keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Mäki: "Superkumikana" (2011)

Nokkakoplan Munaaja, Jeremias, Janne Turska ja Lilli lyövät vetoa, ettei Superkumikana uskalla vierailla Kammotusten kodissa. Sen on aikoinaan rakentanut kauhuelokuvien ohjaaja Linda Hurja. Kun muut nokkakoplan jäsenet suunnittelevat koulun Halloween-juhlaa, Superkumikana seikkailee Kammotusten kodissa ja törmää aarretta etsivään Yrjö Laattaan ja punkkaripossu Minttuun. Aavekin vilahtaa käytävässä.

Nokkakoplan neuvokkuutta tarvitaan, kun talo uhkaa vajota löyhkäävään mutaan aarre mukanaan. Oli myös otettava selvää, onko aave todellakin olemassa? Nokkakopla kokee monta yllätystä. Löytävätkö he aarteen ja selviääkö aaveen arvoitus? Ainakin Halloween-juhlaan on tulossa yllätysvieras
. (Takakansi)

      *     *     *

Varsin hyvä kirja, lastenkirjaksi, myös aikuiselle. Kirja on - ainakin minulle yllätykseksi - kuunneltuna vielä parempi kuin luettuna.

Kirjan lähtökohta on aika hurja, vaikka sitä ei sen kummemmin tarvitse ajatella. Se on niin kuin TV:ssa pari päivää sitten tulleessa Tim Burtonin elokuvassa "Apinoiden planeetta" (2001), jota tosin en katsonut tällä kertaa. Ihmiset olivat jättäneet kaupungin ja tässä tarinassa he olivat menneet metsiin. Kaupungeissa sen sijaan asuvat eläimet - ja tässä kaupungissa vallassa ovat linnut.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Superkumikana, joka on oikeastaan vain naamio, jonka variksenpoika (jonka oikeaa nimeä ei kirjassa kertaakaan mainita) on vetänyt päälleen.

Kolmas kirjan erikoisuus on se, että siinä on oikeastaan kaksi tarinaa päällekkäin, mikä ei ole lastenkirjassa tavallista. Toisaalta on tarina lintulasten (ja kuuluu koplaan yksi possutyttökin) nokkakoplan vedonlyönnistä ja toisaalta tarina kauhuelokuvien ohjaajan Linda Hurjan aarteesta. Kertomuksessa tarinat risteävät Kammotusten kodissa (= keskeneräinen ihmisten aikoinaan rakentama kerrostalo), kun variksenpoika (tai se Superkumikana) vedonlyöntiin liittyvää tehtävää tehdessään tapaa etsivä Yrjö Laatan (lajina laiskiainen), joka etsii samasta talosta aarretta.
 
      *     *     *

Vetoa linnunpojat ja -tytöt lyövät siitä, uskaltaako variksenpoika mennä Kammotusten kodiksi kutsuttuun paikkaan. Superkumikana ehtii jo jänistää - ja luopua vedosta -, mutta hänen koiransa Sulo livahtaa taloon, eikä koiraa voi tietysti jättää yksin taloon. Pakettiautolla paikalle tullut Yrjö Laatta auttaa variksenpoikaa pääsemään sisään samalla, kun hän itsekin menee sisään etsimään sitä aarrettaan.

Lopulta Sulo löytyy ja monien vaiheiden jälkeen ja nokkakoplan ansiosta myös aarre, joka ei sitten ollutkaan ihan sellainen kuin se oli mm. ihmisten julkisuudessa kuviteltu olevan. Kyse oli vain Linda Hurjan elokuviin liittyvästä rekvisiitasta, jolla ei sinänsä ole paljon (muuta kuin tunne)arvoa.

Kaiken tohinan keskelle Linda Hurja itsekin pöllähtää paikalle kalkkunana, sillä hän haluaa liikkua naamioituneena eläinten hallitsemassa kaupungissa, missä ei ihmisiä enää asu. Tai ihmisiin suhtaudutaan vähän samalla tavalla kuin jos karhu tai joku muu asiaankuulumaton elävä olio alkaisi vaellella pitkin kaupungin katuja. Se siis ajattaisiin takaisin metsään, mistä se oli tullutkin.

      *     *     *

Kertomuksessa on käänteitä ja jännittäviä kohtia - ja kaiken huipuksi kirjan lopulla koko Kammotusten koti vähitellen uppoaa suolle, jolle se oli rakennettu. Ja itseasiassa talo oli aikoinaan jäänyt ihmisiltä kesken selvästi juuri siitä syystä, että talon perustukset olivat alkaneet painua maahan.

Kirja päättyy koulun halloween-juhlien järjestelyihin, juhliin joihin Linda Hurja kutsutaan mukaan. Ennen talon vajoamista nokkakopla ehtii pelastaa joitain Lindan aarteista talon kellarista, mihin kuuluvat hänen vanhat kauhuelokuvansa, joita Linda lupaa näyttää vanhalla elokuvaprojektorillaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti