tiistai 29. huhtikuuta 2014

Rushdie: "Saatanalliset säkeet" (1989)

"Saatanalliset säkeet" (1989) on Salman Rushdien 4. romaani. Se on saanut innoituksensa islamin profeetan Muhammadin elämästä ja saatanallisista jakeista. Kirja laukaisi ilmestyessään vastalauseiden ryöpyn ympäri islamilaista maailmaa, ja Ruhollah Khomeini langetti Rushdielle kuolemantuomion. Kirjan kustantajia ja kääntäjiä uhkailtiin tai jopa tapettiin monissa maissa. (Wikipedia)

Kaapattu lentokone räjähtää pirstaleiksi korkealla Kanaalin yllä. Kirkkaalta taivaalta, Mount Everestin korkeudelta, mereen putoaa kaksi miestä, jotka kuin ihmeen kaupalla päätyvät hengissä Englannin lumiselle rannikolle. Mutta jokin – tai joku – on puuttunut asioiden kulkuun: Gibreel saa itselleen sädekehän ja Saladin taakakseen orastavat sarventyngät…

Romaanissa nykyaika ja menneisyys avautuvat silmiemme eteen. Vuosituhannet kattavassa huikeassa kertomuksessa uskontojen synnyt ja siirtolaisuuden ongelmat sekoittuvat unten maailmaan sekä ihmiselämän alituiseen problematiikkaan, rakkauteen ja kuolemaan. "Saatanallisten säkeiden" näyttämönä toimii koko mystinen maailmankaikkeus. Islaminuskoisia maita 1980-luvun lopulla järisyttäneen romaanin intensiivisyys vakuuttaa yhä. (Takakansi)

     *     *     *

En väitä paljon ymmärtäväni tästä kirjasta, sen symboliikasta, kirjasta jonka tänään silmäilin ja luin läpi. Toisinaan pysähdyin "Saatanallisiin säkeisiin", runolliseen kieleen ja - myönnän - en pidä kovin paljon Salman Rushdien tavasta revitellä asioita. Myöskään haastatteluissa, joita olen nähnyt. Hän on ilmeisesti mies, joka kaivaa verta nenästään.

Minulle tulee tätä lukiessa usein tunne, että hän käsittelee asioita väärällä tavalla. Hän kirjoittaa niin kuin uskovainen kirjoittaa, ei niin kuin kansanmies tai ennemmin -nainen, joka epäilee tai uskoo, että saatanalliset säkeet voisivat sittenkin olla totta. Tai ennemmin niin että jos kahdesta pahasta on valittava pienempi paha, ehkä pienempi paha olisivat olleet ne saatanalliset säkeet. (Ja parasta olisi tietysti ollut, ettei suuria uskontoja olisi edes syntynyt.)

Kirja ruokkii mielikuvitusta, ja joidenkin kuvittelukykyä kirja varmasti ärsyttää äärimmilleen, sietokyvyn rajoille asti - ja senkin yli. Se panee myös miettimään Suurten uskontojen ruokkimia kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, kuoleman jälkeisestä elämästä ja kuolemattomuudesta.

Kun kirjan kaksi päähenkilöä  Saladin ja Gibreel kuolevat lento-onnettomuudessa, ei heidän elämänsä reinkarnaation jälkeen ainakaan parane. Tämän kirjan luettuaan, luulen, että se vahvistaa ainakin skeptikkojen näkemyksiä siitä, että "on se lopullinen kuolema sentään aika lohdullinen asia".

    *     *     *

Ennen kuolemaansa miehet olivat tavallisia kuolevaisia - mitä se tässä yhteydessä sitten tarkoittaakaan. Kuolemansa jälkeen he syntyivät, eivät uusiin nahkoihin vaan ennemmin uuteen sieluun. Toinen valkoisena, toinen mustana enkelinä. Gibreelin nimi oli tietysti enne, samoin kuin Saladin. Näin mielsin asian arkijärjelläni. Hyvis ja pahis eivät loppujen lopuksi poikenneet toisistaan kovin paljon, saman monoteistisen jumalan luomia kummatkin.

Uudessa olomuodossa liikkuminen oli tietysti vaivattomampaa kuin ennen. Lentokoneen sijaan he saattoivat leijua esimerkiksi Lontoon yllä ja paikasta toiseen omilla siivillään.

Profeetta Muhammed esiintyy kirjassa nimellä Mahound, ja hän mm. painii Arkkienkelin tai Gibreelin kanssa niin kuin pyhissä kirjoituksissa.

Kummatkin kirjan enkelit olivat varsinaisia naistenmiehiä jos eivät sitten sikoja, varsinkin Gibreel oli täysi pukki, vaikkakin jumalan mies. Tosin hän on tai oli siviilitehtävässään kuuluisa Bollywood-tähti, mihin rooliin sopi kiksautella somia naisia ja tehdä heitä paksuksi.

Saladin oli puolestaan rikkaan miehen perillinen, eikä kovin onnellisesti naimisissa. Vaimo Pamela ei paljon miehensä menetystä surrut, ja iloitsi tapahtumasta rakastajansa Jumpy Joshin kanssa. Ja hänelle oli yllätys, kun Salad saapui omin siivin reinkarnaation jälkeen Notting Hillin kotiinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti