tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kirjavainen: "Hiljaisuus" (2011)

Sakari Kirjavaisen ohjaama pitkä elokuva "Hiljaisuus" (2011) on kertomus ihmisistä poikkeuksellisten olosuhteiden puristuksessa; draama ystävyydestä, petoksesta ja rakkaudesta. Se on sotaelokuva, joka sijoittuu Jatkosotaan, sen viimeiseen kevääseen, aivan rintamalinjojen välittömään läheisyyteen kaatuneiden evakuoimiskeskukseen (KEK), jossa sankarivainajat huollettiin viimeiselle matkalle kotiseuduilleen haudattaviksi. (Wikipedia)

     *     *     *

Aluksi ajattelin, etten bloggaa tätä elokuvaa, mutta bloggaanpa kuitenkin, sillä tämä on katsomisen arvoinen sotaelokuva, elokuva aivan eturintaman takaa. Esko Salervon käsikirjoitukseen pohjaavassa elokuvassa käsitellään monia teemoja varsin taitavasti, tosin juuri mihinkään ei paneuduta perusteellisesti, mikä on tietysti elokuvan ongelma mediana.

Esimerkiksi kahden miehen Einon (Joonas Saartamo) ja Antin (Lauri Tilkanen) ystävyyden kuvaaminen on ajatonta. Kyse voisi olla myös miehen ja naisen välisestä suhteesta, siitä miten toinen järjestelmällisesti käyttää toista hyväkseen. Toinen on toisen kaveri loppuun asti, mutta ei toisinpäin. Ja miten - niin kuin monesti perheväkivaltatapauksissa - jossain vaiheessa toisen pinna palaa ja päässä napsahtaa.

Elokuvassa Eino ja Antti hakevat ruumiita etulinjan edestä - siis vaarallisinta mahdollista puuhaa, mihin edes rivisotilaat eivät ryhdy. Antti panee aina viimeiseen kertaan saakka Einon asialle, Eino kun on kiltti nössö, joka mielellään panee henkensä alttiiksi muiden puolesta.

Tuolla viimeisellä kerralla Eino ei enää suostu tekemään kaikkea Antin puolesta, hän ei suostu enää hakemaan yhtään ruumista vaan Antin on tehtävä osansa. Eino on selvästi mielessään varma, ettei Antti selviä (niin kuin Antti itsekin), mutta Antti selviää. Traagista kuitenkin on, että selviytymisen jälkeen Antti on muutaman sekunnin varomaton ja nostaa päätään hieman juoksuhaudassa ja saa kuulan kalloonsa, mistä Eino tuntee huonoa omaatuntoa.

Eino on niin epätoivoinen, varsinkin kun yksi lotista Siiri (Joanna Haartti) vielä ilkeästi syyttää häntä Antin kuolemasta eikä pastorin järkiperäiset vakuuttelut Einon syyttömyydestä vakuuta miestä, että hän on tehdä itsemurhan. Toinen lotta Jaana (Terhi Suorlahti) näkee sattumalta Antin kävelevän köysineen halkovajaan, mistä hän viime tingassa pelastaa miehen. Heidän välilleen syntyy sodan aikana myös seksisuhde, joka johtaa siihen, että sodan jälkeen he perustavat perheen, mistä näytetään elokuvan lopulla välähdys.

     *     *     *

Elokuvassa myös herätellään henkiin suomalaisten muinaisuskoa, mikä minua erityisesti miellytti. Antti tulee vainajana tapaamaan Einoa ja miehen läsnäolon vaistoaa myös herkkä, shamaaninoloinen Korpikangas (Ilkka Heiskanen), joka usein puhuu vainajille ja helpottaa heidän viimeistä matkaansa puhumalla miehille.

Pastorista (Kari Hakala) annetaan mielestäni vaivihkaisen halveksuttava kuva, niin kuin pitääkin, sillä mitä ihmettä papit tekevät jatkuvan joukkomurhaamisen keskellä julistamassa sitä, miten tappaminen on syntiä? Näin he itseasiassa paljastavat todelliset karvansa, mikä on ollut muutenkin ilmeistä siitä lähtien, kun kristityt papit aseineen virkavalta tukenaan ovat vaeltaneet Suomen niemellä kansaa kyykyttämässä, hyväksyen mm. ruumiillisen kurituksen ja puolisoiden välisen fyysisen ja muunkin väkivallan, puhumattakaan sodista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti