maanantai 19. toukokuuta 2014

Arnold: "Humiseva harju" (2011)

Mr Earnshaw ottaa köyhän mustan pojan, jonka alkuperästä ei tiedetä mitään, kasvattipojakseen. Heathcliffiksi ristityn pojan ja perheen samanikäisen tyttären Catherinen välillä kehkeytyy tiivis suhde. (IMDb)

     *     *    *

"Humiseva harju" (2011) on brittiläinen romanttinen draamaelokuva, jonka on ohjannut Andrea Arnold. Käsikirjoituksen ovat tehneet Andrea Arnold ja Olivia Hetreed, ja se perustuu Emily Brontën goottiromaaniin "Humiseva harju" (1847).

Elokuvasta on jätetty pois osia kirjan alusta sekä lopusta. Esimerkiksi Catherine-juniorin ja Isabellan ja Heathcliffin pojan Lintonin suhdetta ei kuvata ollenkaan. (Wikipedia)

    *     *     *

Kuusi elokuvaa vuodesta 1939 lähtien saman kirja pohjalta. Liikaako? Se jää katsojien arvioitavaksi. Määrä on paljon, kun ajattelee, kuinka paljon hyvää kirjallisuutta maailmassa kirjoitetaan. Jokin Emily Brontën klassikkoromaanissa vetää puoleensa. Kenties se on vain sen maine? Ehkä jokin piirre sisällössä? Onko tässä ajassa, 2000-luvussa jotain sellaista erityistä, joka tekee sen aiempaa ajankohtaisemmaksi, ajankohtaisemmaksi kuin omana aikanaan?

Jos kirjaa ajattelee kauhukirjallisuutena, siinä on piirre, joka erottaa sen monista muista vastaavanlaisista kirjoista / elokuvista. Tässä tarinassa pohditaan eksistentiaalista kauhua, tuskaa tuntemattoman edessä. Ihmisiltä selvästi puuttuvat välineet ajatella elämäänsä kovin pitkälle. Kristinuskon maailma on rapauttanut ihmisten mielikuvituksen. Vanhoja, pakanallisiksi leimattuja tarinoita ei enää kerrota, eikä niiden tilalla ole enää mitään muuta kuin kosmista tyhjyyttä. 

     *     *     *

Jos minulta kysytään, mikä "Humiseva harju" -elokuvista on oma suosikkini, niin se on ehdottomasti tämä viimeisin. Niin ihmisten, eläinten kuin ympäristön kuvaaminen on valtavan kaunista ja koskettavaa. Varsinkin elokuvan alkupuoli on kaikesta naturalistisesta rumuudestaan huolimatta tai juuri sen takia aivan ylittämätön ja helkeä salpaava.

Kaikki aistit ovat käytössä ja visuaalisen maailman lisäksi äänet kiinnittivät huomiota. Paljon pieniä kiinnostavia ääniä, mistä syntyi outo autenttisuuden tuntu. Samoin tapahtumat oli mietitty käsikirjoituksessa pienintä piirtoa myöten. Häiritseviä aukkoja oli kerronnasta poistettu. Minuun tekivät vaikutuksen esimerkiksi kohtaukset, joissa Catherine opetti Heatchliffille ensin englannin kieltä, lintujen nimiä ja vihdoin lukemaan. Pieni tyttö oli pienen pojan opettaja.

Olot olivat vaatimattomat. Valoa ei ollut huoneissa varsinkaan illalla toisin kuin muissa elokuvissa. Ihmisten oli selvittävä kaiken pimeyden ja hämäryyden keskellä, jolloin toisille kerrottiin tarinoita, laulettiin ja vietettiin muuten aikaa yhdessä.  Ei, väärin. Tässä puritaanisessa taloudessa ei pakanallisia tarinoita kuultu, tosin ei kristillisiäkään vaan kaikki olivat suurimman osan aikaa hiljaa ja Herran nuhteessa.

Kamera seurasi tapahtumia korostuneen sivullisen silmin - ja sivullinen oli tietysti Heatchliff, jonka silmin ympäristöstä zoomattiin kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia, samalla tavalla kuin pieni lapsi tekee. Nummet eivät olleet mitään romanttisia, romantisoituja, sumuisia paratiisinomaisia paikkoja, vaikka myös sitä ne olivat. Ihmisen silmin samankin ympäristö näytti eri aikoina ja eri tunnetiloissa aivan erilaiselta.

     *     *     *

Vaikuttavaa oli myös ohjaajan / käsikirjoittajan paneutuminen siihen, millä tavoin Hindleyn katkeruus ja kateus kehittyi. Ja varsinkin miten Mr Earnshaw'n kasvatuksen kristitty rautalankamalli ei pelannut ollenkaan tai pelasi niin kuin pelasi. Vastaavasti isän lemmikki Heatchliff tuli ylimieliseksi ja röyhkeäksi Hindleyä kohtaan, mikä taas johti siihen, että Heatchliff sai turpiinsa, mikä taas johti siihen, että isä hakkasi Hindleyn, mikä vain pahensi tilannetta. Ja isä ihmetteli omia, jumalattomia lapsiaan.

Kerta kaikkiaan tyrmäävää oli miten pappi luki "Raamatusta" otteita ilmeisesti Paavalin korinttolaiskirjeestä. "Minä kokoan teidät pakanakansoista ja tuon yhteen." Sanat oli suunnattu suoraan mustalle, Afrikasta tuodulle karanneelle orjalle tms eli Heatchliffille, joka ei ymmärtänyt mistään mitään. "Otan pois pakanakansat (..) ja tuon heidät osaksi maailmaa." Ja mitkä ilmeet Gamintonin kylän silmäätekevillä olivatkaan.

Heatchliffiltä pappi kysyi lopuksi suoraan, hylkäätkö Saatanan, mihin nuori poika ei osannut sanoa mitään. Ja raavaat miehet tarttuivat poikaan ja painoivat hänen päänsä kokonaan veteen, niin että
Heatchliff luuli hukkuvansa. Ja kun he päästivät kätensä hänestä irti, musta poika ryntäsi vauhdilla ulos kirkosta nummille - Catherine perässään. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti