keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Dégh: "Legend and belief. Dialectics of a folklore genre" (2001)

"Legenda ja uskomus" (2001) on kuvaileva ja analyyttinen tutkimus legendoista (perinteiset ja modernit kansantarinat), länsimaisen yhteiskunnan tuotteliaimmasta ja sille luonteenomaisimmasta kansanperinteen muodosta. Ei niin, etteikö legendoilla olisi juurensa kaukaisessa menneisyydessä, niin kuin esimerkiksi saduilla, vitseillä, balladilla tai vaikkapa sananlaskuilla. Ne ovat olleet olennainen osa myös teollista yhteiskuntaa edeltävää maaseutuyhteiskuntaa.

Legendat, jotka ovat yhtä vanhoja kuin keskustelu ja väittely, kysyvät ja kyseenalaistavat sen millainen ihminen on, ja ne ovat hyvin kyenneet selviämään myös erilaisista teknologisista innovaatioista. Kuitenkin legendat ovat jäänne ajoilta, joilta monet muut kansanperinteen muodot ovat osoittautuneet aikansa eläneiksi. Legendat käsittelevät universaaleja ja ikuisia asioita, koskettavia ja liikuttavia ja olemassaoloamme ravistelevia kysymyksiä. Siksi kertomukset - yliluonnollisista kohtaamisista, riivaajista, jumalallisen ja helvetillisen aiheuttamista ihmeistä, pahoista hengistä, hirviöistä, profeetallisista unista yhtä hyvin kuin urbaanin maailman hulluuden ja rikollisuuden tuottamista kauhutarinoista - hukuttavat maailman tarinoihin.

Teollinen kehitys ei ole muuttanut ihmiselämän perimmäistä haurautta. Samaan aikaan tiedostusvälineiden kaupallistuminen on auttanut legendojen yhä nopeampaa liikkumista ja leviämistä ihmiseltä ihmiselle. Legendat eivät ole enää vain suullista, kasvokkain kerrottua, kansanperinnettä vaan näkyvät nyt myös lehdissä, radiossa ja televisiossa ja lukemattomilla internet-sivustoilla, mikä pitää ne hengissä yhä uusina aaltoina leviävinä, osana pelon kulttuuria. (Takakansi, oma väännös)

     *     *     *

Sisällys: 1. Kirjan aihe, tarkoitus ja päämäärä, 2. Onko legendalle olemassa määritelmää?, 3. Legenda tekstinä kontekstissä, 4. Legendojen kertojat, 5. Legendojen maisema ja ilmasto, 6. Tekstit, kontekstualisoituna ja prosessoituna.

     *     *     *

Linda Déghin kirja "Leganda ja uskomus" (2001) innostava ja inspiroiva, se panee lukijan ajattelemaan. Harvoin enää syntyy aivan uusia oivalluksia, mutta tätä kirjaa lukiessa niitä syntyi muutama.

Päällimmäisenä ovat mielessä mm. elokuvista tutut urbaanit legendat, joita alun pitäen amerikkalaiset teinit kertoivat - ja kertovat vielä tänä päivänäkin - toisilleen. Yksi oivalluksista liittyy kerrontatilanteisiin. Kun legendoja lukee esimerkiksi Jan Harold Brunvandin kirjoista teksteinä, mieleen eivät tule kaikki mahdolliset kerrontatilanteet. Toki jokainen tilanne on oma uniikki tilanteensa, mutta tilanteiden välillä on myös muita eroja.

Voisi kuvitella että esimerkiksi 'Koukkukäsi' (The Hook) ja 'Poikaystävän kuolema' (Boyfriend's death) legendoja kerrotaan toisille vain hyvinä ja kiinnostavina, hieman pelottavina, tarinoina esimerkiksi opiskelija-asuntolan kuppilassa.

Dégh toteaa, että tarinoita on - nuorten itsensä mukaan - käytetty myös tilanteissa, jotka muistuttavat urbaanilegendoissa kuvattua tilannetta. Toisin sanoen poikaystävät tietoisesti hakeutuvat pelottaviin tilanteisiin, joissa he voivat autoissaan hämärillä metsäteillä tarjota tyttöystävilleen turvallista olkapäätä tai kainaloa (ensi)treffeillä, mikä ei muuten onnistuisi niin helposti. Ja yksi tilanne johtaa tietysti aina toiseen tilanteeseen...

Ja samalla tavoin kuin esim. kristilliset legendat, jotka voivat olla syynä pyhiinvaelluksille legendojen kuvaamiin paikkoihin, myös profaanit legendat tarjoavat syitä lähteä legendojen kuvaamiin paikkoihin, missä on nähty vaikkapa päättömiä ratsumiehiä tai taisteltu sankarillisia taisteluita ei-minkään takia.

     *     *     *

Uskonnollisesti värittyneet legendat eivät ole koskaan olleet myöskään harmittomia vaan ne ovat tarjonneet motiiveja - kuten jo edellisestäkin voi päätellä - monenlaiseen kyseenalaiseen toimintaan kuten joukkosurmiin ja -murhiin. Esimerkiksi kristityt ovat kautta vuosisatojen oikeuttaneet juutalaisten vainoamisen ja murhaamisen kertomalla heistä erilaisia perättömiä tarinoita. Vastaavasti Linda Dégh varsinkin kirjan loppupuolella on huolissaan siitä, miten tarinat - ja erityisesti niiden populaarikulttuurin versiot - tarjoavat malleja mm. koulumurhiin ja yleensä väkivaltaan.

Tätä ei Linda Dégh sano - mutta esimerkiksi teinien legendat perusteettomasti leimaavat tietynlaiset keski-ikäiset miehet raiskaajiksi ja murhaajiksi, mihin myös oikeuslaitos uskoo samalla tavalla kuin 1920-ja 1930-luvulla Cesare Lombroson teorioihin rikollisista piirteistä. Kauniit, herkät, hoikat, vakuuttavasti ja sivistyneesti puhuvat ja käyttäytyvät, viattomat, nuoret naiset eivät voi tehdä pahaa kärpäsellekään, eiväthän?

Tänä päivänä, vaikka ihmisiä ei enää pakoteta  kristityiksi samalla tavalla kuin pimeinä keskiajan vuosisatoina ja vielä 1800-luvulla, noitavainot uskonnottomia tai kerettiläisiä vastaan ovat silti arkipäivää. Legendat kun kertovat kristittyjen muita korkeammasta moraalista, mikä on tietysti täyttä legendaa. Pakanoita on esimerkiksi saanut aina tappaa surutta, mistä hyviä esimerkkejä ovat 2. maailmansodan jälkeiset Vietnamin ja Irakin sodat tai vaikkapa Israelin toiminta Gazassa juuri tällä hetkellä, minkä USA ja Eurooppaa ovat hiljaa siunanneet.

Dégh ihmettelee - niin kuin minäkin joka päivä - esim. tosi-TV -poliisiohjelmien, poliisi- ja rikossarjojen suurta määrää, joita on kohta puolet ohjelmistosta. Se jos mikä on sairasta ja antaa kyseenalaisia ongelmanratkaisun malleja ihmisille, joille ei muuten tulisi koskaan mieleen nostaa kättä toista ihmistä vastaan.

    *     *     *

31.7.2014 - en tiedä, ovatko helteet pehmentäneet aivoni, mutta olen parin päivän aikana lukenut vain tätä yhtä kirjaa. Muuta en ole jatkuassa yli 30 asteen kuumuudessa jaksanut.

     *     *     *

1. KIRJAN AIHE. Harvoin kirjan aihetta käsitellään niin perusteellisesti kuin tässä kirjassa. Miksi aihetta sitten pitää käsitellä tarkkaan? Aiheena on niin folklore kuin sen yksi osa-alue legendat. Kysymyksen aiheesta voi kääntää myös toisinpäin ja kysyä, mikä ihmisen olemiseen ja tekemiseen liittyvä ei ole folklorea, jos ja kun kaikki ihmiset ovat kansaa? Kaikki mikä liittyy ihmisten uskomuksiin, tapoihin ja kertomuksiin on  folkloristiikan kohdetta. Äkkiä ajatellen tässä ei ole mitään järkeä.

Jokainen arkipäiväinen sana, lause, jopa tapa jolla hengitämme lauseiden välissä, on folklorea. Kaikkea ei ole silti mielekästä alkaa tutkia folkloristiikkana. Ja toinen järjetön seikka tässä on se, että viimeisen 20 vuoden aikana on tutkittu suurimmaksi osaksi ns. nykytarinoita tai urbaanilegendoja, vaikka olisi voitu tutkia mitä tahansa muutakin taivaan ja maan väliltä.

Déghin esseissä voi hyväntahtoinen lukija nähdä itsekritiikkiä tai ainakin ironiaa, sillä perinteisesti alan tutkijat ovat olleet tutkijapiirien konservatiiveja ja elitistejä, minkä voi lukea ainakin rivien välistä. Kansa on ollut luku- ja kirjoitustaidotonta kasvotonta maaseudun väestöä. Kansaan eivät ole kuulunut ns. liikkuva väestönosa, köyhät, joita yhteiskunnan modernisoituessa oli lopulta enemmän kuin maata omistavia talonpoikia ym.

Kaiken takana kirjoittajan maailmassa ovat uskomukset, ja legendojen ytimessä ovatkin ns. uskomustarinat, joita Déghin mukaan voisi yhtä hyin kutsua vain legendoiksi, sillä sanan 'uskomus' käyttö on tautologiaa, koska tarinoihin sisältyvy aina jokin uskomus. Näiden tarinoiden lisäksi folkloristien käyttämässä arkistojen hyllyluokituksessa on toki muitakin luokkia: 1) (kristinuskon) uskonnolliset legendat, 2) historialliset legendat ja 3) etiologiset legendat eli syntytarina.

Lisäksi on sellainen joukko tarinoita, jotka eivät luontevasti sijoitu - tai ole sijoittuneet - mihinkään em. ryhmiin, ja näitä kutsutaan memoraateiksi, jotka ovat minä-muotoisia tarinoita, joissa kertoja kertoo tarinaansa omana tai läheistensä kokemuksena. Varsinkin näihin Dégh iskee hanakasti kiinni, sillä hänen maailmassaan ei ole eroja tarinoiden ja tarinoiden välillä. - Tietysti voidaan kysyä, onko mielekästä läjätä tunnetut ja lukemattomia kertoja toistetut uskomustarinat yhteen vain yhden kertojan kertomuksen kanssa. Terve järki sanoo, että ne voi olla hyvä ainakin teknisesti pitää erillään toisistaan. Tosin tietoteknisenä aikana, jolloin aineistot ovat sähköisessä muodossa ei tällainen seikka tuota mitään käytännön ongelmia.

     *     *     *

Kirjoittaja korostaa, miten kirjan kohteena ovat meidän aikamme, nykyajan tarinat tai nykytarinat eli urbaanilegendat. Tosin nimityksestä 'urbaanilegenda' Dégh ei pidä ollenkaan, sillä se johtaa hänen mielestään harhaan, vaikka se kuvaa hyvin muutosta, mikä on tapahtunut siirryttäessä maatalousyhteiskunnasta kaupungistuneeseen teollisuusyhteiskuntaan. - Aina kun on mahdollista kirjoittaja nokittelee Jan Harold Brunvandille, jonka lanseeraama termi 'urbaanilegenda' on mistä tämä on yksi esimerkki.

Kirjan kohteena siis ovat uskomustarinat, vaikka Dégh sujuvasti lipsuu koko ajan myös uskonnollisten tarinoiden puolelle, sillä elämmehän juutalais-kristillisessä kulttuurissa, jonka läpäisevät kristilliset uskomukset ja ideologia. Toisaalta urbaanilegendat ovat käytännöllisesti katsoen kokonaan ei-uskonnollisia tarinoita, jotka eivät edellytä viittauksia mihinkään uskontoihin. Ideologisesti urbaanilegendat eivät ole silti mielenkiinnottomia, sillä niistä löytyy paljon ainesta, joka on samalla tavalla arveluttavaa kuin ovat uskonnollisten legendojen sisällöt.

Dégh muistuttaa mm. keskiajan noitavainoista ja paljon myöhemmistä juutalaisvainoista 2. maailmansodan aikana esimerkkeinä (kristillisten) uskonnollisten legendojan haittavaikutuksista. Ne toimivat eräänlaisina toimintaohjeina tai malleina esim. vähemmistöihin / enemmistöön kohdistuvalle syrjinnälle. Yhtenä esimerkkinä enemmistön syrjimisestä on luterilaisen kirkon asema Suomessa 2000-luvulla. Vaikka enemmistö suomalaisista ei usko kristinuskon oppeihin, heitä silti roikotetaan kirkon jäseninä, eikä ihmisille ole aitoja vaihtoehtoja uskonnollisille siirtymäriiteille.

Urbaanilegendat poikkeavat perinteisistä legendoista myös siinä, että 1980-luvulta lähtien näiden tarinoiden määrä on räjähdysmäisesti kasvanut niin joukkotiedotusvälineiden kuin myös internetin ansiosta. Samalla tarinoiden luonne uusien kanavien myötä on hieman muuttunut.

     *     *     *

Nykytarinat, joista Linda Dégh kirjoittaa, ovat syntyneet monin eri tavoin ja eri erilaisten lähteiden kautta. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän tapahtumat, joka ei ollut tapahtunut vielä kirjaa kirjoitettaessa vuonna 2001, poiki lukuisan joukon uusia legendoja. Myös USA:n ym. maiden käymät sodat eri puolilla maailmaa mm. Irakin sota vuonna 2003 synnytti tarinoita. Samalla tavalla luonnononnettomuudet ja muut katastrofit ovat laajalle levinneiden kertomusten pohjana.

Lukuisa uusien uskonnollisten yhteisöjen syntyminen 50-luvulta lähtien on niin ikään synnyttänyt oman uskonnollisten tarinoiden virtansa. Samalla vanhat kristilliset tarinat ovat elpyneet. Erityisesti satanisteiksi leimatut olivat pitkään erilaisten huhujen ja tarinoiden kohteena. Toinen suosittu tarinaryväs USA:ssa ovat olleet erilaiset UFO-tarinat. Talot ja paikat, joissa on tavattu kummituksia tai vainajien henkiä ovat kuitenkin olleet ehkä kaikkein suurimman kiinnostuksen kohteena, mikä on ruokkinut mm. matkailuelinkeinoa.

      *     *     *

2. ONKO LEGENDALLE MÄÄRITELMÄÄ. Dégh on kokonaisen kappaleen 'legenda' -käsitteen kimpussa. Se kun on saanut nykymuodossaan uusia sisältöjä. Lisäksi esimerkiksi laajan ja paljon arvostusta saaneen tutkimustoimintansa kautta kohde on myös muuttunut siitä, mikä se oli ollut ennen kuin nykytarinoita alettiin 1960-luvulta lähtien tutkia.

Olennaisin ero on ehkä siinä, mitä Linda Dégh ei itse asiassa pohdi jostain syystä kovin perusteellisesti, on siinä miten uskomustarinat eivät ole enää samalla tavalla uskomustarinoita kuin ennen. Vanhat kansantarinat ja nykytarinat näyttävät päällisin puolin  uskomusten suhteen aikalailla erilaisilta. Silmiinpistävintä on taruolentojan ja vainajien henkien tms puuttuminen, myös viittaukset kristinuskoon. Vain yhdessä suositussa 'Katoava liftari' (Vanishing hitchiker) -legendassa on kuollut nuori nainen, joka yhä uudestaan katoaa autojen takapenkiltä kesken matkan.

Keskeisin ongelma, jonka Dégh nostaa esiin tässä yhteydessä, on kuitenkin se, miten nykytarinoita on tutkittu. Niitä on kerätty samalla perinteisellä tavalla kuin vanhoja (uskomus)tarinoita. Ongelmana tällöin on, että tilanne jossa tarina on kerrottu - ja keille se on kerrottu -, on jäänyt vaille huomiota. Kyse on myös suullisen kertomisen ja kirjallisen kertomisen välisestä suhteesta, sillä suurimmaksi osaksi nykytarinat ovat levinneet, toisin kuin vanhat tarinat, median välityksellä. - Silti tarinoita myös koko ajan kerrotaan ihmiseltä ihmiselle, mikä pitää ne hengissä.

Dégh nostaa huomion keskiöön kertojan, ja miten hän esittää tarinaansa  kuuntelijoilleen, ja millaista vuorovaikutus eri toimijoiden välillä on. Keskeistä on, että vuorovaikutustilanteessa ihmiset voivat seurata muutakin kuin toistensa puhetta / lukea tekstiä. - Tämä koskee myös kenttätyötä tekeviä tutkijoita. Jos he vain saksivat legendan sanomalehdestä tai kuulevat sen radiosta, jotain olennaista jää uupumaan myös itse tarinasta ja sen välitysprosessista.

Kirjoittaja esittää vakuuttavia esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi nuorten suosimia tarinoita voi kertoa monissa eri tilanteissa, jolloin ne saavat kertojiensa / kuulijoidensa kannalta eri merkityksiä. Kaikesta huolimatta, tämän voisi kaiken kerrotun jälkeen todeta, että tekstejä voi kuitenkin aina lukea ja käsitellä myös teksteinä. Ja tilanteet missä 'Koukkukättä' tai 'Poikaystävän murhaa' luetaan voivat loputtomiin vaihdella.

Linda Déghin pakkomielteisesti arvostelema Jan Harold Brunvand on tuonut esiin mm. edellä mainittujen urbaanilegendojen kohdalla muita tilanteita kuin mitä Dégh on listannut. Yhtä hyvin vanhemmat (ja isovanhemmat) saattavat kertoa kyseisiä tarinoita lapsilleen varoittavina esimerkkeinä ja opetustarinoina samalla tavalla kuin legendoja on iät ja ajat käytetty hyväksi.

      *     *     *

Tekstien ja niiden kontekstien huomioiminen puhetilanteessa, mikäli se vain on mahdollista, on ilman muuta kiinnostavaa ja tärkeää ja vie folkloristista ja sosiaalipsykologista / sosiologista ym. tutkimusta eteenpäin.

Oikeastaan kirjassa keksitään pyörä uudelleen, sillä kaikki kerrottu on sitä, mikä on kuulunut narratologien tekstialyysiin Roman Jakobsonista lähtien. Déghin analyysiin on lisättävissä sekin, että esimerkiksi tarinan kertoja / lähettäjä kuuntelija / vastaanottaja on rakennettu sisään jo itse tarinaan. Jos niin ei olisi, ei tarina kerrontatilanteessa voisi toimia.

Jakobson on jopa huomioinut omassa viestintä-mallissaan sen, miten tarina edellyttää alkutilannetta, joka käynnistää itse kertomisen. Aluksi kertomukselle tarjotaan kehys ja hahmotetaan ongelma, jota tarinan avulla pyritään ratkaisemaan, aivan niin kuin Déghkin toteaa.

Ongelmana voi olla se, ettei nuori mies pääse fyysisesti autossaan riittävän lähelle treffikumppaniaan, joten hän kertoo tilanteeseen sopivan legendan, mikä helpottaa häntä pääsemään pidemmälle suunnitelmassaan varastaa tytöltä suudelma tai jotain vielä enemmän.

Ongelmana voi olla myös se, että vanhemmat pelkäävät, mitä heidän tyttökullalleen tapahtuu, kun hän lähtee opiskelemaan suureen, pahaan maailmaan, joka on täynnä kiimaisia nuoria miehiä. Sopivassa tilanteessa kerrottu 'Koukkukäsi' ja samankaltaiset tarinat panevat miettimään asioita ja omia aikomuksia vielä toisen kerran.

Dégh ei valitettavasti pohdi sitä, mikä tekee juuri tietyistä legendoista taipuvia hyvinkin erilaisiin tilanteisiin ja käyttötarkoituksiin - ja sen kautta tekee niistä suosittuja niin nuorten kuin heidän vanhempiensa keskuudessa.

      *     *     *

Joitain viitteitä "Legenda ja uskomus" (2001) sen sijaan antaa sen suhteen, millaisia sisällöllisesti eri tilanteissa toimivat legendat ovat. KONTEKSTI jossa tarina kerrotaan koostuu yksinkertaisesti kolmesta osasta: 1) Johdanto (introduction), 2) tarina(t) (episodes) ja 3) johtopäätökset (conclusions).

Tämä tarkoittaa Déghin esittämien esimerkkien kautta vain sitä, että kertojat aloittaessaan esitystään johdattelevat aluksi kuulijansa tarinaan, mikä ei ole vielä itse tarinaa vaan sen kehystä. Ja lopuksi - tämäkin kuuluu legendaan - sen pohjalta keskustellaan, vaihdetaan ajatuksia ja väitellään ja päädytään johonkin lopputulokseen. - Ei olekaan yllättävä, että Dégh heti kirjansa alussa rinnastaa tämän prosessin oikeudenkäyntiprosessiin, jossa haetaan uskottavasti kerrottujen tarinoiden kautta totuutta riita- tai rikosasiaan.

Itse tarina on VIESTI, joka kerrotaan kuulijoille - ja kertoja itse voidaan mieltää yhdeksi kuulijaksi  viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan pohjalta aletaan keskustella. Kertoja ei esimerkiksi ole välttämättä itse sitoutunut ideologiaan / uskontoon, joka mahdollisesti on tarinan taustalla. Tässä mielessä kertoja on todellakin tarinan kertoja, ei sen kirjoittaja tai sisäiskertoja, joka voi ottaa etäisyyttä itse tarinaan eikä hän ole vastuussa siitä.

Dégh joitain kertoja erottaa tarinan sisällön ja sisällön muodon toisistaan, mutta ei kovin tarkkaan selvitä, mitä sillä tarkoittaa. Myöskään narratologit eivät kovin paljon käsittele analyyseissään tätä kysymystä. Tai oletuksena on, että sisältö vain saa aina jonkinlaisen muodon, mikä vaihtelee kertojasta toiseen. Tässä tapauksessa muoto voidaan mieltään samana asiana kuin on KOODI. Sisältö saa merkityksensä ja mielensä kertojansa kautta ja mitä tämä edustaa. Ja ennen muuta millainen kertojan performanssi tai esitys on (EMOTIIVISUUS) ja mitä välineitä (KANAVIA) hän käyttää tarinan sisältöjen esittämisessä mallina, normina tms. vastaanottajalle (NS. KONATIIVISUUS).

Kertojan tavoitteena voi olla, jos kyse on esimerkiksi uskonnollisesta legendasta, manipuloida vastaanottaja emotiivisesti samanlaiseksi kuin on tarinan kertoja, jolloin hän mahdollisesti jatkaa tarinan kertomisen ketjua eteenpäin samalla tavalla kuin hän oli kuullut sitä esitettävän.

      *     *     *

Tarina itsessään on em tavalla ajatellen kontekstiton, ajaton ja paikaton, tai se voidaan ainakin sijoittaa melkein millaiseen tahansa ympäristöön, ja näin juuri tarinankertojan tekevät eli he sovittavat sanat omaan suuhunsa, kieleensä, kulttuuriinsa ja tietysti kerrontatilanteeseen.

Linda Dégh kutsuu konteksissa tapahtuvan esityksen ydintä, siis varsinaista tarinaa, juoniyksiköksi (plot unit). Tällaisia yksiköitä voi puheessa olla tietysti, vaikka kuinka paljon. Ja tavallista on, että tietyt legendat kerrotaan peräkkäisinä sarjoina. Tällöin jokaisella tarinalla on tietysti oma kehityskaarensa, joka alkaa 1) johdannosta, 2) jatkuu itse tarinaan ja 3) päättyy ajatustenvaihtoon ja keskusteluun.

Sisällön muotoa on kontekstin kautta mahdollista ajatella vielä askel eteenpäin, sillä keskustelussa ja varsinkin väittelyssä tarinan KOODI mahdollisesti kyseenalaistetaan. "Onko todella niin, että ihmiset jotka ovat olleet mielisairaalassa hoidettavana masennuksen takia, muita vaarallisempi - ja varsinkin miehet joilla on tekokäsi".

Koko tarinan sanoma eli viesti näyttäytyy (aivan varmasti) eri näkökulmista erilaisena siitäkin huolimatta, että keskustelijat / väittelijät / vuorovaikutuksessa olevat ihmiset yrittävät ja kykenevät eläytymään eri rooleihin ja tilanteisiin. Esimerkiksi ideologisesti katoliseen arvomaailmaan sitoutunut keskustelija on varmasti koko ajan huolissaan 'Koukkukäsi' - ym. tarinoiden tytön siveydestä - ja kuinka pitkälle esimerkiksi seksissä voidaan mennä. Katoliset nuoret miehet tuskin pitävät asiaa suurena ongelmana, jollei tyttö sitten ole vakava vaimokandidaatti.

     *     *     *

Legenda voidaan purkaa myös vaiheesta toiseen eteneviin jaksoihin. Tarinan erottaa vaikkapa huhusta tai uutisesta se, että tarinassa tapahtuu ainakin yksi ja yleensä vain yksi ajallinen siirtymä, tarinan käänne (= yhtä tapahtumaa / tekoa seuraa toinen tapahtuma / teko, jotka ovat yhteydessä toisiinsa).

Myös tätä tarinan käännettä on mahdollista pitää juoniyksikkönä, mihin Dégh epämääräisesti viittaa. Ilman tällaista käännettä ei tarina voi sisältää opetusta tai varoitusta eli sillä ei ole moraalia tai sitä ei voi esittää moraalinäytelmänä eli moraliteettina.

'Koukkukäden' käänne tapahtuu siinä, kun pimeässä autossa kuherteleva pari lopettaa touhunsa siksi, että tyttö tai nuori nainen haluaa pysäyttää tilanteen. Syynä tosin ovat äänet, jotka kuuluvat auton ulkopuolelta, joita nuori mies vähättelee. - Opetus tulee tarinan lopulla, kun närkästynyt nuori mies vie tyttönsä takaisin vanhempiensa keskiluokkaiseen kaupunkikotiin. Kun mies avaan tytön oven, oven välistä katuun kolahtaa tekokäsi eli auton oven takana pimeässä oli todella ollut joku, joka oli uhannut tyttöä.

Legendaksi tarinan tekee tietysti se, miten käännettä ja mitä siitä olisi voinut seurata, voidaan tulkita monin eri tavoin. Sitä voidaan pitää niin opettavaisena kuin varoittavana tarinana. Ero esimerkiksi perinteisiin uskonnollisiin maaseutuyhteiskunnan legendoihin on vain hiuksenhieno, vaikka tarina on ulkoisesti täysin profaani eli maallinen.

JATKUU...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti