sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Miettinen (toim.): "Ikävistä pohjattomin. Sisarustensa menettäneiden tarinoita" (2013)

"Kaipaus syntyy heti. Se kuristaa kurkkua ja asettuu sydämeen asumaan. Miten kukaan voi kantaa tätä ikävää mukanaan loppuelämänsä ajan? Miten on mahdollista selvitä tulevaisuudesta, kun joku meistä on poissa? Miten perheeni selviää? Sattuu. Sattuiko häneen? Mitä tapahtui? Missä minä olin? Miksi en voinut auttaa? Kysymykset tulvivat mieleen mutta yhteenkään ei ole vastausta."

Sisarusten kuolema jättää jälkeensä monia vastaamattomia kysymyksiä. Tähän kirjaan on koottu sisarustensa menettäneiden tarinoita surusta ja ikävästä. Sisaruksen menettäneet kertovat, miten elämä on mennyt eteenpäin surun ja ikävän kanssa hiljaa rukoillen tai toivoen, että kipu joskus helpottaisi. He kertovat vahvoilla sanoilla surustaa ja siitä, miten elämässä alkaa näkyä mustan ja harmaan lisäksi myös muita värejä, ja pimeyden lisäksi valoa. (Takakansi)

     *     *     *

Ei liene yllätys, että kirjan kaikki 21 tarinaa ovat hyvin koskettavia - ja tietyllä tavalla hyvin samanlaisia.

Jotkin seikat, jotka yhdistävät tarinoita, ovat yllättäviä ja hätkähdyttäviä. Ensiksikin kaikki kuolleet sisarukset ovat olleet alle kolmikymppisiä. Ilmeisesti on niin, että mitä enemmän ikää sisaruksella on, sitä luonnollisemmalta kuolema tuntuu.

Oikeastaan yhdenkään kohdalla suruun ja ikävään ei kristinusko ole tuonut uskottavaa lohtua. Asiasta on lopulta päässyt yli jollain muulla tavalla, jos sitten ollenkaan.

Ihmisten kuvaukset keskittyvät sokkivaiheeseen, siihen kun rakas sisarus on juuri kuollut - ja miltä sillä hetkellä on tuntunut. Kirjoittaessa suru eletään uudelleen läpi. Elämä on muuttunut peruuttamattomasti toisenlaiseksi kuin se oli ollut ennen tapahtumaa.

Tavallista on, että kuollut on vielä pitkään läsnä arjessa. Elämä jatkuu ikään kuin hän olisi olemassa, ja hänelle puhutaan niin kuin elävälle. Seuraavassa vaiheessa tulee kuvaan mukaan toisen kuoleman hyväksyminen. Asiaa ei voi enää mitenkään kiistää vaan tilanne on mikä se on.

Sitten alkaa varsinainen surun käsittely, mihin monet kirjoituksista myös liittyvät. Pohditaan, olisiko voinut tapahtua toisin ja kuka - jos kukaan tai mikään - on ollut syyllinen kuolemaan. Yhteistä teksteille on, ettei kukaan lopulta syytä ketään. Tässä mielessä kaikki ovat sinuja asian kanssa, eikä ainakaan pahempaa vihaa ja katkeruutta ole jäänyt. Kenties juuri kirjoittaminen on auttanut pääsemään surun käsittelyssä näin pitkälle?

Sopeutuminen sisaruksen kuolemaan ei ole kenelläkään lopullista vaan varsinkin ensimmäinen vuosipäivä on eloon jääneelle vaikea. Samoin kaikki merkkipäivät sen jälkeen, jolloin konkreettisesti tajutaan, ettei sitä toista ole enää olemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti