torstai 10. huhtikuuta 2014

Teerialho: "Taikakäpy. Suullisia tarinoita ja sanataidetta kaikille" (2011)


"Taikakäpy" (2011) opastaa suullisten tarinoiden opetushetkiin ja sanataiteen vetämiseen koululuokissa. Kun lasten suullisen kerronnan hanke alkaa satakuntalaisen koulun ykkösluokkalaisilla on tukenaan: luokanopettaja, yksi erityisopettaja ja yksi kirjailija - tällä työryhmällä on tavoitteena tukea lasten suullista kerrontaa taitoja sekä lasten oppimista.

Sanataide on monille tuttua, samoin sadutus. Mutta sanataiteesta kiinnostuvat ensin sanallisesti lahjakkaimmat, saduttamisessa tahdin määrää aikuinen - tätä työryhmää sen sijaan kiinnostaa suullinen kerronta ja kertomisen opettavat vaikutukset niin yksilöllä kuin luokkaryhmässä.

Miten vanha perinne jatkuu nykyaikana? Onko työtavasta jäljitettävissä hyvä, rinnakkainen tapa oppia? Taikakäpy-hankkeen malli, sen kokemukset ja siitä tulleet sadut löytyvät tästä! (Takakansi)

     *     *     *

Olen mielessäni kuvitellut, että sanataidekoulujen opetus olisi jollain tavalla vakiintunut, varsinkin kun tällä hetkellä Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa on myös sanataiteelle omat, selkeät perusteensa - ja koulut ovat laatineet sen pohjalta omat koulukohtaiset opetussuunnitelmansa opetuksen ohjenuoriksi. Näytttää kuitenkin siltä, että sanataiteen opetus on vielä ainakin pienemmillä paikkakunnilla (Rauma, Hämeenlinna) haparoivaa ja hakee vasta muotoaan.

Kirjailija Taina Teerialhon raportti kokeilusta 1. luokkalaisten ryhmän parissa antaa yksityiskohtaisen kuvan yhdestä projektimuotoisesta toteutuksesta. Ekaluokkalaiset ovat nuorimpia, joille sanataiteen perusopetusta annetaan - ja haastavin ryhmä siinä mielessä, että he eivät osaa vielä kovin hyvin lukea ja kirjoittaa.

Eniten epäilyksiä herätti projektin tuloksena syntyneet kertomukset. Tarinat ovat aika mielikuvituksettomia (yhtä taikakäpyä!) ja kerronta ontuvaa (magiikkaa tai taikaa joka ei monesti kunnolla liity tarinaan tai yhteys on epäselvä). - Ehkä olisi ollut hyvä lähteä liikkeelle lasten (kuva)kirjoista ja miettiä millaisia kirjoja lapsille kirjoitetaan ja luetaan jo päiväkotivaiheessa. Taikakäpy ideana tuntui hieman halvalta ja jopa lasta loukkaavalta. Oletuksena oli tietyllä tavalla, että 7-8 -vuotias uskoo vielä joulupukkiin ja tätä lapsenomaista uskoa tulee vahvistaa.

Jokaisen tarinan oli tarkoitus olla sillä tavalla opettavainen, että jokaisen lapsen tarinassa joku oppii jotain, mutta oppiko? Kenties lapsia olisi voinut ohjata hieman yksityiskohtaisempaan oppimisen kuvaamiseen. Esimerkiksi arveluttavaa oli kiivetä puuhun, hypätä sieltä alas ja toivoa että siivet kantavat taikakävyn voimalla. Joku pöljä saattaa ottaa tällaisesta jopa mallia!

      *     *     *

Ideologista tai ajatuksellista vauhtia oli haettu myös nykyfantasiakirjallisuudesta (C.S. Lewisin "Narnia".-kirjoista ja J.K. Rowlingin "Harry Pottereista") ja ajatuksesta rinnakkaistodellisuuksien olemassaolosta. Tätäkin ajatusta olisi voinut kehittää psykologisesti taitavammin eteenpäin, eikä tyytyä Taikakäpyyn. Ajatuksena olisi voinut olla esimerkiksi se, että lapsi nyky-yhteiskunnassa aikuisten kannalta elää juuri tässä toisessa todellisuudessa, eivätkä lasten ja aikuisten todellisuudet useinkaan kohtaa. Lasten maailma on siis (luonnostaan) taian ja loitsujen maailmaa toisin kuin aikuisten, mikä liittyy lasten kehitysvaiheiseen eli lapsi ei ymmärrä kaikki asioita samalla tavalla kuin aikuinen.

Kertomusta rakennettaessa lapselle annettiin vapaat kädet käyttää käpyä niin kuin halusi. Käpyä ei esimerkiksi tarvinnut ottaa mitenkään erityisellä tavalla käyttöön esimerkiksi maagisin sanoin tai loitsuin. Vähitellen taikakävyn voimista tuli kertojille täysin itsestäänselvä asia, mikä tappoi tarinoiden mielikuvituksen ja teki tarinoista toinen toistaan toistavia ja kaavamaisia.

      *      *     *

Silmiinpistävää oli miten vähän itse tekstien tuottamista valmisteltiin etukäteen. Lapset vain tulivat sanataidetunnin aluksi vuorotellen tilanteeseen, jossa he tässä-ja-nyt alkoivat sepittää tarinaansa. Valmistelu oli aikuisten tekemää lähinnä fyysisen tilan järjestämistä sekä käpyjen ja taikasauvojen valmistamista ym toissijaista suhteessa kerrottaviin tarinoihin. Tila jossa satuja kerrottiin oli aina sama. Olisiko paikkaa voinut myös vaihtaa? Kulkea tarinoiden tapahtumapaikoilla tms.

Itse kertomistilanteessa lapsi oli tapahtumien keskiössä, ja mietin miten tuskallinen tilanne on saattanut olla ujon tai vetäytyvän oppilaan kannalta (temperamenttierot!) . Koulumaisuudesta - mitä se sitten tarkoittaakaan - oli yritetty päästä eroon tarkemmin miettimättä, mitä parempaa nyt tarjottiin vaihtoehdoksi ja oliko vaihtoehto edes parempi.

Kerronnan tukena käytettiin taustamusiikkia, mikä ei ollut lapsen / lasten valitsemaa, mikä herätti hieman kysymyksiä, mikä tämän tarkoitus loppujen lopuksi oikein oli. Miten se palveli tarinan kerrontaa. Toisaalta kirjoja, videoita tai edes kuvia tai sarjakuvia ei käytetty apuna. Miksi?

     *     *     *

Ajatus siitä, että arki on yhtä tarinoiden kertomista, oli mielekäs lähtökohta. Aina kun kaksi ihmistä keskustelee keskenään siitä mitä oli nähnyt ja kuullut, puhutaan / kuunnellaan tarinoita. Eikä siinä tarvita esimerkiksi taustamusiikkia. Miksi lapset tarvitsivat taustamusiikkia? Ja kun arkitilanteissa kerrottiin tarinoita, tarinat perustuivat siihen, mitä oli kuultu ja nähty. Mikseivät lasten tarinat perustuneet siihen, millä tavoin he hahmottavat omaa todellisuuttaan?

Tarinoita ei myöskään tallennalla koko ajan sanelimilla ja tilanteita ei valokuvata, mikä tuntuu aika keinotekoiselta. Miksei lasten vain annettu kertoa tarinoitaan niin kuin halusivat? Miksei tarinoiden annettu painua piilotajuntaan ja ehkä myöhemmin saman tarinan saattoi kertoa uudelleen, ehkä hieman toisin sanoin. Tällaistahan on elävä suullinen perinne. Samoja tarinoita kerrotaan eri tilanteissa yhä uudelleen - ja ne hioutuvat uudelleenkertomisen kautta, ei sen kautta että niitä välillä kirjoitetaan / nauhoitetaan, luetaan ja muokataan - ja jopa julkaistaan.

      *      *     *

'Sadutus'- tai tarinankertomistilanne lähti siitä, että ekaluokkalainen alkoi kertoa tarinaa, missä jollain tavoin tuli huomioida taikakakäpy, jolla pystyi tekemään mitä vain. Ja tässä tapauksessa kyse oli aina jonkin taidon oppimisesta (lentäminen, uinti, ratsastus ym.).

Jokainen lapsi vuorollaan kertoi tarinaansa, ja jos kertominen alkoi tökkiä, hän saattoi pyytää apua muilta. Tällöin lapset saivat vuorotellen taikasauvan käyttöönsä. He tekivät kertojalle ehdotuksia siitä, miten tarina voisi edetä kerrotusta eteenpäin.

Jos kertoja oli tyytyväinen ehdotukseen, hän saattoi käyttää sitä omassa tarinassaan. Opettaja / ohjaaja kirjoitti kerrotun tarinan pääkohdat paperille sekä nauhoitti tarinan. Seuraavalla kerralla purettu tarina luettiin ääneen, ja kertoja joko hylkäsi tai hyväksyi sen, mitä paperille oli kirjoitettu. Lisäyksiä saattoi myös tehdä. Erityisessä pajassa tarinoita vielä viilattiin ennen niiden julkaisemista.

Kaikkiaan kokoontumisia lukukauden aikana oli kymmenen (10) ja tuona aikana jokainen lapsi pääsi kertomaan oman tarinansa. Seuraava lapsi aloitti tarinansa aina siitä, mihin edellinen lapsi käpyineen oli jäänyt. Toisin sanoen, jos käpy oli jäänyt ajelehtimaan veteen, toinen otti sen tavalla tai toisella vedestä ja jatkoi siitä omaan tarinaansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti