sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Parker : "Dorian Grayn muotokuva" (2009)

Mieleltään vinksahtanut mutta ihmisten rakastama nuori seuramies saa jollain tavalla pidettyä itsensä ikuisesti nuorena. Miehestä nuorena tehty muotokuva paljastaa ihon alla olevan rumuuden kaikille. (IMDb)

   *     *     *

Ohjaaja Oliver Parkerin "Dorian Grayn muotokuva" (2009) on viimeisin tämän Oscar Wilden klassikkokirjan filmatisointi, ja luultavasti paras, paras näkemäni. Kirjaakaan ei ole unohdettu, sillä esimerkiksi kuluvan kevään aikana sitä ovat lukeneet hämeenlinnalaiset yläasteen oppilaat. Jokin kirjassa vetoaa yhä uusiin sukupolviin.

Kirjan juoni on äärimmäisen yksinkertainen, ja se on kerrottu yllä olevassa Internet Movie Databasen kuvauksessa. Ja hämmästyttävää on, että näinkin yksinkertainen idea kantaa kirjan / elokuvien loppuun asti.

Teemana on loppujen lopuksi ihmisen pahuus, joka on kirjassa esitetty ihmisen omana valintana, mikä rikkoo juutalais-kristillisen tradition ajatusta ihmisen syntisyydestä. Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä eikä paha, vaan ihminen itse valinnoillaan ja tekemisillään vaikuttaa siihen millainen hän on.

     *     *      *

Aluksi ujo maalaispoika Dorian Gray (Ben Barnes) oppii nopeasti suurkaupungin, Lontoon seuraelämän tavoille. Orpopoika saa merkittävän perinnön, kun hänen setänsä kuolee - ja yllättäen hän huomaa olevansa keskellä yhteiskunnan kermaa - ja nuoruutensa ja kauneutensa takia huomion keskipisteenä missä liikkuukin.

Se mikä Dorian Grayn hahmossa vetoaa on varmasti ristiriita hänen sisäisen ja ulkoisen minänsä välillä. Dorian on äärimmäisen viehättävä, hyvinkäyttäytyvä ja seurallinen, joka miellyttää kaikkia. Kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa miehestä.

Silti hän tekee ihmisten selän takana mitä ilkeimpiä tekoja ja pilaa ihmisten elämiä ilman että he itse aina edes ehtivät tajuta mitään. Esimerkiksi hän ajaa heti ensimmäisen tyttöystävänsä Sibylin (Rachel Hurd-Wood) itsemurhaan ja myöhemmin tappaa kylmäverisesti parhaan ystävänsä Basilin (Ben Chaplin), millä takaumalla elokuva alkaa. Dorian kaiken lisäksi joutuu paloittelemaan ruumiin, jotta hän saisi sen mahtumaan matka-arkkuunsa. Arkun hän kuljettaa merenrantaan - ja heittelee palat meren ja lopuksi hulauttaa laiturilta arkunkin mereen. Lähtiessään Lontoon taloltaan hän saa arkun nostamisessa apua ohikulkeneelta poliisilta.

     *     *      *

Elokuvassa on taitavasti nostettu esiin kirjan tarinan keskeiset kohdat ja pystytty esittämään ne visuaalisesti, tehokkaasti ja ymmärrettävästi. Katsojalle ei jää epäselväksi, millainen mies Dorian Graysta Lontoossa kehittyi.

Tässä elokuvaversiossa on nostettu ansiokkaasti esiin myös asetelman toinen puoli: Dorian Gray ei olisi pystynyt toimimaan niin kuin toimi, jolleivät muut olisi sitä mahdollistaneet. Jos ennen muuta naiset eivät olisi toistuvasti lähteneet hänen matkaansa, maanneet, juopotelleet ja polttaneet oopiumia komean nuoren miehen kanssa, eivät he olisi myöskään turmeltuneet. (Mitä turmeltumisella sitten tarkoitetaankaan!)

Victor Hugon kirja oli kritiikkiä länsimaista nuoruuden ja kauneuden palvontaa kohtaan, mikä USA:ssa on viety tänä päivänä huippuunsa ja Eurooppa seuraa vauhdilla perästä. Hugo oli moralisti mutta myös homoseksuaali, mikä tulee kirjassa hyvin esiin - ja sitä käytettiin aikoinaan tuomioistuimessa kirjailijaa vastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti