torstai 15. toukokuuta 2014

Austen: "Neito vanhassa linnassa" [1818]

"Northanger Abbey" eli "Neito vanhassa linnassa" on Jane Austenin romaani, joka ilmestyi postuumisti kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1817. Teos on ilmestynyt kahtena suomennoksena, Eila Pennasen suomentamana nimellä "Neito vanhassa linnassa" (1953) ja Paula Merjamaan"Northanger Abbey" (1999).

Postuumista julkaisustaan huolimatta Northanger Abbey oli Jane Austenin romaaneista ensimmäinen, jonka hän sai julkaisukuntoon, joskin hän oli jo aiemmin aloittanut teoksia "Järki ja tunteet" ja "Ylpeys ja ennakkoluulo". (Wikipedia)

     *     *     *

Väitetään että vasta viime vuosina on alettu kirjoittaa kirjoja nuorille aikuisille. Väärin: tämä kirja on juuri sellainen. Kirjailija Jane Austen oli lisäksi itse tälläinen henkilö kirjoittaessaan esikoisteostaan "Northanger Abbey" (1818).

Kirjan kuvaus on ajatonta ja sopii siten tähän aikaan erinomaisesti. Tapa jolla Austen kuvaa nuoria naisia on herkullinen.  Isabella menee kihloihin ihastuksensa Jamesin kanssa, ja kun hän joutuu vähäksi aikaa eroon Jamesista, muuttaakin mieltään ja menee hetken päästä kihloihin komean Frederickin kanssa. Ilman että asiassa on mitään ongelmaa naisen itsensä kannalta. Ei ongelmia tunteiden ja omantunnon kanssa. Miehet saavat taipua naisten oikkuihin.

Ennen muuta päähenkilön Catherinen kuvaus on tarkkaa ja terävää. Se miten hän kuvaa nuoren naisen ennakkoluuloja vanhempia miehiä, tässä tapauksessa kenraalia Tilneyä kohtaan, saa varmasti monen päässä lampun syttymään. - Kun hän on kerran päättänyt, että joku ihminen on  vaimonhakkaaja tai mikä vielä pahempaa murhaaja, tästä mielikuvasta on vaikea luopua. Catherine tuntee perusteetonta pelkoa - jopa kauhua  - miestä kohtaaan. Silti hän ei osaa aavistaa pahinta, mitä hänelle Northanger Abbeyssä voi käydä. Kun Eleanorin ja Henryn isä heittää hänet pihalle linnastaan, hän joutuu nöyryytettynä matkustamaan ensimmäistä kertaa elämässään yksin, ilman seuralaista, pitkän matkan kotiinsa.

     *     *     *

Jos joku epäilee, ettei populaarikirjallisuudesta (tässä tapauksessa goottilaisesta kirjallisuudesta) voi saada malleja omalle ajattelulle ja toiminnalle, tämä kirja näyttää miten se tapahtuu salakavalasti ja huomaamatta.

Catherine lukee kirjan aikana Ann Radcliffen tiiliskiviromaania "Udolphoa" (1794) ja peilaa kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa kirjan kautta lomamatkallaan Bathin kylpyläkaupungissa.

"Catherinen mielenkiinto rouva Tilney-vainajaa kohtaan lisääntyi joka kysymykseltä, vastattiinpa siihen tai ei. Hän oli aivan vakuuttunut että rouva oli ollut onneton avioliitossaan. Kenraali oli varmasti epämiellyttävä aviomies. (..) Ja sitä paitsi, niin kaunis kuin kenraali olikin, hänen kasvonpiirteissään oli jotakin mikä pani aavistamaan, ettei hän ollut käyttäytynyt hyvin vaimoaan kohtaan." (s. 172) - Kun myöhemmin Henry kertoo, millainen Tilney'en avioliitto oli, Catherine on tietysti yllättänyt. Varsinkin siitä, että kenraali Tilney ollut tappanut vaimoaan.

Kaikesta huolimatta, Catherinen itse-epäilyistä huolimatta, Henry ja Catherine kirjan lopulla löytävät yhteisen sävelen. Kirjan opetus on, etteivät isä ja poika ole samanlaisia ja vastuussa toistensa puheista ja tekemisistä. Eivätkä veljekset ole henkilöinä samanlaisia, tässä tapauksessa Henry ja Frederick. Vaikka Frederick rikkoo hänen veljensä Jamesin ja Isabellan kihlauksen, Catherine itse voi mennä naimisiin toisen veljen Henryn kanssa. Ja Catherine oppii kantapään kautta, miten omaa tapaansa nähdä ja tulkita maailmaa voi muuttaa. Joskus erokin voi olla hyvä asia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti