sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 97 -

CC by  Mimmi Lithen - Carpe Diem
Eilen tuli 6-kanavalta taas kerran yksi "Urban legend" -leffasarjan kolmesta elokuvasta, ja tällä kertaa se oli 2. osa 'Final cut'. Ja olihan se taas pakko silmäillä läpi, ja miettiä mikä näistä legendoista oikein tekee - ja keille - kertomisen arvoista nykykansanperinnettä eli folklorea.

'Final cutin' rakenne on yllätyksellinen sillä siinä on legendoita kerrottu peräti 3:lla eri tasolla, mistä viimeinen paljastuu vasta viimeisessä kohtauksessa. Katsojaa on huijattu koko elokuvan ajan uskomaan, että elokuvassa oikeasti-leikisti tehdään murhia.

Elokuvan kehyksenä on koulu, jossa opetellaan elokuvien tekemistä ja tehdään lopputyönä elokuva, jonka viimeinen vaihe on tietysti 'Final cut', mistä elokuvan nimi.

     *      *      *

Päähenkilönä on nuori opiskelijanainen Amy Mayfield (Jennifer Morrison), joka päätyy tekemään - paremman aiheen puutteessa - oman elokuvansa murhista, joissa kopioidaan urbaanilegendoja. Valinta on sikäli onnistunut, että elokuvat osallistuvat kansalliseen 'Hitchcock Award' -kilpailuun, jonka koulun oppilaat ovat menneinä vuosina voittaneet kolmesti aiemmin. Amyn tarkoitus on tehdä elokuva, jossa on jännitystä ja kauhua yhdistelty hitchcockmaiseen tyyliin.

Ensimmäisen kohtauksen kuvauksen jälkeen tapahtuu studiossa kopiomurha, jolloin Amyn elokuvan tekemisestä itsestään on tullut murhia kopioiva tapahtuma, mikä paljastuu opiskelijoille kuitenkin vasta kun he seuraavana päivänä katselevat edellisen päivän otoksia.

Sandra (Jessica Cauffiel), joka kuoli elokuvan kohtauksessa, kuolee myös oikeasti-leikisti, kun Sandra kuvausten jälkeen murhataan studiolla ja anonyymi murhaaja itse kuvaa tekemänsä murhan, minkä opiskelijat katselevat otoksena muiden joukossa, sillä murhaaja on ujuttanut oman nauhansa Amyn kuvaajan nauhojen joukkoon.

Ja aivan elokuvan lopulla siis paljastuu, että oikea murhakin oli vain leikkiä, mistä kolmas taso. Ketään ei oltu missään vaiheessa murhattu.

     *      *      *

"Urban legend 2" selvästi parodioi niin urbaaneja legendoja kuin myös sarjan ensimmäistä elokuvaa "Urban legend (1)", jossa yliopiston kampuksella tehdään oikeita kopiomurhia.

Jo sarjan 1. osan ajatus kopiomurhista sisältää ironiaa sen suhteen, voisivatko fiktiiviset nykytarinat sittenkin olla totta. Vaikka urbaanilegendat voivat periaatteessa yksittäisissä tapauksissa jopa pitää paikkansa - tai ennemmin ovat saattaneet pitää paikkansa - elokuvassa käytetyt tarinat eivät ole sellaisia.

Elokuvissa silkasta fiktiosta on tehty leikisti-totta, sillä elokuvissa kaikki on mahdollista; ja elokuvan lumetodellisuudessa murhat ovat tietysti totisinta totta. Kyse on siis spekulaatiosta ja tietyllä tavalla sen osoittamisesta, missä tilanteissa ja millä tavalla legendojen tarinat voivat muuttua todeksi.

On tärkeää huomata, millaisten vivahteiden kanssa tässä ollaan tekemisissä: on eri asia käydä urbaaneja legendoja läpi esim. dokumenttiohjelmassa mahdollisesti tosina tarinoina - ja käsitellä niitä illuusioita luovana fiktiona. - Katsojan voi tietysti olla vaikea mielessään erottaa kumpi on kumpi, sillä tietona ja tunteina kyse on hyvin pitkälti samasta asiasta.

Katsojan kannalta ei ole merkitystä, puhutaanko fiktiivisestä murhasta, joka tuntuu todelliselta tai todellisen murhan mahdollisuudesta, joka on fiktiota. On helppo ymmärtää, mitä tällaiset tarinat ruokkivat: tietysti pelkoa ja kauhua tarinoissa kuvattuja asioita ja henkilöitä kohtaan.

     *      *      *

Tarinat ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat ja dokumentit vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Jonkun kohdalla tällainen ruokkii pelkoja, vaikka hän ehkä tietäisikin, että kerrottu tarina on pelkkää legendaa, eikä mitään kuvatunlaista ole koskaan tapahtunut.

Sellainen henkilö joka on lapsena lukenut kauhutarinoita ja kuullut kerrottavan erilaisia pelottelutarinoita, on ehkä tullut immuuniksi tällaiselle. Mitään automaatteja tarinat eivät ole siinä mielessä, että ne vaikuttaisivat kaikkiin ihmisiin samalla tavalla.

Klassisessa Theodor Adornon ym. empiirisessä tutkimuksessa "Authoritarian personality" (1950) osoitetaan, miten osa ihmisistä ei ajattele - tai pysty ajattelemaan - itsenäisesti vaan tukeutuu aina muiden mielipiteisiin. D.T. Donovan viittaa samaan ilmiöön omassa artikkelissaan "Urban legends" (2001), jossa hän käsittelee nykytarinoiden leviämistä. Ihmiset, jotka ovat vähemmän innovatiivisia - ja kopioivat vain toisten ajatuksia ja tarinoita - helpommin uskovat mm. urbaanilegendoihin.

Miksi tällaisia tarinoita sitten kerrotaan ja miksi ne ovat niin suosittuja, että monet tarinoista elävät vuosikymmenestä ja muuntuneena jopa vuosisadasta toiseen? Eikö olisi parempi olla pelottelemasta ihmisiä turhaan perättömillä tai sellaisilla jutuilla, jotka ovat hyvin epätodennäköisiä jos ollenkaan mahdollisia ainakaan kuvatussa muodossa?

     *      *      *

On monia syitä, miksi ihmiset ovat kehitelleet tällaisia tarinoita ja jopa tarkoituksellisesti levittävät niitä toisilleen. Yksi syy on esimerkiksi osoittaa, miten jotkut ihmiset ovat alempiarvoisia kuin he itse tai että maailmassa on persoonallista pahuutta, jota täytyy yrittää rukoilemalla ja manaajien avulla karkottaa tai tuhota. - Vain pari päivää sitten kuulin radiosta uutisen, miten Paavi Fransiskus viisaudessaan kertoi tukevansa eksorsismin elvyttämistä, mikä on William Friedkinin elokuvan "Manaaja" (1972) mukaista pahojen henkien manaamista.

Historian pyörä pyörähti hetkessä kauas, kauas menneisyyteen, mennäkseen toivottavasti lopulta pitkän harppauksen eteenpäin. - Nykyisillä maailmanuskonnoilla tuskin on tulevaisuutta, vaikka ne luultavasti pitkään juuri legendojensa avulla säilyvät hengissä.

Samaa mekanismia kuin kirkot käyttävät, käyttävät myös markkinamiehet ja -naiset sekä erilaista (väärää) politiikkaa propagoivat. Jotenkin toivoisi, että ihmiset tajuaisivat mistä milloinkin on kyse ja tulisivat immuuniksi tällaiselle pakkosyötölle.  Tarinan ja tarinan erottaminen toisistaan ei ole kuitenkaan aina helppoa. 

Toisaalta: mitä väliä sillä on, vaikka 90% ihmisistä tajuaisi tarinoiden maailmaa, jos 10 %:n hallitseva eliitti ei sitä ymmärrä. Jotenkin tuntuu, että esimerkiksi politiikkaan valikoituvat valitettavasti ihmisinä ne keskinkertaisimmat persoonallisuudet, joiden suurin ansio on vallanhimo, mistä ovat parhaina esimerkkeinä Kokoomuksen miehet, jotka liikuttuvat kyyneliin asti vain omista liturgisista sanoistaan mm. Naton autuaaksi tekevästä voimasta ja itsestään jumalan valittuina istuessaan kuuliaisina Valtioneuvoston avajaisten jumalanpalveluksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti