torstai 10. heinäkuuta 2014

Forsberg & Raunio (toim.): "Politiikan muutos" (2013)

Onko edustuksellinen demokratia kriisissä, kun kansalaisten uudet vaikutuskanavat internet, kansalaisjärjestöt ja boikotit haastavat vaalien ja puolueiden varaan rakentuvan järjestelmän? Globalisaatio ja Euroopan integraatio rajoittavat yhä enemmän Suomen ja muiden valtioiden liikkumatilaa. Politiikkaa ylipäätään leimaa kasvava keskinäisriippuvuus, jossa kunnallinen, kansallinen, eurooppalainen ja globaali päätöksenteko nivoutuvat vahvasti yhteen. Olemmeko matkalla kohti rauhanomaisempaa maailmanjärjestystä? Vai määrääkö talous politiikan suunnan?

Politiikan tutkijat analysoivat teoksessa kriittisesti ja monipuolisesti väitteitä politiikan muutoksesta sekä arvioivat, mihin suuntaan politiikka tulevaisuudessa kehittyy Suomessa, Euroopassa ja globaalisti.
(Vastapainon sivusto)


      *     *     *

Tällaista keskustelua politiikan muutoksesta on käyty niin kauan kuin olen itse seurannut ja jopa opiskellut politiikkatiedettä. Niin tässä kirjassa kuin kaikissa muissa ydinkysymykset ovat aina - ja väitän - tarkoituksellisesti jääneet kysymättä.

Edustuksellinen tai parlamentaarinen demokratia ei ole käytännöllisesti katsoen muuttunut, eikä sitä ole kehitetty sen jälkeen, kun mekanismi otettiin käyttöön 1800-luvun puolivälissä aluksi eri puolilla Eurooppaa. Siitäkään huolimatta mekanismia ei ole yritetty vakavasti parantaa, että se on useasti osoittanut heikkoutensa, mistä traagisin esimerkki on 1930-luvun Weimarin Saksa.

Parlamentaarinen demokratia mahdollistaa vielä tänäkin päivänä periaatteessa, minkä tahansa puolueen pääsemiseen valtaan niin kuin on myös käynyt. Euroopassa porvaripuolueilla on suhteettoman suuri valta suhteessa väestöön, joiden etuja puolueet tosiasiallisesti ajavat ja jotka ovat sosiaaliselta taustaltaan puolueiden potentiaalisia kannattajia. Vastaavasti työväenpuolueet ovat aliedustettuja kansanedustuslaitoksissa. 

Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että esimerkiksi Suomessa yli 50 %:lla 'äänestäjistä' ei tutkimustenkaan mukaan ole poliittista kotia. Ennen muuta työväenpuolueet ovat pettäneet yhteiskunnan huonoimpiosaiset, mikä on johtanut myös siihen, että pienituloiset palkansaajat ovat hylänneet puolueensa.

      *     *     *

Keskeisiä kysymyksiä itse mekanismin kannalta olisivat esimerkiksi seuraavat kysymykset:

1) Millä tavoin kansanedustajien responsiivisuutta / reaktiivisuutta suhteessa äänestäjiensä kantoihin on mahdollista parantaa? Periaatteessa äänestäjillä pitäisi olla mahdollista äänestää valitsemansa kansanedustaja vaalien välillä ulos parlamentista.

2) Millä tavoin kansanedustajat saadaan sidottua niiden asioiden ajamiseen, joihin he ovat vaaleissa ja puolueidensa kautta sitoutuneet? Jos kansanedustaja on vaaliohjelmassa ilmoittanut ajavansa tiettyjä asioita, tietyllä tavalla, lupausten rikkomisesta tulisi seurata jotain.

3) Vähemmistöjä ei nykyisessä enemistödemokratiassa suojata millään tavoin, mikä rikkoo enemmistönkin oikeustajua vastaan. Millä tavoin määräenemmistösäännökset tulee ottaa kansallisella tasolla uudelleen käyttöön?

4) Millä tavoin valtio takaa kaikille (korkeasti) koulutetuilla ja työntekoon sitoutuneille kansalaisilleen sen, että heille on tasavertaiset oikeudet suhteessa muihin. Valtiosäännöstä poistettiin takavuosina § 13, jossa "työvoima oli valtiovallan erityisessä suojeluksessa". Tänä päivänä valtio avoimesti pesee kätensä työttömyysongelmasta.

5) Ns. kansandemokratioiden kokemuksista oppiminen. Nykyisille luokkapohjaisille puolueille olisi harkittava kiintiöitä. Ne saisivat kansanedustajanpaikkoja suhteessa luokkapohjansa suuruuteen väestöstä. Esimerkiksi puolet edustajapaikoista voisi mennä jakoon muiden kansalaisjärjestöjen ja vaaliyhdistysten kautta.  Sote-alan järjestöt edustavat tämän alan erityisosaamista, minkä tulisi näkyä enemmän päätöksenteossa. Ja vaikkapa pienillä saaristokunnilla voisi olla oma, 'korvamerkitty' edustajansa, jonka tehtävänä on esimerkiksi lobata ja viedä eteenpäin näiden kuntien aloitteita ja esityksiä.

6) Nettipohjaisten järjestelmien kehittäminen. Esimerkiksi kuka tahansa voisi ryhtyä ehdokkaaksi / tulla valituksi ajamaan jotain tiettyä asiaa, jos saa riittävän suuren tuen yksittäisiltä kansalaisilta, jotka ovat valmiita antamaan tukensa hänelle. 

    *     *     *

Liberalistiseen ja realistiseen ideologiaan tukeutuvat tutkijat niin Suomessa kuin maailmalla pitävät, jos totta puhutaan, kansalaisia itseään uhkana demokratialle. Tiedän tämän siitä, että kävin opiskeluaikana aiheesta keskusteluita. Ja tästä kirjastakin ja sen artikkeleista ajatus paistaa läpi.

Niin poliitikot kuin politiikan tutkijat ovat yhteiskunnan eliittiä, jotka tietysti pyrkivät turvaamaan oman asemansa. Ja olisi tietysti oman oksan sahaamista, sen jolla istuu, kyseenalaistaa doktriinit, joilla koko oma ajattelu ja tutkimus lepää. Ja keskeinen doktriini on, että ns. suora demokratia voi toimia vain - ja toimi - vain antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa Ateenassa ja Spartassa.

Toisaalta esimerkiksi viime aikainen kehitys Suomessa johtaa johdonmukaisesti ajatellen lopulta siihen, ettei Suomessa ole lopulta kuin yksi kunta ja yksi maakunta, yhden (osa)valtion alueella. Ja miksi ei olisi niin, kun nykyinen tietotekniikka ja -verkot mahdollistavat kansalaisten suoran osallistumisen ylimpään päätöksentekoon ilman minkään organisaation välitystä.

Sen sijaan että asioita päätetään Arkadianmäellä, ne voidaan yhtä hyvin päättää kotisohvilta käsin nappia painamalla.

    *     *     *

Toinen kumma piirre tutkijoiden ja poliitikkojen ajattelussa ja toiminnassa on se, ettei ns. gallup-demokratialle yritetä tehdä mitään. Talouselämää ja porvaripuolueita lähellä olevat piirit pystyvät sopivasti tekemillään kyselytutkimuksilla ja asennemittauksilla manipuloimaan ja propagoimaan tehokkaasti haluamiaan asioita.

Ilmiö syntyi 1920-luvun lopulla USA:ssa, kun jotkut presidenttivaaliehdokkaat tehokkaasti hyödynsivät gallupeita omissa kampanjoissaan. Yhä mutkikkaammaksi tilanne on mennyt, kun vakavasti otettavaa päätöksentekoa ja lainsäädäntöä tehdään systemaattisella etukäteisellä manipuloinnilla.

Suomessa hyvin dokumentoitu esimerkki oli neljännen ydinvoiman päätöksentekoprosessi. Suomi oli tuolloin 1980-90-lukujen taitteessa ainoa Länsi-Euroopan maa, jossa energiahuolto rakentui ydinenergian varaan ja jossa uusia ydinvoimaloita suunniteltiin.

    *     *     *

Yksi seikka joka valtio-opissa / politiikan tutkimuksessa on kaikkein häiritsevin, on kuitenkin 1940-luvulla USA:ssa syntynyt doktriini, jonka mukaan kaikki maat jaetaan joko demokratioihin tai diktatuureihin. Kylmän sodan aikana tosin syntyi vielä kolmas kategoria: Itä-Euroopan kansandemokratiat.

Joskus Pohjoismaat erotettiin omaksi ryhmäkseen 'sekatalous-järjestelmän' maiksi, mihin ryhmään saatettiin Alankomaatkin niputtaa. Esimerkiksi Suomi 'suomettumisen' kautta oli suomalaisissa porvari- ja oikeistopiirien mielestä silloin - ja tänä päivänäkin - lähempänä diktatuuria kuin demokratiaa.

Esimerkiksi Irakin sodassa vuonna 2003 USA ja sen eurooppalaiset liittolaiset käyttivät sodan keskeisenä perusteena demokratian edistämistä ja olojen vakauttamista, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Vasta presidentti Barack O'Baman aikana 10 vuotta myöhemmin USA vihdoin onnistui vetäytymään maasta.

Samanlaisia seikkailuita, demokratian edistämiseksi ja terrorismin vastaisen sodan nimissä, on tehty 2000-luvulla toistuvasti. Ja sitä ennen oli Korean sota ja Vietnamin sota - ja mitä niitä nyt on ollutkaan.

    *     *     *

Politiikan tutkijat tuntuvat jakavat demokratia-käsitykset tällä hetkellä kolmeen ryhmään:

1) liberaali demokratia (1600 l. ->) 
2) osallistuva demokratia (1960 ->) ja 
3) deliberatiivinen demokratia (1990 ->). 

Uusinta uutta on - muka - ollut 1990-luvulta lähtien korostaa julkisen keskustelun merkitystä demokratian edistäjänä. Suuri nimi tässä keskustelussa on ollut saksalainen Jürgen Habermas "Kommunikatiivisen toiminnan teorioineen". 

Lähtökohta on perinteisen, saksalaisen idealistinen tapa ajatella asioita eli oletuksena on, että yksilöiden taustoja ei tarvitse ottaa keskustelussa huomioon: parhaat argumentit voittakoot. Kuka tahansa voi keskustella periaatteessa tasavertaisesti kenen tahansa muun kanssa. Kuulostaa hyvältä, eikä vain? Poliittinen ja taloudellinen eliitti ei tämän ajattelun mukaan ole missään erityisasemassa suhteessa muihin, mikä on tietysti höpö-höpöä. Totta kai sillä on merkitystä missä asemassa ja roolissa puhut mitä puhut.

Jos ja kun vähintään puolet suomalaisista haluaa edustajansa eduskuntaan muista kuin perinteisistä puolueista, eikä vaihtoehtoja ole, on turha väittää, että kuka tahansahan voi perustaa oman puolueen ja alkaa edustaa hiljaista enemmistöä. Asiat eivät tässä maailmassa valitettavasti vain ole niin yksinkertaisia, vaikka tietysti voisivat olla, jos sitä haluttaisiin. Pelkät vahvat argumentit keskustelussa eivät riitä - tarvitaan muitakin kuin Habermasin jauhamia puhetekoja, tarvitaan ihan oikeita tekoja enemmistön toivomaan suuntaan. Tässä tapauksessa se kai merkitsisi nykyisen puoluejärjestelmän vähittäistä ajamista alas tai ainakin sen uudelleenrakentamista luokkapohjalta ja miettien mitä suuria ja pieniä sosiaalisia kategorioita puolueet edustavat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti