keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Dégh: "Legend and belief. Dialectics of a folklore genre" (2001)

"Legenda ja uskomus" (2001) on kuvaileva ja analyyttinen tutkimus legendoista (perinteiset ja modernit kansantarinat), länsimaisen yhteiskunnan tuotteliaimmasta ja sille luonteenomaisimmasta kansanperinteen muodosta. Ei niin, etteikö legendoilla olisi juurensa kaukaisessa menneisyydessä, niin kuin esimerkiksi saduilla, vitseillä, balladilla tai vaikkapa sananlaskuilla. Ne ovat olleet olennainen osa myös teollista yhteiskuntaa edeltävää maaseutuyhteiskuntaa.

Legendat, jotka ovat yhtä vanhoja kuin keskustelu ja väittely, kysyvät ja kyseenalaistavat sen millainen ihminen on, ja ne ovat hyvin kyenneet selviämään myös erilaisista teknologisista innovaatioista. Kuitenkin legendat ovat jäänne ajoilta, joilta monet muut kansanperinteen muodot ovat osoittautuneet aikansa eläneiksi. Legendat käsittelevät universaaleja ja ikuisia asioita, koskettavia ja liikuttavia ja olemassaoloamme ravistelevia kysymyksiä. Siksi kertomukset - yliluonnollisista kohtaamisista, riivaajista, jumalallisen ja helvetillisen aiheuttamista ihmeistä, pahoista hengistä, hirviöistä, profeetallisista unista yhtä hyvin kuin urbaanin maailman hulluuden ja rikollisuuden tuottamista kauhutarinoista - hukuttavat maailman tarinoihin.

Teollinen kehitys ei ole muuttanut ihmiselämän perimmäistä haurautta. Samaan aikaan tiedostusvälineiden kaupallistuminen on auttanut legendojen yhä nopeampaa liikkumista ja leviämistä ihmiseltä ihmiselle. Legendat eivät ole enää vain suullista, kasvokkain kerrottua, kansanperinnettä vaan näkyvät nyt myös lehdissä, radiossa ja televisiossa ja lukemattomilla internet-sivustoilla, mikä pitää ne hengissä yhä uusina aaltoina leviävinä, osana pelon kulttuuria. (Takakansi, oma väännös)

     *     *     *

Sisällys: 1. Kirjan aihe, tarkoitus ja päämäärä, 2. Onko legendalle olemassa määritelmää?, 3. Legenda tekstinä kontekstissä, 4. Legendojen kertojat, 5. Legendojen maisema ja ilmasto, 6. Tekstit, kontekstualisoituna ja prosessoituna.

     *     *     *

Linda Déghin kirja "Leganda ja uskomus" (2001) innostava ja inspiroiva, se panee lukijan ajattelemaan. Harvoin enää syntyy aivan uusia oivalluksia, mutta tätä kirjaa lukiessa niitä syntyi muutama.

Päällimmäisenä ovat mielessä mm. elokuvista tutut urbaanit legendat, joita alun pitäen amerikkalaiset teinit kertoivat - ja kertovat vielä tänä päivänäkin - toisilleen. Yksi oivalluksista liittyy kerrontatilanteisiin. Kun legendoja lukee esimerkiksi Jan Harold Brunvandin kirjoista teksteinä, mieleen eivät tule kaikki mahdolliset kerrontatilanteet. Toki jokainen tilanne on oma uniikki tilanteensa, mutta tilanteiden välillä on myös muita eroja.

Voisi kuvitella että esimerkiksi 'Koukkukäsi' (The Hook) ja 'Poikaystävän kuolema' (Boyfriend's death) legendoja kerrotaan toisille vain hyvinä ja kiinnostavina, hieman pelottavina, tarinoina esimerkiksi opiskelija-asuntolan kuppilassa.

Dégh toteaa, että tarinoita on - nuorten itsensä mukaan - käytetty myös tilanteissa, jotka muistuttavat urbaanilegendoissa kuvattua tilannetta. Toisin sanoen poikaystävät tietoisesti hakeutuvat pelottaviin tilanteisiin, joissa he voivat autoissaan hämärillä metsäteillä tarjota tyttöystävilleen turvallista olkapäätä tai kainaloa (ensi)treffeillä, mikä ei muuten onnistuisi niin helposti. Ja yksi tilanne johtaa tietysti aina toiseen tilanteeseen...

Ja samalla tavoin kuin esim. kristilliset legendat, jotka voivat olla syynä pyhiinvaelluksille legendojen kuvaamiin paikkoihin, myös profaanit legendat tarjoavat syitä lähteä legendojen kuvaamiin paikkoihin, missä on nähty vaikkapa päättömiä ratsumiehiä tai taisteltu sankarillisia taisteluita ei-minkään takia.

     *     *     *

Uskonnollisesti värittyneet legendat eivät ole koskaan olleet myöskään harmittomia vaan ne ovat tarjonneet motiiveja - kuten jo edellisestäkin voi päätellä - monenlaiseen kyseenalaiseen toimintaan kuten joukkosurmiin ja -murhiin. Esimerkiksi kristityt ovat kautta vuosisatojen oikeuttaneet juutalaisten vainoamisen ja murhaamisen kertomalla heistä erilaisia perättömiä tarinoita. Vastaavasti Linda Dégh varsinkin kirjan loppupuolella on huolissaan siitä, miten tarinat - ja erityisesti niiden populaarikulttuurin versiot - tarjoavat malleja mm. koulumurhiin ja yleensä väkivaltaan.

Tätä ei Linda Dégh sano - mutta esimerkiksi teinien legendat perusteettomasti leimaavat tietynlaiset keski-ikäiset miehet raiskaajiksi ja murhaajiksi, mihin myös oikeuslaitos uskoo samalla tavalla kuin 1920-ja 1930-luvulla Cesare Lombroson teorioihin rikollisista piirteistä. Kauniit, herkät, hoikat, vakuuttavasti ja sivistyneesti puhuvat ja käyttäytyvät, viattomat, nuoret naiset eivät voi tehdä pahaa kärpäsellekään, eiväthän?

Tänä päivänä, vaikka ihmisiä ei enää pakoteta  kristityiksi samalla tavalla kuin pimeinä keskiajan vuosisatoina ja vielä 1800-luvulla, noitavainot uskonnottomia tai kerettiläisiä vastaan ovat silti arkipäivää. Legendat kun kertovat kristittyjen muita korkeammasta moraalista, mikä on tietysti täyttä legendaa. Pakanoita on esimerkiksi saanut aina tappaa surutta, mistä hyviä esimerkkejä ovat 2. maailmansodan jälkeiset Vietnamin ja Irakin sodat tai vaikkapa Israelin toiminta Gazassa juuri tällä hetkellä, minkä USA ja Eurooppaa ovat hiljaa siunanneet.

Dégh ihmettelee - niin kuin minäkin joka päivä - esim. tosi-TV -poliisiohjelmien, poliisi- ja rikossarjojen suurta määrää, joita on kohta puolet ohjelmistosta. Se jos mikä on sairasta ja antaa kyseenalaisia ongelmanratkaisun malleja ihmisille, joille ei muuten tulisi koskaan mieleen nostaa kättä toista ihmistä vastaan.

    *     *     *

31.7.2014 - en tiedä, ovatko helteet pehmentäneet aivoni, mutta olen parin päivän aikana lukenut vain tätä yhtä kirjaa. Muuta en ole jatkuassa yli 30 asteen kuumuudessa jaksanut.

     *     *     *

1. KIRJAN AIHE. Harvoin kirjan aihetta käsitellään niin perusteellisesti kuin tässä kirjassa. Miksi aihetta sitten pitää käsitellä tarkkaan? Aiheena on niin folklore kuin sen yksi osa-alue legendat. Kysymyksen aiheesta voi kääntää myös toisinpäin ja kysyä, mikä ihmisen olemiseen ja tekemiseen liittyvä ei ole folklorea, jos ja kun kaikki ihmiset ovat kansaa? Kaikki mikä liittyy ihmisten uskomuksiin, tapoihin ja kertomuksiin on  folkloristiikan kohdetta. Äkkiä ajatellen tässä ei ole mitään järkeä.

Jokainen arkipäiväinen sana, lause, jopa tapa jolla hengitämme lauseiden välissä, on folklorea. Kaikkea ei ole silti mielekästä alkaa tutkia folkloristiikkana. Ja toinen järjetön seikka tässä on se, että viimeisen 20 vuoden aikana on tutkittu suurimmaksi osaksi ns. nykytarinoita tai urbaanilegendoja, vaikka olisi voitu tutkia mitä tahansa muutakin taivaan ja maan väliltä.

Déghin esseissä voi hyväntahtoinen lukija nähdä itsekritiikkiä tai ainakin ironiaa, sillä perinteisesti alan tutkijat ovat olleet tutkijapiirien konservatiiveja ja elitistejä, minkä voi lukea ainakin rivien välistä. Kansa on ollut luku- ja kirjoitustaidotonta kasvotonta maaseudun väestöä. Kansaan eivät ole kuulunut ns. liikkuva väestönosa, köyhät, joita yhteiskunnan modernisoituessa oli lopulta enemmän kuin maata omistavia talonpoikia ym.

Kaiken takana kirjoittajan maailmassa ovat uskomukset, ja legendojen ytimessä ovatkin ns. uskomustarinat, joita Déghin mukaan voisi yhtä hyin kutsua vain legendoiksi, sillä sanan 'uskomus' käyttö on tautologiaa, koska tarinoihin sisältyvy aina jokin uskomus. Näiden tarinoiden lisäksi folkloristien käyttämässä arkistojen hyllyluokituksessa on toki muitakin luokkia: 1) (kristinuskon) uskonnolliset legendat, 2) historialliset legendat ja 3) etiologiset legendat eli syntytarina.

Lisäksi on sellainen joukko tarinoita, jotka eivät luontevasti sijoitu - tai ole sijoittuneet - mihinkään em. ryhmiin, ja näitä kutsutaan memoraateiksi, jotka ovat minä-muotoisia tarinoita, joissa kertoja kertoo tarinaansa omana tai läheistensä kokemuksena. Varsinkin näihin Dégh iskee hanakasti kiinni, sillä hänen maailmassaan ei ole eroja tarinoiden ja tarinoiden välillä. - Tietysti voidaan kysyä, onko mielekästä läjätä tunnetut ja lukemattomia kertoja toistetut uskomustarinat yhteen vain yhden kertojan kertomuksen kanssa. Terve järki sanoo, että ne voi olla hyvä ainakin teknisesti pitää erillään toisistaan. Tosin tietoteknisenä aikana, jolloin aineistot ovat sähköisessä muodossa ei tällainen seikka tuota mitään käytännön ongelmia.

     *     *     *

Kirjoittaja korostaa, miten kirjan kohteena ovat meidän aikamme, nykyajan tarinat tai nykytarinat eli urbaanilegendat. Tosin nimityksestä 'urbaanilegenda' Dégh ei pidä ollenkaan, sillä se johtaa hänen mielestään harhaan, vaikka se kuvaa hyvin muutosta, mikä on tapahtunut siirryttäessä maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeseen teollisuusyhteiskuntaan. - Aina kun on mahdollista kirjoittaja nokittelee Jan Harold Brunvandille, jonka lanseeraama termi 'urbaanilegenda' on mistä tämä on yksi esimerkki.

Kirjan kohteena siis ovat uskomustarinat, vaikka Dégh sujuvasti lipsuu koko ajan myös uskonnollisten tarinoiden puolelle, sillä elämmehän juutalais-kristillisessä kulttuurissa, jonka läpäisevät kristilliset uskomukset ja ideologia. Toisaalta urbaanilegendat ovat käytännöllisesti katsoen kokonaan ei-uskonnollisia tarinoita, jotka eivät edellytä viittauksia mihinkään uskontoihin. Ideologisesti urbaanilegendat eivät ole silti mielenkiinnottomia, sillä niistä löytyy paljon ainesta, joka on samalla tavalla arveluttavaa kuin ovat uskonnollisten legendojen sisällöt.

Dégh muistuttaa mm. keskiajan noitavainoista ja paljon myöhemmistä juutalaisvainoista 2. maailmansodan aikana esimerkkeinä (kristillisten) uskonnollisten legendojan haittavaikutuksista. Ne toimivat eräänlaisina toimintaohjeina tai malleina esim. vähemmistöihin / enemmistöön kohdistuvalle syrjinnälle. Yhtenä esimerkkinä enemmistön syrjimisestä on luterilaisen kirkon asema Suomessa 2000-luvulla. Vaikka enemmistö suomalaisista ei usko kristinuskon oppeihin, heitä silti roikotetaan kirkon jäseninä, eikä ihmisille ole aitoja vaihtoehtoja uskonnollisille siirtymäriiteille.

Urbaanilegendat poikkeavat perinteisistä legendoista myös siinä, että 1980-luvulta lähtien näiden tarinoiden määrä on räjähdysmäisesti kasvanut niin joukkotiedotusvälineiden kuin myös internetin ansiosta. Samalla tarinoiden luonne uusien kanavien myötä on hieman muuttunut.

     *     *     *

Nykytarinat, joista Linda Dégh kirjoittaa, ovat syntyneet monin eri tavoin ja eri erilaisten lähteiden kautta. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän tapahtumat, joka ei ollut tapahtunut vielä kirjaa kirjoitettaessa vuonna 2001, poiki lukuisan joukon uusia legendoja. Myös USA:n ym. maiden käymät sodat eri puolilla maailmaa mm. Irakin sota vuonna 2003 synnytti tarinoita. Samalla tavalla luonnononnettomuudet ja muut katastrofit ovat laajalle levinneiden kertomusten pohjana.

Lukuisa uusien uskonnollisten yhteisöjen syntyminen 50-luvulta lähtien on niin ikään synnyttänyt oman uskonnollisten tarinoiden virtansa. Samalla vanhat kristilliset tarinat ovat elpyneet. Erityisesti satanisteiksi leimatut olivat pitkään erilaisten huhujen ja tarinoiden kohteena. Toinen suosittu tarinaryväs USA:ssa ovat olleet erilaiset UFO-tarinat. Talot ja paikat, joissa on tavattu kummituksia tai vainajien henkiä ovat kuitenkin olleet ehkä kaikkein suurimman kiinnostuksen kohteena, mikä on ruokkinut mm. matkailuelinkeinoa.

      *     *     *

2. ONKO LEGENDALLE MÄÄRITELMÄÄ. Dégh on kokonaisen kappaleen 'legenda' -käsitteen kimpussa. Se kun on saanut nykymuodossaan uusia sisältöjä. Lisäksi esimerkiksi laajan ja paljon arvostusta saaneen tutkimustoimintansa kautta kohde on myös muuttunut siitä, mikä se oli ollut ennen kuin nykytarinoita alettiin 1960-luvulta lähtien tutkia.

Olennaisin ero on ehkä siinä, mitä Linda Dégh ei itse asiassa pohdi jostain syystä kovin perusteellisesti, on siinä miten uskomustarinat eivät ole enää samalla tavalla uskomustarinoita kuin ennen. Vanhat kansantarinat ja nykytarinat näyttävät päällisin puolin  uskomusten suhteen aikalailla erilaisilta. Silmiinpistävintä on taruolentojan ja vainajien henkien tms puuttuminen, myös viittaukset kristinuskoon. Vain yhdessä suositussa 'Katoava liftari' (Vanishing hitchiker) -legendassa on kuollut nuori nainen, joka yhä uudestaan katoaa autojen takapenkiltä kesken matkan.

Keskeisin ongelma, jonka Dégh nostaa esiin tässä yhteydessä, on kuitenkin se, miten nykytarinoita on tutkittu. Niitä on kerätty samalla perinteisellä tavalla kuin vanhoja (uskomus)tarinoita. Ongelmana tällöin on, että tilanne jossa tarina on kerrottu - ja keille se on kerrottu -, on jäänyt vaille huomiota. Kyse on myös suullisen kertomisen ja kirjallisen kertomisen välisestä suhteesta, sillä suurimmaksi osaksi nykytarinat ovat levinneet, toisin kuin vanhat tarinat, median välityksellä. - Silti tarinoita myös koko ajan kerrotaan ihmiseltä ihmiselle, mikä pitää ne hengissä.

Dégh nostaa huomion keskiöön kertojan, ja miten hän esittää tarinaansa  kuuntelijoilleen, ja millaista vuorovaikutus eri toimijoiden välillä on. Keskeistä on, että vuorovaikutustilanteessa ihmiset voivat seurata muutakin kuin toistensa puhetta / lukea tekstiä. - Tämä koskee myös kenttätyötä tekeviä tutkijoita. Jos he vain saksivat legendan sanomalehdestä tai kuulevat sen radiosta, jotain olennaista jää uupumaan myös itse tarinasta ja sen välitysprosessista.

Kirjoittaja esittää vakuuttavia esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi nuorten suosimia tarinoita voi kertoa monissa eri tilanteissa, jolloin ne saavat kertojiensa / kuulijoidensa kannalta eri merkityksiä. Kaikesta huolimatta, tämän voisi kaiken kerrotun jälkeen todeta, että tekstejä voi kuitenkin aina lukea ja käsitellä myös teksteinä. Ja tilanteet missä 'Koukkukättä' tai 'Poikaystävän murhaa' luetaan voivat loputtomiin vaihdella.

Linda Déghin pakkomielteisesti arvostelema Jan Harold Brunvand on tuonut esiin mm. edellä mainittujen urbaanilegendojen kohdalla muita tilanteita kuin mitä Dégh on listannut. Yhtä hyvin vanhemmat (ja isovanhemmat) saattavat kertoa kyseisiä tarinoita lapsilleen varoittavina esimerkkeinä ja opetustarinoina samalla tavalla kuin legendoja on iät ja ajat käytetty hyväksi.

      *     *     *

Tekstien ja niiden kontekstien huomioiminen puhetilanteessa, mikäli se vain on mahdollista, on ilman muuta kiinnostavaa ja tärkeää ja vie folkloristista ja sosiaalipsykologista / sosiologista ym. tutkimusta eteenpäin.

Oikeastaan kirjassa keksitään pyörä uudelleen, sillä kaikki kerrottu on sitä, mikä on kuulunut narratologien tekstialyysiin Roman Jakobsonista lähtien. Déghin analyysiin on lisättävissä sekin, että esimerkiksi tarinan kertoja / lähettäjä kuuntelija / vastaanottaja on rakennettu sisään jo itse tarinaan. Jos niin ei olisi, ei tarina kerrontatilanteessa voisi toimia.

Jakobson on jopa huomioinut omassa viestintä-mallissaan sen, miten tarina edellyttää alkutilannetta, joka käynnistää itse kertomisen. Aluksi kertomukselle tarjotaan kehys ja hahmotetaan ongelma, jota tarinan avulla pyritään ratkaisemaan, aivan niin kuin Déghkin toteaa.

Ongelmana voi olla se, ettei nuori mies pääse fyysisesti autossaan riittävän lähelle treffikumppaniaan, joten hän kertoo tilanteeseen sopivan legendan, mikä helpottaa häntä pääsemään pidemmälle suunnitelmassaan varastaa tytöltä suudelma tai jotain vielä enemmän.

Ongelmana voi olla myös se, että vanhemmat pelkäävät, mitä heidän tyttökullalleen tapahtuu, kun hän lähtee opiskelemaan suureen, pahaan maailmaan, joka on täynnä kiimaisia nuoria miehiä. Sopivassa tilanteessa kerrottu 'Koukkukäsi' ja samankaltaiset tarinat panevat miettimään asioita ja omia aikomuksia vielä toisen kerran.

Dégh ei valitettavasti pohdi sitä, mikä tekee juuri tietyistä legendoista taipuvia hyvinkin erilaisiin tilanteisiin ja käyttötarkoituksiin - ja sen kautta tekee niistä suosittuja niin nuorten kuin heidän vanhempiensa keskuudessa.

      *     *     *

Joitain viitteitä "Legenda ja uskomus" (2001) sen sijaan antaa sen suhteen, millaisia sisällöllisesti eri tilanteissa toimivat legendat ovat. KONTEKSTI jossa tarina kerrotaan koostuu yksinkertaisesti kolmesta osasta: 1) Johdanto (introduction), 2) tarina(t) (episodes) ja 3) johtopäätökset (conclusions).

Tämä tarkoittaa Déghin esittämien esimerkkien kautta vain sitä, että kertojat aloittaessaan esitystään johdattelevat aluksi kuulijansa tarinaan, mikä ei ole vielä itse tarinaa vaan sen kehystä. Ja lopuksi - tämäkin kuuluu legendaan - sen pohjalta keskustellaan, vaihdetaan ajatuksia ja väitellään ja päädytään johonkin lopputulokseen. - Ei olekaan yllättävä, että Dégh heti kirjansa alussa rinnastaa tämän prosessin oikeudenkäyntiprosessiin, jossa haetaan uskottavasti kerrottujen tarinoiden kautta totuutta riita- tai rikosasiaan.

Itse tarina on VIESTI, joka kerrotaan kuulijoille - ja kertoja itse voidaan mieltää yhdeksi kuulijaksi  viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan pohjalta aletaan keskustella. Kertoja ei esimerkiksi ole välttämättä itse sitoutunut ideologiaan / uskontoon, joka mahdollisesti on tarinan taustalla. Tässä mielessä kertoja on todellakin tarinan kertoja, ei sen kirjoittaja tai sisäiskertoja, joka voi ottaa etäisyyttä itse tarinaan eikä hän ole vastuussa siitä.

Dégh joitain kertoja erottaa tarinan sisällön ja sisällön muodon toisistaan, mutta ei kovin tarkkaan selvitä, mitä sillä tarkoittaa. Myöskään narratologit eivät kovin paljon käsittele analyyseissään tätä kysymystä. Tai oletuksena on, että sisältö vain saa aina jonkinlaisen muodon, mikä vaihtelee kertojasta toiseen. Tässä tapauksessa muoto voidaan mieltään samana asiana kuin on KOODI. Sisältö saa merkityksensä ja mielensä kertojansa kautta ja mitä tämä edustaa. Ja ennen muuta millainen kertojan performanssi tai esitys on (EMOTIIVISUUS) ja mitä välineitä (KANAVIA) hän käyttää tarinan sisältöjen esittämisessä mallina, normina tms. vastaanottajalle (NS. KONATIIVISUUS).

Kertojan tavoitteena voi olla, jos kyse on esimerkiksi uskonnollisesta legendasta, manipuloida vastaanottaja emotiivisesti samanlaiseksi kuin on tarinan kertoja, jolloin hän mahdollisesti jatkaa tarinan kertomisen ketjua eteenpäin samalla tavalla kuin hän oli kuullut sitä esitettävän.

      *     *     *

Tarina itsessään on em tavalla ajatellen kontekstiton, ajaton ja paikaton, tai se voidaan ainakin sijoittaa melkein millaiseen tahansa ympäristöön, ja näin juuri tarinankertojan tekevät eli he sovittavat sanat omaan suuhunsa, kieleensä, kulttuuriinsa ja tietysti kerrontatilanteeseen.

Linda Dégh kutsuu konteksissa tapahtuvan esityksen ydintä, siis varsinaista tarinaa, juoniyksiköksi (plot unit). Tällaisia yksiköitä voi puheessa olla tietysti, vaikka kuinka paljon. Ja tavallista on, että tietyt legendat kerrotaan peräkkäisinä sarjoina. Tällöin jokaisella tarinalla on tietysti oma kehityskaarensa, joka alkaa 1) johdannosta, 2) jatkuu itse tarinaan ja 3) päättyy ajatustenvaihtoon ja keskusteluun.

Sisällön muotoa on kontekstin kautta mahdollista ajatella vielä askel eteenpäin, sillä keskustelussa ja varsinkin väittelyssä tarinan KOODI mahdollisesti kyseenalaistetaan. "Onko todella niin, että ihmiset jotka ovat olleet mielisairaalassa hoidettavana masennuksen takia, muita vaarallisempi - ja varsinkin miehet joilla on tekokäsi".

Koko tarinan sanoma eli viesti näyttäytyy (aivan varmasti) eri näkökulmista erilaisena siitäkin huolimatta, että keskustelijat / väittelijät / vuorovaikutuksessa olevat ihmiset yrittävät ja kykenevät eläytymään eri rooleihin ja tilanteisiin. Esimerkiksi ideologisesti katoliseen arvomaailmaan sitoutunut keskustelija on varmasti koko ajan huolissaan 'Koukkukäsi' - ym. tarinoiden tytön siveydestä - ja kuinka pitkälle esimerkiksi seksissä voidaan mennä. Katoliset nuoret miehet tuskin pitävät asiaa suurena ongelmana, jollei tyttö sitten ole vakava vaimokandidaatti.

     *     *     *

Legenda voidaan purkaa myös vaiheesta toiseen eteneviin jaksoihin. Tarinan erottaa vaikkapa huhusta tai uutisesta se, että tarinassa tapahtuu ainakin yksi ja yleensä vain yksi ajallinen siirtymä, tarinan käänne (= yhtä tapahtumaa / tekoa seuraa toinen tapahtuma / teko, jotka ovat yhteydessä toisiinsa).

Myös tätä tarinan käännettä on mahdollista pitää juoniyksikkönä, mihin Dégh epämääräisesti viittaa. Ilman tällaista käännettä ei tarina voi sisältää opetusta tai varoitusta eli sillä ei ole moraalia tai sitä ei voi esittää moraalinäytelmänä eli moraliteettina.

'Koukkukäden' käänne tapahtuu siinä, kun pimeässä autossa kuherteleva pari lopettaa touhunsa siksi, että tyttö tai nuori nainen haluaa pysäyttää tilanteen. Syynä tosin ovat äänet, jotka kuuluvat auton ulkopuolelta, joita nuori mies vähättelee. - Opetus tulee tarinan lopulla, kun närkästynyt nuori mies vie tyttönsä takaisin vanhempiensa keskiluokkaiseen kaupunkikotiin. Kun mies avaan tytön oven, oven välistä katuun kolahtaa tekokäsi eli auton oven takana pimeässä oli todella ollut joku, joka oli uhannut tyttöä.

Legendaksi tarinan tekee tietysti se, miten käännettä ja mitä siitä olisi voinut seurata, voidaan tulkita monin eri tavoin. Sitä voidaan pitää niin opettavaisena kuin varoittavana tarinana. Ero esimerkiksi perinteisiin uskonnollisiin maaseutuyhteiskunnan legendoihin on vain hiuksenhieno, vaikka tarina on ulkoisesti täysin profaani eli maallinen.

JATKUU...

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Virtanen (toim.): "Ujo piimä. Koululaishuumoria" (1992)

Tiedätkö mikä on laiskuuden huippu, mitä eroa on kivellä ja kalliolla tai mikä on valkoinen puussa eikä tule koskaan alas?

Vastauksen näihin kysymyksiin ja monenlaista muuta nasevaa löydät tästä kirjasta.

Tunnettu lastenperinteen tutkija Leea Virtanen on koonnut hilpeään kirjaseensa "Ujo piimä" kaikkea sitä, mitä lapset keskenään puhuvat. On päättömiä juttuja ja elefanttivitsejä, on arvoituksia ja jännitystä, kompakysymyksiä ja tyhmyystestejä, on ujoa piimää. (Takakansi)

     *     *     *

Mitä oli ennen "Ujoa piimää" (1976)? Ei ainakaan kokoelmia koululaisvitseistä, ja tämä oli niistä ihka ensimmäinen. Ja uusia painoksia otettiin yhä uudestaan ja uudestaan. Vuonna 1992 ylitettiin 100 000 kappaleen raja. Kirjoja on luettu niin paljon esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa, ettei sen kokoelmista löydy enää yhtään kappaletta tätä kirjaa. Lähin "Ujo piimä" löytyy naapurikunnasta Janakkalasta.

Kokoelma alkaa arvoituksilla:

Mikä on ujouden huippu? Vastaus: Kun ihminen on niin ujo, ettei kehtaa mennä yksin saunaan. (Tai ainakaan katsoa itseään alastomana.)

Niin ja tietysti:

Mikä on valkoinen puussa eikä tule koskaan alas?  Tietysti: Ujo piimä.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Calmar: "Nuori nainen katoaa" (1953)

He ovat rakastuneet toisiinsa ja menevät naimisiin. Mies ei halua kuulla naisen menneisyydestä. Kaksi vuotta he ovat onnellisesti naimisissa, ja sitten nainen katoaa. (IMDb:tä mukaillen)

"Nuori  nainen katoaa" (1953) on Edith Calmarin ohjaama draamaelokuva, jonka päähenkilönä on nuori nainen, joka on hänen aviomiehensä tietämättä narkomaani.

     *     *     * 

Arkeologian dosentti Arne Berger (Adolf Bjerke) tulee kotiin erämaavaellukselta kollegojensa kanssa, kun hän huomaa nuoren vaimonsa Evan (Astri Jacobsen) kadonneen. Kotiapulainen ei ole kuullut eikä nähnyt naista sen päivän jälkeen, kun mies oli lähtenyt kotoa. Nainen on vain lähtenyt kotoaan ottamatta mukaansa muuta kuin hassun hattunsa, joka löytyy muutaman päivän päästä läheisestä joesta.

Arne soittaa ystävät ja sairaalat läpi, eikä kukaan tiedä naisesta mitään. Lopulta hän tekee poliisille katoamisilmoituksen naisesta, ja hänet etsintäkuulutetaan. Arnen tietämättä Eva on poliisin vanha tuttu, mutta sitä ei paljasteta miehelle. Tutkinnassa tapahtuu käänne, kun Evan vanha työkaveri Ingrid soittaa nimetttömän puhelun Arnelle ja kehottaa häntä ottamaan yhteyttä farmaseutti Einar Mölleriin, joka löytyy erään hotellin ravintolasta.

Einar kertoo Arnelle niin oman kuin Evan tarinan. Pari oli asunut pitkään narkomaaneina yhdessä. Einar oli saanut potkut mm. morfiinin varastelun takia apteekista, jossa hän oli Evan kanssa töissä - ja Eva seurasi Arnea pohjalle.

Vähitellen paljastuu, ettei Evan ja Arnen 2-vuotinen avioliittokaan ehkä ollut niin ruusuinen kuin Arne oli antanut ymmärtää niin itselleen kuin poliisille. Eva tunsi itsensä ulkopuoliseksi, ja Arne asetti hänelle odotuksia, joita Eva koki ettei pystynyt täyttämään. Hän kun ei ollut akateemisesti koulutettu niin kuin Arnen ystävät olivat vaan tavallinen työläistyttö.

Tulio: "Olet mennyt minun vereeni" (1956)

Kalliossa asuva tehtaantyttö ikävystyy yksinäiseen elämään kotona ja alkaa käydä ystävättäternsä kanssa tanssiravintoloissa, joissa tapaa elämänsä miehen tai kaksikin. Miesten sijaan ongelmaksi kuitenkin muodostuu kuningas alkoholi. (IMDb:tä mukaillen)

"Olet mennyt minun vereeni" (1956) on Teuvo Tulion ohjaama elokuva vuodelta 1956. (Wikipedia)

     *      *     *

Yle Teeman 'Kesäkinon' elokuvan "Olet mennyt minun vereeni" (1956) esitteli elokuvatutkija Anu Koivunen, joka piti tätä Teuvo Tulion elokuvaa aika poikkeuksellisena suomalaisen Kultaisen kauden elokuvien  joukossa, joita sentään tehtiin parhaimmillaan todella paljon. Erityiseksi elokuvan teki tapa, jolla siinä kuvattiin naisen alkoholinkäyttöä.

JATKUU...

lauantai 26. heinäkuuta 2014

LaBute: "Muotojen merkitys" (2003)

Hiljainen, vaatimaton Adam muuttuu nopeasti niin ulkoisesti kuin muutenkin toiseksi ihmiseksi - kiitos uuden tyttöystävän taideopiskelijan Evelynin. Adamin ystävät ovat hämmentyneitä muutoksesta. (IMDb)

Ohjaaja ja kirjailija Neil LaButen "Muotojen merkitys" (2003) on hänen näytelmänsä pohjalta tehty romanttinen draamaelokuva, josta romantiikka on kaukana.

Tarina kertoo neljän nuoren aikuisen Adamin (Paul Rudd) ja Evelynin (Rachel Weisz) sekä Jennyn (Gretchen Mol) ja Philipin (Frederick Weller) läheisistä suhteista pienessä Keskilännen yliopistokaupungissa. Elokuvan päähenkilö Adam joutuu psykopaattisen Evelynin käsittelyyn, mikä paljastuu vasta elokuvan lopulla, kun hän esittelee taideopintojensa lopputyön, jonka kohteena on ollut Adam eräänlaisena elävänä ihmisveistoksena. (Wikipedia)

      *     *     *

Kirjallisuuden opiskelija Adam Sorensonin elämä muuttuu kertaheitolla, kun hän kohtaa taideopintojensa loppuvaiheessa olevan tumman ja viehättävän Evelyn Thompsonin.

Evelynin ehdotuksesta Adam alkaa liikkua säännöllisesti, syödä terveellisesti, pukeutuu tyylikkäämmin - ja saa itsevarmuutta itselleen. Adamin ystävät Philip ja hänen morsiamensa Jenny eivät enää tiedä, miten he suhtautuisivat ystäväänsä, joka on ihan toisen oloinen kuin ennen. Evelyn saa Adamin suostuteltua jopa plastiikkakirurgille oikomaan nenänsä, vaikka siinä ei ole mitään vikaa. Ystävilleen Adam sanoo leikkauksensa jälkeen lyöneensä nenänsä ovennuppiin.

Lopulta Adam saa tietää, että Evelyn on vain koko ajan PILAILLUT hänen kustannuksellaan ja hän on vain tehnyt taideopintojensa lopputyötä, jonka kohteena on ollut Adam. Toisin sanoen Adam ennen ja Adam jälkeen on ollut eräänlaista 'kuvanveistoa'. Evelyn on mm. teeskennellyt kiinnostustaan Adamiin. Viimeisenä osana Evelynin näyttelyä on kihlasormus, jonka hän on saanut Adamilta juuri ennen näyttelyn avajaisia.

Näyttelyn avajaisissa Evelyn häpäisee Adamin julkisesti, mikä saa miehen lähtemään kesken kaiken pois. Saman tekevät jo ennen häntä Philip ja Jenny. Kun Adam yrittää arvostella Jenny, tämä toteaa vain, että Adamin tulisi olla vain kiitollinen hänelle, miten hän on positiivisesti vaikuttanut miehen elämään. Adam pitää Evelynin käytöstä kuitenkin sydämettömänä pilana, mitä taas Evelyn ei ymmärrä.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Streisand: "Vuorovetten prinssi" (1991)

Mies jolla on ongelmia itsensä ja ihmissuhteidensa kanssa keskustelee itsemurhaa yrittäneen sisarensa psykiatrin kanssa perhehistoriastaan - ja rakastuu naiseen tässä prosessissa. (IMDb)

"Vuorovetten prinssi" (1991) on useita Oscar-ehdokkuuksia saanut draamaelokuva, jonka pääosia näyttelevät Nick Nolte sekä Barbra Streisand, joka vastasi myös ohjauksesta. Elokuva oli menestys niin kriitikoiden kuin katsojien osalta.  (Wikipedia)

     *     *     *

Opettaja ja jalkapallovalmentaja Tom Wingon (Nick Nolte) viettää onnellista elämää vaimonsa Lilan ja lastensa kanssa Tanglewoodissa Etelä-Carolinassa. Kun Tomin sisko Savannah ( Melinda Dillon) yrittää jo ties monennenko kerran itsemurhaa, hän matkustaa tämän kotikaupunkiin New Yorkiin auttaakseen häntä.

New Yorkissa hän tapaa psykiatri Susan Lowensteinin (Barbra Streisand), joka ei saa Savannahiin kontaktia, joten Tom kertoo heidän lapsuudestaan terapiaistunnoissa. Kaikkein kipeimmät asiat paljastuvat kuitenkin vasta vähitellen, mikä lähentää Tomia terapeuttiinsa. Tulee esiin esimerkiksi, että isä oli ollut väkivaltainen ja äiti nousukas, joka halusi elämässään vain parempaa asemaa itselleen, mitä hänen miehensä ei pystynyt tarjoamaan. Myöhemmin hän naikin varakkaan miehen.

Perheen elämässä tapahtui nopea käänne, kun Tom oli noin 10-vuotias ja kolmen miehen joukkio tunkeutui heidän kotiinsa ja raiskasi niin Tomin kuin myös Savannahin ja heidän äitinsä. Katsojalla syntyy vaikutelma, että tapahtuma liittyy heidän isänsä hämäriin bisneksiin ja on jonkinlainen kosto. - Tapahtumasta ei koskaan puhuttu perheen sisällä, ei edes isälle, ja myöhemmin Tom hautasi vanhemman veljensä Luken kanssa Luken ja äidin surmaamat miehet takapihalle.

Rinnan terapiaistuntojen kanssa kerrotaan tarinaa Tomista ja Susanista, joiden välille kehittyy lyhyt romanssi. Tom klassisesti rakastuu terapeuttiinsa - ja toisinpäin. Lisäksi Tom valmentaa päivisin, hänellä kun aikaa on, Susanin poikaa Bernardia, jotta tämä pääsee koulunsa jalkapallojoukkueeseen.

Ennen lähtöään takaisin kotiin Tanglewoodiin perheensä luo Tom ja Susan viettävät romanttisen viikonvaihteen Lowensteinien maaseutuhuvilalla. Kummatkin sanovat rakastavansa toisiaan, mutta Tom sanoo silti palaavansa perheensä luoksi, mikä ei ole Susanille yllätys.

Loppukohtauksessa Tom ajaa kotikaupungissaan autolla yli pitkän sillan - ja sillalla hän aina ajattelee Susania... Siitäkin huolimatta että elämä perheen kanssa on onnellisempaa kuin koskaan.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Lehmann: "Sekavia suhteita" (2007)

Äiti sekaantuu nuorimman tyttärensä rakkausasioihin, ja yrittää löytää tälle netin kautta sen oikean, jotta tyttärelle ei käy kuten hänelle itselleen. Mutta kuinka siinä sitten kävikään... (IMDb:tä mukaillen)

"Sekavia suhteita" (2007) on Michael Lehmannin ohjaama romanttinen komedia, jonka pääosia esittävät Diane Keaton, Mandy Moore, Gabriel Macht, Tom Everett Scott ja Lauren Graham. (Wikipedia)

     *     *     *

Elokuvan päähenkilönä on rakastava mutta ylihuolehtivainen 3 aikuisen tyttären äiti Daphne (Diane Keaton), joka keskittyy enemmän nuorimman tyttärensä Millyn (Mandy Moore) rakkausasioiden hoitamiseen kuin omaan elämäänsä.

Naisten väliset suhteet ovat läheiset ja hyvät. Muut tyttäret Maggie (Lauren Graham) ja Mae (Piper Perabo) ovat onnellisesti naimisissa, mutta Millyn miesystävät tulevat ja menevät, mikä ahdistaa äitiä. Hän haluaisi että myös tämä on onnellinen, eikä äiti vakuutu vaikka Milly väittää kaikesta huolimatta olevansa tyytyväinen elämäänsä.

Äiti Daphnen suurin pelko on saada samanlainen elämä kuin hänellä itsellään on ollut (miehensä kanssa), joten äiti ryhtyy etsimään tyttärelleen tämän elämän miestä netti-ilmoituksella. Milly itse ei tietysti tiedä asiasta mitään. Äiti löytääkin lopulta lukuisten haastatteluiden jälkeen sopivan ehdokkaan, mikä ehkä hieman yllättäen käy myös tyttärelle, mutta hän ei tiedäkään mitä hänen selkänsä takana on tehty...

Jason (Tom Everett Scott) on arkkitehti - ja ennen muuta äidin makuun, mutta Millykään ei valita, kun aluksi vaihtoehtoja ei ole kuin yksi. Sitten lähes samaan aikaan kuvioon tulee mukaan kitaristi Johnny (Gabriel Macht), joka sattumalta näkee - ja seuraa - äidin touhuja ravintossa, jossa hän itse soittaa bändinsä kanssa. Johnny tarjoaa leikillään itseään sulhasehdokkaaksi, mutta äiti sanoo miehelle ehdottoman 'ein', sillä hänen mielestään Johnnyn kaltaisesta luovasta taiteilijasta on vain harmia, vaikka tytär häntä ehkä joskus rakastaisikin.

Asiat menevät kummallisesti mutkalleen, kun Johnny kaikesta huolimatta tutustuu Millyyn - ja äkkiä Milly huomaa olevansa seksisuhteessa kahden miehen kanssa samaan aikaan.

Kun Millylle paljastuu äidin peli hänen selkänsä takana, hän tietysti suuttuu, mutta lopulta leppyy. Aikansa harkittuaan, hänen on helppo päätyä ratkaisuun, oikeaan valintaan miesten välillä. Hän rakastaa Johnnya, ja jättää suhteen Jasonin kanssa. Saatuaan tietää, että Milly on ollut samaan aikaan myös Jasonin kanssa, Johnny kuitenkin ottaa etäisyyttä Millyyn.

Jasonia suhde Johnnyyn ei huoleta, kunhan tämä vain suostuu avioon hänen kanssaan. Milly ei kuitenkaan voi enää sietää Jasonia siksi, että hän on tietoisesti pelannut peliään Millyn selän takana hänen äitinsä kanssa.

Lopulta Milly saa taivuteltua Jasonin uskomaan, että hän haluaa olla vain tämän kanssa - ja hän on vihdoin sattumalta löytänyt kuin löytänytkin (ainakin ensimmäisen) elämänsä miehen.

Virtanen & DuBois: "Finnish folklore" (2000)

"Finnish folklore" (2000) esittelee suomalaista folklorea 1800-luvun lopulta 2000-luvulle tutkimustiedon ja esimerkkien avulla. Suomi on yksi Pohjoismaista, joka on saanut kulttuuriset vaikutteensa niin idästä kuin lännestä - ja Suomi alueena toimii itsessään  erinomaisena esimerkkinä ylipäätään eurooppalaisesta folkloresta.

Kirja johdattaa lukijat siihen, millä tavoin Suomessa on folklorea kerätty ja tutkittu, millaisia maakunnallisia traditioita maassa on ja miten perinteet ovat muuttuneet yhteiskunnan modernisoitumisen myötä.

Kirjassa on laaja kansanrunouden antologia runoista, jotka ovat olleet pohjana Suomen kansalliseepokselle "Kalevalalle". Suomen kieltä taitamattomat lukijat voivat käännösten kautta tutustua alkuperäisiin teksteihin, joita ovat riimitellyt kansanlaulut, sadut, legendat ja muut kertomukset, sananlaskut, arvoitukset vitsit ja nykyaikaisemmat lajityypit kuten lasten folklore, nykytarinat ja anekdootit. (Takakansi)

     *     *     *

Olisikohan tämä kirja, joka jokaisen englantia vähänkin taitavan olisi hyvä kahlata läpi? Amerikkalainen folkloristiikan professori Tuomas DuBois tuo "Finnish folklore" (2000) mielenkiintoisen ulkopuolisen näkökulman, minkä kautta kuka tahansa suomalainen voi tehdä kesäisen kulttuurimatkan Suomeen.

Kirjan antologiaosuuteen on valittu tuttuja ja tuntemattomia satuja ja tarinoita, jotka ovat kaikki suhteellisen lyhyitä. Silmiin pistää aluksi terminologinen ero tavassa, joilla tarinoista puhutaan Suomessa ja USA:ssa, sillä tässä kirjassa ne jaetaan yksinkertaisesti vanhoihin ja uusiin legendoihin.

Suomessa sanan 'legenda' käyttö vanhojen tarinoiden osalta on rajattu vain kristillispohjaisiin tarinoihin, mikä ei ole aivan johdonmukaista. Toisin sanoen tässä kirjassa ei kristillisille tai muille uskonnollisille taruolennoille anneta mitään erityisasemaa esimerkiksi suhteessa muinaissuomalaisiin haltioihin.

Kun uskomustarinat ovat selkeästi osa vanhoja legendoja, suhde uusiin legendoihin eli nykytarinoihin tai urbaanilegendoihin selkiää. Myös modernina aikana on syntynyt kristillisiä ym uskonnollisia legendoja. Ja ihmisten uskonnollisten uskomusten yhä laajempi kirjo tuottaa monenlaisia uskomustarinoita.

Syntytarinat, pyhimystarinat ja historialliset tarinat ovat muita legendoja, joista löytyy esimerkkejä antologiasta.

     *     *     *

Legendat ovat erityisen kiinnostavia, sillä niiden kautta ihmiset selittävät itselleen ja muille asioita. Ja ne ylipäätään ilmaisevat millä tavoin ihminen lajina käyttäytyy eri tilanteissa suhteessa ympäristöönsä. Ihmisten suhde tarinoihin on 60- ja 70-lukujen taitteessa muuttunut tämän kirjan kirjoittajien mukaan dramaattisesti, mihin vaikutti TV:n tuleminen joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

Eikä liene sattumaa, että folkloristit alkoivat kiinnostua nykytarinoista hieman tämän jälkeen 80-luvulla. Aiemmin oli oletettu, että vanha kerrontaperinne oli tiedotusvälineiden myötä hävinnyt, mutta toisin oli käynyt. Esimerkiksi Suomessa urbaanilegendoja on kerätty 80- ja 90-luvuilla, ja niitä on variantteineen löydetty yli 250, joista suurin osa on tuttuja Suomen rajojen ulkopuolella. Vuosituhannen vaihteen jälkeen esim. Jan Harold Brunvand on ollut näkevinään tarinabuumin jälleen taittuneen.

Leea Virtanen kuitenkin muistuttaa, että legendoille on tyypillistä, että ne tulevat ja menevät - ja tulevat sopivan tilaisuuden tullen uudelleen. Kaikki tarinat eivät  toimi samalla tavalla, joten vielä on paljon tutkittavaa tavoissa, joilla tarinat syntyvät, kehittyvät ja kuolevat. - Jotenkin kuvaavaa on, että esimerkiksi 50- ja 60-luvuilla levinnyt legenda 'Hämähäkistä joka teki pesänsä hiuksiin' syntyi Suomessa punk-kampauksien aikana uudelleen. Toisin sanoen kun tarinalle on, sanoisinko, sosiaalinen tilaus, se mahdollisesti putkahtaa uudelleen esiin, jos joku kertoo sen tai kirjoittaa siitä sopivaan aikaan ja sopivassa paikassa  niin, että se lähtee uudelleen leviämään.

Lisäksi - mikä tärkeintä - tarinan vastaanottajien täytyy olla jollain tavoin alttiita esimerkiksi em. tarinalle ja se koskettaa heitä henkilökohtaisesti. Jollakin on voinut olla vaikkapa päätäitä 'kypäränsä' alla, ja muutoinkin tarinan on sovittava maailmankuvaan.

     *     *     *

Puhtaasti kotikutoisia nykytarinoita Leea Virtanen mainitsee vain yhden. Kyse on legendasta, jossa kerrotaan tytöstä, joka jäädytti aivonsa talvella siksi, ettei käyttänyt pipoa tai karvalakkia.

"Lähellä Joensuuta avattiin uusi hieno hiihtokeskus, johon kaupungin kerma kokoontui. Varsinkin ne jotka halusivat näyttää uusia hienoja vaatteitaan ja lasketteluvälineitään ja kertoa kuinka paljon lysti oli maksanut. 

Yhtenä kylmänä iltana, pakkasta oli -25 astetta, nuori tyttö joka oli lähtenyt laskettelemaan päässään vain sellainen tyylikäs lippis, jota käytetään Alpeilla, tuli alas rinnettä ties monettako kertaa. Hän oli jo aiemmin valittanut päänsärkyä ja kivun vain yltyessä hänet vietiin lääkäriin.

Tutkittuaan tytön lääkäri totesi lakonisesti: 'Sinulla on puoli tuntia elinaikaa jäljellä. Soita vanhemmillesi, jos sinulla on vielä jotain sanottavaa heille.' Tyttöparan aivot olivat jäätyneet".

     *     *     *

Kirjassa ei mainita, että on olemassa myös paikallisia ja alueellisia urbaanilegendoja, jotka eivät leviä kovin laajalle.

Muistan, kun olin itse teini-ikäinen, miten kerrottiin yllä olevaa legendaa muistuttavaa tarinaa, niin ikään tytöstä, joka ei pukeutunut talvella niin kuin talvella tulisi pukeutua. Perusidea oli siis sama.

Äidin kiielloista ja varoituksista huolimatta tyttö oli kouluun lähtiessään vetänyt päälleen nailoniset sukkahousut, ei pitkiä ja paksuja välihousuja, ja kovalla pakkasella, tuulessa ja tuiskussa - ne olivat jäätyneet kiinni hänen ihoonsa niin etteivät olleet enää irronneet.

Tyttö joutui sairaalaan missä hänelle tehtiin mm. reisien sisäosiin laajoja ihonsiirtoja. Pakaroista jotka eivät olleet jäätyneet, siirrettiin ihoa reisiin.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Dégh: "American folklore and mass media" (1994)

"Kirja osoittaa miten folklore - magiikka, ihmeet, tarinat lumotuista prinsessoista ja joviaaleista jättiläisistä - ovat yhä elossa ja voivat hyvin modernissa tiedonvälityksessä (lehdet, radio, TV, internet) (..) Kirja sisältää paljon tietoa ja havaintoja, joita voi mielessään manata." - Journal of Communication

"Degh tuo tässä kirjassaan esiin vuosikymmenten asiantuntemuksen kansan(omaisten) tarinoiden parissa. Hän on hyvin paneutunut aiheensa ja asettaa provokatiivisesti vastakkain perinteiset tavat tutkia ihmisten kertomia suullisia tarinoita  ja tiedotusvälineiden välittämien tarinoiden tutkimisen.(..) Erittäin suositeltava kirja." - Choice

"Tarkastelee kansan kulttuurin kehittymistä feodalismin ajasta aina tämän päivän TV-mainoksiin asti. Kirja osoittaa, miten elävää kansanperinne on ja miten se absorboi itseensä dramaattisella tavalla uudet teknologiset innovaatiot ja sosiaaliset muutokset." - Carl Lindahl

     *     *     *

Sisällys: 1. Satujen ja legendojen muunnokset (variantit) tiedotusvälineissä, 2. Magiikkaa myytävänä: sadut ja legendat TV-mainoksissa, 3. Magiikka postimyynnin tuotteena, 4. Kauneus, rikkaus ja valta: naisten uravalinnat saduissa ja tarinoissa modernissa mediassa, 5. Yhden uskonnollisen yhteisön arkipäivän ihmeitä, 6. Kirjeitä kuolleille - sanomalehtimainokset eräissä amerikkalaisissa lehdissä

     *     *      *

Alusta lähtien Linda Déghin kirjan "USA:n folklore ja joukkotiedotusvälineet" (1994) punaisena lankana on ajatus siitä, miten suullista ja kirjallista kerrontaa ei tule erottaa niin jyrkästi toisistaan kuin folkloren tutkimuksessa on perinteisesti tehty. Yhtenä vahvana perusteena on se, että esimerkiksi tutkimuksen sisällä tieto muiden maiden folkloresta joka tapauksessa välittyy painettujen ja käännettyjen kirjojen välityksellä.

Tutkimuksen kentällä erottelu näkyy siten, että tarinoita kerätään pääsääntöisesti kahdella tavalla. Joko opiskelijat keräävät kertomuksia suoraan ihmisiltä tai niitä kerätään eri tavoin kirjoitetuista teksteistä kuten sanomalehdistä.

Dégh ei pidä nykytarinoiden keräämistä siinä mielessä itseisarvoisena, että niitä täytyy yrittää kerätä tutkimusen nimissä mahdollisimman paljon. Vähintäin yhtä tärkeää on, miten kerääminen ja käsittely tehdään. "Jos emme yritä selvittää, miten legendat spontaanisti leviävät itsestään ihmisten välisessä viestinnässä, yhä uusien tarinoiden imuroinnista ei seuraa muuta kuin tekstikorpuksen kasvaminen."

Pelkkien tarinoiden perusteella ei voi tehdä päätelmiä muuta kuin siitä mitä tarinat itsessään kertovat. Ne ovat esimerkiksi varoitustarinoita, jotka paljastavat pelkoja joita modernissa yhteiskunnassa on.

Dégh korostaa, miten olisi tärkeää pystyä erottamaan perustarina sen muunnoksista. Tarinalla on oma genealogiansa, se on syntynyt joskus jossain. Tietysti tähän voi sanoa senkin, että on mahdollista, että tarina on lähes samaan aikaan syntynyt eri paikoissa. Lisäksi osa tarinoista voi olla pohjimmiltaan hyvin vanhoja ja jäljitettävissä satojen ja jopa tuhansien vuosien taakse, ja jotkut taas ovat vastasyntyneitä.

Ajatuksena kuitenkin on hahmottaa jonkinlainen perustarinoiden korpus, mikä on ajatuksena kiehtova, mitä itse pohdin vuosia sitten tehdessäni omaa opinnäytettäni.

"Would it come as a surpise  that an all-inclusive basic narrative index would still be limited as much as human imagination and human choices of careers are limited by sociobiological factors?" (s. 32)

     *     *      *

Toisessa esseessään Linda Dégh tarkastelee, miten TV-mainonta hyödyntää satuja ja (uskomus)tarinoita. Hän lähtee liikkeelle ajatuksesta, että mainoksissa hyödynnetään vanhoja kansantarinoita siksi, että ihmiset vielä tänäkin päivänä uskovat tai haluavat uskoa magiikkaan. - Ja itse asiassa kristinusko ruokkii myös tällaisia maagisia uskomuksia, sillä matka vaikkapa loitsusta rukoukseen ei ole pitkä vaan kyse on samasta asiasta.

Dégh muistuttaa että yksilön asema suhteessa tarinan kerrontaan on hyvin erilainen perinteisessä tarinankerronnassa ja kun tarina kerrotaan joukkotiedotusvälineen kautta, jolloin vastaaottaja on vain passiivinen vastaanottaja. Lisäksi yhden ja saman viestin yleisönä voi olla samaan aikaan valtava määrä ihmisiä.

Esimerkiksi 'Tuhkimo'-tarinaa on käytetty puhdistusaine Mr Cleania mainostettaessa. Mainoksessa Tuhkimo on roolissaan pahan äitipuolen ja sisarpuolten alistamana kunnes paikalle saapuu hyvä haltija häntä auttamaan, ja tarjoaa Mr Cleania joka räjäyttää lian pois. Toinen suosittu satuhahmo mainoksissa on 'Prinsessa Ruusunen', jota käytetään mm. pehmeitä tyynyjä mainostettaessa, joilla pystyy vetäisemään 100 vuoden unet ilman että niska jäykistyy.

Theodor Adornon massakulttuurin kritiikkiin perustuen Dégh erottelee mainoksesta kaksi tasoa: 1) rationaalisen (ja realistisen) sadun ja 2) irrationaalisen (ja maagisen) legendan. Ideana on tarkastella mainosta katsojan / vastaanottajan näkökulmasta. Katsoja pystyy erottamaan sen, mikä sadun tasolla on totta, mikä kuviteltua. Manipuloitu tarina reaalitodellisuudesta, jossa on jotain maagista taas on sellaista, mistä katsoja ei voi olla varma. Satu saa hänet uskomaan,että se mitä mainoksessa kerrotaan on (ehkä) totta. 

     *     *      *

Toinen essee mainonnan magiikasta on sävyltään samanlainen kuin edellinenkin. Modernissa yhteiskunnassa perinteiset uskomukset (ja uskonto) sekä magiikka ovat edelleen olemassa ja voivat hyvin, mitä kansalaiset / kuluttajat eivät välttämättä aina itse tajua.  Mainonta on taitavaa ja hienovireistä, mikä saa sen näyttämään joltain muulta kuin mitä se on eli manipuloinnilta ja tuotteen propagoinnilta.

Monien tuotteiden pelkät tavaramerkit ja brandit suoraan taivuttelevat uskomaan hyvää tuotteesta. Suomessa kotimaisen oletetaan ilman perusteita olevan aina parempi kuin ulkoimainen ym. Ja juuri tietyn tuotteen ostaminen on se, mikä tekee meistä kaikkein tyytyväisimmän, iloisimman ja onnellisimman. Voimme olla esimerkiksi Valio-uskovaisia ja uskoa, että kaikki mitä se tekee on parempaa kuin muiden tekemät tuotteet. Parasta on tietysti se, ettei meidän tarvitse tehdä muuta kuin ostaa tuote ja se on siinä.

Lopulta kyse onkin siitä, että tuotteen sijaan kuluttuja ostaa yhtä paljon unelmia ja lupauksia, vaikkapa siitä että juuri näitä tuotteita ostamalla edistämme ympäristönsuojelua ja työllisyyttä parhaiten.

JATKUU...

Lauhakangas: "Parempi pyy. Sananparsiopas" (2013)

Sananparret paljastavat suomalaisen mielenlaadun. Arkisista tilanteista ponnahtaneet viisaudet ja absurdit hengentuotteet on koottu hykerryttävän kirjan sivuille. Paukahrusten ja muun värikkään perinneaineksen lomassa esitellään sananlaskujen alkuperää ja pohditaan turvaudummeko edelleen sananparsiin ja esiintyykö nykyajan pikaviestinnässä samaa nokkeluutta, jota tarvittiin ennen vanhaan.

Akateemikko Matti Kuusen kisällinä Outi Lauhakangas oppi erottelemaan sananlaskut sutkauksista ja puheenparret vertauksista. Lauhakangas on väitellyt tohtoriksi sananlaskujen käytöstä. (SKS:n sivusto)

     *    *     *

Sisällys: Lajien synty - Ihmissuhteet - Sitkeimmät teemat- Kielen keinot ja kuvat - Sielunpeilit

     *    *     *

Outi Lauhakankaan "Parempi pyy. Sananparsiopas" (2013) on ymmärtääkseni aikalailla uudenlainen avaus folkloristiseen keskusteluun. Vaikka tällaisia sananparsia ja sananlaskuja on kerätty pitkään, ei niitä ole kuitenkaan kovasti lähdetty erittelemään kielen ja varsinkaan kulttuurin kannalta.

Lauhakangas on ryhmitellyt sananlaskuja mm. sen perusteella millaisissa tilanteissa niitä käytetään ja mitä niillä näissä tilanteissa halutaan ilmaista. Esimerkiksi poliitikkojen puheessa ne ovat osa heidän retoriikkaansa, jolla voidaan pyrkiä vaikkapa lopettamaan keskustelu jostain asiasta, josta ei juuri sillä hetkellä haluta puhua mitään. Kuuluisa on ex-kokoomuspoliitikko Harri Holkerin toteamus "minä juon nyt kahvia". Ja mitäpä siihen voi lisätä. Mies joi kahvia ja piti turpansa kiinni.

     *      *     *

Eilen Facebookiin postaamani "Happamia!" on myös tämän kirjan yhtenä esimerkkiä:

Monet miettivät ainakin netin keskusteluryhmissä usein mistä sanonta

* HAPPAMIA SANOI KETTU PIHLAJANMARJOISTA *

on kotoisin; ja jotkut sen tietävätkin: Aisopoksen eläinsadusta, jonka
viinirypäleet ovat matkan varrella muuttuneet pihlajanmarjoiksi.

Alkuperäinen satu on lyhyt .. siis TOSI lyhyt.

"Nälkiinytynyt kettu näki viinirypäleterttuja roikkumassa puuhun kasvaneesta viiniköynnöksestä. Sen teki mieli niitä, ja se kurkottikin koko pituudeltaan, muttei ylettynyt. Niinpä se lähti matkoihinsa sanoen:

"OVAT VIELÄ RAAKOJA."

Opetus: Vastaavasti tietyt ihmiset, jotka eivät tehottomuuttaan pysty hoitamaan asioitaan, syyttävät olosuhteita.
Niin kuin esimerkiksi tänään, on niin kuumakin... A - o
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
LÄHDE: AISOPOS. Faabelit. Täydellinen kokoelma moraaleineen. 2010. 310 sivua


Kun sanontoja ja sananlaskuja silmäilee paikkakunnittain, silmään pistää että yksi kettumainen sanonta löytyy nykyisen Hämeenlinnan alueelta Rengosta:

"Ketut ja tytöt ovat samanlaisia, ketulla on viekkaat silmät ja tytöillä liukas kieli." Mahdollisesti tämänkin lausahduksen alkuperä on Aisopoksen kettusaduissa, joita on lukuisia. Toki on mahdollista, että ajatus kettujen viekkaudesta on syntynyt Rengossa. Kettuja tarkkailemalla, ja varsinkin joutumalla niiden kanssa vuorovaikutukseen, nopeasti huomaa niiden oveluuden.

    *      *     *

JATKUU...

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Selznick: "Hugo Cabret" (2008)

"Hugo Cabret" (2008) on amerikkalainen historiallinen romaani, jonka on kirjoittanut ja kuvittanut piirroksin Brian Selznick. Ulkoisesti kirja muistuttaa ehkä enemmän sarjakuvakirjaa kuin romaania, sillä kirjassa on 284 kuvaa. Kuvat eivät kuitenkaan kuvita tekstiä vaan etenevät omana, tekstiin liittyvänä kuvakertomuksenaan.

Selznick itse sanoo, että "se ei ole tarkalleen ottaen romaani, eikä kuvakirja, eikä sarjakuvakirjakaan vaan yhdistelmä vähän kaikkea".

Kirjan tekijä sai idean kirjaansa ranskalaisen elokuvan uranuurtajan Georges Mélièsin töistä tai oikeastaan vieterivetoisista laitteista, joita kutsuttiin Automataksi. Rahapulassa Méliès myi laitteensa Pariisin Montparnassen rautatieasemalla, mistä kirjan tarina lähtee liikkeelle. (Wikipedia)

     *     *     *

Kirjan keskushenkilö on 12-vuotias poika Hugo Cabret, joka jäi orvoksi, kun hänen kelloseppä-isänsä kuoli, jolloin Claude-setä otti Hugon hoiviinsa.  Claude-sedän työnä oli rautatieaseman kellojen huoltaminen ja käynnissä pitäminen, ja Hugosta tuli hänen eräänlainen oppipoikansa. Sitten Claude eräänä päivänä katoaa, ja Hugo ei näe muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa setänsä töitä, sillä hän ei halua orpokotiin tai kadulle tms.

Ongelmana on, ettei Hugolla ole rahaa edes ruokaan, joten hän joutuu varastelemaan sitä asemalta, jolloin hänestä tulee samanlainen katupoika kuin monesta muustakin. Asemalla on monenlaisia kauppiaita ja katukaupustelijoita, jotka myyvät matkalaisille tavaroitaan, ja yksi näistä on Georges Méliès, joka myy vieterivetoisia leluja. Erään kerran, kun Hugo on ottamassa Mélièsin kojusta pientä hiirtä, tämä saakin hänet kiinni - ja uhkaa poliisilla.

Hugo kuitenkin selviää pälkähästä, kun hän onnistuu korjaamaan rikkimenneen vieterihiiren ja antaa miehelle taskustaan löytyneen muistikirjan, joka kuuluu hänen isälleen. Méliès selaa kirjaa ihmeissään, mutta sano mitään. Hän vain perää, mistä Hugo on löytänyt kirjan, mutta poika ei sano mitään.

Mélièsin apuna kojulla on Hugon ikäinen tyttö nimeltä Isabelle, joka on miehen kummitytär ja hän asuu kummiensa luona, koska hänen omat vanhempansa ovat kuolleet auto-onnettomuudessa. Hugo ja Isabelle tutustuvat toisiinsa, kun Hugo seuraa vanhaa miestä tämän kotiin. Mies kehottaa Hugoa menemään vain matkoihinsa, mutta tämä vaatii sitkeästi muistikirjaa takaisin, mihin mies ei suostu.

Ikkunassa Hugo näkee Isabellen, joka tulee kadulle juttelemaan pojan kanssa, ja näin he tutustuvat toisiinsa. Isabelle lupaa auttaa Hugoa muistikirjan takaisinsaamisessa.

     *      *    *

Georges Méliès lopulta ehdottaa, että Hugo alkaisi korjata hänen asiakkaidensa vieterivetoisia leluja, mihin Hugo suostuu. Palkkioksi Hugo saisi takaisin miehen häneltä ottaman muistikirjan sitten kun mies katsoo hänen tehneen tarpeeksi töitä hänelle. Hugo tekee miehelle monta päivää töitä sen mitä asemankellojen huoltamiselta ja vetämiseltä ehtii. Papa Georges ei kuitenkaan anna hänelle kirjaa takaisin.

Kirja on Hugolle  tärkeä siksi, että siihen hänen isänsä on kirjoittanut ohjeita, millä tavoin isän ostama mekaaninen, itseliikkuva nukke on korjattava. Hugo turhautuu tilanteeseen, ja päättää alkaa korjata nukkea ilman isänsä ohjeita, ja yllätyksekseen hän onnistuu saamaan vähitellen epäkuntoon menneitä osia toimimaan.

Lopulta hän saa Automatan siihen kuntoon, että sen käyttöä voisi alkaa testata, mutta nuken vetämiseksi tarvitaan sydämenmuotoista avainta. Eikä Hugo ole uskoa silmiään, kun hän näkee juuri sellaisen avaimen Isabellen kaulassa. Isabelle ei suostu antamaan avainta Hugolle, ja hän joutuu paljastamaan salaisuutensa tytölle.

Hugo vie Isabellen rautatieaseman salaisiin käytäviin ja huoneisiin, joita hän setänsä Clauden kanssa ovat käyttäneet. Yhdessä huoneessa on isokokoinen nukke, joka istuu tuolilla. Hugo työntää avaimen Automatan selkäpuolella olevaan reikään, ja nukke käynnistyy. Sen kädessä on kynä, jolla se alkaa piirtää edessään olevalle paperille kuvaa.

Hugo ja Isabelle katsovat ihmeissään, mitä nukke saa aikaan. Kuvassa on kuu-ukko, jonka silmään on lentänyt raketti. Lopuksi itseliikkuja kirjoittaa allekirjoitukseksi Georges Méliès. Kumpikaan ei ole uskoa silmiään. Isabelle luulee että Hugo on varastanut nuken hänen kummisedältään. Hugo puolestaan vakuuttaa, että hänen isänsä on ostanut nuken, joka löytyi palaneen museon raunioilta.

     *     *     *

Lapset lähtevät Mélièsien luokse selvittämään asiaa, ja he kertovat mama Jeannelle eli Georgesin vaimolle mikä on ongelma. Jeanne tietää yhtä vähän nukesta kuin lapsetkin, mutta epäilee, että he kummatkin ovat varkaita. Hugo on varastanut nuken ja Isabelle avaimen, sillä hän oli ottanut sen luvatta kummitädiltään ja ripustanut kaulaansa.

Vähitellen sotku selviää - ja tulee esiin, että Georges Méliès on rakentanut nuken ennen Saksan ja Ranskan sotaa. Sodan aikana nukke sitten katosi, eikä siitä jäänyt jäljelle kuin vara-avain, joka oli Jeannella. Lopulta kirjan lopulla nukke palaa takaisin tekijälleen.

Ennen loppua on kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon. Hugolle ja Isabellelle selviää esimrekiksi, että Geoerges Méliès on (ollut) kuuluisa henkilö 10-20 vuotta sitten, mutta sitten hänen luultiin kuolleen junaonnettomuudessa. Méliès oli romahtanut henkisesti täysin, kun sodan aikana hänen sadat elokuvansa olivat tuhoutuneet, ja hän oli menettänyt elinkeinonsa. Lisäksi Lumiéren veljesten elokuvat olivat sivuuttaneet teknisesti paljon heikommat Mélièsin lyhytelokuvat.

Viimeinen Mélièsin elokuva, jota oli näytetty julkisesti 10 vuotta aiemmin oli ollut "Matka kuuhun", jonka rekvisiittaan kuului juuri sellainen kuu-ukko kuin minkä Automata oli piirtänyt. Toisin sanoen Georges Méliès oli se, joka nuken oli rakentanut ilmeisesti ikään kuin muistoksi uralleen elokuvantekijänä.

Toimeentulonsa hän tämän jälkeen sai myymällä pieniä vieterivetoisia leluja Montparnassen rautatieasemalla Pariisissa.

Jones: "Brianin elämä" (1979)

Brian syntyy vuonna 0 jouluna Betlehemissä viereiseen talliin häntä historiallisesti paljon tunnetumman kulttihahmon kanssa. Brian elää elämänsä viimeiset vuodet siten, että ihmiset kuvittelevat häntä Messiaaksi - ja hän kuolee ristillä yhdessä 139 muun tuomitun kanssa hymyssä suin lauleskellen. (IMDb:tä mukaillen)

"Brianin elämä" (1979) on Monty Python -ryhmän käsikirjoittama ja Terry Jonesin ohjaama, vuonna 1979 valmistunut komediaelokuva. Elokuvassa Graham Chapman esittää Brian Cohenia, joka syntyi samaan aikaan kuin Jeesus, ja jota erehdytään pitämään messiaana.

Vuonna 2000 Total Film -lehti äänesti Brianin elämän parhaaksi komediaksi kautta aikojen, ja vuonna 2004 sama lehti äänesti sen viidenneksi parhaaksi brittiläiseksi elokuvaksi kautta aikojen.
(Wikipedia)

     *      *      *

Brian Cohen syntyi siis viereiseen talliin kuin mihin Jeesus syntyi. Jopa Itämaan tietäjät erehtyivät tallista, ja veivät kalliit lahjansa ensin Brianille. Kun he huomasivat erehdyksensä, he ottivat lahjat takaisin ja lähtivät suutuksissaan viereiseen talliin - ja loppu on sitten tuttua legendaa.

Brian on niin kuin monet muut nuoret juutalaismiehet roomalaisvastainen. Erään kerran hän osuu paikalle, kun Jeesus puhuu 'Vuorisaarnaansa'. Brian ei kuule paljon puheesta, jos mitään, mutta hän tutustuu Judithiin, joka on Juutalaisten Vapautusrintaman (PFJ) aktivisti. Nuoret kapinalliset löytävät toisensa ja seuraavana päivänä samasta sängystä.

Monet keskenään kilpailevat aktivistiryhmät ottavat Jerusalemissa yhteen, ja Brian ajautuu tapahtumiin mukaan. Enemmän kuin roomalaisia vastaan ryhmät taistelevat toisiaan vastaan. Erään kerran Brian alkaa väkijoukon keskellä puhua pseudo-uskonnollista potaskaa, ja hän saa yllättäen ihmiset kiinnostumaan itsestään enemmän kuin muista sananjulistajista. Brianin tarkoituksena oli puhumalla vain yrittää päästä roomalaisista sotilaista eroon, jotka häntä jahtasivat - nyt hänen kimpussaan ovat väkijoukot, jotka luulevat löytäneensä Messiaansa.

Seuratessaan Briania pienimmätkin poikkeamat tavallisesta tulkitaan ihmeiksi, ja miehen suosio ja maine vain kasvaa hyvin nopeasti. Brian pakenee äitinsä taloon turvaan, ja äiti on pojalleen ja väkijoukolle vihainen. Hän huutaa ihmisille: "Ei hän ole mikään Messias vaan hyvin tuhma poika." Myös Brian yrittää rauhoittaa ihmisiä, mutta mitä tahansa hän päästää suustaan, se tulkitaan jumalallisiksi sanoiksi, mikä kiihottaa ihmisiä.

Brian on epätoivoinen, ihmisiä on kaikkialla ja lopulta hänet pidätetään PFJ:n tiloissa, jossa hän yrittää jälleen paeta ihmeitä ja parannusta janoavia ihmisiä. Pontius Pilatus tuomitsee Brianin ja 139 muuta samalla kertaa välittömästi ristiinnaulittaviksi ilman sen kummempaa syytä.

Yhden maaherra aikoo kuitenkin vapauttaa - ja väkijoukko saa päättää kenet -, ja joku väkijoukosta huutaa lopulta Brianin nimen, ja Pontius Pilatus vapauttaa Brianin. Huonoksi onnekseen naulittavat ovat jo matkalla Golanin kukkuloille ja päässeet perille. Kun sotilaat ehtivät paikalle, miehet riippuvat jo ristillä. Yksi sotilaista kysyy: "Kuka teistä on Brian?" jolloin eräs toinen ristillä riippuvista piloillaan sanoo olevansa Brian. Myös muut 139 ristille sidottua tai naulittua miestä ilmoittaa olevansa Brian - ja lopulta sotilaat vapauttavat miehen, joka ensimmäisenä ilmoitti olevansa Brian, vaikka hän sanoo vain laskeneensa leikkiä.

Tunnelma ristillä ei ole mitenkään erityisen surkea, vaan yksi miehistä alkaa viihdyttää muita ja he laulavat iloista balladia tms, mihin elokuva päättyy. Brian saa - tai kuvittelee saavansa - myös toisen tilaisuuden vapautua, kun yksi aktivistiryhmä ryntää kukkulalle sen näköisenä, että he tekevät vähintäinkin iskun roomalaisia vastaan. Saavuttuaan perille ryhmä kuitenkin tekee vain itsestään marttyyrin joukkoitsemurhalla.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 207: "Kun Cecilia päästi suustaan: EUR!"

EUR

1. fraasi joka sanotaan silloin, kun show on OHI ja on tosipaikka EDESSÄ.

Johdettu NÄIN: kun ei-toivottu henkilö, meili tms on otettu vastaan, peli vihelletään poikki ja päästetään kurkkuääni E-E-E-U-U-R.

2. Ääntämisessä variaatioita. Kun tyttö ilmoittaa olevansa raskaana, poikaystävä vastaa: EUUUUURRRRRRR. 

3. Kun kaksi parasta ystävääsi sanovat naineensa keskenään edellisenä yönä, vastaat: EUR!!!!

(Urban Dictionary - mukaillen)

      *     *     *

EUR

Euron lyhenteet ovat € sekä e, ja joissain yhteyksissä käytetään valuuttakoodia EUR. Euron valuuttakoodia EUR voi käyttää teksteissä, joissa käsitellään kansainvälistä rahaliikennettä ja joissa esiintyy muitakin valuuttoja. Valuuttakoodia käytetään myös EU:n virallisissa teksteissä.

Nämä euron lyhenteet samoin kuin sentin lyhenne ovat mukana myös numeroiden ja merkkien standardissa SFS 4175.

    Café latte 2,69 €
    Kaukopuhelut 0,03 e/min
    Apurahaa myönnettiin 13 655 EUR

(Kotimaisten kielten keskus)

      *     *     *

EUR

Euro (European Monetary Unit)
Europe
EUR Erasmus Universiteit Rotterdam (Netherlands)
EUR Bureau of European and Eurasian Affairs (US State Department)
EUR Estimated Ultimate Recovery (Oil & Gas)
EUR Esposizione Universale Romana (area of Rome, Italy)
EUR Eastern Underground Railway (former transport system in Ipswich, England)
EUR European Utility Requirements (nuclear power)

(Acronym Finder)

      *     *     *

C-RUNO

Hän sanoi arvoituksellisesti ja hämärästi vain "EUR!", kun ei muuhun pystynyt, sillä hän osasi tehdä vain hämäriä installaatiota hämäristä asioista hämärille ihailijoilleen, jotka vain hämärästi osasivat Suomea hämäämällä kuulijoitaan, jos joku nyt joskus sattui heitä kadulla tai kaupan kassalla edes kuuntelemaan.

"EUR! EUR!" hän ärjyi kuvansa edessä, tabletti kädessään, ja näytti vitun vihaiselta. Rituaalinomaisesti hän otti iPadin kameralla kuvan itsestään, manipuloi sen ja pani Facebookiin. Hän oli tehnyt itsestään täydellisen jumalattaren, Europan.

Ja niin hän menetti vähäisimmänkin pelkonsa ja selätti Zeuksen
ja tarjosi tälle neitseellisen, pyöreän valkoisen rintansa hyväiltäväksi.

Sarvessaan hänellä oli tuulen tuoksu ja kedon kukat ja
hän odotti kunnes prinsessa astui suoraan hänen sarveensa.
Ja kuinka hyvältä se heistä tuntuikaan, kun tietämättömät ratsastivat!

Dawkins: "Jumalharha" (2007)

"Jumalharha" (2007) on eläintieteilijänä, evoluutiobiologiaan keskittyneenä tietokirjailijana ja ateistina tunnetun Richard Dawkinsin kirjoittama uskontokriittinen kirja. Dawkins esittää teoksessa persoonalliseen jumalaan uskomisen olevan järjetöntä ja sen aiheuttavan yhteiskunnalle vahinkoa.  (Wikipedia)

     *     *     *

Richard Dawkins on nostanut niin kirjoissaan kuin TV-ohjelmissa esiin tärkeitä kysymyksiä esim. siitä, millä tavoin länsimaissa suhtaudutaan toisinajattelijoihin ja tieteentekijöihin.

"Jumalharha" (2007) on yksi hänen keskeisimmistä keskustelukirjoistaan, joissa hän avoimesti ihmettelee mm. miksi kristinuskoa väkivalloin juntataan vielä tänä päivänä läpi koko yhteiskunnan yhtenä ainoana kyseenalaistamattomana totuutena.

Kaikki se tietämys, jota tänä päivänä on, viittaa yksiselitteisesti siihen, että olettamus jumalasta on kestämätön. Mikään universumissa tai tuntemassamme maailmassa täällä maapallolla ei viittaa siihen, että jumalia on koskaan ollut tai että ne ovat milloinkaan vaikuttaneet mihinkään.

Pahinta uskonnollisessa ajattelussa on taikausko. Taikauskoa eivät suinkaan ole vaikkapa muinaissuomalaiset kertomukset siitä, miten maailma syntyi. Ne olivat parhaat siihen aikaan tunnetut tavat selittää asioita.

Naurettavaa tässä taikauskossa on usko rukouksen voimaan - ja sitten kun mitään ei tapahdukaan - jollain tavoin selitetään pois, miksi satojen tuhansien ja miljoonien ihmisten samanaikainenkaan rukoilu ei auttanut asiaan.

     *     *     *

Silmiin pistävää kirjassa on lasten oikeuksien puolustaminen yleensä uskontojen henkistä väkivaltaa vastaan. Esimerkiksi rituaalit jossa lapset otetaan uskonnollisen yhteisön jäseniksi, loukkaavat törkeästi lasten ihmisoikeutta itse päättää omasta uskostaan ja uskonnostaan siinä vaiheessa, kun he ovat kykeneviä sen tekemään.

Uskonnot rajoittavat myös lasten ja nuorten oikeutta oppia ja opiskella haluamiaan asioita, jotka eivät sovi uskovaisten ajatusmaailmaan.

Esimerkiksi kirjailija Margaret Atwoodin visioimat mahdollisuudet lähitulevaisuuden kristillisistä teokratioista ovat myös Richard Dawkinsin kauhukuva USA:sta ja Euroopasta. Kaikki tuntuu tänä päivänä olevan mahdollista, jollei asioille lopulta päätetä tehdä jotain.

Kirjassa muistutetaan muutamista lähihistorian tosiasioista, jotka helposti unohtuvat. Vaikkapa  Adolf Hitler ei koskaan kiistänyt olevansa katolilainen kristitty, joka uskoi kaitselmukseen. Jumala oli hänen puolellaan niin kuin se on aina ollut valloittajien ja ristiretkeläisten puolella.

Ja konservatiiviset puolueet sekä kirkot tukivat Hitlerin valtaannousua, missä ne asettautuivat työväenpuolueita ja liberaaleja vastaan.

     *     *     *

Kristinuskon pahin sokea piste on sen perustavanlaatuinen juutalaisvastaisuus. Juutalaisethan tappoivat kristinuskon elävän jumalan. Tosin he samalla mahdollistivat uskonnon synnyn, ja leimasivat yhden miehen Juudas Iskariotin kaiken pahan perikuvaksi, vaikka hän teki vain sen mikä oli ennustettu.

Samalla tavalla vainottuja ovat olleet aina viime vuosiin saakka mm. homot ja lesbot. Ja Dawkins ironisesti toteaa, että homojen ja lesbojen paikan vihattujen listalla ovat tänä päivänä ottaneet ateistit. He ovat seuraavat samalla tavalla vainottujen ryhmä länsimaissa.

Dawkins - aivan oikein - nostaa esiin, miten omituinen hahmo kristittyjen Jumala "Raamatunkin" valossa on, VT:n Jumala on suorastaan kaiken pahan ruumiillistuma. Eikä UT:n jumala osoittaudu paljon sen paremmaksi. Ainoa syy uskoa jumalaan on jumalan pelko, mikä on heikko pohja milleen sellaiselle mitä pidetään vähäisimmässäkään määrin moraalisena ja toivottavana ihmisyhteisöissä.

     *     *     *

"Jumalharhassa" käydään läpi kaikki mahdolliset todisteet ja todistusyritykset jumalan olemassaolosta. Vahvimmaksi argumentiksi nousee se, mikä oli jo etukäteen tiedossa eli se, että on paljon asioita, joista ihminen ei ehkä koskaan voi tietää mitään varmaa.

Uskonnollisesti ajattelevat ihmiset automaattisesti luottavatkin tähän 'aukkoteoriaan' eli mustassa aukossa on oltava jumala, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole.

Jollain tavoin uskonto ja uskonnot ja niiden synty ja sitkeähenkisyys on kuitenkin pystyttävä selittämään. Minkä takia sellaiset selitykset asioista, jotka ovat selvästi täyttä hölyn pölyä elävät niin vahvoina ihmisten mielissä, vaikka paljon parempiakin teorioita on olemassa?

Keskeistä on lasten kasvatus ja koulutus, kun lapsia aletaan manipuloida jo pienenä lapsena. Lisäksi ihmisen aivot toimivat siten, että hän pyrkii koko ajan etsimään tarkoituksia erilaisilla asioille, joista ei tiedä mitään. Herkkäuskoiseen lapseen tarttuvat mitkä tahansa selitykset asioille. Hän jäljittelee ajattelussaan ja toiminnassaan aikuisia hyvässä ja pahassa.

     *     *     *

Uudet uskonnot ja kultit voivat syntyä hyvin nopeastikin, mistä Richard Dawkins mainitsee esimerkkinä ns. cargo-kultit Melanesian ja Uusi-Guinean saarilla.  Kultin syntyä kuvaa myös Monty Python elokuva "Brianin elämä".

Esimerkiksi kristinusko, islam ja myös vanhemmat uskonnot syntyivät luultavasti samanlaisten kulttien kautta, jotka levisivät yhä laajemmalle. Mika Waltarin "Sinuhe egyptiläinen" kuvaa aurinkojumalan Atonin kultin syntyä ja myös kuolemaa. Tuore esimerkki on prinsessa Dianan ympärille kehittynyt uskonnollissävytteinen kultti.

Dawkins korostaa, että uskonnoilla ja moraalilla ei ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa, vaikka uskonnot korostavat omaa hyvyyttään ja sääntöjään.

Ihmisten moraalitaju on kehittynyt pitkän ajan kuluessa ja se on verrattavissa muiden eläinlajien käytökseen. Väitteet siitä, että uskontojen myötä myös moraali katoaisi ovat siten täysin perättömiä. Sen sijaan että uskonnot motivoisivat ihmisiä olemaan hyviä, ne vain motivoivat rangaistusten uhalla ihmisiä käyttäytymään tietyllä tavalla. Esi-isämme ja -äitimme olivat siis luonnostaan moraalisia ja samanlaisia ihmisiä kuin tämän päivän ihmiset. Tietysti sillä erotuksella, ettei heillä ollut esim. uskontoja riesanaan vaan he tulivat toimeen omillaan.

     *     *     *

"Raamatun" VT:n opit ovat osoitus siitä, millä tavoin juutalais-kristillisyys taannutti nykyihmisen, jotka olivat näiden oppien vaikutuspiirissä, eivätkä UT:n opetukset tuoneet paljon muutosta tähän, vaikka Jeesus-kultissa on ehkä jotain arvokastakin (esim. lähimmäisten rakastaminen, ei vain sukulaisista välittäminen).

Vainajausko korvattiin tuonpuoleisella, joka oli dualistisesti joko taivas tai helvetti. Ja uskontoa levittämisen yhtenä mekanismina oli ihmisten pelottelu sillä, että he joutuvat helvettiin, jos eivät omaksu ja hyväksy uskontoa.

Kuolemasta uskon ja uskonnon takia tehtiin hyve, mikä synnytti marttyyrit, jotka kuolivat turhan takia kuvitellessaan pääsevänsä taivaaseen / paratiisiin ilman ikävää kiirastuli-vaihetta, johon kaikki muut joutuivat.

Esim. älä tapa - tappamisen kielto - osoittautui niin VT:ssa kuin UT:ssa ja niiden jälkeisissä kulteissa ja uskonnoissa hyvin suhteellisiksi. Sääntö kun ei koskenut kerettiläisiä. Heitä sai surutta tappaa. Ja vielä tänä päivänäkin esim. ateisteja vainotaan ilman että siinä on mitään moraalitonta ja heidän elämään vaikeutetaan monin eri tavoin.

Ihanteena on uskonnollinen usko, ehdoton usko, joka ei vaadi mitään todisteita uskonsa pohjaksi, jollaisia olivat mm. monet marttyyrit ja kirkonmiehet. 

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

DeVito: "Matilda ja lasten kapina" (1996)

Tarina pienestä, ihastuttavasta tytöstä, joka sattuu kaiken lisäksi vielä olemaan lapsinero, jolla on ymmärtäväinen opettaja mutta maailman pahimmat kuviteltavissa olevat vanhemmat ja rehtori koulussa. (IMDb)

"Matilda ja lasten kapina" (1996) on Danny DeViton ohjaama elokuva, jonka  juoni on tuttu Roald Dahlin lastenromaanista "Matilda" (1988). (Wikipedia)

     *     *     *

Joka on lukenut Roald Dahlin "Matildan" (1988) ei tämä elokuva tuota paljonkaan yllätyksiä. Ohjaaja Danny DeViton dramatisointi on täysosuma, juuri niin hyvä kuin se tämän klassikko-kirjan pohjalta vain voi olla.

Dahlin tarina on vielä tänä päivänä Suomessa ja uskoakseni monessa muussakin maassa monen lapsen ja varhaisnuoren lempikirjoja. Pari vuotta sitten yritin lainata DVD:n kotikirjastostani, mutta tehtävä oli toivoton. Nyt sen vihdoin onneksi näin TV5:ltä.

DeViton Matilda on ehkä hitusen noitamaisempi kuin Dahlin, sillä Matilda tekee sadistiselle johtajaopettaja Trunchbullille jos jonkinlaisia piloja, joita ei  kirjassa muistaakseni ollut, mikä tietysti sopii hyvin visuaaliseen esitystapaan.

Parasta elokuvassa on tietysti se, että lasten kapina onnistuu ja aikuiset saavat pitkän nenän. Tai kaikki saavat mitä ovat halunneetkin ehkä juuri  Trunchbullia lukuunottamatta. Toisaalta koulu ei todellakaan ollut hänen paikkansa, mitä hän ei vain tajunnut jostain syystä.

     *     *     *

Lasten vanhemmille elokuva voi olla vaikeaa katseltavaa, varsinkin jos he kohtelevat omia lapsiaan huonosti ja kaltoin. "Matilda" liputtaa selkeästi lasten oikeuksien puolesta, ja elokuvan lopussa Matilda muuttuu pysyvästi asumaan rakastamansa opettajan neiti Honeyn luokse.

Koulussakaan opettajat eivät saa kohdella lapsia, miten tahtovat. Dahl ei selvästikään luota minkäänlaisiin rankaisumenetelmiin vaan kaikissa tilanteissa asiat lasten kanssa olisi hoidettava puhumalla.

Ja vaikka lapset eivät ole pieniä aikuisia, he ymmärtävät - olematta lapsineroja - paljon enemmän asioita kuin aikuiset tajuavatkaan mutta tietysti aina omalla tavallaan.

     *     *     *

Roald Dahlin "Matilda" ja ylipäätään hänen kirjansa osoittavat, että hyvää lastenkirjallisuutta, joka on täysin aikuistenkin luettavissa, voidaan kirjoittaa.

Eikä hyvien ja opettavaisten tarinoiden tarvitse olla tylsiä, puuduttavia ja moralistisia. Kaikkea muuta. Monella suomalaisella lastenkirjailijalla olisi paljon opittavaa Dahlin teksteistä.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 335: "Asetelma hiekkarannalla - taidetta?"

Kävelin yksikseni hiekkarannalla ja äkkiä näin edessäni .. esteen? Joku oli rakentanut tielleni kummallisen rajatun alueen, jonka keskellä oli jonkinlainen ämpäri.

Oliko joku rakentanut tässä kenties hiekkalinnaa? Ei sittenkään...

     *     *     *

Näin tänään merenrannalla mielenkiintoisen, kenties symbolisen, taideteokseksi nimetyn asetelman, vaikka en pitänyt sitä ainakaan itse taiteena.

Rajatun n. 1 m x 1 m suuruisen alueen sisään, valkoiselle hiekalle, oli rakennettu erikoinen tai oikeastaan aika tylsä asetelma, jossa ei ollut paljonkaan mieltä.

Asetelmassa oli kaksi kiveä (iso ja pieni), jotka näyttivät hohkakiveltä, joka on sellaista höttöistä, tulivuorenpurkausten yhteydessä syntynyttä kiveä, jonka sisällä on kaasukuplia, mikä tekee siitä kevyen niin että se kelluu veden- tai merenpinnalla.

     *     *     *

Joku, oletettavasti taiteilijana itseään pitänyt henkilö, oli maalannut kenties Tikkurilan 5 litran maaliastian siniseksi sankoja myöten. Tämä oli luultavasti koko 'teoksen' ydin - astia. Astia oli kuin nainen vaikkapa Suomi-neito. Ja muistutuksena Ruotsin vallan aikaisesta menneisyydestä astian pohjalla oli kuivunutta keltaista maalia.

Suomi-neito oli asetettu EU-tunnuksella varustetun, reiällisen harkkotiilen kappaleen päälle, siten että astia näytti roikkuvan ilmassa tyhjän päällä. Tosin alla oli tietysti valkoista hiekkaa, jota meri koversi.

     *     *     *

No, teoksen viesti oli selvä ja suoraviivainen. Tulevaisuus on jossain höttöiseen kiveen hakattuna. Rannalta katsottuna kivet olivat astian oikealla puolella tai ilmansuuntina ajateltuna idässä.

Kun veden- tai merenpinta esimerkiksi ilmastomuutoksen seurauksena nousee, pinnalle jäävät vain hohkakivet. Ensimmäisenä veden alle jää EU, sitten Suomi-neito ja lopuksi astiakin täytyy suolaisesta nesteestä.

Kivet ajelehtivat ilma- ja merivirtojen mukana milloin minnekin. Lopulta eroosio kai hajottaa nekin ja jäljellä on vain vettä tai meri. Maailmanloppu on tässä tapauksessa kaiken alku uudelleen .. tai yhä uudelleen ja uudelleen. Tai miten vain asian haluaa ymmärtää tai olla ymmärtämättä.

     *     *     *

 .. jäin miettimään vielä vaihtoehtoista tulkintaa esineille. Miksi joku oli tuonut ne varta vasten juuri tähän paikkaan? Olivatko ne tarkoitettu kenelle tahansa ohikulkijalle, siis myös minulle? Miten henkilö, joka oli tuonut ja asetellut esineet paikoilleen, oli ajatellut muiden suhtautuvan niihin?

En osaa vastata itse muotoilemiini kysymyksiin, ja ehkä niin on tarkoitus ollakin. 'Taiteilija' ei ole tuonut esineitä rantaan mistään syystä. Ne vain ikään kuin ovat siellä vastentahtoisesti. 'Taiteilija' on käyttänyt jumalallista luomisvaltaansa ja asettanut ne vain jotenkin siihen, ärsyttävästi, tielleni ja pakottanut minut pysähtymään niiden eteen.

Huomaan että sinisessä astiassa on otin. Voisin nostaa siitä kuin paroni von Münchausen itseään hiuksista. Joku on - tässä - selvästi nostanut itseään hiuksista. Ja vain tuppo on jäänyt käteen.

Hanson: "Villi joki" (1994)

Koskenlaskemisen ekspertti Gail ottaa kiinni pari aseistautunutta rosvoa ohjatessaan näyttävästi kumivenettään läpi kuohuvien koskien. (IMDb)

"Villi joki" (1994) on Curtis Hansonin ohjaama seikkailu- ja jännityselokuva, jonka pääosassa on Meryl Streep.

Villi joki on ensimmäinen ja ainoa toiminnallinen elokuva, jossa Streep on ollut mukana. Elokuva kuvattiin Kootenay-joella, ja hän oli lähellä hukkua kuvausten aikana.

Elokuvassa perhe on lähtenyt lomalla koskimelomaan, ja törmää pakomatkalla oleviin kriminaaleihin keskellä erämaata.  (Wikipedia)

     *     *     *

Meryl Streep -faneille tämä elokuva on siis harvinaista herkkua, ja näyttelijä osoittaa että hän pystyy näyttelijänä mihin tahansa. Harmi ettei hän jatkanut myös tätä uraa.

Olen nähnyt elokuvan aika usein ja yhtä usein olen jättänyt sen joko kesken tai jättänyt joitain kohtia katsomatta. Nytkin kävin välillä uimassa.

Bostonilainen pariskunta opettaja Gail (Meryl Streep) ja arkkitehti Tom (David Strathairn) lähtee poikansa Roarken (Joseph Mazzello) kanssa hieman kaoottisissa tunnelmissa yhteiselle lomamatkalle Kootenay -lohijoelle kauas Idahon erämaahan. Pariskunnalla on ajankäytöllisiä ja ehkä muitakin avio-ongelmia, joihin he kenties uskovat löytyvän apua yhdessä vietettyinä hetkinä. Nytkin Tom päättää vasta viime tingassa lähteä mukaan. Vastaavasti tytär Willa (Stephanie Sawyer) päättää viime tingassa jäädäkin isovanhempiensa luokse. Mukana matkalla on myös perheen kultainennoutaja Maggie.

Seurueen mukaan lyöttäytyy rannalla kaksi mukavanoloista miestä Wade (Kevin Bacon) and Terry (John C. Reilly), jotka tekevät matkasta ikimuistoisen kaikille, tietysti koskilaskennan ja kalastamisen riemujen lisäksi. Perhe ei tiedä, että Wade on tehnyt ryöstömurhan ja matkan aikana ruumiita syntyy pari muuta lisää - ja lopuksi Wade itsekin kuolee Gailin luotiin.

     *     *     *

Rauhallisen ensimmäisen päivän jälkeen kahden kumiveneen saattue leiriytyy, ja paljastuu että pikkupojalla Roarkella on syntymäpäivä mitä juhlitaan. Ensimmäiset jännitteet ryhmän välillä tulevat nyt esiin. Toinen vieraista miehistä antaa $200 lähes vieraalle pojalle lahjaksi, mitä isä Tom ei voi hyväksyä.Wade perustelee lahjaa sillä, että Tom oli pelastanut hänet vedestä.

Aluksi niin mukavat miehet, varsinkin Wade, käyttäytyy Gailin ja Tomin mielestä epäilyttävästi, ja he päättävät jättää sopivassa tilanteessa miehet. Wade esimerkiksi tarkkailee myöhään illalla alasti kylpevää Gailia ja tekee tungettelevia kysymyksiä pariskunnan suhteesta ym. Vanhempien yritys paeta rosvoja kuitenkin epäonnistuu. Ja heidän epäilyksensä miehistä saavat vahvistuksen, kun Wade vetää vyön alta revolverin. Perhettä ei päästetä jatkamaan matkaansa.

Samalla selviää roistojen suunnitelma. He aikovat laskea - Gailin avustuksella - läpi vaaralliset kosket pikku-niagaroineen, sillä se on ainoa tapa päästä nopeasti, huomaamatta pois joelta jäämättä kiinni.
 
     *     *     *

Seuraavana päivänä he kohtaavat epäonnekseen puistonvartijan, joka on Gailin vanha tuttu. Mies ei kuitenkaan taivutteluista huolimatta suostu päästämään heitä eteenpäin vaan ilmoittaa, että heidän on käännyttävä takaisin. Helikopteri tulisi hakemaan seurueen takaisin oikealle reitille.

Wade ei tietysti voi suostua tähän vaan hän ampuu vartijan kylmäverisesti ja pudottaa koskeen. Seuraavan yön aikana Gail ja Tom keskustelevat tilanteesta ja tekevät suunnitelman, miten onnistuvat selviämään tappajista. - Tom yrittääkin yön aikana ottaa heitä vartioivalta Terryltä aseen, mutta Tomin epäonneksi mies herää - ja Wade lähtee pimeään etsimään Tomia. Lopulta Wade löytää Tomin ja ampuu miestä. Tom putoaa kalliolta alas jokeen, eikä hänellä ole naarmuakaan. Wade - ja muut - luulevat miehen kuolleen.

Veneessä ovat Waden ja Terryn lisäksi enää Gail ja hänen pikkupoikansa Roarke. Tom ja myös lemmikkikoira Maggie seuraavat venettä pitkin joen rantaa - ja yrittävät päästä ja pääsevätkin koskenlaskijoiden edelle. Ja Tom kehittelee vähitellen oman pelastussuunnitelmansa, joka on toisenlainen kuin Gailin alkuperäinen ajatus kipata vene sopivassa paikassa ympäri ja hukuttaa Wade ja Terry.

Ensimmäisenä tehtävänä Tomilla on nyt saada Gail tietoiseksi siitä, että hän on vielä hengissä - ja hänellä on oma suunnitelma kehitteillä, eikä venettä tarvitsekaan - eikä pidä kipata - pikku-niagaraan. Savumerkeillä Tom onnistuu kertomaan Gailille muuttuneesta tilanteesta, mikä rauhoittaa Gailin ja saa Waden hieman epäileväiseksi, miksi Gail yhtäkkiä on niin suostuvainen yhteistyöhön.

Sopivassa kohtaa jokea Tom pitkällä vaijerille pudottaa miehet veteen, ja samaan aikaan hän itse ui nopeasti lautalle auttamaan perhettään. Waden ase lentää veteen, minkä Gail onnistuu haalimaan vedestä itselleen. Samaan aikaan kun Tom taistelee Waden kanssa vedessä, Gail osoittaa Terryä aseellaan, joka puolestaan uhkaa Roarkea veitsellä.

Gail onnistuu aseellaan ja uhkauksellaan ampua pysäyttämään niin tappelijat kuin Terryn. Kaikki katsovat Gailia. Sitten Wade alkaa hymyillä ja toteaa, että aseessa ei ole enää  kuin yksi panos. Psykogiallaan Wade yrittää vaikuttaa Gailiin, jotta tämä jättäisi ampumisen sikseen. Gail kuitenkin vetää liipasimesta Waden lähestyessä häntä.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Brunvand: "The truth never stands in the way of a good story" (2001)

Kirja suullisesti välitetyistä tarinoista, jotka ovat vaikuttaneet historian kulkuun, uskomuksiin, moraaliin, huumoriin; tarinoista joita kerrotaan totena yhä uudestaan eteenpäin ja muistetaan aina todeta miten kerrotut tapahtumat ovat tapahtuneet jollekin 'ystävälle tai ystävän ystävälle' harvemmin itselle.

Viimeisen 50 vuoden aikana näiden lyhyiden tarinoiden - joiden aiheet vaihtelevat kauhu- ja katastrofitarinoista, piloihin ja businestarinoihin - ovat löytäneet paikkansa osana folklorea.

Jan Harold Brunvand on kiistaton absurdien, pelottavien ja humorististen nykytarinoiden mestari. Kirjassa käsitellään joitain tunnettu urbaanilegendoja puolin ja toisin.
(Amazonin sivustolta)

       *     *     *

Pysähdyin, liekö jo toistamiseen, tarinaan 'Räjähtävästä vessanpöntöstä'. Ehkä siksi, että näin keväällä TV:ssa "Myytinmurtajien" 1. tuotantantokauden 1. episodin, jonka toisena myyttinä murrettiin myytti räjähtävästä vessanpöntöstä. - Ohjelmaa tehtäessä Jan Harold Brunvandin kirjan "The truth never stands in the way of a good story" (2001) julkistamisesta oli kulunut parisen vuotta.

"Myytinmurtajissa" (2003) kerrotaan, että myytti murrettin tai sitä yritettiin murtaa jo 1970-luvun puolivälissä. Fyysikko-kirjailija Robert Slay teki tuolloin omia kokeitaan joillain aineilla.

Viimeisimmat räjäytyskokeet tehtiin rajan toisella uolen Kanadassa "Urban legends" (2007) -ohjelman 1. tuotantokauden 3. episodissa, jolloin dynamiitillä vessanpönttö - ja sillä istunut kaveri saatiin lentämään ilmaan niin kuin legendassa kerrottiin.

     *      *     *

Tarina - ja mitä kaikkea siitä on seurannut - herättää mielessäni valtavasti ajatuksia ja kysymyksiä, joihin Brunvand antaa paljon vastauksia. Niin kuin usein, tätäkin tarinaa on edeltänyt sen agraari vastine, mistä kerrotaan jo Brunvandin toisessa kirjassa "The mexican pet" (1986) -kirjassa. - Ja tämä kirja on tärkeässä roolissa, kun legenda loppukesästä 1988 putkahtaa jälleen esiin leviten tällä kertaa ympäri maailmaa.

Torstaina 15.8.1988 Jerusalem Post -lehti kertoo yhden modernin version tarinasta, minkä kansainväliset uutistoimistot UPI ja Reuter nappaavat, joiden kautta tarina leviää välittömästi kaikkialle - myös tänne syrjäiseen Suomeen. Leea Virtasen "Apua maksa ryömii! Nykyajan huhuja ja tarinoita" (1993) -kirjassa kerrotaan toisinnosta Tampereelta.

Kenties ensimmäistä kertaa urbaanilegenda löysi tiensä nyt myös tietoverkkoihin, joka silloin vielä oli yliopistojen ja armeijan aluetta, mistä Brunvand kertoo "The truth never stands in the way of a good story" (2001) -kirjassa.

     *      *     *

Miten on mahdollista, että tällainen tapaturma pääsi tapahtumaan lehdistössä ja myös muissa tiedotusvälineissä, vaikka tarina oli ainakin joissain piireissä tuttu?  Syy tietysti oli siinä, etteivät sitä kaikki tunteneet niin kuin eivät vielä tänäkään päivänä. Ja ihmisten muisti on tunnetusti varsin lyhyt, joten määräajoin tarinoiden variantit jälleen putkahtavat jostain esiin.

Jerusalem Post -lehden toimittaja, joka tarinan ensimmäisenä kertoi, ei ollut tarkistanut tietolähdettään, eikä se kenties olisi vaikuttanut tilanteeseen. Toimittaja oli kuullut tarinan vakuutustarkastajalta, jonka sanaan hän oli luottanut. - Brunvand kertoo itse saaneensa tarinan ennen tätä tapausta myös henkilöltä, joka sanoi saaneensa sen langoltaan, joka työskenteli vakuutusyhtiössä. Tarina oli julkaistu 29.6.1979 Fireman's Fundin lehdessä.

Yksi (vakuutus)oikeustapauskin on 'dokumentoitu' vuodelta 1973, jossa kerrotaan täysin yhden variaation mukainen kuvaus San Fransiscosta, jossa pönttöön oli kaadettu bensiiniä. Tapaus ei tietysti voi pitää paikkaansa, koska esimerkiksi bensiini ei aiheuta räjähdystä niin kuin tehdyt kokeet ovat osoittaneet. Silti jopa Brunvand epäilee, että ainakin tämä tapaus voi pitää paikkansa!

Joka tapauksessa, Brunvand päätyy siihen, että vakuutusalan ihmiset ovat osallistuneet ainakin tämän tarinan levittämiseen omien verkostojensa kautta - mistä se sitten putkahti tiedotusvälineisiin. Mielenkiintoiseksi tämän asian tekee se, että juuri näiden ihmisten tulisi parhaiten tietää asiantuntijaroolinsa takia nämä asiat!

     *      *     *

Mm. folkloristi Jan Harold Brunvandin kirjojen ja lehtikirjoitusten ansiosta osa toimittajista sekä tarinan tiedotusvälineistä (lehdet, radio, tv) kuulleista ja lukeneista osasi suhtautua tarinaan kriittisesti.  Osa ei kuitenkaan hetkeäkään epäillyt sitä, etteikö kansainvälisten uutistoimistojen UPI:n ja Reuterin välittämä 'uutinen' pitäisi paikkaansa.

Brunvand kertoo tarkkaan, mitä tapahtui välittömästi sen jälkeen, kun tarina alkoi levitä maailmalle. Häneen ottivat lukuisat ihmiset yhteyttä, ja ilmoittivat havainnoistaan. Yksi kiinnostavimpia on Richmond News Leader -lehteen kirjoittaneen Rex Springstonin tarina. Hän kuuli uutisen National Public Radion aamuohjelmassa, ja otti heti sen jälkeen yhteyttä  UPI:in, jonka kautta 'Räjähtävää vessanpönttöä' oli levitetty.

UPI:n toimittajan suhtautuminen tilanteeseen oli hämmästytttävä. Vaikka lukuisat toimittajat ottivat häneen yhteyttä, hän pysyi sen takana, että tarinalla on todellisuuspohjaa, koska hän oli saanut sen vakuutusalan ihmiseltä - ja artikkeli oli julkaistu heidän omassa lehdessään. Reuter ei myöskään välittömästi reagoinut kritiikkiin. Sapatin takia myös Jerusalem Post -lehden oikaisu viivästyi päivällä.

Springton niin kuin monet muutkin toimittajat kuitenkin paljastivat UPI:n uutisankan omissa tiedotusvälineissään heti seuraavana päivänä lauantaina, sellaisetkin jotka olivat edellisenä päivänä ehtineet kertoa asian totena. - Monille lehdille tapaus oli siinä määrin kiusallinen, että ne kirjoittivat jälkikäteen laajoja artikkeleita, jossa tapauksen tauastoja selvitettiin. Ennen muuta kyse oli tiedostusvälineiden itsekritiikistä.

     *      *     *

Suurin osa ihmisistä, jotka olivat lukeneet 'Räjähtävästä vessanpöntöstä' lehdessä, Jan Harold Brunvandin mukaan, luultavasti jäivät siihen uskoon, että tapaus piti paikkansa. Ja varsinkin ne, jotka kuulivat tarinan myöhemmin muilta suullisesti tai esimerkiksi meilinä.

Tilanteesta kertoo paljon mm. se, että erään Bloomingtonin lehden toimittaja kirjoitti vain paria viikkoa myöhemmin legendasta tietämättä, että se oli juuri vähän aikaa aiemmin levinnyt ympäri maata ja maailmaa. - Toisin sanoen 'Räjähtävä vessanpöEnttö' -tarina oli hengissä ja voi hyvin, mistä on osoituksena, millä tavoin se tulee jatkuvasti milloin missäkin esiin totena kerrottuna tarinana.

Los Angeles Timesin kolumnisti Jack Smithin ironisoi tuoreeltaan tapahtunutta todeten, miten tarinan suosio osoittaa vain sitä, miten paljon ihmiset rakastavat hyviä tarinoita. Sillä ei ole niinkään väliä pitävätkö ne paikkansa vai eivät.

"Encyclopedia of urban legends" (2002) -teoksessa Brunvand kirjoittaa näistä nykytarinoista ns. kulttuurisina geeneinä eli meemeinä, missä hän viittaa Richard Dawkinsin "Geenin itsekkyyteen" (1976). Joissain huhuissa ja tarinoissa on jotain, joka saa ne kopioitumaan lähes rajattomasti ihmisiltä toisille. Joko jotain legendan osaa tai koko legendaa voidaan siis tarkastella tällaisena meeminä.

     *      *     *

Tarinan ytimessä on tietysti tilanne, jossa mies pudottaa pöntöllä istuessaan tupakan pönttöön, jossa on tulenarkaa - ja oletuksena räjähtävää - ainetta. Hän siis tietämättään, vahingossa räjäyttää itsensä tai tekee (melkein) itsemurhan / tappaa itsensä.

Tilanne tuo mieleeni elokuvan, jonka nimeä en muista (ehkä Hany Abu-Assadin "Paradise now" tai "Omar"), jossa kerrotaan palestiinalaismiehestä, joka on valittu tekemään itsemurhaiskun Tel Aviviin. Itsensä tappaminen on tietysti pelottava asia, johon tuo mieltä marttyyriksi ryhtyminen. Uskonsa puolesta kuolleet - niin kristityt kuin muslimit - uskovat pääsevänsä suoraan taivaaseen / paratiisiin ilman ikävää välivaihetta, jossa ihmisten elämän aikaiset teot arvioidaan. Kun arpa osuu omalle kohdalle mies alkaa viime tingassa kuitenkin empiä.

Miestä joka kuolee vahingossa on samanlaisessa viattomuuden tilassa kuin marttyyri, jota ei ulkopuolisen silmin katsottuna voi syyttää mistään muusta kuin hyväuskoisuudesta. 'Ajatusvirus' mitä metaforaa Dawkins käyttää on tässä tapauksessa pelko siitä, että omassa ympäristössä on jotain sellaista, mikä aiheuttaa turhan kuoleman.

Meemi on kenties ajatus siitä, että "kun istut vessanpöntölle ja pudotat tupakantumpin pönttöön, kuolet." Absurdi ajatus siksi, että luultavasti monet ovat näin tehneet sen kummemmin ajattelematta asiaa. (Tänä päivänä hieman samanlainen kulttuurinen geeni on ajatus siitä, että tupakka itsessään aiheuttaa kuolemaa, ja siksi tupakasta tulee päästä kokonaan eroon.)