sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Hitchens: "Kuolevaisuus" (2013)

Eräänä aamuna levottomasta unesta herättyään Christopher Hitchens huomasi muuttaneensa "terveiden tienoilta sairaiden maille". "Jumala ei ole suuri" -menestysteoksen kirjoittajan muodonmuutos eläväisestä seuramiehestä puhekykynsä miltei menettäneeksi syöpäpotilaaksi kävi hetkessä.

"Kuolevaisuus" (2013) kokoaa yhteen Hitchensin sairausaikanaan Vanity Fairiin kirjoittamat esseet ja kolumnit. Ateismistaan tunnettu kulttuuripoleemikko ei kuoleman kynnyksellä antaudu uskonnon lohdulle eikä sorru muihinkaan hengellisiin kipulääkkeisiin. Niiden sijaan Hitchens käsittelee lopun lähenemistä ja sairastamisen kulttuuria mietteliään filosofisesti mutta henkilökohtaisesti ja rehellisesti.

Christopher Hitchens (1949-2011) oli brittiläis-yhdysvaltalainen kirjailija, toimittaja ja kriitikko. Hän oli tunnettu ateismistaan ja jyrKästä uskontokritiikistään, ja hänen tunnetuin teoksensa on "Jumala ei ole suuri – kuinka uskonto myrkyttää kaiken". (Takakansi)

     *    *     *

Ainakaan suomeksi tämä kirjanen ei ole niin säkenöivää proosaa kuin olin odottanut, tai ehkä säkenönti riippuu lukijasta. Oli miten oli. Kirja kuitenkin muistuttaa ihmiseen kuolevaisuudesta sen kautta, että se kertoo yhden kuolemaa tekevän miehen tarinan kuolemisestaan. Christopher Hitchens teki kuolemaa 1,5 vuotta.

Mitään sinänsä uutta tämä ei tarjoa, ja tuskin sen oli tarkoituskaan tehdä sitä. Aiheesta on kirjoitettu paljon ja tämä on yksi puheenvuoro aiheeseen. Ja kyllä kirja tietysti panee miettimään asioita keskittyessään kannesta kanteen yhteen ja samaan aiheeseen.

Itse olisin kirjoittanut perin toisenlaisen kirjan, ja varmasti jokainen meistä lukijoista olisi kirjoittanut toisenlaisen kirjan .. itsestään. Niin, siinäpä tämän kirjan ehkä suurin ongelma. "Kuolevaisuus" (2013) -kirjassa on keskitytty individualistisesti vain mieheen itseensä ja hänen tuntemuksiinsa.

     *    *     *

Kirjan luettuani epäilen, olenko itse vielä edes elänyt, kun vertaan omaa elämääni kirjassa kuvailtuun elämään ennen syöpään sairastumista. Hitchens saa minut kysymään, olenko kuollut .. ei vaan ennemmin, kuinkahan monta kertaa olen jo ehtinyt kuolla?

Christopher Hitchens oli ilmeisen karismaattinen ja vaikuttava persoonallisuus, joka osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun (mm. televisiossa) ja hän myös kirjoitti koko ajan lukuisiin lehtiin erilaisia kirjoituksia.

Sitten vuonna 2009 elämä pysähtyi, ei totaalisesti, mutta lopullisesti, kun hän sai tiedon ruokatorvessa olevasta syövästään. Häntä pidettiin USA:ssa yhtenä merkittävimmistä aikansa älymystön edustajista, kun hän kuoli vuonna 2011.

     *    *     *

Viimeisinä kuukausina Hitchens hoitojensa välillä pohtii ihmisten suhtautumista (hänen) kuolemaan(sa). Hän ei hyväksy esimerkiksi puhetta, (sotaisaa) metaforaa siitä, että ihminen taistelisi syöpää vastaan. Ei syöpää vastaan taistella, siitäkin huolimatta, että syöpä taistelee (häntä) vastaan. Taistelu siis edellyttää, että kummatkin osallistuvat tähän taisteluun.

Kirjoittaja myös kyseenalaistaa (ainakin omalta osaltaan) puheet siitä, että syöpään sairastunut käy läpi ritualistisesti joitain tiettyjä vaiheita ennen kuolemaansa. Hitchens ennemmin korostaa sairastamisen yksilöllisyyttä, mikä on ehkä osittain liioiteltua. Kuoleminen on aina kuolemista.

Monet hänen uskovaisista ystävistään löivät vetoa, löytääkö ateisti jumalansa ennen kuolemaansa. Kristittyjen, juutalaisten ja muslimien pettymykseksi Hitchens ei tarvinnut heidän jumalaansa ja rukouksiaan.

     *    *     *

Kun lukee Christopher Hitchensin kertomusta syöpänsä etenemisestä ja siihen liittyvistä hoidoista, jossain vaiheessa ihmettelee, miksi hän ei harkinnut eutanasiaa. Hoitoja hän kuvaa toistuvasti lähinnä kidutukseksi, mutta silti hän ei vaatimut sille vaihtoehtoa, mikä hieman mietityttää.

Hän eli tietyllä tavalla sen itsepetoksen vallassa, että onnistutaan kehittämään jokin geenimanipulaatioon tms perustuva hoito, jolla syöpä voitetaan. Hitchens kuitenkin tiesi toiveen turhaksi, mutta hän ei halunnut vaipua fatalismiin, mikä oli ilmeisesti pahinta mitä hän tiesi.

Ristiriitaisesti hän mielessään toisteli samaan aikaan lausetta: "se joka ei tapa vahvistaa" - ja nimenomaan siinä mielessä, miten väärässä Friedrich Nietzsche tässä asiassa oli. Hänen oma sairautensa, kun oli (fatalistisesti) yhtä alamäkeä.

Hitchensin inho kristinuskoa - niin kuin muitakin suuria uskontoja - kohtaan on pohjattoman syvää. Voin vain kuvitella, miten loukkaavaa on tuijotella sairaalan huoneiden seinillä nököttäviin krusifikseihin ja yrittää suhtautua potilaita henkisesti ahdisteleviin uskonmiehiin ja -naisiin.

     *     *     *

Christopher Hitchens lainaa de Montaignea ja toteaa kirjansa loppupuolella: "Uskonnon vankin perusta on elämän halveksunnassa." Röyhkeästi ja muka tietäen esimerkiksi kristityt väittävät tietävänsä, millaista on kuoleman jälkeinen elämä. (Mistä he saavat tähän henkiseen väkivaltaan oikeutuksensa, miten he kehtaavat väittää tietävänsä jotain sellaista, mikä on täysin keksittyä ja valhetta?)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti