sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ingvar : "Kymmenet aivot" (2001)

Lääketieteellisissä esseissään David H. Ingvar kertoo oppineesti ja helppotajuisesti 10 merkkihenkilöstä, jotka kaikki kärsivät enemmän tai vähemmän vakavista aivosairauksista.

Ingvar käyttää lääketieteen uusimpia tuloksia pohtiessaan sairauksien vaikutusta näiden kymmenen vaikuttajan käytökseen ja toimintaan. Miten esimerkiksi aivokuppa muokkasi Nietzschen ajattelua ja kirjoittamista tai miten Leninin vakavat aivoverisuonten kalkkeumat vaikuttivat häneen jo vuosia ennen hänen kuolemaansa?

"Kymmenet aivot" (2001) on mielenkiintoinen matka kuuluisuuksien julkisivun taakse. Teoksessa on myös kattava kirjallisuusluettelo, josta tiedonnälkäinen voi poimia itselleen lisää luettavaa. (Takakansi)

     *     *     *

Kiinnostava kokoelma, ei kovin syvällisiä esseitä, mutta jotka herättävät paljon kiinnostavia kysymyksiä - ja yhteenveto liippaa läheltä myös Suomea. Vallanpitäjien terveydentila nousi maailmalla yleisen mielenkiinnon kohteeksi 1980-luvun alussa, kun presidentit Urho Kaleva Kekkonen ja Ronald Reagan alkoivat viimeisinä virkavuosinaan pahasti dementoitua ja menettää otettaan asioihin.

Silmiinpistävää David H. Ingvarin kirjan "Kymmenet aivot" (2001) esseissä on alkoholin käytön kavala vaikutus aivoihin jo suhteellisen nuorella iällä. Henkilö pystyy ehkä huippusuorituksiin, mutta ovatko ne osoitus alkavasta henkisestä rappiosta? Mielenkiintoinen paradoksi. Kenties kaikki huippujohtajat ja sellaisiksi pyrkivät ovat jo valmiiksi jonkin sortin suuruudenhulluja ja psykopaatteja, mistä esimerkiksi tämä päivän Suomikin tarjoaa monia esimerkkejä. - Ei poliitikan huipulle päästä kolmivitosena, jos ei päässä jo pahasti viiraa, sillä ei sillä elämänkokemuksella ja osaamisella hoideta - ainakaan hyvin - vielä yhtään mitään, mikä tuon ikäisellä ihmisellä on.

Eikä tilanne vuosien varrella ainakaan parane, jos liian nuorena on saanut liian paljon valtaa. Suomi on aina vain kaoottisemmassa tilassa, mikä olisi ollut kenties vältettävissä toisenlaisilla poliittisilla johtajilla, jotka olisivat esimerkiksi peränneet niin yksityisiltä kuin valtionyhtiöiltä suurempaa isänmaallisuutta sen sijaan, että pääomien on annettu vapaasti virrata maan rajojen ulkopuolelle. Eikä yrityksiltä ole esimerkiksi edellytetty ulkomaisten voittojen kotiutusta vaan pääomat, jotka ovat virranneet ulos, ovat jääneet lopullisesti hyödyttämään muita kuin suomalaisia itseään. - Vapaan liikkumisen hinta on köyhien köyhtyminen entisestään, ja rikkaiden rikastuminen - ja siirtyminen asumaan maan rajojen ulkopuolelle viimeistään eläkepäivinään.

     *     *     *

Kirja on myös hyvä muistutus siitä, että ihmisen rapistuminen alkaa noin 25-vuoden iässä, minkä jälkeen loppuelämä on jollain tasolla koko ajan alamäkeä. Ruumis rapistuu, vaikka henkiset kyvyt kasvavat parhaimmillaan aina elämän loppuun asti, jos itsestään on pitänyt huolta.

Kirjaan valittuja henkilöitä yhdistää myös ennenaikainen kuolema, joka on voinut tapahtua monella eri tavalla. John F. Kennedy salamurhattiin, mutta aina voi kysyä, kuinka paljon hän itse lopulta vaikutti siihen, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Suuret ja suuruudenhullut johtajat usein tulevat vainoharhaisiksi ja alkavat liioitellulla tavalla suojata itseään muka uhkaavilta vaaroilta, ja saavat aikaan juuri sen, mitä eniten pelkäävät. Kaikkia kertomuksia yhdistää se, miten huonosti ihmiset tuntevat itseään ja psyykettään, mikä johtaa monenlaisiin ongelmiin.

Tämä tietysti herättää kysymyksen suurten kansallisvaltioiden olemassaolon mielekkyydestä. Ihmisen aivot yksinkertaisesti eivät ole rakennettu hallitsemaan ja ohjailemaan suuria valtakuntia ilman että siitä aiheutuu kaikille ongelmia.

     *     *     *

Monien suomalaistenkin EU-fanaatikoiden ym. suurin sankari on Aleksanteri Suuri, joka kolmikymppisenä lyhyessä ajassa valloitti ja länsimaisti tunnetun maailman. Ingvarin essee antaa kuitenkin tästä kaikkien aikojen suurimmasta eurooppalaisesta kuitenkin varsin synkän kuvan. Hän oli juuri sellainen kuin suuret johtajat pahimmillaan ovat. - Pahimmillaan hän julkisesti ja avoimesti murhasi lähimpiä miehiään suutuspäissään.

Sympaattisin on tarina kirjailija Fjodor Dostojevskista. Hän oli Friedrich Nietzschen ohella ainoa, joka pystyi itse jollain tavalla käsittelemään omia ongelmiaan, mikä tietysti osoittaa, että kirjoittaminen kannattaa - ja asioiden pohtiminen paperilla, vaikkei se tietysti sinänsä takaa yhtään mitään, mutta antaa mahdollisuuden sen hetkisen tietämyksen ja ymmärryksen tasolla käsitellä asioita. Jälkiviisastelu on aina helppoa, mihin David H. Ingvar usein sortuu.

Presidentti Woodrow Wilson, vallankumousjohtaja Vladimir Lenin, valtakunnankansleri Adolf, Hitler, ulkoministeri Winston Churchill, Kiinan kommunismiin johtanut Mao Zedong sekä nobelisti Ernest Hemingway ovat muut kirjassa läpikäydyt kuuluisuudet aivoineen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti