perjantai 4. huhtikuuta 2014

Lappalainen: "Salonkielämää. Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa" (2014)


Tarja Lappalainen "Salonkielämää - Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa" (2014) johdattaa lukijan aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja kirjailija Minna Canthin salonkien pyörteisiin. Salonkien keskiössä liikkuu komea, naisia puoleensa vetävä Juhani Aho.

Kirja vie lukijan 1880-luvun värikkääseen aikaan ja miltei anarkistisuuteen asti yltyvään suomalaistaisteluun, jonka kärkinimiä ovat Juhani Aho sekä Arvid Järnefelt. Arvidin äidin Elisabet Järnefeltin salongissa Ahosta hioutuu vähitellen mestarikirjailija. Näiden kahden välille kehittyy yksi vuosisadan kuuluisimmista rakkaustarinoista. Se alkaa Järnefeltien kesänviettopaikassa Rantalassa. Täällä he kesän kuumina öinä kokivat lemmen koko hurman.

Vireä, kulttuurintäyteinen elämä jatkuu Minna Canthin salongissa Kuopiossa, jonne Aho seuraa rakastettuaan Järnefeltien muutettua kaupunkiin. "Kanttilassa" rakastetaan, riidellään, luodaan kulttuuria ja realismia saaden koko kaupunki kuohuksiin. Kuohuksissa on myös Elisabet mustasukkaisuudessaan Juhania kohtaan. Aho puolestaan suree menetettyä rakkautta Elisabetin tyttäreen, Ainoon, joka on kihlautunut Jean Sibeliuksen kanssa. Henkilöt ja aikalaistapahtumat kirjallisuuden, kulttuurin ja ihmissuhteiden saralla punoutuvat teoksessa yhteen mielenkiintoisella ja värikkäällä tavalla. (Takakansi)

     *     *     *

Kun otin tämän kirjan käteeni, ensimmäinen ajatus oli miksi taas tällainen kirja. Eikö näistä asioista ole kirjoitettu jo ihan tarpeeksi? Eikä Tarja Lappalaisen "Salonkielämää" (2014) tarjonnut mitään suuria yllätyksiä, mutta joitain yksittäisiä asioita, joita en ollut aiemmin lukenut mistään muusta kirjassa, tässä kirjassa sentään oli. Lappalainen on mm. listannut henkilöitä, jotka Canthin ja Järnefeltin piireissä kokoontui. Suurin on henkilöistä jää silti vain maininnoiksi.

Salonkielämää kirjassa ei valitettavasti kuvattu, sillä tästä elämästä ei ole kirjallisia lähteitä olemassa, joten kirjoittajan olisi täytynyt siirtyä faktasta fiktion puolelle, mitä hän ei ollut tehnyt. Kirjassa käydään läpi kirjallisuushistorioista ym. sekundaarilähteistä tuttuja kuvailuita.

Huomion polttopisteessä on kansalliskirjailijakandidaatti Juhani Aho ja hänen 22-vuotta vanhempi rakastajattarensa Elisabet Järnefelt ja heidän kirjeenvaihtonsa. Aholla oli, niin kuin tiedetään, kaksi virallistakin morsianta ja yksi vaimo Venny Soldan-Brofeldt. Kirjan tapahtunut keskittyvät nuoreen Ahoon ja aikaan ennen Vennyä.

Ahon (nais)suhteiden kuvaus on herkullista luettavaa tämänkin päivän ihmisille, sillä hänellä oli samaan aikaan useita naisia, joiden kanssa hän yllättäen tuli hyvin toimeen. Tosin ei ihan aina, mistä tässäkin kirjassa kerrotaan. Välillä tuntuu suorastaan siltä, että lukee seurapiirijuoruja yli 100 vuoden takaa.

Ennen muuta Ahon kohdalla nousee esiin se, että hän oli rakastunut samaan aikaan äitiin ja tyttäreen, Elisabetiin ja Ainoon. Tai oikeastaan Ainoon ehkä hieman myöhemmin, sillä Aino oli vasta 10-vuotias pikkutyttö, kun hän tutustui mieheen. Vaimonsa Vennyn lisäksi Aholla oli suhde hänen nuorempaan ja kauniimpaan sisareensa Tillyyn, ja kolmikko itse asiassa asui pitkään kolmistaan. Aho sai lapsi kummankin naisen kanssa.

     *     *     *

Aiemmin en muista lukeneeni siitä, kuka ole kenenkin ateljeekriitikko. Salonkielämän tästä puolesta kirjasta saa tarkan kuvan. Tosin lähinnä vain Juhani Ahon ja Minna Canthin osalta, eikä heidänkään osalta puhuta tarkemmin mitä tämä kritiikki tarkalleen ottaen oli. Elisabet Järnefelt ei kirjoittanut, mikä johtuu ehkä siitä, että suomi eikä ruotsi ei ollut hänen kodin kieliään vaan hän osasi paremmin äitinsä kieltä ranskaa ja isänsä venäjää, minkä hän oli oppinut lapsuutensa ympäristössä.

Eniten kirja panee miettimään suomalaisen kirjallisuuden venäläisyyttä. Minna Canthin salongin kautta kirjailijapiireihin virtasi vaikutteita lännestä ja Elisabet Järnefeltin kautta idästä. Ja esimerkiksi Juhani Aho sukkuloi kummankin (kulttuuri)piirin välillä. Yhden keskeisen kirjailijanimen puuttuminen keskusteluista on hieman häiritsevää. Vaikka venäläiset realistit kautta linjan tulivat tutuiksi, Anton Tsehovin nimi ei noussut esiin. Toki Tsehov oli Ahon ikäinen nuoren polven kirjailija, eikä vielä kirjailija kovin kuuluisa.

Minna Canthin kohdalta sain ahaa-elämyksen siitä, että hän oli luopunut käytännöllisesti katsoen kristillisestä uskostaan, vaikka uskoikin johonkin - ja harrasti mm. spiritistisiä istuntoja, joissa otettiin yhteyttä vainajiin. Häntä arvosteltiinkin ennen muuta näytelmän "Kovan onnen lapsia" jälkeen ateismista, mikä loukkasi naista. - Totta onkin että ateismi ja teismi kulkevat käsi kädessä ja tarkalleen ottaen Canth oli mennyt ajatuksissaan uskontojen toiselle puolen kuten aikalaisensa Friedrich Nietzsche.

     *     *      *

Oli Tarja Lappalaisen "Salonkielämää" (2014) -kirjasta, mitä mieltä tahansa, se on joka tapauksessa sujuvasti ja jopa viihdyttävästi kirjoitettu. Kirja voisi toimia  johdantoteoksena tai oheislukemistona kirjallisen realismin syntyyn Suomessa, jos näistä asioista ei etukäteen tiedä paljon mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti