maanantai 26. toukokuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 317: "Hän"


Radio Suomipop klo 14:30.

En tiedä. Jotenkin tätä kuunnellessa tulee aina hyvä olo. Jotain ajatonta. Kaunista. Naiivia.

'Hän' voi olla mitä vaan, vaikka edellä blogattujen elokuvien avaruusolento.

'Hän' voi olla häntä, jollainen vain harvoilla ihmisillä on .. ainakaan kovin pitkä.

'Hän' on hän, joka ei ole minä tai sinä, joku kolmas, joka ei tiedä, että häntä ajatellaan tai hänestä puhutaan juuri nyt. Kukapa ei haluaisi olla hän... Tietysti puheillakin on oma merkityksensä. Ehkä Suomessa hänestä puhuminen helposti yhdistyy juoruamiseen - ja pahimmillaan perättömien huhujen levittämiseen tai vieläkin pahempaan demonisointiin.

     *     *     *

Parempi kuitenkin puhua - ja se että puhutaan - kuin olla täysin välinpitämätön. Se on pahinta. Ettei ole edes hän, on pelkkä Se, jolla ei ole mitään arvoa sinulle ja minulle.

    *     *     *

Hän, sai mut uskomaan, hän,
sai mut toivomaan, hän,
ja vielä enemmän

Säkeistö on mainio, sillä siinä ajatus jätetään taitavasti avoimeksi. Jokainen voi panna oman ajatuksensa laukkaamaan viimeisen säkeen jälkeen. Mikä on "vielä enemmän". No, ehkä tässä tapauksessa vastaus 'uskon' ja 'toivon' jälkeen on trivial pursuit -kysymys.

    *     *     *

Hän, sai mut nauramaan, hän,
sai mut laulamaan, hän,
antoi mulle sävelmän

Mitä enempää voi ihminen toiselle antaa kuin herättää voimakkaita tunteita, myönteisiä tai kielteisiä, aina ei sillä ole väliä kumpia, sillä koko tunneskaala kuuluu elämään.

Tärkeintä on millainen olo jää jälkeenpäin, ehkä päivien, viikkojen, kuukausien, vuosien päästä. Jos hän saa yhä nauramaan, niin .. hyvä niin. Voi hän saada tietysti itkemäänkin tai raivon valtaan.

    *     *     *

Hän, hyvä haltiatar, hän,
yön kuningatar, hän,
on enää nimi iskelmän

Niin kuin kaikki hyvät tarinat päättyvät johonkin tai niissä on jossain kohtaa käänne, niin tässäkin tarinassa. En välttämättä ole samaa mieltä laulajan kanssa, sillä haltiat ja haltiattaret ovat ikuisia ja kuolemattoia, mitä nämä säkeet loukkaavat.

No, J. Karjalainen puhuu tietysti itsestään, ehkä omista kokemuksistaan tai heittää legendaa tai läppää. Vakavistakin asioista voi tietysti vitsailla. Asian voi tietysti kääntää toisinkin päin: se että haltiatar on nimi iskelmän tms tekee omalla tavallaan taruolennosta tai mistä sitten onkaan kyse, kuolemattoman.

    *     *     *

Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän
Tunnen saman ikävän,
kun poissa on hän

Kenties tämän tarinan taustalla on kesäromanssi. Laulaja, tai se josta laulaja kertoo, on kokenut jotain laulun arvoista. Ja laulun arvoista on, ettei hän nyt sitten enää olekaan tässä ja nyt vaan jossain muualla.

Ja ikävähän siitä seuraa, mikä ajan myötä kenties haipuu, häipyy syksyn tuuliin ja talven pakkasiin.

    *     *     *
Hän, sai mut nauramaan, hän,
sai mut laulamaan, hän,
antoi mulle sävelmän

Ydinsanoma toistetaan. Se mikä hänestä teki niin merkittävän. Hän oli se joka sai tämän laulun syntymään kuin runoilijan muusa.

    *     *     *

Hän, taas kitarani viritän
Ja kuulen tutun helinän,
kuin luonani ois hän

Menneeseen ei voi palata. Se kai on viimeisen säkeistön sanoma. On vain jatkettava matkaa eteenpäin, mutta muistoissa - ja laulussa - voi aina palata tiettyihin muistelemisen arvoisiin hetkiin hamassa menneisyydessä.

    *     *     *

Linkki:

Karjalainen, J. Hän. YouTube

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti