torstai 26. kesäkuuta 2014

Atra: "Pyhä Cecilia" (1915)

Tarina kertoo Pohjanmaalle, Alajärvelle muuttaneesta kunnanlääkäristä Olavi Luodosta, joka tutustuu kunnan pienissä seurapiireissä nuoreen naiseen Irene Alvéniin, joka muistuttaa miehen vuokraaman - Lokkilan kartanossa olevan - asunnon seinällä olevaa valokuvaa Donatellon "Pyhästä Ceciliasta".

Karl Johan Enqvist, taiteilijanimi vuodesta 1906 Kaarlo Atra, oli suomalainen kuvataiteilija ja kirjailija. (Wikipedia)

     *      *     *

100 vuotta vanhaa kotimaista romaania on aika ehtinyt syödä, mutta se on kiinnostava ajankuva mm. kielellisesti. Monet tänä päivänä yleisesti käytetyt sanat vasta hakevat muotoaan. Siksi esimerkiksi ilmapiiristä saatetaan puhua vielä 'ilmakehänä'.

EU-aikana kirja on kiinnostava dokumentti ajasta, jolloin Suomi oli vielä osa toista suuraluetta Venäjää. Elämä ei poikkea käytännöllisesti katsoen ollenkaan myöhemmästä itsenäisyyden ajasta. Suomalaiset elivät turvallista elämää äiti-Venäjän povessa autonomisena alueena.

Kirjassa on Donatellon "Pyhän Cecilian" lisäksi ihka elävä Cecilia, jonka toinen nimi jopa on Cecilia. Ceciliahan on yksi katolisen kirkon ensimmäisistä naispyhimyksistä ja mm. musiikin suojelija. Irene Alvén on hänkin musiikillisesti lahjakas. Tosin Irenen ainoa instrumentti on hänen oma äänensä. Naista säestää pappilassa vietettyinä iltoina kirjan päähenkilö kunnanlääkäri Olavi Luoto, joka tutustuu naiseen eräänä kesänä, kun nainen viettää veljensä, äitinsä sekä pikkupoikansa Väinön kanssa kesää maalla.

     *      *     *

Kirjan asetelma on 3-draama. Irene ei ole onnellisesti naimisissa miehensä vuorineuvoksen ja tuomari Kristian Alvénin kanssa, joka on naista kaksi kertaa vanhempi ja jonka kanssa nuori nainen oli mennyt 2-kymppisenä naimisiin 4-5 vuotta aiemmin. Suhteesta puuttuu alkuaikojen säpinä, jos sitä oli ollutkaan.

Alajärvellä hän tutustuu samanikäiseen, komeaan ja kauniiseen Olaviin, jonka kanssa lempi alkaa leiskua. Viikkojen ajan pari tekee päivittäisiä kävelyretkiä kartanon ja pappilan läheisissä metsissä ja iltaisin he harrastavat mm. musiikkia. Ja pienen pitäjän juorukellot saavat sinänsä siveästi ja sivistyneesti käyttäytyvän parin käytöksestä vettä myllyihinsä.

Sitten Helsingistä, jossa rouva Alvén asuu tulee viesti, että hänen miehensä on ehkä vakavasti sairaana. Velvollisuuden tuntoinen nainen lähtee vähin äänin miehensä luokse, ja jättää Olaville vain kirjeen. Välinsä pari selvittelee Helsingissä, jonne Olavi tulee joitain kuukausia myöhemmin käymään. Irene ja Olavi ovat hyvin rakastuneita toisiinsa, mutta Irene ei edes harkitse eroa miehestään - niin kauan kuin tämä on elossa.

"Kotiin matkustaessaan Olavi ajatteli, että hänellä oli jäljellä ainakin työ, työ työn vuoksi, työ muitten hyväksi.

Työn hän oli aina uskonut ihmisen ensimmäiseksi ja viimeiseksi auttajaksi. (..) Mutta tulevaisuus näytti kuitenkin karulta ja harmaalta.

Työ.. Työ...

Eikö muuta näkynyt aavikon etäisimmissä sinissäkään? Rakkaus...  (..) Ei muuta. Ei mitään muuta."

     *      *     *

No, sanottakoon sekin, että pieni toivonkipinä jäi elämään, sillä Pyhä Cecilia sentään soitteli Olaville silloin tällöin. 100 vuotta myöhemmin he olisivat olleet Facebook-kavereita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti