lauantai 10. toukokuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 311: "Suolasivatko suomalaiset sikoja kylpyammeissa Ruotsissa"

Kun suomalaisia muutti massoittain n. 440 000 vuosina 1967-68 Ruotsiin, ei se ollut helppoa tavalliselle Svenssonillekaan. Miten näihin ruotsia ymmärtämättömiin mongertajiin oikein tuli suhtautua? Suomalaisista syntyi Ruotsin lähiöissä monenlaisia käsityksiä ja liikkui tukuttain huhuja.

     *    *    *

Bengt af Klintberg tutki tuoreeltaan suomalaisista liikkuneita tarinoita ja tulokset julkaistiin "Folksägner i dag" (1976) -raportissa. Käsitykset suomalaisista olivat odotusten mukaisesti stereotyyppisiä niin kuin aina oudoista pakolaisista. Tänä päivänä tällaiset stereotypiat leimataan helposti rasismiksi tai suvaitsemattomuudeksi tms, mutta siitä ei suinkaan ollut kyse. Siitä mistä ei mitään tiedetä kehitellään mielikuvituksessa ja hatarien tietojen pohjalta milloin minkäkinlaisia tarinoita.

Ja oli tarinoissa varmasti aina jotain tottakin. Joku oli varmasti suolannut sian kylpyammeessa, kun ei ollut keksinyt ammeelle parempaakaan käyttöä.

Niin sikoja kuin kanoja kasvatettiin parvekkeella, missä ne häiritsivät ruotsalaisia naapureita.

Joku oli ihan varmasti porannut seinään reiän - ja seinän toisella puolen asui toinen suomalainen, jolla oli puhelin. Näin perheet saattoivat jakaa puhelimen keskenään, mikä varmasti kummastutti herra ja rouva Svenssonia, eikä vuokraisäntä saatuaan tiedon tapahtuneesta ollut välttämättä kovin ilahtunut.

Parkettilattian hienous tuskin avautui lankkulattiaan ja hirsimökkiin tottuneilla maahanmuutajille vaan parketin päälle saatettiin pykätä, vaikka lasten hiekkalaatikko, kun ei haluttu päästää lapsia Svenssonin lasten kanssa ulos kiusattaviksi.

Ja vesiklosetti oli Kainuusta tulleille metsienmiehille ja -naisille tietysti aivan outo keksintö. Helvetti! Mitä tehdä kun pönttö alkoi täyttyä? Talonmieshän siihen tarvittiin pönttöä tyhjentämään, mikä jatkoi huhujen sarjaa suomalaista ja heidän yksinkertaisuudestaan.

Jouluna ne saatanan suomalaispirut porasivat reikiä parkettiaan saadakseen sen kuusen pystyyn olohuoneen lattialle. Ennen kuin oppivat tavoille - ja auttavasti ruotsin kieltä.

     *    *    *

Olennaista näissä juoruissa, huhuissa ja tarinoissa on se, että ne ovat syntyneet eri ryhmien välisen vuorovaikutuksen tuloksena, toisen ryhmän sisällä. Suomalaiset tuskin olisivat halunneet, heiltä kysyttäessä, että heistä kerrottiin tällaisia tarinoita. Vastaavasti suomalaisilla olivat omat käsityksensä ruotsalaisista. Heidän mielestään ruotsalaisilla oli yksipuolisia ja vääriä käsityksiä heistä, joita he eivät itse pystyneet oikaisemaan.

Luultavasti ruotsalaiset lehdet, radio ja TV ovat omalta osaltaan ruokkineet tietynlaisia käsityksiä suomalaisista. TV-toimittaja ja toinenkin oli ehkä haastatellut ajankohtaisohjelmaan juuri niitä naapureita, jotka näitä tarinoita kertoivat - ja tarinat saivat siivet alleen ja levisivät kaikkialle.

Kun stereotypiat olivat kerran syntyneet, ne elivät sitkeästi ja pitkään ihmisten mielissä - ja aina sopivan tilaisuuden tullen putkahtivat pintaan, kun esimerkiksi puhuttiin suomalaisista tai ruotsalaisista ja heidän välisistä suhteistaan.

     *    *    *

Ihmisten toisilleen kertomat kokemukset ja muistelukset muuttuvat vähitellet tarinoiksi, kun niitä kerrotaan yhä uudestaan. Lopulta voi olla mahdotonta tietää, mistä tarina oli alun pitäen lähtenyt liikkeelle - ja mikä siitä on totta mikä jälkikäteen lisättyä. Ja varsinkin mikä oli alkuperäinen tarina.

Tarinaa ja sen paikkansapitävyyttä on mahdollista yrittää jäljittää, jolloin ehkä selviää sen taustat. Vielä 80-luvulla suomalaiset folkloristit erottivat muistitiedon / uutisen ja huhun / tarinan tiukasti toisistaan.  Nykytarinaa pidettiin perättömänä vain siksi, että se oli kiertänyt pitkään maailmalla.

Yksi esimerkki nykytarinoista tai urbaaneista legendoista, jonka Leea Virtanen kertoi "Perinteen tutkimuksen perusteita" (1980) kirjassa, oli kertomus 'Kuolleen miehen autosta'.

Esimerkiksi arvoauto Aston Martin on myynnissä hyvin halpaan hintaan, koska kuljettaja on kuollut autoonsa. Nuori mies ostaa onnessaan auton ja arvelee tehneensä hyvät kaupat. Ruumiin haju käy kuitenkin ajan myötä autolla ajaessa niin sietämättömäksi, että hän joutuu luopumaan autostaan.

Kysymys kuuluu: onko tarina totta vai tarua? Juuri yllä oleva tarina on varmasti variaatio, jostain toisesta tarinasta. Mutta löytyykö suusta suuhun kerrotulle tarinalla jokin alkulähde? Virtanen toteaa, miten amerikkalainen folkloristi Richard Dorson kertoi onnistuneensa jäljittämään (yhden) todellisen tapahtuman, joka vastasi kerrottua tarinaa.

Leea Virtanen kuitenkin kysyy: olisiko ympäri maailmaa kiertänyt kertomus saanut alkunsa tuosta pienestä mustien asuttamasta kylästä - ja siellä sattuneesta tapauksesta? Virtasen vastaus on: ei. Tarinan mukainen tapahtuma vain sattui tapahtumaan myös todellisuudessa, eikä niillä tarvitse olla yhteyttä keskenään. Dorsonin löytö kumminkin osoittaa, että urbaani legenda voi olla myös totta. Sen taustalla voi olla se, että joku on raportoinut todellisesta tapahtumasta tai toinen on kertonut toiselle muisteluksen tai että tarinan taustalla oleva huhu pitää paikkansa.

     *    *    *

Viimeinen kysymys tietysti on, miksi jotkut tarinat lähtevät vuosikausiksi kiertämään ympäri maata ja maailmaa. Mikä 'Kuolleen miehen autosta' teki sellaisen, joka erotti sen muista tarinoista?

Pienellä pohtimisella on helppo löytää useitakin hyviä vastauksia, jotka toistuvat nykytarinasta toiseen...

Vielä vuonna 2002 Jan Harold Brunvand viittaa "Encyclopedia of urban legends" kirjassaan Dorsoniin ja 'Kuolleen miehen auto' -tarinaan. Alun perin auto oli vanha Model-A Ford. Kylä sijaitsi pienessä Michiganin kaupungissa. Ja tapahtuman tarkka ajankohta oli vuosi 1938, ja kyläläiset puhuivat tapauksesta vielä 50-luvulla, jolloin legenda alkoi levitä ympäri USA:ta.

Toiset folkloristit kuten Stewart Sanderson (ja aiemmin siis Leea Virtanen) näkivat todellisen tapahtuman ja nykytarinan välillä olennaisia eroja, minkä takia niiden välillä ei mitä ilmeisimmin ole yhteyttä. Sen sijaan he viittaavat vanhoissa kansantarinoisa olevaan toistuvaan motiiviin, 'piintyneisiin veritahroihin' (ineradicable bloodstain). Tämä tarkoittaa sitä, että monissa tarinoissa kuolleesta tai murhatusta henkilöstä jää veritahroja esimerkiksi peitteeseen tai mattoon, joita ei saada pesemälläkään pois.

Urbaania legendaa lämmitettiin uudelleen vuonna 1990, jolloin "Automobile"-lehti kertoi vuoden 1959 Cadillacista, johon oli murhattu mies. Kirjoittaja oli tietoinen vanhasta tarinasta, mutta tässä tapauksessa autossa ei ollut kuolleen hajua vaan auto vain puhdistettiin ennen kuin se päätyi museoon. Brunvand epäilee että tässä tapauksessa mukana on ollut tällaisiin tarinoihin usein kuuluvaa toiveajattelua siitä josko tämä olisi se auto tms...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti