tiistai 13. toukokuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 314: "Onko kauhukertomus muutakin kuin tarina kauhusta?"

Minulle ei ole oikeastaan mitään sanottavaa... Päässäni olen pari päivää pyöritellyt kysymystä, mitä kauhu kirjallisuudessa oikein on. En ole päässyt oikein puusta pitkään. Ugh!

1700-1uvun lopulla syntyi joka tapauksessa kirjallisuuden laji, jotka on kutsuttu goottilaiseksi kirjallisuudeksi. Ensimmäinen goottilainen romaani oli Horace Walpolen "The Castle of Otranto" (1765). Gotiikan genren hioi huippuunsa Ann Radcliffe, jonka pääteos oli "The Mysteries of Udolpho" (1794) - ja Jane Austenin "Northanger Abbey" (1818) oli kirja, jossa gotiikkaa alettiin parodioida.

Yksinkertaisuuden vuoksi voisi olla järkevää pysähtyä hetkeksi tähän.

     *     *     *

Goottista kirjallisuutta tehtiin aikoinaan paljon ja se oli suosittua populaarikirjallisuutta. Gotiikan kultakausi oli vuosina 1790-1820, minkä jälkeen se alkoi hiipua. Itse kauhu kuitenkin jäi kirjallisuuteen pysyvästi.

Gotiikka ei syntynyt tyhjästä vaan sillä olivat edeltäjänsä ja esikuvansa, ja ennen muuta se syntyi tietynlaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen kuin tilauksesta. Kirjojen näkökulma oli lähtökohtaisesti protestanttisen kristityn näkökulma. Epäsuoran kritiikin kohteena oli katolinen kristillisyys, jota pidettiin aikansa eläneenä. (Huom! zombi- ja vampyyrikauhu syntyi samanlaiseen saumaan, mutta hieman myöhemmin. Ja oikeastaan silloin kyseenalaistettiin vaivihkaa jo koko verinen ja eläviin kuolleisiin tukeutuva uskonto. Ajatellaanpa vaikka Bram Strokerin kreivi Draculaa, joka oli alun pitäen ollut ristiritari ja taistellut turkkilaisia vastaan ym, mutta hän menetti uskonsa. Kristinuskon akilleen kantapää on jumalaksi muuttunut ihminen Jeesus / Kristus, joka muiden maailmanuskontojen kannalta katsottuna näyttää hieman naurettavalta, mikä selittää zombikauhun suosion nimenomaan lännessä. Jeesushan tuli kaiken kukkaraksi vielä kuolemansa jälkeen ruumiillisesti jäystämään leipää opetuslastensa kanssa.)

Jumalaan alettiin suhtautua 1700-luvulla perinjuurin eri tavalla kuin aiemmin. Kyse oli enää lähinnä vain ihmisen oman mielen sisäisestä asiasta niin kuin paholaisessakin. Ja kauhu syntyi jumalan ja paholaisen välisestä tasavertaisesta mittelöstä.

     *     *     *

Esimerkiksi John Miltonin "Kadotetussa paratiisissa" (1674) oli kyse samasta asiasta. Jumala oli ehkä luonut paholaisen niin kuin ihmisenkin, mutta homma oli hieman karannut käsistä. Tämä tarkoitti mm. sitä, että paholaiseen tuli suhtautua samalla tavalla kuin syntiseen (= paha) ihmiseen.

Samaa tematiikkaa käsittelee vanha legenda 'Faustista', joka on sittemmin kulkeutunut monen mutkan kautta mm. kirjoihin, näytelmiin ja elokuvaan. Legendassa mies tekee sopimuksen paholaisen kanssa, myy sielunsa ja saa maallisen elämänsä aikana mitä haluaa, mutta joutuu tietysti lopulta helvettiin tai ikuiseen kadotukseen.

Toisena teemana on viattoman tytön vietteleminen ja turmeleminen. Tytön viattomuus pelastaa hänen sielunsa. Tietyllä tavalla myyttisen Aatamin ja Eevan tarina on kääntynyt päälaelleen eli Aatami onkin se, joka viettelee Eevan.

Tarina johtaa myös siihen, että Faustilla oli kuin olikin vaihtoehto, ja hän teki itse oman valintansa, mitkä johtivat hänet helvettiin tai mikä se pahojen paikka sitten olikaan. Toisin sanoen katolinen perisynti-oppi protestanttisessa uskonnossa revisioitiin, mikä näkyy jo tässä keskiaikaisessa saksalaisessa kansantarinassa tai legendassa.

   *     *     *

Ensimmäisessä goottilaisessa romaanissa, Horace Walpolen "Otranton linnassa" (1765) on myös ahdistettu neito Isabella, mistä tuli vakiovaruste gotiikkaan - ja myös porvarilliseen romaaniin. Samuel Richardsonin "Clarissan" (1748) keksiössä on nuori nainen, joka - tosin oman valintansa seurauksensa - joutuu hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Walpolen neidon kohtalo on parempi, sillä hän pääsee kunnialliseen avioliittoon - pakoon pahaa linnanherraa Manfredia.

"Clarissan" tarina on sikäli mielenkiintoinen, että nuori nainen toimii omantuntonsa mukaan, mikä kuitenkin johtaa hänet harhaan. Hän ei voi mitään sille, että on luottanut väärään mieheen Robert Lovelaceen. Tosin hänellä ei ole hyviä vaihtoehtoja, sillä perhe haluaa naittaa hänet toiselle miehelle Robert Solmesille, jota hän ei rakasta.

Kaikkia tarinoita yhdistää kristinuskoon ytimeen kuuluva miesvalta, jota kuitenkin vähitellen aletaan kyseenalaistaa. Naisten näkökulmasta katsottuna pahin pelko, kauhu liittyy ennen muuta pelkoon raiskatuksi tulemisesta, jolloin nainen on ikään kuin menettänyt kalleimman tavaransa, joka hänellä on. Tätä ei edes porvarillinen romaani kyseenalaista. Mielenkiintoista tietysti on, että miehen kohdalla samanlaista pilaantumista ei tapahdu.

Jos Clarissa olisi mennyt rakastamansa miehen Robertin kanssa  naimisiin, draamallista jännitettä sukupuolten välille ei olisi syntynyt. Toisin sanoen se, että Robert olisi - ennen avioliittoa - maannut Clarissan kanssa ei olisi ollut kovin hätkähdyttävä asia, vaikkakin sopimatonta. Raiskaukseksi tilanteen tekee se, ettei Robert nai naista, mene hänen kanssaan avioliittoon niin kuin Clarissa olisi halunnut ja se että hän ottaa naisen ilmeisesti väkisin tai huijaamalla.

Walpolen ahdistettu neito Isabella olisi hänkin voinut naida linnanherra Manfredin, joka itseasiassa oli hänen edesmenneen sulhasensa isä. Hän ei kuitenkaan halunnut sitä vaan pakenee linnanherraa ja nai nuoren ja komean Theodoren, joka paljastuu - kuinka ollakaan - linnan edellisen omistajan Alphonson pojaksi.

J.W. von Goethen "Faustissa" (1808) nuorella Faustiin retkahtaneella Gretchenillä olisi nykymaailmassa ollut vaihtoehtoja. Hän olisi voinut ryhtyä yksinhuoltajaksi lapselleen, eikä hänen olisi tarvinnut harkita itsemurhaa tms. Vain Isabellan kohtalo oli olla onnekas, niin kuin romanttiseen kauhuromaaniin hyvin sopiikin.

      *     *     *

Kirjallisuudessa, johon tosin en ole paljon perehtynyt, gotiikka / goottinen kauhu / kauhuromantiikka ryhmitelllään G. Richard Thompsonin mukaan neljään luokkaan:

1. historiallinen gotiikka - legendat, vanhat tarinat, Walter Scott
2. selitetty gotiikka - Ann Radcliffe, Sheridan Le Fanu, E.A. Poe
3. yliluonnollinen gotiikka - vampyyrit, zombit
4. epäselvä tai monimielinen gotiikka - E.T.A. Hoffman, moderni psykologinen kauhu

H.P. Lovecraft luonnehtii yleisluontoisesti esseensä "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa" (1937) alussa sitä millaista kauhu hänen mielestään on.

Edelliseen listaan hän lisäisi kosmisen kauhun, mitä itseasiassa hänen omat kauhukirjansa edustavat. Kosminen kauhu on sekin psykologista kauhua, mutta loppuun asti vietyä. Ja ehkä sen voisi sanoa olevan pohjimmiltaan tieteeseen perustuvaa siinä mielessä, että kauhun kohteena on aina se, mikä tietyllä hetkellä on tuntematonta sekä ihmisen ymmärryksen ja vaikutusvallan ulottumattomissa.

Hän ei sulje ulkopuolelle myös muunlaista kauhua. Niillä on erilainen tehtävä. Esimerkiksi hassuilla ja huvittavilla kummitusjutuilla voi vaikkapa pelotella toisia leirinuotiolla tai Halloweenin aikaan.

Fyysiseen pelkoon ja pelotteluun perustuva kauhu on taas hieman erilaista kuin karnevalistinen kauhu, joka yleistyi 1980-luvulla eli ns. slasher-kirjallisuus.

Sitten on vielä kosmista kauhua lievempi psykologinen kauhukirjallisuus, jollaista on vaikkapa Robert Blochin "Psyko" (1959) tai Brett Easton Ellisin "Amerikan psyko" (1991).

     *     *     *

Oma lukunsa ovat vanhat ja uuden kansantarinat - ja miten ne suhtautuvat tähän sekalaiseen kauhukabinettiin.

Esimerkiksi vampyyritarinoita on Itä-Euroopassa kerrottu pitkään kansantarinoina ja legendoina, ja niillä on yhteys niin kristinuskoon kuin kansanuskoon ja uskomuksiin. Sama koskee tietysti eläviä kuolleita ja ihmissusia. Monissa tarinoissa yliluonnolliset olennot tai taruolennot sekoittuvat toisiinsa. Mielenkiintoista on miten nämä olennot ovat jääneet elämään tarinoihin omaa elämäänsä, vaikka kirkko on pyrkinyt niputtamaan kaikki pahikset yhteen 'piruiksi' tai 'paholaisiksi'.

Kenties syy edelliseen on hyvin käytännölllinen (pragmatiikka). Jollain tavalla nimittäin täytyi ihmisille pystyä uskottavasti selittämään kaksi asiaa, mitä saattoi tapahtua oletetun kuoleman jälkeen:

1) miksi kuolleen käsi / jalka / koko keho saattoi pongahtaa mullan alta pintaan, vaikka ihminen oli kuollut.

2) miten oli mahdollista, että kuolleeksi todettu ihminen joskus heräsi henkiin - ja saattoi ruumishuoneella koputella arkun kantta.

     *     *     *

Legendat joiden avulla ihmiset selittävät itse itselleen asioita, joita kirkonmiehet eivät pysty selittämään, on tietysti nerokas instituutio kirkon kannalta. Riittää kun on hiljaa, ja antaa asian vain olla ja ihmisten puhua mitä puhuvat (ekspressiivinen taso).

Ajattelin vain, että olisihan outoa, jos kirkonmies lehtereillä puhuisi zombeista ja vampyyreistä. Vaan mistä tiedän vaikka niinkin olisi jossain syrjäisessä vuoristokylässä Transsilvaniassa Romanissa tai Ranskan syrjäseuduilla ym joskus ollut.

     *     *     *

Tiedollisella tasolla kyse oli yksinkertaisesti siitä, että tapahtui niin tai näin se oli jumalan tahto ja tutkimattomia olivat herran tiet jne. Tyhmiä kysymyksiä ei pitänyt kysyä, ja mitä puhui ja teki tuli tyytyä siihen, mitä kirkonmiehet sanoivat ja mitä pyhään kirjaan oli präntätty. Siinä oli totuus, kaikki muu oli sepitettä ja legendaa.

Nykyään tarinoita, joissa kerrotaan taruolennoista, pidetään uskomustarinoina. Aikoinaan ihmiset kertoivat niitä tosissaan, koska he uskoivat näihin tarinoihin. Ristiriitaista toki on, että samaan aikaan puhutaan kuitenkin memoriaateista. Silloin kun puhuja on puhunut uskomustarinan omana kokemuksenaan tai perheen jäsennen kokemuksena tai jonkin henkilön kokemuksena, jonka hän tiesi kokeneen kerrotun asian...

Helppoa ei ole folkloristeillakaan.

Jotenkin memoriaateista tulevat mieleen nykytarinat (FOAF, friend of a friend). Ja jotkut folkloristit pitävätkin urbaanilegendoja uskomustarinoina. Paitsi tietenkin silloin kun ne eivät vielä ole legendoja vaan niiden esiasteita: huhuja, juoruja ym. siis niitä memoriaatteja.
 
     *     *     *

Koko homma tuntuu leviävän käsistä, vaan josko sittenkin. Onhan niin, että puhuttaessa uskomustarinoita liikutaan aina jonkin maailmankuvallisen kehyksen sisällä. Esimerkiksi Suomen kansan vanhat uskomustarinat, joita on kerätty 1700-luvun lopulta ehkä 1960-luvulle asti, ovat uskomustarinoita tietyssä kulttuurisessa kehyksessä.

Kerrotuissa tarinoissa voi toki olla aineksia, jostain kerrottua tarinaa vanhemmasta ja jostain uudemmastakin. Maailmankuva ja asioiden tulkintojen kehykset muuttuvat. Ja ennen muuta tässä tapauksessa suhde uskomusjärjestelmiin muuttuu.

Jotain vuosituhansia vanhaa on mukana, jotain paljon paljon nuorempaa (kristillistä) ja sitäkin nuorempaa ja sitten jotain hyvin aika- ja paikkasidonnaista jopa kerrontatilanteeseen liittyvää.

     *     *     *

Uskomustarinoita on ryhmitelty tarinoiden tyyppien ja motiivien perusteella luokkiin. Joukosta löytyy kansantarinoita, joissa on viitteitä esimerkiksi elävistä kuolleista ja vampyyreistä.

Piru ja paholainen ovat tietysti myös tyyppeinä mukana. Motiiviluettelosta löytyy mm. 'Piru ja Faust'. joka suoraan yhdistää suomalaisen kansantarinan Saksassa keskiaikana kerrottuun kansantarinaan - ja sen kautta kauhukertomuksiin.

Olisikohan tämän blogikirjoituksen kehä lopulta kiertymässä umpeen? Suomalaisetkin ovat tunteneet tarinan liitosta pirun kanssa ja mitä siitä seuraa. Samaan sarjaan kuuluu kertomus Lutherista, jonka kansa tiesi heittäneen pirua mustepullolla.

Martti Luther kuitenkin antoi pirulle pikkusormen, ainakin pappina, ainakin siinä mielessä, että hän radikaalisti päätti pappeudestaan huolimatta mennä naimisiin. Ja tämähän oli yksi seikka, joka jakoi läntisen kirkon katolisiin ja protestantteihin.

Ja Luther omalta osaltaan tahattomasti edisti kauhuromanttisen kirjallisuuden syntymistä ja leviämistä.

     *     *     *

Lopuksi on pakko tehdä viittaus vielä edelliseen blogikirjoitukseen, sillä myös suomalaisten uskomustarinoiden joukosta löytyy tarina 'Katoavasta liftarista' (C 487). Joten legendojen legenda on löytänyt tiensä myös tänne pimeään Pohjolaan.

Suomalainen liftari ei ole tietystikään nuori nainen, joka menettää neitsyytensä herraseurassa hevoskärryillä. Hän on yksinkertaisesti miespuolinen vainaja, joka saa kyydin hautausmaalta veljensä luo, mutta katoaa mystisesti matkalla.

Ja tarinan tarkka lukija tajuaa, että tarinat 'Katoavasta liftarista' variaatioineen ovat - eivät enempää eivätkä vähempää - kuin zombie-tarinoita. Istuuhan liftari autossa / kärryillä fyysisenä olentona, ei minään lihattomana haamuna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti