muuttua ihmissuhteesta toiseen narsistista uhriksi ja päinvastoin, tai hän voi ilmentää samassa suhteessa vaihtelevasti näitä molempia rooleja.

Tässä oppaassa esitellään narsismin syitä, seurauksia ja toipumistyökaluja. Kirja lähestyy aihetta syyttämättä mutta ongelman vakavuutta kieltämättä. Tietoisuustaitojen kehittämistä esittelevässä osuudessa yhdistetään läntisen tieteen ja itäisen viisausperinteen arvokkainta ainesta. Kirjan sisältö puhuttelee jokaista lukijaa, sillä terveen narsismin löytäminen ja ylläpitäminen on meille kaikille elämänpituinen tehtävä. (Takakansi)

     *     *    *

 Sisällys

- 1. Narsistinen maailmankuva - 2. Narsistiset ihmissuhtteet - 3. Tietoisuustaitojen kehittäminen - 4. Narsismista vapautunut maailmankuva - 5. Tietoisuustyöskentelyn mahdollisuuksia - 

      *     *    *

Kirjasta tekee erikoisen ainakin kaksi seikkaa. Kirjoittaja Paula Salomaa ei ole psykologi tai psykiatri vaan jonkin sortin valistunut maallikko (mielestäni mutta vain kirjan perusteella arvioituna). Ja sen lisäksi hänellä on omakohtaisia kokemuksia narsismista, mitä hän peilaa tässä kirjassakin. Hän ei ole myöskään sitoutunut mihinkään teoreettiseen näkökulmaan tai lähestymistapaan, mistä aiheutuu jonkin verran ongelmia, sillä kirja toisinaan rönsyilee ja terminologia ei aina ole kovin selvää.

Ansiokasta on tietysti se, että Salomaa on rohkeasti tarttunut vaikeaan aiheeseen. Itse lähtökohta on tärkeä, minkä ammattimiehet ja -naiset useasti unohtavat. Nykyinen suomalainen yhteiskunta suosii ja suorastaan ruokkii kaikenlaista narsismia, ja se on monesti pahoinvoinnin takana, mikä on tavallista esimerkiksi työpaikoilla. (Porvarillinen, itsekkyyttä lietsova, nationalistinen kilpailumentaliteetti on kaiken pahan alku ja juuri, mihin myös työväenliike on lähtenyt innolla mukaan.)

Erityisen ansiokkaana pidän hänen sosiaalipsykologista tapaansa tarkastella ihmisten välisiä suhteita. Salomaa pyrkii välttämään turhaa psykologisointia. Ja koska kirjassa tarkastellaan ihmisten välistä vuorovaikutusta ja siihen liittyviä riippuvuuksia ym., narsismi paljastuu 2-suuntaiseksi asiaksi. Ei ole yksiselitteisesti narsisteja ja heidän uhrejaan vaan tilanteet vaihtelevat varsinkin ihmissuhteesta toiseen mikä on erittäin tärkeä havainto. (Lisäksi hän korostaa vielä ehkä kaikkein tärkeintä seikkaa, että tasapainoisten - ja sanoisinko terveiden - ihmisten voi olla hyvin vaikea elää narsistien / uhrien yhteisöissä, sillä heidät helposti koetaan uhkaksi ja kummajaisiksi.)

      *     *    *

Kirjan pääotsikot jakaantuvat lukuisiin alaotsikoihin, joista valitsen satunnaisesti alaotsikon 'Tietoinen läsnäolo'. Kappale alkaa näin:

"Maailmamme kärsii vakavasta tuhovoimasta, joka on johtanut sotiin ja terrorismiin, ahdasmielisyyteen ja mielipuolisuuteen. Enimmäkseen tässä kaikessa on pohjimmiltaan kysymys itsekeskeisyyydestä, muiden häikäilemättömästä hyväksikäytöstä ja erimielisyyksien ratkaisemisesta toisia vahingoittamalla." (s.130)

Narsistien ja heidän uhriensa tapa ratkaista ongelmia on joko avoin tai piilevä väkivalta ja toisten vahingoittaminen. Tämä näkyy hyvin viime päivien kansainvälisessä politiikassa, kun ajatellaan vaikkapa sitä millä tavoin Venäjää ja sen johtajia kyykytetään järjestelmällisesti, mikä on yhdenlaista narsistista kiusaamista. USA ja Vietnamin, Irakin ym. sodat ovat jotenkin päässeet unohtumaan samoin vain sukupolven takaiset juutalaisvainot. Mitä sen rinnalla merkitsee se, että Krim on verettömästi, tyylikkäästi ja perustellusti liitetty osaksi Venäjää? EU:n logiikkaa on täysin mahdotonta ymmärtää muuta kuin natsi-Saksan politiikan suorana jatkona. Nykyinen Ukrainahan sai muotonsa Hitlerin valloituspolitiikan tuloksena.

Se mitä olen edellisessä kappaleessa yrittänyt tuoda esiin on Salomaan kirjassaan peräämää 'tietoista läsnäoloa'. On terveelllistä hetkeksi pysähtyä miettimään, missä tässä kaikessa oikein on kyse, eikä tyytyä kaikkein helpoimpaan ja mukavimpaan vastaukseen. Suomalaisen poliittisen narsismin huippua edustaa ehdottomasti pääministeri Jyrki Katainen mm. Nato-lausuntoineen ja intohimoisella pyrkimyksellään jatkuvasti kyykyttää yhteiskunnan huono-osaisimpia - ja tehdä heistä viime kädessä tykinruokaa.

      *     *    *

Kokonaisuutena ottaen Paula Salomaan kirja  "Narsismin tiedostaminen" ei tarjoa sellaisia välineitä kuin oppaalta voisi edellyttää. Joissain tilanteissa kirjasta toki voi olla apua. Erilaiset yksilölliset harjoitteet ym. tehtävät voivat olla hyödyllisiä, mutta eivät ne tuo työyhteisöihin tai ihmissuhteisiin ratkaisuja, sillä kyse on muustakin kuin siitä, mitä juuri sinun pääsi sisällä tapahtuu tai on tapahtumatta. Ja miten sinä voit tietoisuutesi kautta vaikuttaa omassa lähiympäristössäsi.

RUNO ON VAPAA. Osa 177: "Kohtalaisen nopeasti - Allegro moderato"

Vuonna 2015 tulee Jean Sibeliuksen syntymästä kuluneeksi 150 vuotta, mitä juhlitaan mm. Hämeenlinnassa, joka on hänen syntymäkaupunkinsa.

Sibeliuksen Sinfonia "No. 5" (1915) jakaantuu 3. osaan, joista 1. osan tempo muuttuu alun jälkeen Allegro moderatoksi, mitä osuutta on kuvailtu scherzoksi. Sinfoniaa on luonnehdittu mm. valoisaksi ja luonnonläheiseksi.

     *     *     *

Valoa, valoa, valoa!
Valoa, valoa, valoa!
Valoa!

Valoa!

(Lokkien ääntelyä keväisellä Pihlajavedellä Savonlinnassa.)

Valoa, valoa, valoa!
Valoa, valoa, valoa!
Valoa!

Valoa!

(Kuikkaparin keväinen tervehdys muinaisella Katumajärvellä.)

Kevät!
Kevät 100 000 vuotta sitten.

Ihana kevät!
Ennen nykyihmistä,
ennen niitä lännestä tulleita murhaajia.

Linkki:

Sinfonia nro 5 (Sibelius). Wikipedia
J. Sibelius. Symphony No. 5 in E flat major, Op. 82
J. Sibelius. Symphony No 5 in E-flat major, Op 82 - Vänskä

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 80 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Eilen jäin katsomaan Yle Teemalta dokumenttielokuvaa "Lounas taivaalla" (2012), joka on rakennettu yhden (1) ainoan valokuvan ympärille, mikä oli tietysti pakko ainakin toisella silmällä katsoa läpi. 

Luulen että monen suomalaisopiskelijankin seinällä on jäljennös tästä valokuvasta. Viimeksi näin sen muistaakseni viime syksynä huonekaluliike Askon sisustusosastolla.

Valokuvassa on yksitoista (11) työmiestä, jotka istuvat muina miehinä lounaalla vähintään 100 metrin korkeudessa kapealla teräspalkilla keskellä 1930-luvun Manhattania.

     *     *     *

Valokuvan kuvaajasta ei ole täyttä varmuutta, mutta vaihtoehtoisia kuvaajia on kolme ja he kaikki olivat aikansa lehtikuvaajia, jotka 20.9.1932 olivat kivunneet rakenteilla olevan pilvenpiirtäjän (Rockefeller Centerin RCA Building) 69:en kerrokseen. Virallisesti kuvan on ottanut Charles C. Ebbets, mutta asiasta ei ole täyttä varmuutta.

Kuvaajien lisäksi on epäselvää, keitä kuvassa oikein oli. Kaksi 11:stä miehestä on tunnistettu valokuva-arkistossa olevan toisen valokuvan perusteella, jonka takapuolella on mainittu miesten nimet. Suurin osa rakennustyömiehistä oli tuohon aikaan, ja vielä tänäkin päivänä, irlantilaissyntyisiä,  joten joukossa oli luultavasti Irlannista lähtöisin olleita siirtolaisia.

Mielenkiintoisella tavalla dokumentissa on jäljitetty - arkistojen kätköistä - miesten taustoja, ja kahdesta muusta miehestä saadaan lopulta vahingossa lisätietoa. Palkin päissä istuvat miehet ovat irlantilaismiehiä, jotka olivat kotoisin samasta pikkukylästä. Loput jäivät tunnistamatta.

     *     *     *

Miesten tunnistamiseksi on järjestetty jopa lehtikampanja, joka tuotti 45 varmaa tunnistusta. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että kuvan mies saattoi olla yksi ehkä kymmenestä arvauksesta - tai sitten kaikki arvaukset osuivat pieleen. Esimerkiksi viidettä miestä vasemmalta on veikkailtu ruotsalaiseksi Albin Svenssoniksi.

Lopulta dokumenttielokuvassa päädytään siihen, ettei ole tärkeää, keitä miehet tarkalleen ottaen olivat, sillä he edustavat kaikkia tuhansia tuohon aikaan pilvenpiirtäjiä rakentaneita siirtolaismiehiä. Monikaan ei vapaaehtoisesti asettanut itseään vaaraan, mutta Suuren lamakauden aikana vaihtoehdot olivat vähissä. Kolmasosa työvoimasta oli työttömänä, ja korkeuksiin päässeet miehet olivat rakennustyömiesten hyvinpalkattua eliittiä, joita arvostettiin.

Työ oli tietysti hyvin vaarallista, ja jokainen päivä saattoi olla viimeinen. Kukaan miehistä, joka oli rakentamassa pilvenpiirtäjiä, ei tehnyt tuota työtä 20 vuotta kauempaa. Jokaista 10 kerrosta kohden oli laskettu, että syntyi vähintäin yksi kuollut ja toinen vammautui pysyvästi. Kun rakennettiin esimerkiksi 150 kerroksista rakennusta, tiedettiin jo etukäteen, että yli 10 miestä tulee kuolemaan projektin aikana.

Linkki:

Men At Lunch (Preview). YouTube

Men at Lunch at TIFF (Toronto International Film Festival) 2012. YouTube

Parker : "Dorian Grayn muotokuva" (2009)

Mieleltään vinksahtanut mutta ihmisten rakastama nuori seuramies saa jollain tavalla pidettyä itsensä ikuisesti nuorena. Miehestä nuorena tehty muotokuva paljastaa ihon alla olevan rumuuden kaikille. (IMDb)

   *     *     *

Ohjaaja Oliver Parkerin "Dorian Grayn muotokuva" (2009) on viimeisin tämän Oscar Wilden klassikkokirjan filmatisointi, ja luultavasti paras, paras näkemäni. Kirjaakaan ei ole unohdettu, sillä esimerkiksi kuluvan kevään aikana sitä ovat lukeneet hämeenlinnalaiset yläasteen oppilaat. Jokin kirjassa vetoaa yhä uusiin sukupolviin.

Kirjan juoni on äärimmäisen yksinkertainen, ja se on kerrottu yllä olevassa Internet Movie Databasen kuvauksessa. Ja hämmästyttävää on, että näinkin yksinkertainen idea kantaa kirjan / elokuvien loppuun asti.

Teemana on loppujen lopuksi ihmisen pahuus, joka on kirjassa esitetty ihmisen omana valintana, mikä rikkoo juutalais-kristillisen tradition ajatusta ihmisen syntisyydestä. Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä eikä paha, vaan ihminen itse valinnoillaan ja tekemisillään vaikuttaa siihen millainen hän on.

     *     *      *

Aluksi ujo maalaispoika Dorian Gray (Ben Barnes) oppii nopeasti suurkaupungin, Lontoon seuraelämän tavoille. Orpopoika saa merkittävän perinnön, kun hänen setänsä kuolee - ja yllättäen hän huomaa olevansa keskellä yhteiskunnan kermaa - ja nuoruutensa ja kauneutensa takia huomion keskipisteenä missä liikkuukin.

Se mikä Dorian Grayn hahmossa vetoaa on varmasti ristiriita hänen sisäisen ja ulkoisen minänsä välillä. Dorian on äärimmäisen viehättävä, hyvinkäyttäytyvä ja seurallinen, joka miellyttää kaikkia. Kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa miehestä.

Silti hän tekee ihmisten selän takana mitä ilkeimpiä tekoja ja pilaa ihmisten elämiä ilman että he itse aina edes ehtivät tajuta mitään. Esimerkiksi hän ajaa heti ensimmäisen tyttöystävänsä Sibylin (Rachel Hurd-Wood) itsemurhaan ja myöhemmin tappaa kylmäverisesti parhaan ystävänsä Basilin (Ben Chaplin), millä takaumalla elokuva alkaa. Dorian kaiken lisäksi joutuu paloittelemaan ruumiin, jotta hän saisi sen mahtumaan matka-arkkuunsa. Arkun hän kuljettaa merenrantaan - ja heittelee palat meren ja lopuksi hulauttaa laiturilta arkunkin mereen. Lähtiessään Lontoon taloltaan hän saa arkun nostamisessa apua ohikulkeneelta poliisilta.

     *     *      *

Elokuvassa on taitavasti nostettu esiin kirjan tarinan keskeiset kohdat ja pystytty esittämään ne visuaalisesti, tehokkaasti ja ymmärrettävästi. Katsojalle ei jää epäselväksi, millainen mies Dorian Graysta Lontoossa kehittyi.

Tässä elokuvaversiossa on nostettu ansiokkaasti esiin myös asetelman toinen puoli: Dorian Gray ei olisi pystynyt toimimaan niin kuin toimi, jolleivät muut olisi sitä mahdollistaneet. Jos ennen muuta naiset eivät olisi toistuvasti lähteneet hänen matkaansa, maanneet, juopotelleet ja polttaneet oopiumia komean nuoren miehen kanssa, eivät he olisi myöskään turmeltuneet. (Mitä turmeltumisella sitten tarkoitetaankaan!)

Victor Hugon kirja oli kritiikkiä länsimaista nuoruuden ja kauneuden palvontaa kohtaan, mikä USA:ssa on viety tänä päivänä huippuunsa ja Eurooppa seuraa vauhdilla perästä. Hugo oli moralisti mutta myös homoseksuaali, mikä tulee kirjassa hyvin esiin - ja sitä käytettiin aikoinaan tuomioistuimessa kirjailijaa vastaan.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 79 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Heräsin lauantai-päikkäreiltä jokin aika sitten ja avasin television. Kävin kanavat läpi ja pysähdyin Foxille. Ohjelmatietojen mukaan menossa oli  National Geographcin 'Historian salaisuudet' -sarjan osa, jonka aiheena oli puhkipuhuttu "Roswellin tapaus".

Ohjelmasta oli vain 5-10 minuuttia enää jäljellä, mutta  - kuinkas muutenkaan - tämäkin ohjelma löytyi tuubista.

      *     *    *

Rosswellin lentävät lautaset ja aluksista löytyneet alienit ovat ruokkineet vuodesta 1947 lähtien loputtomasti ihmisten mielikuvitusta kaikkialla maailmassa. Ja synnyttäneet mm. tuottoisan populaarikulttuurin bisneksen. Nuortenkirjoihin perustuvaa "Roswell" -TV-sarjaa tehtiin 3. tuotantokautta vuosina 1999-2002. Vuonna 1982 Steven Spielberg teki suosikkielokuvan "E.T (Extra-Terrestrial)" ym.

Tällaiset ohjelmat, jotka juurta jaksain selittävät mistä kaikessa oli kyse, eivät vaikuta Roswell-uskovaisiin ja UFO-tutkijoihin. Uskovaiset haluavat uskoa, että meidän ulkopuoleltamme, sieltä jostain, tulee koko ajan olioita, jotka ovat kiinnostuneita meistä - ja ehkä haluavat pelastaa meidät ennen muuta meiltä itseltämme, mikä tietysti on kannatettava ajatus.

Amerikkalaisista 25 % uskoo, että USA:n hallitus ei halua kertoa kansalaisille löytämistään avaruusolioista. Suomen suurin puolue Kokoomus jäisi vaaleissa näiden uskovaisten jalkoihin 20 %:n kannatuksellaan. Tämä uusi puolue kannattaisi luonnollisesti täydellistä aseistariisuntaa, mikä kerralla tasapainottaisi Suomen talouden.

      *     *    *

Jokainen vähänkin asiaan vihkiytynyt tai jotain siitä kuullut, tietää että lentolautasissa oli kyse valtavista ilmapalloista, joita heti 2. maailmansodan jälkeen, Kylmän sodan alkaessa, lähetettiin ilmakehän yläkerroksiin. Niiden avulla oli tarkoitus mm. pystyä ennakoimaan Neuvostoliiton mahdolliset suunnitelmat ydinsodan aloittamiseksi tms. Aika oli hyvin paranoidista.

Tuohon aikaan ei taivaalla vielä liikkunut ensimmäistäkään satelliittia, joten supervaltojen täytyi kehitellä muunlaisia ratkaisuja toistensa tarkkailuun. Neuvostoliitto laukaisi Sputnikinsa vasta 10 vuotta myöhemmin vuonna 1957 taivaalle, minkä  jälkeen kaiken avaruuteen liittyvän kehitys olikin sitten huikean nopeaa.

    *      *      *

Uutinen taivaalla New Mexicon Roswellin nähdyistä UFO:ista vuonna 1947 oli USA:n historian suurimpia uutisskuuppeja. Kaikki lehdet kirjoittivat tapauksesta ja radioasemat pauhasivat Roswellia. TV oli vielä tuolloin harvinaisuus.

Vaikka harhaiset uutiset kumottiin tuoreeltaan, tämä lietsoi vain tapaukseen liittyvää hysteriaa. Ihmiset raportoivat ympäri osavaltiota satoja vastaanvanlaisia havaintoja muutamien viikkojen aikana. Ihmisten mielissä, yleisessä mielipiteessä, vakiintui nopeasti käsitys siitä, että USA:n sotilashallinnolla oli jotain salailtavaa asian suhteen, mikä uskomus on monilla vielä tänäkin päivänä 60 vuoden jälkeen tapauksesta.

Tapaukseen liittyvää epävarmuutta ovat ruokkineet ihmisten vakavina pitämät tutkijat. William L. Moore & Charles Berlitz julkaisivat v. 1980 klassisen tutkimuksensa "The Roswell Incident: The Classic Study of UFO", mikä on pitänyt yllä uskoa maahan pudonneista lentävistä lautasista, alieneista ja niihin liittyvistä salaisista tutkimuksista.

Ajatuksena oli mm. että jossain arkistojen käytköissä täytyy olla "X-faileja", joista armeijan valheet selviävät, kunhan tiedot vain saadaan julkisuuteen. Todistajina kirjoittajat ovat käyttäneet mm. entisiä upseereita, jotka ovat antaneet UFO-teoriaa tukevia silminnäkijälausuntoja.

    *      *      *

Tänä päivänä Roswellin pikkukaupunki on maailman UFO-pääkaupunki, jolle kaikki alieneihin liittyvä on tuottoisaa matkailu- ym. bisnestä. Uuteen Meksikoon virtaa vuosittain satojatuhansia ihmisiä vain nähdäkseen paikan artefakteineen, kaiken sen mistä UFO-hysteria sai alkunsa.

Jotkut saapuvat paikalle vuosittain kuin pyhiinvaeltajat, ja uskovat löytävänsä autiomaasta edes jotain todisteita uskolleen.

Linkki:

Emery, David. "Roswell: Birth of a Myth. Part 1: Flying Saucer or Weather Balloon or...?" About.com

History's Secrets: The Roswell Conspiracy (National Geographic). YouTube

Roswellin tapaus. Wikipedia

RUNO ON VAPAA. Osa 176: "Kaikki hyvin?"

Muistan jostain lukeneeni, että Sigur Rósin "All Alright" on islantilaisyhtyeen ainoa tai ainakin ensimmäinen englanninkielinen kappale. Tutuksi se on tullut mm. Neil Jordanin elokuvasta "Merenneito (Ondine)" (2009).

     *     *     *

Kaikki hyvin?

Haluan hänen tietävän
mitä pahaa olen tehnyt
Haluan hänen tietävän
miten pahaa.

Haluan hänen tietävän
mitä hirveää olen tehnyt
Haluan hänen tietävän
sen heti tässä ja nyt
(Tai huomenna tähän aikaan
ehkä jo tänään...)

Tämä ei ole oikein.
(Sitten on parempi
Sitten sentään tiedämme
mitä pahaa olen tehnyt)

-     -    -

Istun sinun kanssasi
hiljaisuudessa
Linnut laulavat
Tuntuu hyvältä

-     -     -

Me lauletaan yhdessä -
virttä ei kelleen
Linnut laulaa yhteen ääneen:
"Rakkautemme on loputon"

Ne laulavat yötä päivää
Ne laulavat mulle
Ne laulavat yötä päivää ja -
sinä...

Sinä olet vielä siinä vieressä,
ja kaikki on hyvin

Linkit:

Ondine (film). Wikipedia
Sigur Ros. All Alright. YouTube
RUNO ON VAPAA. Osa 132: "Sigur Rós"

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Jordan: "Merenneito" (2009)

Irlantilainen kalastaja löytää naisen verkoistaan ja uskoo tämän olevan merenneidon tai vesinymfin. (IMDb)

"Merenneito" (2009) on romanttinen irkku-draama, jonka on ohjannut Neil Jordan. Pääosissa kalastajana Colin Farrell (Syracusa) ja merenneitona Alicja Bachleda (Ondine). (Wikipedia)

     *     *     *

Olen nähnyt .. luultavasti vuoden sisällä tämän elokuvan kahdesti. Toisella kerralla näin elokuvan alun, nyt lopun. En tiedä miksi en blogannut tätä ensimmäisellä kerralla .. ehkä siksi, että jätin katsomisen jostain syystä kesken .. en muista miksi.

Ondinekaan ei tunnu aluksi muistavan kuka on ja mistä on tullut. Joka tapauksessa hän siis löytyy kalastajan verkoista, hengissä tietysti. Kalastaja Syracusa tai Circus, miksi häntä kutsutaan tai kutsuttiin vielä pari vuotta sitten juoppona, uskoo hänen olevan meren elävä, eikä se ole ihan uskonasiakaan.

Kukaanhan ei voi selvitä verkoista hengissä, ainakaan muutamaa minuuttia kauempaa; ja Ondinen on täytynyt olla verkoissa - sanotaan nyt - vähintään puoli tuntia. No, jotain Ondine pelkää. Hän ei halua tulla nähdyksi, ja Circus vie hänet äitinsä hylätylle mökille, johon merenelävä kotiutuu nopeasti.

Tytär Annie (10 vee) aavistaa että isukilla on jotain tekeillä, hän näet kertoo tyttärelleen tarinan merenneidosta. Annie oivaltaa heti, että isä peittelee jotain ja että nainen on, ei enempää eikä vähempää, kuin selkie (millä nimellä irkut merenneitoja kutsuvat).

Se tietysti jäi sanomatta, että Annie vanhemmat ovat eronneet, Maura ja Circus, ja Maura asuu skottimiehen kanssa, Circus yksinään. Annie asuu juopottelevan äitinsä ja tämän miehen kanssa. Niin, ja Anniella on vakava munuaissairaus, jonka takia hän käy jatkuvasti dialyysissä ja on sen verran heikkona, että kulkee moottoroidulla pyörätuolilla.

Varmistuttuaan että Ondine on taruolento, Annie lainaa kirjastosta tietokirjoja, Anniestä tulee vesinymfin kaveri. Yhdessä he mm. hautaavat tämän hyljeturkin isoäidin puutarhaan. Ondine opettaa Anniea myös uimaan ja kerran pelastaa hänet varmalta kuolemalta merestä todistaessaan, että Ondine pystyy hengittämään veden alla.

Monien vaiheiden jälkeen Ondine ja Circus lyövät hynttyyt yhteen niin kuin romanttisissa draamoissa tehdään, ja elokuva päättyy siihen, että he menevät naimisiin. Annie muuttaa isänsä ja tämän uuden puolison luokse.

Elokuvan jännite tai jännitys syntyy siitä, että Ondinen selkie-mies, jota kutsutaan pesteksi, etsii häntä ja haluaa häneltä jotain (luultavasti mukaansa). Lopulta hän tietysti löytää naisen, mistä syntyy sotkuinen käsikähmä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin (niinhän se menee).

Jottei kaikki näyttäisi niin ristiriidattomalta ja harmittomalta, Ondine kertoo itsestään borgesmaisen haarautuvan rinnakkaistarinan. Kun Syracusa häntä jossain vaiheessa hieman kovistelee, hän kertoo toisen tarinan. "Okei beibi, mä oon tietysti romanialaisen huumekuriirin huora. Meidät saatiin kiinni veneestä, ja mies pakotti mut meneen veteen kilo heroiinia selkärepussa ja uimaan pakoon. Joo, mä pääsinkin pakoon, mutta mun mies jäi kiinni - ja nyt se on mafia-kavereineen etsimässä mua. Mun oikee nimi ei tietysti oo Odine vaan Joanna."

torstai 24. huhtikuuta 2014

Enqvist: "Olemisen porteilla" (1998)

"Olemisen porteilla" (1998) on fyysikko Kari Enqvistin kirjoittama tietoisuutta modernin fysiikan perusteella käsittelevä tiedekirja. Kirjassa käydään läpi kvanttiteorioita ja niiden kehitystä. Muita käsiteltäviä aiheita ovat mm. efektiivinen teoria, emergenssi ja erilaiset kvanttiteorioita hyödyntävät uskomukset. Kirjassa päädytään siihen että tietoisuus on efektiivinen ilmiöselvennä eikä siihen liity mitään muuta kuin fysiikkaa.

Teos voitti Tieto-Finlandian vuonna 1999. Palkinnon jaosta päättänyt genetiikan professori Leena Palotie perusteli valintaansa sillä, että Enqvistin kirja ”haastaa lukijan pohtimaan tieteen totuuksia, itsestäänselvyyksiä ja näennäisiä ristiriitaisuuksia”. ”Vaikeasta tekstistä huolimatta Enqvistin teksti elää ja hengittää ja viettelee uuden maailmankäsityksen pohdintaan.” Sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio kritisoi kirjan ontologista osuutta kuitenkin vähätteleväksi ja osin virheelliseksi. (Wikipedia)

* * *

Enqvistin kirja sopisi esimerkiksi lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten elämänkatsomustiedon lukemistoksi. Ja tietysti jokaisen suomalaisen oli hyvä - ei vaan lukea - vaan myös ymmärtää mitä tässä kirjasssa on kerrottu.

Kun kirjan on lukenut, ymmärtää miksi mm. juutalais-kristillisen tradition pyhistä kirjoituksista on vähitellen luovuttava kokonaan muuta kuin kiinnostava historiallisena jäänteenä ja kaunokirjallisuutena. Galileo Galileistahan se kaikki lähti liikkeelle, lauseesta "se pyörii sittenkin". (Sanoi "Raamattu" ja Vatikaani siitä sitten mitä tahansa.)

Kirja on lohdullinen sikäli, että sen luettuaan ymmärtää, että ihmisen maailma tulee aina olemaan jossain määrin sumea, mitä kuvaa termi emergenssi. Systeemi on enemmän kuin osiensa summa, mikä tahansa systeemi, ja tätä on vaikea tarkalleen ottaen selittää. Niin vain on. Yhtenä syynä tähän kuitenkin on, että ihminen lajina aistii vain hyvin rajallisesti ja rajallista osaa tunnetusta todellisuudesta.

* * * 

Tieteellinen ajattelu, ennen muuta Isaac Newtonin fysiikka, haastoi uskonnollisen ajattelun lisäksi  terveen järjen tai ns. maalaisjärkeen perustuvan ajattelun. Ensimmäistä kertaa renenssanssin aikana alettiin tajuta, että jokin oli ihmisten ajattelussa mennyt suurten uskontojen aikana pahasti pieleen.

Filosofi René Descartes oli kenties viimeinen joka tosissaan yritti puolustaa juutalais-kristillistä ajattelua, ja jättää hengelle edes vähäisen sijan ihmisen mielessä. Hän kuitenkin epäonnistui päättelyssään surkeasti, mikä ei kuitenkaan horjuttanut uskovaisten uskoa jumaliinsa ja omaan henkisyyteensä.

Klassinen fysiikka niin kuin myöhempi kvanttifysiikkakin, josta Kari Enqvist ennen muuta kirjoittaa,  edellyttää että hengen täytyy saada ravintoa voidakseen toimia. Pelkällä Pyhällä hengellä ei pitkälle pötkitä. Mieli / tietoisuus / henki siis tarvitse ihka aineellista energiaa toimiakseen, mikä vie pohjan kaikenlaiselta uskonnolliselta ajattelulta.

     *     *     *

Se mitä päämme sisällä tapahtuu ei ehkä ole (vielä) täysin ymmärrettävissä, mutta on monta asiaa, jotka ovat ehdottoman varmoja. Kaikki se mitä pään sisällä tapahtuu - ja se mitä siitä tiedetään - on tavalla tai toisella aineellista.

Ihminen on jonkinlainen kone, siinä missä tietokonekin, mutta paljon mutkikkaampi. Tosin parhaimmillaan tietokone ylittää ihmisen suorituskyvyssään. Jo luultavasti tulevaisuudessa ihmisen aivoja pystytään tuunaamaan siten, että sen ominaisuuksia esimerkiksi nanoteknologialla pystytään parantamaan. Nykyiset mobiililaitteet ja tietokoneet verkkolaitteineen - tai niiden ominaisuudet - kenties kytkeytyvät suoraan aivoihin mikroskooppisen pieninä implantteina.

Ja vastaavasti: koneet muistuttavat kyvyiltään yhä enemmän ihmisiä, ja kenties tietokoneet läpäisevät lähitulevaisuudessa ns. Turingin testin eli ihmiset eivät pysty enää erottamaan konetta ja ihmistä toisistaan arkiajattelun tasolla. Eli Enqvistia mukaillen koneet ovat efektiivisesti ihmisiä, vaikka näyttävät ehkä ulkoisesti hieman erilaisilta.

     *     *      *

Ihmisen ongelma lajina on, ettei se tyydy osaansa lajina lajien joukossa. Kukaan ei jää kaipaamaan huikentelevaa ihmistä, jos ihminen eräänä päivänä häviää Pallon pinnalta. Väärin: toki ihmisen omat loiset, lapamato ja päätäi surevat edesmennyttä. Kari Enqvist sanoo saman asian kauniimmin toteamalla, ”ettei luonto tarvitse tietoisuutta vaan näyttää hoitavan asiat itsestään”. Ihmisen tietoisuus käy luonnolle ja on sille koko ajan yhä suurempi rasite. Tänä päivänä – joka ikinen päivä – Pallolta häviää yksi laji sen toisen lajin, ihmisen, takia. Ja on ihminen tappanut sukupuuttoon ihmisenkin, sen toisen jonka kanssa se eli pitkään, yli 20 000 vuotta rinnakkain, eli neandertalinihmisen. Kummatkin lähtivät eri aikoina Afrikasta ja valloittivat Aasian ja Euroopan, pimeää pohjoista myöten. Vanhin Suomessakin asunut ihminen on ollut neandertalinihminen.
 

Ihmisen aivot ovat kehittyneet mutaation tuloksena sellaisiksi mitä ovat. On arveltu, että ihmiseen iski virus, joka sai aikaan tietoisuuden kehittymisen. Siis tavallista pahempi influenssavirus tms ja ”Bäng!” lajien joukosta nousi yksi hyväkäs ylitse muiden, joka alkoi uskoa olevansa muita parempi siksi, että pystyi symbolisella kielellä ajattelemaan olemistaan. Kari Enqvist kuitenkin muistuttaa, että ihmisen aivot eivät loppujen lopuksi ole paljon sen kummoisempi asia kuin tietokone. Aivot ovat tietokone. Ja ihmiset aivoihin on ihmisen historian aikana muokkautunut ohjelmia, geneettinen koodi, jonka pohjalta ihminen tekee sitä mitä ihminen tekee. Levittäytyy kuin syöpä kaikkialle, hävittäen ja tuhoten kaiken eteensä tulevan. Kenties se toinen ihminen oli empaattinen ja rauhaa rakastava ja joutui siksi väistymään.
 

Vaikka ihminen kuvittelee itsestään vaikka mitä, olevansa ”jumalansa kuva”, ”luomakunnan kruunu” ym, ihmisen tietoisuus on hyvin rajoittunut. Monet muut lajit ovat paljon tietoisempia ympäröivästä aineellista maailmasta kuin ihminen. Aistiensa, havaintokykyjensä puutteiden takia ihminen on kehittänyt erilaisia teorioita siitä, millainen on maailma tietoisuuden ulkopuolella. Enqvist fyysikkona keskittyy kvanttiteorioihin. Fyysikotkin ajattelevat kvanttejaan niin kuin tavalliset ihmiset omaa arkista maailmaansa. Kirjoittaja käyttää tässä yhteydessä ilmaisua ”efektiivinen kuvailu” eli teoriat ja mallit pitävät likipitäen paikkansa, mutta eivät ihan. Ihminen on lajina lajien joukossa siis eräällä tavalla kuin elefantti lasitalossa. Se hyörii ja pyörii ja tahattomastikin aiheuttaa kaikenlaista pahaa aikaan niin itselle kuin muille.
 

Kari Enqvist ottaa esimerkiksi ”punaisen värin näkemisen”. Miten syntymästään sokea mieltää tällaisen asian? Hänellähän ei voi olla kokemusta väreistä. Sokea joutuu turvautumaan erilaisiin efektiivisiin tai likimääräisiin kuvauksiin siitä, millainen on punainen väri ja mitä sen näkeminen tarkoittaa. Se ettei henkilö voi havaita suoraan sitä, mikä on suurimmalle osalle ihmisiä itsestäänselvyys, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän voisi jollain tavalla ymmärtää mistä on kyse. Parhaimmassa tapauksessa hän ehkä saa teknologioiden kehittyessä jonkinlaisen näön ja värinäön tai hänen aivojaan pystytään kenties ulkoisesti ärsyttämään siten, että hänelle pystytään tuottamaan suoraan aivoihin punaisen värin kokemus
 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 307: "Outoja kuvia työmatkalta"

Seuraavia kuvia yhdistää omituinen seikka. Niitä ei ole varsinaisesti otettu niin kuin kuvia otetaan. Jos tiedätte mitä tarkoitan... Ette tiedä? Siis tilanne oli tällainen: ajoin pyörällä ja kamera oli toisessa kädessä. Painoin tähtäämättä laukaisinta. Että sellaisia kuvia. Jotka on ottanut ennemmin käsi kuin silmä. Enemmän kuulo- kuin näköaistin varassa.

Sanomattakin on selvää, että ne on otettu tänään noin 20 minuutin sisällä. Sen kauempaa ei kestä ajaa ensimmäisestä kuvanottopaikasta viimeiselle. Tai siis kuvat on tietysti otettu  liikkeessä.Tosin poikkesin aluksi laivalaiturilla.

     *     *     *



Tästä lähdin liikkeelle. Isojen tornitalojen lähettyviltä tai siis  vastarannalta niin kuin näkyy. Veneitä ei ollut vielä yhtään venelaiturissa. Tämäkin kuva on otettu ilman tähtäintä, koska se on rikki...


Tässä kuvassa on kaksi skeittaajaa, vaikka ei ehkä uskoisi, kun ei näy. Näkymä myös laiturilta.





Sitten kamera sojottaa suoraan pientareelle. Vieläkin lähellä samaa paikkaa.





Ja kääntyy edellisesti aavistuksen verran veden rajaan päin, yhteen kuihtuneeseen heinään vedessä.




     *     *     *

Ja sitten niihin alussa lupaamiini kuviin...








Ja olihan niitä muitakin.

Kaunisto : "Synnintekijä" (2013)


Kun Olavi Maununpoika, vastavihitty pappi ja Turun piispa Maunu Tavastin ottopoika, lähestyy Pariisia, hän haistaa ensimmäiseksi kaupungin löyhkän. On vuosi 1425, sydäntalvi, ja Itämaan kirkasotsaiselle nuorukaiselle avautuu uusi maailma houkutuksineen ja hirvittävyyksineen. Sorbonnen yliopiston oppilaana hän muuntaa nimensä komeaan latinankieliseen asuun, hänestä tulee Olaus Magnus.

Olauksen huomio kiinnittyy Sorbonnen kirkkaimpaan älyyn, Miracle de Servièresiin, ja he ystävystyvät. Miracle kutsuu Olauksen perintölinnaansa etelä-Ranskaan, ja tämä lähtee, vaikka aavistaa, että siitä tulee hänen hurskaan elämänsä taitekohta. Kesä maaseudulla on löytöretki yltäkylläisyyteen ja kiellettyyn intohimoon. Kun Olaukselle selviää Miraclen häpeällinen menneisyys, joutuu koetukselle myös hänen oma minuutensa.

Milja Kaunisto kuljettaa tarinaa hengästyttävällä otteella. Kerronta on täyteläistä ja eläytyvää, kieli runsasta ja häpeilemätöntä.

Olavi Maununpoika oli Sorbonnen yliopiston ainoa suomalainen rehtori, Jeanne d’Arcin aikalainen ja Turun piispa. "Synnintekijä" (2013) kertoo hänen oppivuosistaan Pariisissa, mutta pääosaan nousee myös rietas ja armoton keskiajan Eurooppa. Romaani saa jatkoa Kauniston seuraavissa teoksissa, jotka kertovat Olavi Maununpojan myöhemmistä elämänvaiheista. (Takakansi)

     *      *     *

Jotain näin rehevää kuvausta ihmisistä ja heidän elämästään olen odottanutkin suomalaiseen kirjallisuuteen. Parhaimmillaan esikoiskirjailija Milja Kaunisto on juuri tilanteiden ja tunnelmien kuvaajana. Hän pääsee uskottavasti keskiaikaisen turkulaismiehen nahkoihin ja tuo mieleen Kaario Utrion historialliset kuvaukset.

Oman mielenkiintonsa kirjaan tietysti tuo, että Olaus Magnus tai Olavi Maununpoika on aito historiallinen henkilö, jonka elämän yksityisestä puolesta ei tietysti tiedetä paljon mitään ja siksi hän onkin herkullinen kohde tällaiselle romaanille. Hän oli aikansa oppineimpia suomalaisia ja toimi urallaan mm. Turun piispana eli oli Suomen korkein kirkollinen katolinen virkamies.

Katolisena pappina Olavi Maununpoika ei tietysti voinut kuvitella menevänsä naimisiin, mutta ennen pappisvihkimystään hänellä on voinut olla muita suunnitelmia, mitä Kaunisto kirjassaan spekuloi. Tässä kirjassa Suomen piispa on homoseksuaali tai ehkä ennemmin biseksuaali, joka Sorbonnessa ollessaan rakastuu opiskelijatoveriinsa Miracle de Servièresiin. - Jotta tilanne ei olisi aivan yksiselitteinen, Miracle paljastuu lopulta mieheksi tekeytyneeksi naiseksi. Naiset eivät voineet keskiaikana esimerkiksi opiskella, joten menemällä miehen nahkoihin Miracle saattoi tehdä mitä ylhäisenä naisena halusi.

     *     *     *

"Synnintekijä" (2013) kertoo suomalaisen suurmiehen paheellisista nuoruusvuosista Ranskassa - ja hänen paluustaan takaisin Suomeen. Keskiaikana matka kesti pitkään, mitä Kaunisto kuvaa pitkään ja hartaasti.

Loppua kohti kirja alkaa polkea paikallaan, kun kaikki olennainen on jo sanottu, ja Olavi Maununpoika on päättänyt ryhtyä pappisuralle. Kirja on kaikenkaikkiaan piristävä uutuus historiallisen kirjallisuuden genreen.

Kukapa ei haluaisi päästä mielessään edes hetkeksi keskiaikaisen ihmisen mielenmaisemaan ja haistelemaan tuon ajan eurooppalaista ilmapiiriä. Arkaainen kieli, jota kirjassa käytetään, helpottaa pääsyä tunnelmaan.

Dramatiikkaakin kirjaan sisältyy ennen muuta siinä vaiheessa, kun Olavin rakastetun Miraclen äiti Beatrix poltetaan roviolla noitana. Kirjan ensimmäisen osa, ensimmäiset 70 sivua on itse asiassa Beatrixin tarinaa ennen kuin päästään Olaviin ja Miracleen ja Pariisin riemuihin.

Milja Kaunisto ei kirjoita kirjaansa todellakaan lonkalta niin kuin romanttisia viihderomaaneja usein kirjoitetaan, vaikka muodoltaan kirja ei ole kovin kaukana romanttisesta viihteestä. Hän on historiankirjansa lukenut enemmän kuin hyvin.

Kaunisto ei kuvia kumartele vaan esimerkiksi yliopiston rehtori Pierre Cauchon käyttää surutta valtaansa nuoriin poikiin, mikä merkitsee tietysti seksuaalista hyväksikäyttöä, mikä on kuulunut kirkon traditioon 700-luvulta lähtien hyväksyttävänä toimintatapana, joten sodomia kukoistaa.

Olavi Maununpoika joutui hänkin Beauvais'n piispan Pierre Cauchonin  edessä ruskean reiän ritariksi:

"Niin Jumala nauroi minulle ja rankaisi siveettömyydestäni siten, että jouduin Beauvais'n piispa Pierren mielihalujen välikappaleeksi. En muistele bacculaureusvuottani ja sen tapahtumapaikkoja tässä paljonkaan, sillä olen tehnyt kaikkeni kyetäkseni unohtamaan ne." (s. 241)

Lhorme: "Saksan propagandakomppaniat" (2012)

2. maailmansodasta on olemassa valtavasti valokuvia ja liikkuvaa kuvaa. Suuren osan tästä materiaalista tuottivat Saksan sodanjohdon alaisuudessa toimineet propagandakomppaniat. Kuvia helposti pidetään lahjomattomana historiallisena todistusaineistona, mutta silloin unohtuu niiden alkuperäinen tarkoitus: propaganda. Viime kädessä kansanvalistusministeri Joseph Goebbels päätti, mitä kamera tallensi ja mitä ei.

Dokumentissa seurataan neljää PK-kuvaajaa, joista yksi on Adolf Hitlerin henkilökohtainen kameramies Walter Frentz. Propagandakomppanian miehet olivat mukana Saksan kaikissa taisteluissa, ja heidän kuvaamiensa filmien oli määrä toimia aseena ja levittää natsien ideologiaa kaikkialle maailmaan. Kuinka paljon niiden vaikutus tuntuu edelleen mielikuvissamme toisesta maailmansodasta? (Yle Teeman sivusto)

     *     *     *

Töistä tullessani avasin TV:n ja aloin katsoa tätä ranskalaista Veronica Lhormen dokumenttielokuvaa "Saksan propagandakomppaniat" (2012), ja sain 'ahaa' -elämyksen. "Hei, tässä on jotain tuttua!" Saman havainnon oli tehnyt joku toinen Yle Teeman sivun blogikeskustelussa. Ilta toisen perään katsellessamme pääministeri Jyrki Kataisen ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen naamoja olemme samanlaisen propagandan kohteena kuin saksalaiset vuodesta 1938 lähtien. Ja vielä paljon totaalisemman ja tuhoavamman, piilovaikuttavamman propagandan kohteena.

Tarkoitan sitä, että saksalaiset ja Saksan miehittämien alueiden asukkaat näkivät "Wochenshau" -iltauutisiaan 1930-40 -luvuilla vain keskimäärin kolme (3) kertaa viikossa elokuvateattereissa. Nykypäivän ihminen saa pyytämättä propagandan tunti toisen perään kotiinsa, ja maksaa siitä halusi tai ei mediamaksua.

     *     *     *

Suomessa propagandakomppanioita kutsuttiin TK-komppanioiksi eli täällä 'propagandaa'-sanan sijaan käytettiin sanaa 'tiedotus', mikä tarkoitti ihan samaa asiaa. Propagandaa ja indoktrinaatiota ovat Suomessa tutkineet ainakin tiedotustutkijat 80-luvulla kuten professori Pertti Hémanus ja TK-komppanioita historiantutkijat esimerkiksi Touko Perko. Nuorena opiskelija lueskelin muun muassa heidän töitään.

TK-miehet dokumentoivat ja propagoivat sotaa eri tavoin: valokuvaamalla ja elokuvaamalla - ja kaikin mahdollisin kulttuurin keinoin mm. kirjoittamalla. Omasta ideologisesta taustasta riippumatta kirjailijat valjastettiinn murhakoneiston käyttöön, mihin leikkiin työväenkirjailijatkin mukisematta lähtivät.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kankaanpää: "Sivuviiva" (2008)

Hannu Kankaanpää tekee tutkimusmatkoja kulttuurin reunamerkintöihin. Hän löytää kirjastojen poistohyllyistä muilta jo unohtuneita teoksia ja palauttaa niitä näkyville. Hän poimii luettavaa ja kuunneltavaa näennäisen sattumanvaraisesti, mutta hänellä on ohjelmansa: "Kuvaan omalta kannaltani kirjallisuuskentällä tapahtuneita suuria muutoksia."

Kankaanpää selailee asevelvollisen isänsä 1930-luvun alussa kokoamia ajalle tyypillisiä muistovihkoja ja tavoittelee niiden läpi satakuntalaisen pientilan pojan mielenmaisemaa. Hän yrittää ymmärtää siivoojaäitinsä pohjatonta katkeruutta ja saa hänet vihdoin – tosin jo haudan takaa – puhumaan ankarasta elämästään.

Hannu Kankaanpään matkakumppaneita ovat muiden ohessa kirjailijat Viljo Kajava ja Eila Kivikk'aho ja Olli Jalonen sekä säveltäjät Dmitri Shostakovitsh ja Ralph Vaughan Williams. (Takakansi)

     *     *     *

Runoilijana paremmin tunnetun Hannu Kankaanpään "Sivuviiva" (2008) on esseitä ja esseitä lyhyempiä muistiinmerkintöjä omasta menneisyydestä ja maailmanmenosta - jopa joukko äidin kirjeitä ja isän vahakantisia vihkoja armeija-ajoilta - mitkä ovat mielenkiintoista luettavaa. Mistä tahansa Kankaanpää ei silti kirjoita vaan jollain tavalla tekstit liittyvät kulttuuriin tai kulttuuriperintöön, mitä kirjeetkin tietysti ovat.

Eniten "Sivuviivassa" kerrotaan Kankaanpään runoilijakollegoista ja häntä kiinnostavista lähinnä kotimaisista kirjailijoista. Ja tietysti kaiken Kankaanpää kirjoittaa itsensä kautta pohtien ihmisten, tekstien, kirjojen ja kirjailijoiden merkitystä itselleen omassa stadilaisessa elinympäristössään.

Mitä pidemmalle kirja etenee, sitä lyhyemmiksi ja päiväkirjanomaisiksi kirjan merkinnät muuttuvat. Viimeiset tekstit voisivat olla Hannu Kankaanpään kirjallisesta blogista, jos hänellä sellainen olisi.

     *     *     *

Erityisesti kirjassa kerrotaan muutamita työläisrunoilijoista ja jostain kirjailijastakin. Kankaanpään suosikkilistan kärjessä vuosikymmenet ovat olleet Viljo Kajava, Arvo Turtiainen ja  Lauri Viita. Nuoremman polven lyyrikoista mm. Risto Rasa.

Itseäni kiinnosti eniten, mitä hän kirjoitti omasta runoilijuudestaan. Mikä saa miehen yhä uudelleen julkaisemaan kokoelman runoja, joita lukee kourallinen ihmisiä eri puolilla Suomea. Mitään yksiselittäistä vastausta en kysymykseeni saanut, mutta kyse on selvästi halusta ilmaista itseään ja ajatuksiaan.

JATKUU...

maanantai 21. huhtikuuta 2014

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 78 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Viilasin vähän aikaa sitten jo vuodenvaihteessa aloittaamani esseetä palautteesta ja kyllästyneenä takkuiseen touhuun avasin TV:n.

Yle Teemalla sattui juuri tuolloin tulemaan Uusi Kino -sarjan "Hiljaisen talven lapsi" (2012) -lyhytelokuva nuoresta, yksinäisestä yhteiskunnan marginaalissa elävästä naisesta Katjasta. Elokuvan on ohjannut Iiris Härmä.

      *     *    *

Katja vaikuttaa aivan tavalliselta, miellyttävän näköiseltä ja oloiselta 25-vuotiaalta naiselta vuoden 2012 Suomessa. Ongelmana on vain se, että hän on syystä tai toisesta jäänyt marginaaliin. Ilmeisesti hänellä ei ole koulutusta eikä ainakaan työtä, ja hän asuu yksin kerrostalossa jossain päin maaseutua.

Mitään erityisiä tulevaisuuden toiveita tai odotuksia hän ei ilmaise. Seuranaan hänellä on koira, jonka kanssa hän ulkoilee.

Aikansa Katja käyttää mm. maalaamiseen, mitä hän kutsuu värittämiseksi. Katjan piirrokset ovat värikkäitä, abstrakteja kuvia, mitä hän itse luonnehtii haavoiksi. Kuvia siitä mitä hän voisi olla ja miksi hän olisi voinut tulla.

Katjalla ei ole ollut vuosiin ystäviä, mutta kuvaushetkellä hän sanoo, että hänellä on ehkä pari ihmistä joiden kanssa hän on tekemisissä sen verran, että hän voisi kutsua heitä ystäviksi.

Katjan vanhemmat ovat elossa, ja hän käy tapaamassa heitä. Äidillä on skitsofrenia, mikä on  vaikuttanut tytön elämään varsinkin silloin, kun hän oli teini-ikäinen. Isä on selvästi hieman toistaitoinen, luultavasti eläkkeellä.

Koulussa hän oli ainakin jossain määrin kiusattu ja jopa fyysisen väkivallan kohteena. Joku pojista ahdisteli Katjaa ja kävi joskus hänen kotonaankin, mutta vanhemmat olivat pojan suhteen välinpitämättömiä.

     *     *     *

Kaikesta huolimatta Katja vaikuttaa hyvin tasapainoiselta nuorelta naiselta. Hänellä on suhteellisen selkeä kuva siitä, että esimerkiksi työviranomaiset eivät yritä tehdä mitään hänen hyväkseen. Eniten Katja pelkää sitä, että viranomaiset saavat päähänsä sijoittaa hänet johonkin laitokseen, mikä tuntuu liioittelulta. Kenties he voivat patistaa hänet johonkin koulutukseen...

Rivien välistä tulee esiin, että Katja haluaa samanlaisen elämän kuin muillakin nuorilla aikuisilla on, mutta hän ei tiedä miten se olisi mahdollista.

Lyhytelokuvan lopussa kerrotaan, että Suomessa on 50 000 eri tavoin syrjäytynyttä nuorta, mikä on 5 % nuorista. Joka päivä viisi (5) alle 30-vuotiasta nuorta jää eläkkeelle.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 306: "Onko kaikki yhtä uskomusta?"

Kun joskus 100 vuotta sitten aloitin yliopisto-opiskelut, opintoihin kuuluivat jonkinlaiset yleisopinnot, joihin kuului mm. filosofiaa. Muistaakseni kurssiin liittyi Gerholm & Magnussonin jo silloin vanha "Ajatus, aate ja yhteiskunta" (1972). Kirja ei tosin ollut ollenkaan hullumpi, sillä se käsitteli niin tieteen, teknologian kuin ajatusjärjestelmienkin historiaa. - Sain tuolloin oivalluksen, joka jäi elämään mieleeni siitä lähtien.

Aina kun eteeni läväytettiin jostain, esimerkiksi yhteiskunnasta, uusi viitekehys, teoria tai ideologia, ensimmäinen ajatus oli, että tämä käsitejärjestelmä voidaan täyttää kaikilla tunnetuilla faktoilla ja silti lopputulos on jonkinlaista fiktiota.

Asiat todellisuudessa ovat niin kuin ovat. Ajatus kulkee omia teitään. Jokin yhteys niiden välillä kuitenkin on. Kaikki mitä ihminen tekee perustuu uskomuksiin, joiden takana on käsitys siitä, millainen todellisuus on tai millainen sen halutaan olevan.Tekemisen taustalla on siis ajatus jos toinenkin.

      *     *      *

Se miksi aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta liittyy (poistokirjojen joukosta Rengosta) löytämääni Leea Virtasen artikkeliin 'Perinteen yhteisöllisyys' (1980).  Virtanen kirjoittaa mm. stereotypioista:

"Erilaisten stereotypiain merkitys kulttuurissa on niin keskeinen, että kulttuurin käsite on määritelty niihin vetoamalla: kulttuuri on kulloisenkin yhteisön jäsenille ominaisten opittujen käyttäytymispiirteiden ja kaavojen sekä näiden tuotteiden yhtenäinen kokonaisuus." 

Ihmisillä, meillä, on stereotypioita esimerkiksi miehistä ja naisista.

Kun nainen kohtaa ensimmäisen kerran miehen (vaikkapa treffeillä), hänellä on käsitys miehistä yleensä.

Itseasiassa stereotypiat ulottuvat vielä tätäkin syvemmälle. 25-vuotias nainen ei luultavasti edes harkitse lähtevänsä treffeille kuin tietyn ikäisen miehen kanssa.

Vuosia sitten (v. 2006) olin verkko-ohjelmoinnin kurssilla, huvin vuoksi, Lahdessa ja luin aamulla paikallista kaupunkilehteä. Jostain syystä mieleeni jäi yksi artikkeli lehdestä, jossa kerrottiin miehestä ja naisesta, jotka olivat muuttaneet yhteen asumaan. Mies oli joku paikallisesti tunnettu henkilö .. vai oliko se nainen?

Jutussa jota oli aukeaman verran keskityttiin vain yhteen asiaan, heidän ikäeroonsa. Toki jutussa kerrottiin myös niitä ja näitä, mutta juttu oli kehystetty häiritsevästi tämän yhden asian ympärille. Jutussa niin mies kuin nainen puolustelivat ratkaisuaan ikään kuin keskistä rakkautta tarvitsisi jollain tavalla perustella muille.

      *      *     *

Muistan vieläkin suuren kuvan, joka lehdessä oli. Mies ja nainen onnellisina ja hymyilevinä, muista piittaamattomina. Hämmentyneinä saamastaan suuresta huomiosta. Kuvatekstissä todettiin jotain miehen nuorekkuudesta. Nainen oli 20-vuotias, mies 49-vuotias.

Juttu assosioitui mielessäni kertomukseen monen sukupolven takaisesta sukulaismiehestä isoisän isoisästä, joka oli karjalainen suuren talon isäntä. Hänen vaimonsa kuoli nuorena, ja hän tapasi käydessään kauppaa Pietariin nuoren venäläisnaisen, jonka otti emännäksi. Eikä tapahtuma aihettanut minkäänlaista ongelmaa. Palkoolliset hyväksyivät emännäkseen nuoren, kokemattoman venäläisnaisen. Heille riitti se, että mies rakasti naista, että hän oli valinnut naisen puolisokseen ja nainen oli halunnut tulla miehen puolisoksi.

"Stereotypiain merkitys käy hyvin ilmi esimerkiksi tilanteessa, jossa kaksi toisilleen melko vierasta ihmistä kohtaan toisensa. (..) Jos puhuja on nainen ja kuulija mies, nainen voi olettaa, ettei tämä halua keskustella vaatteiden ostamiseta tai kodinhoidon ongelmista turvautuen stereotyyppiseen käsitykseen."

Ilman ennakko-oletuksia ei voi toimia, mutta kokonaan toinen asia on kuinka pitkälle näiden oletuksien perusteella voi mennä ja sepittää tarinoita esimerkiksi siitä, millaisia kaikki keski-ikäiset miehet ovat ja miten he haluavat vain sitä ja tätä ym, ym. Puhumattakaan siitä, että alkaa ystävilleen ja tuttavilleen mustamaalata miestä, jonka kuvittelee tuntevansa iän, sukupuolen ja valokuvan perusteella. Unohtaen kokonaan sen, miten itse käyttäytyy kuin vainoharhainen teinityttö, joka pitää siveyden sipulistaan kiinni kuin uusioneitsyt neitsyydestään.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Hjelt (toim.): "Pieni taikakirja. Valikoima suomen kansan taikoja ja enteitä" (2002)

"Pieneen taikakirjaan" (2002) on koottu suomalaisten käyttämiä taikoja ja enteitä, joiden avulla on yritetty saada elämä sujumaan toiveitten mukaan, sekä arkiset työt että elämän merkkitapahtumat. Suomalaisten elämä olikin menneinä vuosisatoina taikauskon ja ennusmerkkien täyttämää. Onni haluttiin varmistaa monin tavoin - jos ei aina niin tosissaan, niin leikkimielellä kuitenkin.

"Pieni taikakirja" sisältää paljon sopivan puolison tai mielitietyn katsomiseen ja vaurauden saavuttamiseen liittyviä enteitä ja taikoja, mutta mukana on myös eri ikäkausiin, ulkonäköön, kauneudenhoitoon, muistin parantamiseen sekä moniin taitoihin liittyvää taikaperinnettä. Aineisto on kerätty eri puolilta Suomea noin 100 vuotta sitten. Sitä säilytetään SKS:n kansarunousarkistossa. (SKS:n sivusto)

     *     *     *

Sisällys:

- Lapsuus ja nuoruus - Nouse lempi liehumaan - Seurustelu - Naimisiin - Vanhoja piikoja ja huorimuksia - Perhe - Vauraus - Ihmisten väliset suhteet - Tapoja ja taitoja - Vanhuus -

     *     *     *

Kirja on todellakin vain kooste siitä, mitä arkistojen kätköistä on löytynyt. Aineisto on hyvin kevyesti toimitettua ja ryhmitetty ylläoleviin ryhmiin. Ne kertovat siitä, mikä muinaissuomalaista on eniten kiinnostanut eli ihmiset eri ikäkausina ja ihmisten väliset suhteet.

Ei aikakausina ovat omat (kansan)uskomuksensa, myös tänä päivänä, mutta niiden näkeminen (vain) uskomuksina ei ole helppoa, sillä ne ovat niitä arkipäivän itsestäänselvyyksiä, joita ei hevin kyseenalaisteta.

Tarkalleen ottaen kaikki tieto, minkä varassa toimimme perustuu uskomuksiin, ainakin mikäli G. H. von Wrightiä ja analyyttisiä filosofeja on uskominen. Toisin sanoen kaiken tiedon takana on oletuksia, jotka ovat joko totta tai sitten se voivat olla olematta totta. Tieto voi olla myös epävarmaa ja / tai ehdollista.

     *     *     *

Monet tai'oista / enteistä ovat juuri tällaisia ehdollisia totuuksia. Jos tekee jotain, sitten tapahtuu jotain. Hyvänä esimerkkinä erilaiset lemmentai'at. Jos ja kun taikaa kokeilee ja se toimii, siitä tulee ainakin sillä kertoo totuus siinä tilanteessa. Yksinkertaista.

Otan satunnaisen esimerkin. "Jos naisen ylähuulen päällä on viiksikarvoja, ei rinnassa ole lempeä." No, jokainen voi itse päätellä miltä vaikuttaa viiksekäs tyttöystävä. Eivät ne ainakaan miehissä välttämättä herätä kovin suuria intohimoja, mikä ei tietysti välttämättä ole molemminpuolista. Ehkä, sanoisinko, androgyyni nainen tietää, että hän kiinnostaa vain tietynlaisia miehiä - ja siinä mielessä totuus pitää paikkansa joidenkin miesten suhteen. Tietysti kyse on hyvin karkeista ja stereotyyppisistä yleistyksistä.

Entäpä tällainen viisaus, uskomus. "Naisesta, jonka sukat ovat makkaralla, saa huolimattoman vaimon." No, sukat voivat olla makkaralla monesta syystä. Nainen on voinut jostain syystä tarkoituksella kierittää sukat makkaralle. Mutta uskomus mikä uskomus, johon jotkut ovat joskus uskoneet - ja se on voinut vaikuttaa vaimon valintaan. Ja tässä mielessä uskomus on totuus: päätöksentekoon vaikuttava uskomus on ollut sille miehelle totuus, joka on tähän totuuteen uskonut.

     *     *     *

Askelta pidemmälle menevät enteet, jotka liittyvät naimisiin menemiseen.

"Jos näkee kesän ensimmäisen pääskysen toisen pääskysen seurassa, menee itse samana vuonna naimisiin." - Joku voisi sanoa, että aikamoista toiveajattelua, mutta rakkauden uskovaiselle odotus on tietysti sietämätöntä, ja enteet antavat luvan ajaa omaa asiaa vauhdilla eteenpäin. Ja ehkä maagisten lintujen avulla tänä vuonna tärppää. Ainakin ne antavat voimaa yrittää.

Vielä pidemmälle meneviä toiveita herättävät rikkoutuvat astiat.

"Astioiden putoaminen lattialle tietää häitä."

 Lienee sanomattakin selvää, että astian, esimerkiksi kahvikupin, tulee pudota vahingossa. Muutenhan on kyse manipulaatiosta, eikä onnea voi huijata. Ei ainakaan sillä tavalla.

     *     *     *

Marjut Hjeltin kokoama "Pieneen taikakirja" voi olla hauskaa luettavaa tutussa ja vähän tuntemattomammassa seurassa ääneen. Uskomuksia ja niiden perää on hauska arvuutella ja kysellä josko niistä joku joskus olisi osunut jossain oikeaan, edes hieman. 

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 77 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Heitin äsken talviturkin, mikä oli tietysti ihan pakko tehdä tällaisena kevätaamuna. Olisin voinut tehdä sen eilenkin, mutta päivä kului niin nopeasti että äkkiä huomasin olevan ilta ja pimeää.

Rannalla liikuskeli muitakin ihmisiä mm. kasikymppinen ukko, joka istui viereiselle kivelle, jossa istuin, ja alkoi ladata piippuaan. Oli vasta muuttanut Katumalle. Juteltiin niitä näitä, ja hän poltteli piippunsa loppuun. Samalla panin simmarit jalkaan ja kävin kokeilemassa miltä rantavesi tuntui varpaissa. Aivan rantavesi oli ehtinyt hieman lämmetä, eikä se tuntunut ainakaan jäiseltä.

Muutama harmaalokki istuskeli meitä vastapäätä rantakivilla naamataulu rantaan päin. Kun rantaan tuli naapuritalon vanhus poikansa kanssa, lokit saivat ihmisistä tarpeekseen, lehahtivat lentoon ja laskeutuivat vähän matkan päähän järvelle.

Poika laskeutui laiturille polvilleen ja kokeili miltä vesi tuntuu, sanoi sen olevan kylmempää kuin uimahallin kylmäaltaassa. Äitinsä arveli, että ehkä 5-6 -asteista. Hän oli yksi niitä naapuritalon ikäneitoja, jotka kävivät vielä myöhään syksyllä järvessä niin kuin minäkin, tosin eri aikaan. Toisinaan töistä tullessa tai päivällä saatoin nähdä naiset rannassa. Itse käyn uimassa joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla.

     *     *     *

Siinä seisoskellessamme laiturilla kuulin ensimmäisen kerran kuikan äänen järveltä .. ja toisenkin. Ihan kuin  kuikkapari olisi tunnistanut vanhan tutun vastarannalta. Toinen kuikista tuli jopa aika lähelle rantaa meitä kohti ja sukelsi sitten keskelle järveä.

Nainen kertoi vuosien varrella nähneensä jonain vuonna kymmenenkin kuikanpoikasta, missä täytyy olla jo kaksi poikuetta yhdessä. Kerroin nähneeni pari päivää aiemmin telkkien etsivän pesäpaikkoja - ja niitähän ei aivan uimarannan lähellä ollut. Nainen tiesi parikin paikkaa, missä telkille oli tehty pesiä.

En uinut vedessä montaakaan vetoa, kunhan heitin sen turkkini pois. Mietin kuitenkin, että olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa veteen, sillä kyllähän kylmäänkin tottuu. En ole mikään avantouimari, ja pidän vähän lämpöisemmästä vedestä. Toisella kerralla kun menin veteen sukelsin, vesi tuntui pitkästä aikaa hyvältä.