tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kido: "Harhakuvien äiti" (2013)

Shuri Kido on yksi Japanin johtavista nykyrunoilijoista. Fukushiman alueelta kotoisin oleva Kido valittiin arvostetun Eureka -kirjallisuuslehden vuoden lupaavimmaksi uudeksi runoilijaksi jo 20-vuotiaana. Kido on myös kääntäjä ja hän opettaa kirjallisuutta tällä hetkellä kolmessa japanilaisessa yliopistossa. 

Kido polveutuu samurai-suvusta ja hän on perehtynyt syvällisesti teeseremoniaan ja buddhalaisuuteen.Tähän mennessä Kido on julkaissut yhdeksän runokokoelmaa. Tämä Mayu Saaritsan suomentama teos on ensimmäinen Kidon kokonaisen teoksen käännös toiselle kielelle. Teos ilmestyi Shuri Kidon vieraillessa Annikin Runofestivaaleilla kesäkuussa 2013. (Takakansi)

      *     *     *

Niin kuin takakannessa todetaan Shuri Kido kävi Suomessa viime vuonna ja hän kävi Tampereen lisäksi ainakin Turun kirjakahvilassa ja Helsingin Richardinkadun kirjastossa, joten hän tuli kertaheitolla suomalaisille tutuksi. Kaiken lisäksi samaan aikaan julkaistiin hänen ensimmäinen kokoelmansa "Harhakuvien äiti" (2013) suomeksi.

Fukushima, mihin runokokoelma fyysisesti sijoittuu, oli se surullisen kuuluisa parin vuoden takainen tsunami-alue, jossa oli ja on ongelmia niiden ydinvoimaloiden kanssa. Laajat alueet ovat pitkän aikaa asumiskelvottomia, joten tapahtumat herättävät jo itsessään monenlaisia tunteita niin luonnon mahtavista voimista kuin ihmisen tavasta käyttää älyään, joka lopulta kääntyy hänen omaakin luontoaan vastaan.

Runokokoelmassa keskitytään kuitenkin aluetta halkovaan Kitakami-jokeen. Runoilija etsii ylhäältä pohjoisesta joen alkulähdettä, joka ei ota löytyäkseen. Joen yläjuoksulla asui kertomusten mukaan kenties saaren vanhin, muinainen kansa. - Ja voidaan kai ajatella sen levittäytyneen yhä etelämmäksi pitkin joen vartta aina merenrantaan asti. Ja jossain vaiheessa kansankin alku(lähde) unohtui.

     *     *      *

Alku on ehkä hiekan jyvässä tai kasteen helmessä. Varmaa on että se on hyvin aineellinen, atomitason ilmiö ja hyvin materiaalinen eli liittyy tapaan, jolla valkuaisainemolekyylit järjestyvät ja liittyvät toisiinsa ja synnyttävät elämää yhä uudestaan ja uudestaan.

Lopulta runoilija päätyy toteamukseen, että

[M]onet kertovat [joen] alkulähteen 
olevan Nanashigurevuorella mutta että se on
epämääräinen kuin vaeltava usva ja matkalaisen
selkää kylmää kahta kauheammin.

Alkulähde on siis jotenkin jokaisen elävän olion soluissa ja tunteessa siitä, että täältä - tältä planeetalta - minä olen lähtöisin.

Runoissa Shuri Kido vaeltaa vastavirtaan, pitkin joenvartta yhä pohjoisemmaksi - ja näkee matkalla kaikenlaista, muistelee menneisyyttä ja kuvittelee mitä on edessä. - Ajatukset harhailevat myös muualla kuin Japanissa suurten jokien lähteillä.

Kenties merkittävin yksityiskohta on Kailas-vuorille Tiibetiin päätyminen, jonka kätköistä kenties löytyy muinainen Shangri-La eli jonkinlainen maanpäälinen onnela, harhoista suurin, harhakuvien äiti.

     *     *     *

Shuri Kido harhojensa vallassa päätyy hieman tylsään pohdintaan elämän lopullisuudesta:

Miksi ihmiselämä 
koostuu yksinomaan asioista jotka pakenevat

Joen loputtoman virtaamisen hän tietysti rinnastaa niin kuin filosofit aina Herakleitoksesta lähtien ovat rinnastaneet elämän katoavaisuuteen.

Lisäksi myös sisällämme on joki:

[I]hmisen sisällä virtaavan veden ääni
kuin äidin harhakuva

Joten senkin kautta kaikki on vain harhaa tms.

      *      *      *

Yhden runoista Shuri Kido on nimennyt 'Harhakuvien äidiksi', mikä avaa kokoelman keskeisen sanoman lukijalle.

Samalla tavalla kuin joki kuljettaa soraa ja hiekkaa aina vain eteenpäin, myös ihmiset ovat siis kulkeneet joen vartta eteenpäin. - Toisinpäin ajatellen esimerkiksi runoilija lopulta päätyy paikkaan (vaikka se ei olisikaan joen alkulähde), josta hän on itse lähtöisin.

Kun runoilija saapuu paikkaan, jossa hän on syntynyt, jossa hänen esiäitinsä ja heidän äitinsä ovat asuneet hän toteaa, että

harhakuvien äiti kulkee editseni

Hän tietää tai tuntee, että siinä hän nyt on, mutta - panepa se sanoiksi koko ihmisen, muinaisen kansan pitkän pitkä (esi)historia. (Kenties runoilijat ja tutkijat sen vielä tekevätkin.)

Edellistä säettä seuraavat säkeet miellyttivät kokoelmassa minua eniten

Kumpi on vaikeampi kestää
se että on elossa
vai se että ei
syvällä vuoristossa
missä ei tapaa ihmisiä
peilityynellä järvellä

Asun itse muinaisen, hyvin matalaksi kuluneen vuoriston juurella, pienen pienen järven rannalla, aivan yksin kerrostalohuoneistossa...

Jokin jäänne siis, joka ei virtaa yhtään mihinkään, ja josta mikään ei jatku minnekään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti